Montgomery-haaste jatkuu: Jane ja Saaren kutsu

"Mami", Jane kysyi, "elääkö isä?"

Kummallinen, kauhistuttava humahdus kävi huoneen läpi.

Isoäidin silmät leimusivat. Sylviä-täti veti henkeä ja Gertude-tädin kasvot lehahtivat ruman purppuraisiksi. Mutta äidin kasvot olivat niin valkoiset kuin niille olisi satanut lunta.

"Elääkö hän?" Jane penäsi.

"Elää", vastasi äiti. Hän ei sanonut enempää.

Jane asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa Torontossa Gay Street 60:ssä. Asuinpaikka on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen. Materiaalisesti elämä on hyvää. Jane on varakkaan ja ylpeän suvun vesa. Mutta isoäiti hallitsee taloa rautaisella otteellaan, eikä hän selvästikään pidä Janesta, vaikka Jane ei voi ymmärtää miksi. Janen äiti on kaunis ja lempeä. Hän selvästi rakastaa pientä tytärtään, mutta isoäiti pitää huolen siitä, ettei äidillä riitä liiaksi aikaa ja huomiota tyttärelleen. Jane viettää yksinäistä ja kolkkoa lapsuutta suuressa ja ylellisessä talossa.

Jane on luullut koko elämänsä isänsä olevan kuollut. Isään liittyy jotakin mystistä ja hämärää, mistä on vaikea saada otetta ja mikä antaa Janelle aihetta vihata isäänsä. Joskus hän kuulee huhun, että isä ei olisikaan kuollut, vaan olisi jättänyt perheensä Janen ollessa vauva. Eräänä päivänä isältä saapuu kirje. Hän kutsuu tyttärensä luokseen Prinssi Edwardin saarelle viettämään kesää. Jane ei haluaisi mennä, sillä hän vihaa isäänsä. Mentävä kuitenkin on.

Ennakkoluulot osoittautuvat turhiksi. Isä ei olekaan sitä, mitä Jane on luullut. Janen ankeassa elämässä koittaa uusi ja onnellinen luku - ja jotakin vieläkin onnellisempaa on luvassa.

Siinä missä Jane voittaa kirjan tarinan aikana ennakkoluulonsa isäänsä kohtaan, voitin minä tarinaa lukiessani ennakkoluuloni kirjaa kohtaan. Olen joskus kauan sitten aloittanut teosta ja lopettanut lukemisen jo aivan alussa tylsyyden vuoksi. Tunnistin saman tunteen heräävän jälleen minussa lähtiessäni lukemaan teosta, mutta olin tällä kerta sitkeä, sillä halusin saada sen luettua oman blogini  Montgomery-haasteeseen. Lopulta kävin niin, että yllätyin iloisesti: tämä kirja hurmasi minut!

Luulen, että alun vastenmielisyys tarinaa kohtaan johtuu siitä, että kirjan alkupuolella päähenkilön elämää on kuvattu niin ankeaksi. Samoin koin koko kirjan päähenkilön ankeaksi. Suorastaan ärsyynnyin Janesta. Kirjan tunnelmassa ja myös päähenkilössä tapahtuu kuitenkin muutos. Tarina muuttuu valoisammaksi, ja onnellisten elämänkäänteiden myötä myös päähenkilö muttuu paremmaksi itsekseen. Alistettu, laiminlyöty ja huonosta itsetunnosta kärsivä Jane puhkeaa kukkaan päästyään rakastavan isänsä luokse Prinssi Edwardin saarelle, pois isoäidin myrkyttävästä ilmapiiristä. Elämä saarella on vapaampaa ja täynnä uusia iloja. Jane löytää itsensä ja omat vahvuutensa. Hiljaisesta hiirulaisesta kuoriutuu valloittava ja rohkea persoona.

Kirjan luettuani koin jopa huonoa omaatuntoa siitä, etten aluksi pitänyt Janesta, vaan koin hänet ärsyttävänä. Huomasin kompastuvani samoihin ennakkoluuloihin kuin Janen ympärillä olevat ilkeät sukulaiset, jotka eivät arvosta häntä ja joiden vuoksi Janen itsetunto on maahan poljettu. Tietysti Jane ei ole todellinen henkilö eikä suhtautumisellani häneen ole itsessään mitään merktitystä. Mietin kuitenkin, mitä tunteeni Janea kohtaan kertovat minusta ja suhtautumisestani todellisiin ihmisiin.

Huomasin, että lukukokemuksessani toteutui sama ilmiö kuin esimerkiksi usein koulukiusaamisen kohdalla: kiusattu ja syrjitty henkilö omaksuu niin kiusatun roolin, että alistuu osaansa ja kätkee vahvuutensa sisäänsä. Kukaan ei voi tietää, millaisen hurmaavan persoonallisuuden kuori kätkee sisäänsä. Tällaisessa tilassa ihminen herättää helpommin negatiivisia tunteita muissa ihmisissä, mikä voi vahvistaa kiusatuksi ja syrjityksi tulemista. Suhtautumiseni Janeen herätti siis hyvin mielenkiintoisia ja terveellisiäkin pohdintoja - toivon, että tämä auttoi avaamaan omia silmiäni sille, mitä ajattelen muista ihmisistä ja kuinka kohtelen heitä. Kaunokirjallisuuden lukemisen hyviksi puoliksi on tutkimuksissa havaittu mielen teorian vahivstuminen eli ihmisen kyky ymmärtää muita ihmisiä ja heidän kokemusmaailmaansa ja asettua heidän asemaansa. Koen, että tässä suhteessa Jane ja Saaren kutsu oli erinomainen teos.

Minä viehätyn onnellisista lopuista. On ihanaa lukea teos, josta jää tunne, että elämä on hyvää ja kaunista, ja joka saa uskomaan, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Tietysti voi ajatella, että se on vain illuusio, mutta mielestäni sellaiset illuusiot ovat tarpeellisia, jotta jaksaa selvitä elämässä. Pidän myös muunlaisten tarinoiden lukemisesta, mutta Montgomeryn tuotannolla on minun sydämessäni aivan erityinen paikka juuri siksi, että ne ovat sellaisia hyvänmielenkirjoja, jota lisäävät uskoa elämään ja muistuttavat elämän kauneudesta. Juuri sellainen kirja on myös Jane ja Saaren kutsu.

Vaikka tarina valloitti minut, tästä kansikuvasta en pitänyt! Kannen tytön ulkonäkö ja vaatetustyyli eivät sovi yhtään vanhan kirjan henkeen.

Olen tähän mennessä  Montgomery-haasteessani kahlannut läpi niitä lempikirjailijani teoksia, joita en ole aiemmin lukenut. Jane ja Saaren kutsu oli viimeinen näistä. Nyt voin huutaa hurraa - olen lukenut koko L. M. Montgomeryn suomennetun tuotannon! Kirjailijan kaikkia novelleja ei ole suomennettu. Niitä on lisäksi julkaistu suomeksi aivan erilaisissa kokoelmissa kuin alkukielellä, joten suoraan sanottuna en ole ollenkaan kartalla, kuinka paljon minulla on lukematta hänen novellejaan. Joitakin kokoelmia olen nimittäin lukenut myös englanniksi.

Lukuaikaa  haasteessa on vielä hieman reilu kuukausi, marraskuun loppuun. Haasteeseen ehtii siis vielä hypätä mukaan, jos et ole sitä jo tehnyt!

Itse yritän ottaa loppukiriä ja lukea loppuun The Selected Journals of L. M. Montgomery volume 2:n. Lisäksi toivon, että ehtisin sukeltaa vielä johonkin ihanaan Anna-kirjaan - ja olisipa ihanaa, jos ehtisin palata vielä Runotytönkin tarinaan! Minulla on kuitenkin monia työhön liittyäviäkin kirjoja luettavana seuraavan kuukauden aikana, joten katsotaan, kuinka käy.

L. M. Montgomery

Jane ja Saaren kutsu, 2013

(Jane of Lantern Hill, 1937)

Suom. Sisko Ylimartimo

Minerva-kustannus

266 s.

Montgomery-haaste jatkuu: Pat - Vanhan kartanon valtiatar

Pat - Vanhan kartanon valtiatar on jatko-osa L. M. Montgomeryn Vanhan kartanon Pat -teokselle. Tässä teoksessa Patin tarina saa päätöksensä. Tällä toisella Pat-kirjalla jatkan etenemistäni vuoden vaihteessa julkaisemassani Montgomery-haasteessa - johon näin ohimennen sanottuna kannattaa tulla ihmeessä mukaan, jos kiinnostaa sukeltaa Montgomeryn viehättävien teosten maailmaan!

Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan Silver Bushia ennen kuin meni sisään. Hän teki niin aina tullessaan kotiin. Ja tänään talo näytti erityisen kauniilta. Se muodosti uskomattoman herkän kuvan, jossa Hopeakoivikko ja hämärässä uneksivat talviset niityt olivat tummana taustana. Katolla oli valkoista kimaltelevaa lunta äskeisen myrskyn jäljiltä. Lännessä kohosi kaksi lumen pitsimäisesti puuteroimaa kuusta, jotka olivat muutamassa vuodessa venähtäneet pituutta. Etelän puolella oli pari lehdetöntä koivua ja suoraan niiden yläpuolella kuun pyöreä helmi. Lämmin kultainen valo loisti keittiön ikkunasta... kodin valo. Oli kiehtovaa katsoa ovea ja tietää, että sen avaamalla voisi astua kauneuteen, valoon ja rakkauteen.

Näin kuvataan päähenkilön Patin tunteita, kun hän teoksen loppupuolella on menossa kotiinsa, rakkaaseen Silver Bushiinsa. Pat - Vanhan kartanon valtiatar -teoksessa Patista on kasvanut jo nuori neito, jonka ympärillä miehet liikkuvat tiuhaan kosioaikeissa. Patin omissa aikeissa on kuitenkin vallan toisenlaiset ajatukset. Hänen elämänsä rakkaus on hänen kotitalonsa, Silver Bush, eikä hän halua erota rakkaasta kodistaan. Teos on kirjoitettu vuonna 1935 ja tarinan miljöö sijoittunee suurin piirtein samoihin aikoihin. Tuona aikana tytön avioituminen yleensä tarkoitti sitä, että tämän olisi jätettävä vanha kotinsa. Siltä haluaa Pat välttyä.

Pat muutenkin toivoo, että kaikki pysyisi ennallaan. Hän takertuu kynsin hampain kiinni menneeseen ja pyrkii säilyttämään elämänsä entisellään. Muutos on kuitenkin väistämätöntä, eikä Patin tahdon mahti riitä sitä estämään. Hänen sisaruksensa avioituvat. Rakas pikkusisko Cuddles on kohta mennyttä, kun rakkaus lennättää hänet pois kotoa. Veli karkaa naimisiin ja tuo taloon vaimon, jota Pat ei voi sietää, mutta häntä on vain kestettävä. Muutoksia on myös muilla rintamilla: perheen vanha ja uskollinen palvelija Judy, joka on Patille hyvin läheinen, vanhenee väistämättä eikä suorita askareitaan enää entiseen malliinsa. Milloinkohan aika jättää hänestä?

Vuodet vierivät ja muutokset tempaavat Patin mukaansa, vaikka hän yrittää sen estää. Kun rakas sisko ja vanhat ystävät ovat kaikonneet ympäriltä, alkaa tuntua vähän yksinäiseltä. Iloinen ja valoisa tarina saa vähän synkempiä sävyjä loppua kohden. Siinä suhteessa Patin tarina muistuttaa mielestäni hieman saman kirjailijattaren kynästä syntynyttä Runotytön tarinaa. Myös muita yhtäläisyyksiä löytyy: kuten Runotytönkin lopussa, myös tämän tarinan lopussa syntyy uskomattomia ja nopeita juonenkäänteitä, jotka kiihdyttävät kohti loppuratkaisua. Ja kyllä: romantiikkaakin on luvassa!

Patin tarina on viehättävä ja kaunis. Nautin suunnattomasti sen lukemisesta, ja tuli suorastaan surku teoksen päättyessä, kun tiesin joutuvani jättämään tämän uuden kirjallisen ystäväni, Patin, seuran. Pidän erityisesti kirjan luontokuvauksesta, mikä on mielestäni vahvuus muissakin Montgomeryn kirjoissa. Kun sukeltaa Pat-kirjojen kauniiseen miljööseen, voi unohtaa kaikki elämän rumat ja ikävät asiat.

Mielestäni Patin tarinassa olisi ollut aineksia useampaankin kuin kahteen romaaniin. Olen iloinen, että tämän Montgomery-haasteeni kannustamana päätin vihdoin lukea Pat-kirjat. Jostain syystä en ollut näistä teoksista odottanut suuria, ja yllätyin positiivisesti niistä. Patissa on lumoa!

L. M. Montgomery

Pat -Vanhan kartanon valtiatar

(Mistress Pat, 1935)

Suom. Sisko Ylimartimo

350 s.

Montgomery-haaste alkakoon: Vanhan kartanon Pat

Puutarhassa oli kaunista, kun iltahämärästä nouseva kuu hopeoi Usvien kukkulaa. Ympärillä puut... vanhat vaahterat, jotka mummi Gardiner oli istuttanut, kun hän oli tullut morsiamena Silver Bushiin... keskustelivat toistensa kanssa niin kuin niillä öisin oli tapana tehdä. 

Pitkät tulipunaiset pionit hohtivat läikkinä varjoissa. Keijujen nauru värisytti sinikelloja polun varrella. Muutamat myöhäiset päiväliljat tähdittivät ruohikkoa; akileijat tanssivat; valkoinen syreeni henkäili tuoksuaan kasteiseen ilmaan.

Pat kiirehti kukkapenkiltä toiselle ja suukotteli; ja kun hän oli antanut jokaiselle kukalle hyvänyönsuukon, hän pysähtyi katsomaan taloa. Kuinka kaunis se olikaan, kun se oli käpertynyt mukavasti metsäisen kukkulan kainaloon, ikään kuin se kasvaisi siitä... talo oli valkoinen ja vihreä, juuri kuin sen oma Hopeakoivikko, ja nyt sitä kirjoivat lumoavalla tavalla puiden varjot, joita kuu loi vaeltaessaan Usvien kukkulan yli.

"Oi kotini on ihastuttava", henkäisi Pat ja taputti käsiään. "Se on soma ja ystävällinen talo. Kenelläkään... kenelläkään muulla ei ole näin ihastuttavaa kotia!"

Näin kertoo L. M. Montgomeryn Vanhan kartanon Pat -teoksen päähenkilö ja sankaritar Pat Gardiner omasta kotiympäristöstään. Patista voi löytää paljon yhtäläisyyksiä Montgomeryn muiden ikimuistoisten sankarittarien kanssa: hän on herkkä mutta temperamenttinen tyttö, jolla on vilkas ja eloisa mielikuvitus ja joka rakastaa luontoa ja viihtyy sen keskellä. Hänen silmissään puut, kasvit ja kukkulat heräävät henkiin. Niillä on nimet, ja niitä kohdellaan samanlaisella kunnioituksella ja rakkaudella kuin läheisiä ihmisiä. Se, mikä ennen kaikkea tekee Patista kuitenkin juuri Patin, erilaisen kuin Montgomeryn muut sankarittaret, on hänen ylitsevuotava rakkautensa ja kiintymyksensä kotitaloonsa Silver Bushiin. Rakkaus Silver Bushiin menee kaiken muun edelle.  Pat ei voi edes kuvitella menevänsä joskus naimisiin, koska joutuisi silloin jättämään rakkaan kotinsa. 

Annasta ja Emiliasta Patin erottaa myös se, että hän ei ole onneton orpo, vaan asuu rakkaassa kotitalossaan äidin, isän ja kolmen sisaruksensa kanssa, joista viimeisin syntyy teoksen alkupuolella - tai joka oikeastaan "löydetään persiljapenkistä", kuten kirjassa kuvaillaan. Ikään kuin perheenjäsenen asemaan kohoaa myös perheen pitkäaikainen palvelija Judy, jolla on Patin kanssa hyvin läheiset välit. Oikeastaan Judy onkin keskeisin aikuishahmo teoksessa, äiti ja isä ovat enemmän taustahahmoja. Judy puhuu vahvaa murretta, ja on muutenkin persoonaltaan erikoinen ja erikoisuudessaan niin ihanan hurmaava ja valloittava. Hänen murteelliset sutkautuksensa ja sanomisensa tuovat lempeää huumoria teokseen. Hän on myös verraton tarinankertoja, ja hänen tarinoidensa kautta opitaan yhtä sun toista mielenkiintoista Patin lukuisista - niin elävistä kuin kuolleistakin - sukulaisista sekä muista tutuista. 

Teoksen alkupuolella Pat on vielä pieni lapsi, mutta tarinan kuluessa hän varttuu nuoreksi neidoksi, jota eri kavaljeerit yrittävät saada omakseen. Teoksen lopussa iloa ja riemua täynnä ollut lapsuus on jäänyt taakse, ja monetkin aikuisen elämään kuuluvat muutoksen tuulet varjostavat tuttuun ja turvalliseen takertuvan Patin elämää. Patilla on kuitenkin edelleen rakas Silver Bushinsa, josta hän pitää kiinni.

Julkaisin blogini viime vuoden viimeisimmässä postauksessa Montgomery-lukuhaasteen sen kunniaksi, että viime vuonna tuli kuluneeksi 110 vuotta lempikirjani Anne of Green Gables -teoksen (Annan nuoruusvuodet) julkaisemisesta. Montgomery on lempikirjailijani, mutta aivan koko hänen tuotantoaan en ole vielä lukenut. Niinpä oma tavoitteeni Montgomery-haasteessa on saada luettua hänen tuotannostaan varsinkin ne harvat kirjat, joita en ole aiemmin lukenut. Kaksiosaisen Pat-sarjan ensimmäinen kirja Vanhan kartanon Pat oli ensimmäinen teos, jonka päätin lukea haasteeseen. 

Olen joskus vuosia sitten aloittanut lukemaan Patia, mutta jätin sen melko alkupuolella silloin kesken, koska en jotenkin pitänyt siitä tai päässyt teokseen sisälle. Siksi olen vähän vältellyt teosta, mutta olen hyvin iloinen, että nyt päätin Montgomery-haasteeni kunniaksi yrittää uudestaan. Pat on ihana! Nautin tarinasta aivan täysin rinnoin! Siinä on mielestäni kaikkea sitä samaa viehätystä ja lumoa kuin muissakin Montgomeryn parhaimmissa kirjoissa, kuten Annoissa ja Emilioissa: kauneutta, runollisuutta, elämän iloa, mutta myös koskettavasti ja osuvasti kuvattua elämän synkän puolen kuvausta, huumoria, mielikuvituksen lentoa ja sadun taikaa. Kun  lähtee Patin seurassa vaeltelemaan Silver Bushia ympäröiville niityille ja kuuntelee tuulen suhinaa puissa, voi unohtaa kaikki elämän murheet ja löytää elämän ilon pienistä ja kauniista asioista. Teoksen suomentaja Sisko Ylimartimo on laittanut teoksen loppuun jälkipuheen otsikolla "Vanhan kartanon Pat - kirjoittajansa avainteoksia?", jossa hän pohtii teoksen suhdetta Montgomeryn muuhun tuotantoon. Hän tuo esiin, että teoksessa ilmenee Montgomeryn koko tuotannon keskeiset piirteet. Hän myös kertoo Montgomeryn sanoneen Patin muistuttavan eniten hänen luomistaan sankarittarista häntä, Montgomerya, itseään.

Luin pian tämän teoksen perään myös sarjan toisen osan, Pat, vanhan kartanon valtiatar -teoksen., josta pidin myös valtavasti. Siitä kerron myöhemmin lisää blogissani!

P.s. Montgomery-haasteessani on lukuaikaa marraskuun loppuun, joten mukaan ehtii vielä mainiosti!

L. M. Montgomery

Vanhan kartanon Pat

(Pat of Silver Bush, 1933)

Suom. Sisko Ylimartimo

Minerva kustannus

365 s.

Klassikkohaaste osa 8: Virginia Woolfin Oma huone

Voisin tarjota teille vain yhden mielipiteen pikkuseikasta - naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa; ja se jättää kuten pian huomaatte kokonaan ratkaisematta suuret ongelmat naisen todellisesta luonnosta ja kirjallisuuden todellisesta luonnosta.

Olen kaihtanut velvollisuuttani päästä lopputuokseen näissä kahdessa kysymyksessä - naiset ja kirjallisuus ovat ainakin minun kannaltani katsoen ratkaisemattomia ongelmia. Mutta jotakin hyvittääkseni aion tehdä voitavani ja näyttää teille miten päädyin käsitykseeni huoneesta ja rahasta. Aion kehitellä teidän läsnäollessanne niin täydellisesti ja vapaasti kuin pystyn sen ajatuskulun, jonka kautta jouduin tähän näkemykseen. Voi nimittäin olla, että jos paljastan teille ne ajatukset, ne ennakkoluulot, jotka kätkeytyvät tähän väittämään, huomaattekin, että ne liittyvät jotenkin naisiin ja kirjallisuuteen. Joka tapauksessa kun aihe on erittäin kiistanalainen - kaikki sukupuoliin liittyvä on kiistanalaista - ei voi kuvitella että kertoisin totuuden.

Tänään 31.1.2019 kirjablogeissa vietetään taas perinteistä klassikkohaastepäivää. Haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit ja haasteen säännöt löytyvät tästä hänen postauksestaan. Haasteen koontipostaus, johon kaikki osallistujat linkittävät klassikkobloggauksensa, löytyy täältä. 

Vaikka itse en ole ollut kovin aktiivinen blogistanian eri haasteissa ja tempauksissa, on klassikkohaaste poikkeus. Tähän mennessä olen ollut aivan joka kerta mukana tässä kahdesti vuodessa järjestettävässä haasteessa. Tällä kertaa siis jälleen klassikkohaasteen kunniaksi tavoilleni uskollisena halusin tarttua klassikkoon! Tämänkertainen klassikkoni kuitenkin poikkeaa olennaisesti kaikista aiemmista klassikkohaastevalinnoistani: aina ennen ole lukenut fiktiivistä kaunokirjallisuutta. Tällä kertaa tartuin kuitenkin johonkin vähän erilaiseen teokseen, nimittäin Virginia Woolfin kirjoittamaan esseeseen nimeltään Oma huone. Olen vuosia ajatellut, että jonakin päivänä haluan vielä sivistää itseäni tällä klassikolla.

Oma huone on feministisen kirjallisuuden klassikko. Se on esseemuotoon kirjoitettu teos, joka pohjautuu kahteen Virginia Woolfin vuonna 1928 pitämään esitelmään, joiden aiheena oli naiset ja kirjallisuus. Tämä alkuperä näkyy teoksessa kuulijoiden puhutteluna ja puheenomaisuutena, jotka joskus tuntuivat jopa vähän häiritseviltä näin kirjoitetussa tekstissä. Woolf pohtii teoksessaan, miksi naiset on marginalisoitu kirjallisuudessa: miksi niin harvat naiset ylipäätään historian saatossa ovat omistautuneet kirjallisuudelle ja miksi naisen kirjoittama on yleensä marginalisoitu suhteessa miehen kirjoittamaan? 

Naisen aseman parantamiseen kirjallisuuden kentällä on Woolfilla eräs selkeä lääke: kyetäkseen kirjoittamaan olisi naisella oltava sekä omaa rahaa että oma huone. Tämä ajatus on kantava teema koko teoksessa, ja siihen viittaa teoksen nimikin. Oman huoneen nimestä voidaan lukea paljon symboliikkaa: omalla huoneella viitataan ennen kaikkea konkreettiseen fyysiseen tilaan, joka mahdollistaisi naiskirjailijan luovuuden ja luomisrauhan, mutta samaan aikaan se voidaan käsittää myös henkisenä tilana. Naisella olisi oltava jotakin omaa, vapautta ja liikkumavaraa, mahdollistamassa kirjailijantyön.

Osittain teoksen ajatukset vaikuttavat vähän vanhentuneilta. Nykyään naisella voi olla omaa rahaa siinä missä miehelläkin (vaikka se naisen euro ei edelleenkään ole ihan euroa), eikä työhuone naisella ole mikään erityinen harvinaisuus. Naiset saavat myös liikkua vapaasti kodin ulkopuoella hankkimassa elämänkokemusta. Silti teoksesta löytyy paljon pohdittavaa myös nykylukijalle, ja ainakin se antaa työkaluja ymmärtää, miksi kirjallisuuden kaanon on niin miesvaltainen. Teoksen taka-kannessa lisäksi todetaan osuvasti: "Kuitenkaan Virginia Woolf ei tässä puhu yksinomaan naiselle vaan hänen sanomansa luovan työn ja etenkin kirjailijan työn vaikeuksista puhuttelee tänään yhtä hyvin miehiä kuin naisia.

Lukukokemuksena teos tuntui minusta alkuun vähän sekavalta ja vaikeasti hahmotuttavalta, mutta pikku hiljaa pääsin Woolfin kirjoitustyylin mukaan. Hän yhdistää pohdintaansa fiktiivisiä elementtejä ja käyttää tajunnanvirtamaista kerrontatekniikkaa, mikä tuo mieleen sen ainoan Woolfin romaanin, jonka olen lukenut, Mrs. Dallowayn. Woolf kirjoittaa aisteihin vetoavasti, hienovaraisella herkkyydellä. Minulla tuli valitettavasti hieman kiire klassikkoni lukemisen kanssa, mutta näiden virkkeiden äärellä olisi voinut mielellään viipyillä kauemminkin pohtimassa niiden sävyjä ja merkityksiä.

Virginia Woolf

Oma huone

(A Room of One´s Own, 1928)

Suom. Kirsti Simonsuuri

Kirjayhtymä

156 s.

Juhlavuoden kunniaksi Montgomery-lukuhaaste - 110 vuotta orvon punapäisen sankarittaren syntymästä

Noin 110 vuotta sitten, vuoden 1908 kesäkuussa, tapahtui jotakin hyvin merkittävää. Jotakin hyvin henkilökohtaisesti merkittävää minulle, mutta ennen kaikkea hyvin merkittävää eräälle kanadalaiselle kirjailijan urasta haaveilleella nuorella naiselle sekä suurelle, monta sukupolvea kattavalle lukijakunnalle ympäri maailmaa. Tuolloin kesäkuussa vuonna 1908 julkaistiin kanadalaisen L. M. Montgomeryn esikoisteos Anne of Green Gables, joka saavutti suomalaisen yleison vuonna 1920 Hilja Vesalan suomennoksella Annan nuoruusvuodet. Tämä teos sattuu olemaan lempikirjani.

Alun perin itsenäiseksi kaavailtu teos kasvoikin vuosien saatossa kokonaiseksi kahdeksanosaiseksi Anna-kirjasarjaksi. Samalla teos myös teki kirjailijanurasta haaveilevasta Montgomerystä maailmankuulun kirjailijan, joka sai pian ympäri maailmaa valtavan määrän faneja ja fanipostia orvosta, punapäisestä tytöstä kertovan tarinan tehdessä maailmanvalloitustaan. Teoksen valtava suosio oli yllätys kirjailijalle: hän oli tarjonnut teosta jo useammalle kustantamolle ja ollut jo luopua toivosta, ennen kuin L. C. Page & Co -kustantamo sen viimein hyväksyi.

Näin kirjailijatar itse kirjoitti päiväkirjaansa 20.6.1908, jolloin hän sai käsiinsä juuri ilmestyneen esikoisteoksensa:

To-day has been, as Anne herself would say "an epoc in my life". My book came to-day, fresh from the publishers. I candidly confess that it was for me a proud, wonderful, thrilling moment! There in my hand lay the material realization of all the dreams and hopes and ambitions and struggles of my whole conscious existence - my first book! Not a great book at all - but, mine, mine,mine, - something to which I had given birth - something which, but for me, would never have existed. As far as appearance goes the book is all I could desire - lovely cover design, well bound, well printed. Anne will not fail for lack of suitable garbing at all events.

Myöhemmin orpo punapäinen romaanisankaritar sai monia seuraajia saman kirjailijattaren kynästä. Niistä Annan ja Anna-sarjan veroiseen ikoniseen maineeseen on noussut runotyttö Uudenkuun Emilia ja hänestä kertova runotyttötrilogia. Elämänsä aikana Montgomery julkaisi reilu parikymmentä romaania sekä valtavan määrän lyhyempiä tarinoita ja novelleja, joita julkaistiin hänen elinaikanaan lähinnä lukuisissa eri lehdissä, mutta myös kirjoina ilmestyneinä kokoelmina. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös jonkin verran runoja, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Tänä vuonna eli vuonna 2018 on tullut kuluneeksi kokonaiset 110 vuotta siitä, kun Montgomeryn esikoisteos , iki-ihana Anne of Green Gables eli Annan nuoruusvuodet julkaistiin. Nyt juhlavuoden kääntyessä jo loppuun tahdon julkaista lempikirjani ja lempikirjailijani arvoa kunnioittavan Montgomery-lukuhaasteen, johon toivon osallistuvan niin vannoutuneita Montgomery-faneja kuin uusia kirjailijavalloituksia havittelevia lukuseikkailijoita, joille Montgomery ja hänen tuotantonsa ovat vielä lähes täysi tuntemattomuus. Haasteeseen voi osallistua yhtä hyvin lukemalla niitä rakkaimpia ja lähes puhkikuluneita Annojaan tai Runotyttöjään, jotka on lukenut jo kymmenen kertaa aiemmin, tai tutustua itselleen aivan uusiin kirjoihin. Kenties haasteen antoisuuden kannalta molempi on parempi!

Haasteen säännöt

1. Haaste alkaa tämän postauksen julkaisupäivästä ja jatkuu Montgomeryn syntymäpäivään 30.11.2019 saakka.

2. Osallistuakseen haasteeseen on luettava tänä aikana vähintään yksi Montgomeryn kirjoittama kaunokirjallinen teos.

3. Lisäksi on suotavaa lukea enemmän! Lisälukemista haasteeseen saa Montgomeryn muusta tuotannosta, ja kaunokirjojen lisäksi haasteeseen saa lukea muun muassa Montgomeryn elämäkerrallista tuotantoa (päiväkirjat ja omaelämäkerta). Lisäksi lisälukemiseen hyväksytään myös muiden kirjoittajien kirjoittamia teoksia, jotka käsittelevät Montgomeryä tai hänen teoksiaan. Fanfiction myös sallittu!

4. Haasteeseen voit osallistua joko blogisi tai Instagram-tilisi avulla. Jos postaat haasteeseen liittyen Instagramissa, käytä häshtägiä #montgomeryhaaste.

5. Julkaise koostepostaus haasteesta ja siihen lukemistasi kirjoista haasteen viimeisenä päivänä eli 30.11.2019 joko blogissa tai Instagramissa. Julkaisen silloin myös omassa blogissani koosteen, johon muiden postaukset linkitetään.

Myös Instagram-postaukset voi halutessaan linkittää tähän juttuun. Käytä Instagram-postauksessasi häshtägiä #montgomeryhaasteenkoonti, tarkistan Instragram-osallistujat ensi sijaisesti häshtägin avulla.

(Jos osallistut haasteeseen vain Instagramin kautta ja tilisi sattuu olemaan yksityinen, voit pyytää minua eli käyttäjätiliä @mikamikamaahan seuraajaksesi viestillä tai kommentilla - jos en satu olemaan jo seuraajasi.)

6. On suotavaa julkaista omassa blogissa tai/ja Instagram-tilillä mahdollisimman monia kirja-arvioita haasteeseen luetuista kirjoista, mutta kaikista kirjoista erikseen kirjoittaminen ei ole mitenkään välttämätöntä.

7. Kaikkien osallistujien kesken arvon jonkin pienen yllätyslahjan, josta ilmoitetaan blogissani haasteen päätyttyä.

8. Jos kiinnostuit jo nyt, voit ilmoittautua mukaan haasteeseen kommentoimalla tätä postausta! Toisaalta ilmoittautumiseksi riittää myös koontipostauksen linkittäminen haasteen päätyessä.

Lukuvinkkejä haasteeseen

Montgomeryn kirjoittamat kirjasarjat:

Annan nuoruusvuodet

Anna ystävämme

Annan unelmavuodet

Anna opettajana

Anna omassa kodissaan

Annan perhe

Sateenkaarinotko

Kotikunnan Rilla

Annan jäähyväiset

Pieni runotyttö

Runotyttö maineen polulla

Runotyttö etsii tähteään

Jane Victoria

Jane Victoria tulee kotiin

Sara Stanleyn tarinat (vanha suomennos) / Sara, tarinatyttö (uusi suomennos)

Sara ja kultainen tie

Vanhan kartanon Pat

Pat, vanhan kartanon valtiatar

Montgomeryn kirjoittamat itsenäiset romaaniteokset

Hedelmätarhan Kilmeny

Marigoldin lumottu maailma

Perinnönjakajat

Sininen linna

Montgomeryn kirjoittamat novellikokoelmat

Annan jäähyväiset (sisältää novelleja ja runoja)

Tie eiliseen

Tiedän salaisuuden

Yrttitarha

(Myös joitakin suomentamattomia novellikokoelmia, kuten Chronicles of Avonlea)

Montgomeryn elämästä

The Selected Journals of L. M. Montgomery, osat I-V, toim. Mary Rubio & Elizabeth Waterson (bloggaukseni ensimmäisestä osasta)

The Complete Journals of L. M. Montgomery, osat I ja II, toim. Mary Rubio & Elizabeth Waterson

Alppipolku: L. M. Montgomeryn elämä ja teokset (sisältää Montgomeryn omaelämäkerran Alppipolku sekä sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme -teoksen)

Fanifiktiota

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskiemies: Emilia Kent

Vappu Kannas: Morsian (Montgomeryn inspiroima runokokoelma)

Budge Wilson: Before Green Gables

Muuta

Suvi Ahola & Satu Koskimies: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Suvi Ahola & Satu Koskimies: Runotyttöjen vuosi

Holly Blackford (toim.): 100 Years of Anne with an E - The Centennial Study of Anne of Green Gables

Melanie J. Fishbane: Maud

Vappu Kannas: "The forlorn heroine of a terribly sad life story": Romance in the Journals of L. M. Montgomery (Väitöskirja)

(Myös minun kirjoittamani Anna-tutkielman voi lukea täältä -  ihan kaiken aiheeseen liittyvän tutkimuskirjallisuuden lukeminen sallittu!)

Huom. lisää lukuvinkkejä, varsinkin kohtaan "muuta" otetaan mielellään vastaan kommentein! 

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni

Elena Ferranten Napoli-sarjan kirjat ovat tuntuneet olevan teoksia, joihin olen törmännyt kaikkialla: kirjakaupoissa ne suorastaan kävelevät vastaan, Instagramissa ja Facebookissa niiden kuvia vilisee tiuhaan. Vaikka kirjat ovat olleet paljon esillä, en ole oikeastaan aiemmin tiennyt yhtään, missä niistä on kyse, ennen kuin teoksen ensimmäinen osa Loistava ystäväni valikoitui lukupiirikirjaksemme ja minun oli tartuttava siihen. Ja jostakin hyvin kummallisesta syystä olin kuvitellut Elena Ferranten kirjoittavan jotakin kevyttä naisille suunnattua viihdettä. Sen, kuinka väärässä olinkaan, sain huomata  hyvin pian päästyäni kirjan pariin.

Loistava ystäväni avaa näkymän sodanjälkeiseen Italiaan. 50-luvun Napolissa eräässä köyhälistökorttelissa varttuu kirjan minäkertoja, nuori tyttö nimeltään Elena sekä hänen paras ystävänsä Lila. Heidän elinpiirinsä arkea värittää vahvasti väkivalta, joka on täysin hyväksytty ja normaali tapa ratkaista asioita. Miehet hakkaavat vaimojaan, lapsiaa ja toisiaan, naiset lapsiaan. Jossakin taustalla väijyvät sellaiset aatteet kuin kommunismi ja fasismi, jotka jollakin lasten silmissä vähän mystisellä tavalla vaikuttavat myös korttelin elämään ja sen ihmissuhteisiin. Teoksessa kuljetaan ystävysten matkassa lapsuusiän nukkeleikeistä yhteisen kansakouluajan halki teini-iän myllerryksiin saakka, joita värittävät epävarmuus ulkonäöstä ja kehon muutoksista, rakkauden mysteerit ja poikaystävät. Lopulta toisen ystävän elämässä myös jokin niin käsittämätön ja ihmeellinen asia kuin kosinta ja avioliitto.

Kirjan nimi sai minut odottamaan jotakin Anna-kirjojen Annan ja Dianan välistä ihanaa, idyllistä ja täydellistä ystävyyttä, mutta Loistava ystäväni kertookin tarinan hyvin toisenlaisesta ystävyydesta, joka on täynnä jännitteitä. Siitä löytyy toisinaan jopa ilkeyttä, molemminpuolista kateutta ja katkeruutta. On myös aikoja, jolloin ystävät ovat niin uppoutuneita omaan arkeensa, etteivät he juuri tapaa toisiaan. Mutta kaikesta huolimatta ystävyys pitää. Se vain lujittuu elämän heitellessä. Molemmilla ystävyksillä on kova pyrkimys päästä elämässä eteenpäin. He haluavat irrottautua siitä kurjuudesta, jonka keskelle ovat syntyneet. Hienoisen kateuden ylläpitämä keskinäinen kilpailu saa Elenan ja Lilan pyristelemään entistä ponnekkaammin irti lapsuutensa perinnöstä. Molemmat tytöt menestyvät hyvin koulussa ja pistävät itsensä täysillä likoon arvosanajahdissa. 

 Perhe kuitenkin katkaisee Lilan opintien kansakoulun jälkeen. Elenan tie jatkuu hänen sinnikkään opettajansa kannustamana lukioon. Lila keskittyy rikkauden hankkimiseen tekemällä työtä isänsä suutarinverstaalla ja alkaa suunnitella omia kenkämalleja. Elena edelleen toivoo saavuttavansa paremman elämän koulutuksen avulla. Näin teoksessa kuvataan tyttöjen ajatuksia menestyksestä ja rikkaudesta:

- - tajusin, että rikkaus, josta me pikkutyttöinä unelmoimme, oli muuttumassa aivan toisenlaiseksi. Aarrearkut täynnä kultakolikoita, jotka livreeasuisten palvelijoiden jono kantaisi linnaamme, kun olisimme julkaisseet Pikku naisten veroisen romaanin - rikkaus yhdistettynä maineeseen - olivat lopullisesti menettäneet hohtonsa. Ehkä jäljellä oli vielä ajatus rahasta sementtinä joka vakauttaisi elämämme, estäisi sitä ja rakkaitamme hajoamasta. Mutta perustavanlaatuinen, tätä nykyä hallitseva piirre oli konkreettisuus, jokapäiväiset toimet, neuvotteleminen. Nuoruutemme rikkaus pohjautui edelleen lapsen nerokkaan mielikuvituksen tuotteeseen - erikoisiin kenkämalleihin - mutta se ilmentyi Rinon riidanhaluisessa tyytymättömyydessä ja halussa kuluttaa niin kuin iso kiho, television omistamisessa, Marcellon sormuksessa, jolla hän luuli voivansa ostaa tunteen, ja lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen Stefanossa, kohteliaassa nuoressamiehessä, joka myi elintarvikkeita, ajoi punaisella avoautolla, kulutti neljäkymmentäviisituhatta liiraa tuosta vain, kehysti piirustuksia, halusi tehdä kauppaa paitsi juustoilla, myös kengillä, sijoittaa nahkatuotantoon ja työvoimaan, uskoi lujasti pystyvänsä vihkimään yhteisössämme rauhan ja hyvinvoinnin aikakauden: lyhyesti sanottuna rikkaus liittyi arkipäiväisiin asioihin ja niin muodoin siitä puuttui kaikki loistokkuus ja kunnia.

Ferrante kirjoittaa vetävästi ja onnistuu koukuttamaan lukijansa.  Juoni on hyvin monitahoinen. Vaikka Elena ja Lila ovat keskushenkilöitä, käsittelee teos koko korttelin elämää. Ihmissuhteet siellä kietoutuvat kiinnostavasti ja tiivisti toisiinsa. Kortteli on kuin oma pienoismaailmansa, jossa on aivan omat sääntönsä ja lakinsa. Myös lopetus on onnistunut koukuttavuuden suhteen. Kirjan loppu on hyvin yllättävä ja äkkinäinen, täynnä kysymyksiä. Se on mielestäni jopa yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista romaanilopetuksista, mitä olen lukenut. Se suorastaan huusi minua jatkamaan jakto-osan parissa, minkä itse asiassa hyvin pian teinkin.

Loistava ystäväni on mielenkiintoinen romaani, jonka teemat tarjoavat pohdittavaa. Teos on hyvin yhteiskunnallinen, ja avaa tärkeällä tavalla sosiaalista eriarvoisuutta. Se avaa myös hyvin eriarvoisuuden syitä. Sitä, kuinka vahvoin sitein perhetausta vetää yksilöitä siihen samanlaiseen kulttuuriin, johon on synnytty. Toisaalta tämä teos antaa toivoa siitä, että kovin ponnistuksin ihminen kykenee ehkä myös takomaan oman onnensa ja rakentamaan oman elämänsä.

Loistava ystäväni on paljon karumpi kuin mitä olin osannut odottaa. Teoksessa kuvattu väkivalta oli välillä suorastaan luotaantyöntävää. Minua jäi kiinnostamaan kysymys, kuinka realistista teoksen väkivaltakuvaus on. Siinä ei ole mitään uutta, että maailmaan mahtuu väkivaltaa ja on aina mahtunut. Toisaalta myös mielikuva tulisista italialaisista elää yhä. Sitä kuitenkin jäin miettimään, miten realistista on tällainen kokonainen väkivallan kulttuuri, jossa väkivalta on niin normaalia ja arkipäiväistä lähes jokaisessa perheessä, ei mikään marginaalinen ja yllättävä tapahtuma.

Julkaistessani tämän bloggauksen olen ehtinyt lukea jo toisen osan ja mietin, lopetanko matkani sarjan parissa siihen vai jatkanko vielä eteenpäin. Väkivalta ja raakuus, jotka toisessa osassa mielestäni vielä pahenevat, on saanut minut miettimään, kannattaako jatkaa. Mitä mieltä te muut lukijat olette sarjasta? Suositteletteko lukemaan sarjan loppuun?

Elena Ferrante

Loistava ystäväni

(L´amica geniale, 2011)

Suom. Helinä Kangas

WSOY

362 s.

L. M. Montgomeryn Yrttitarha - vasta suomennettuja, ihastuttavia novelleja

Joskus keväällä hieraisin silmiäni kirjaston lukusalissa, enkä ollut uskoa näkemääni: lukusalilainojen uutuuksien joukossa oli L. M. Montgomeryn, rakkaan suosikkikirjailijani, novellikokoelma, josta en ollut kuullutkaan. Ihan joka päivä ei kirjastossa kävele vastaan uusia suomennoksia lempikirjailijalta, joka kirjoitteli tuotantoaan noin 100 vuotta sitten. Kauniit vihreät kannet ja viehättävä nimi Yrttitarha lupailivat lempeitä lukunautintoja. Myöhemmin tietysti varasin teoksen ja luin.

Erityisesti ihastuttavista Anna- ja Runotyttö-kirjoistaan tunnettu L. M. Montgomery kirjaili elämässään kunnioitettavan määrän kaikenlaisia lyhyempiä kertomuksia, joita julkaistiin hänen elinaikanaan erinäisissä lehdissä. Nämä novellit ja kertomukset ovat jääneet Montgomeryn romaanien varjoon, ja niistä on suomennettu vain murto-osa. Tässä Minerva-kustannuksen tänä vuonna julkaistussa ja Saana Rusin suomentamassa Yrttitarha-kokoelmassa on 12 Montgomeryn ennen suomentamatonta novellia. Nämä novellit ovat Jedediahin romanssi, Putneyn naisten lakko, Valley View´n juoru, Bay Shoren maatilalla, Mary Isabel kapinoi, Miriamin sulhanen, Sally-neidin kirje, Niin oli käydäkseen, Häävieraat, Eräänlaista rakkautta, Susanna-tädin syntymäpäivä sekä niminovellina toimiva Yrttitarha. 

Kokoelman novellit avaavat Montgomeryn muusta tuotannosta tutun maailman. Tarinat kätkevät sisäänsä paljon pikkukylän ihmissuhdekiemuroita ja erityisesti rakkautta - hyvin monenlaista - sekä herkullisen erikoisia ja omaperäisiä ihmishahmoja. Tunteikkaat novellit sekä naurattavat että itkettävät: näistä löytyy paljon romantiikkaa ja onnellisia loppuja, mutta myös terävää satiiria ja huumoria. Novelleissa otetaan kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin, kuten naisen asemaan. Monet novellit sisältävätkin henkilökuvia vahvoista ja neuvokkaista naisista. Niminovelli Yrttitarha puolestaan tarjoaa vahvan lapsinäkökulman, ja lapsen mielen kuvaamisessa Montgomery onkin usein vahvimmillaan, mikä ilmenee hyvin hänen romaanituotannossaankin. Perusotteeltaan novellit ovat viihteellisiä ja tarjoavat mukavia, viihdyttäviä lukuhetkiä lukijalleen, mutta pinnan alla on silti paljon muutakin.

Nämä novellit tarjosivat minulle ihania, kesäisiä lukuhetkiä. Olen lukenut Montgomeryn novelleja aiemminkin useita kokoelmia, mutta jotenkin tuntui, että nautin tästä enemmän kuin aiemmista. En ole varmat, johtuiko se tuoreesta ja sujuvasta suomennoksesta vai itse tarinoista - vai siitä, että aiemmat lukukokemukset ovat ehtineet jo muistissani vähän himmetä. Yhtä kaikki, nautin teoksesta täysin siemauksin ja mielestäni on mahtavaa, että Montgomeryltä julkaistaan yhä nykyään uusia suomennoksia!

L. M. Montgomery

Yrttitarha

(Novellit koottu eri lähteistä, kirjoitettu vuosina 1896-1918)

Suom. Saana Rusi

Minerva Kustannus, 2018

Rakkautta, jännitystä ja mysteeriä: Carlos Ruiz Zafónin Marina

 Marina sanoi kerran, että muistaisimme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut. Kului iäisyys ennen kuin ymmärsin noiden sanojen merkityksen. Vaan parasta aloittaa alusta, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin loppu.

Vuoden 1980 toukokuussa katosin maailmasta kokonaiseksi viikoksi. Kului seitsemän päivää ja seitsemän yötä ilman että kukaan tiesi olinpaikkaani. Ystävät, koulutoverit ja opettajat kävivät jäljittämään karkulaista, jonka jotkut jo arvelivat kuolleen tai eksyneen äkillisessä mielenhäiriössä huonoille teille.

( - - )

Kaikilla meillä on jokin salaisuus lukittuna sielun ullakolle. Omani on tällainen.

Näin kutkuttavasti, mystisesti ja kauniisti alkaa Carlos Ruiz Zafónin romaani Marina. Tarinassa on juuri kaikkea sitä tunnelmaa, mitä alku lupailee, mutta vielä vähän enemmän. Tarina tarjosi nimittäin myös niin selkäpiitä karmivaa jännitystä, että tuskin olisin edes rohjennut tarttua teokseen, jos olisin sen arvannut . niin herkkähermoinen kun olen. Kohtasin Marinassa hyvin mukaansatempaavan lukukokemuksen, joka ei meinannut antaa laskea itseään käsistä. Hotkaisinkin lähes 300-sivuisen romaanin reilussa vuorokaudessa, mikä on hyvin epätyypillistä minulle, hyvin hitaalle lukijalle. Vaikka tämän lukuseikkailun varrella vähän huimasi ja pelotti, en tarinan pyörteisiin hypättyäni voinut enää lopettaakaan.

Zafónin Marina on tarina 60-luvulla Barcelonassa sisäoppilaitosta käyvästä 15-vuotiaasta nuorukaisesta sekä siitä seikkaluista, jonka hän kokee erään Marina-nimisen tytön kanssa. Tuo minäkertojana toimiva Oscar Drai -niminen päähenkilö kertoo lukijalle nuoruutensa tarinaa, joka on tapahtunut 15 vuotta sitten. 

Oscar ei ole erityisen motivoitunut koululainen. Oppitunnit sisäoppilaitoksessa hän haaveilee siitä vapaudesta, joka koittaa, kun kello soi ja ilmoittaa päivän oppitunnit päättyneiksi. Sen jälkeen hän ei suinkaan hukkaa iltaansa läksyjen parissa, vaan lähtee kuljeksimaan ja seikkailemaan Barcelonan loputtomille kujille. Noilla retkillään hän omien sanojensa mukaan kokee vapauden huumaa ja mielikuvituksen lentoa. Erään kerran tuollaisella retkellään hän eksyy kujalle, jolta löytää rappeutuneen näköisen kartanon, joka jollain tavalla lumoaa hänet ja vetää puoleensa. Tunkeuduttuaan hoitamattomaan puutarhaan hän kuulee jotakin yliluonnollisen kaunista laulua, jonka houkuttelemana hän uskaltautuu talon sisään. Siellä hän kuuntelee ihmetelleen gramofonista kantautuvaa ihmeellistä laulua ja tutkailee pöydällä olevaa mielenkiintoista taskukelloa. Nojatuolista yhtäkkiä nouseva hahmo kuitenkin säikäyttää pojan niin pahanpäiväisesti, että hän pakenee paikalta niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.

Vasta sisäoppilaitoksen omaan huoneeseen palattuaan Oscar huomaa, että tuli ajatuksissaan napanneeksi mukaan taskukellon. Tämä taskukello sinetöi hänen kohtalonsa: varastaminen on väärin, joten hänen on vielä palattava kartanoon, vaikka se pelottaakin suunnattomasti. Varastetusta kellosta lähtevä ystävyys ei ala kovin lupaavasti, mutta kellon palauttaminen johdattaa kuitenkin Oscarin suhteeseen rappeutuneen kartanon tyttären Marinan kanssa. Se on alku paitsi ystävyydelle, rakkaudelle, myös suurelle seikkailulle ja mysteerille.

Tuossa mystisessä ja rappeutuneessa vanhassa kartanossa asuu Marina isänsä kanssa. Äiti on kuollut kauan sitten. Yksinäistä ja eristynyttä elämää elävälle isälle ja tyttärelle Oscarin ilmaantuminen kuvioihin on tervetullut piristys, ja Oscar alkaakin käydä vierailulla uusien tuttaviensa luona varsin usein. Erään kerra Marina johdattaa Oscarin eräälle unohdetulle hautausmaalle todistamaan salaisuutta, joka on askarruttanut hänen mieltään. Hautausmaalla piileskellessään he näkevät, kun eräs tummiin verhoutunut ja kasvonsakin piiloon huputtanut nainen tulee erään nimettömän hautakiven luokse, jossa ei ole muuta kaiverrusta kuin siipensä levittäneen perhosen kuva, ja laskee sille verenpunaisen ruusun. Marina tietää kertoa, että sama nainen, yhtä mystisesti puettuna, toistaa saman näytelmän joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina kello kymmenen. Nuoret aistivat nimettömässä haudassa ja sille säännöllisin väliajoin ilmaantuvassa mystisessä, kasvottomassa naisessa salaisuuden, joka on selvitettävä.

Salapoliisien tavoin Oscar ja Marina heittäytyvät selvittämään mysteeriä. Pitkin Barcelonan pimeitä katuja ja mutkikkaita kujia he etsivät menneisyyden haamuja ja pääsevät käsiksi vanhaan, jo unohduksiin vaipuneeseen tarinaan ja ja jännittäviin ihmiskohtaloihin. Tarinan edetessä vähän viattoman kutkuttavasta hautausmaakohtauksesta käyntiin lähtenyt mysteeri saa yhä hurjempia piirteitä.

Tämän kaiken jännittävän rinnalla etenee myös eräs toinen, vähän hidastempoisempi juonikuvio. Oscar on selvästi ensi silmäyksestä lähtien rakastunut Marinaan, mutta mahtaako Marina kaivata Oscarista muuta kuin ystävää ja toveria mysteerin selvittämiseen? Vaikuttaa myös siltä, että Marina salaisi jotakin itsestään Oscarilta.

Marina on paitsi huippujännittävä, myös äärettömän kaunis ja haikea tarina. Kehoitan kaikkia vähänkään herkempiä lukijoita varaamaan kokonaisen paketillisen nenäliinoja tarinan loppua varten!

Monipuolista tarinaa voisi pitää suoranaisena genrehybridinä: Marinassa on niin rakkausromaanin kuin salapoliisitarinan ja jopa scifin piirteitä. Tunnistan Marinassa hurjan paljon samaa kuin muutama vuosi sitten lukemassani Tuulen varjossa, jossa myös salapoliisin tavoin seikkaillaan pitkin Barcelonan hämäriä kujia selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Yhtä paljon Marina ei minua kuitenkaan lumonnut - Tuulen varjo nimittäin oli aivan harvinaisen huikea lukukokemus. Samanlaista, Tuulen varjon tapaista nostalgiaa, jonkin maagisen ja mystisen tarinan taikaa, surumielistä ja hämäräistä tunnelmaa sekä menneiden ihmiskohtaloiden selvittelyä Marina kuitenkin tarjoaa. Marinan takakannessa kuvataankin teoksen olevan "kuin Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko". Tämän lukukokemuksen inspiroimana haluaisin joskus vielä lukea muutkin Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan kuuluvat teokset, joihin Tuulen varjo myös lukeutuu. Zafónin tarinoissa todella tuntuu olevan lumoa!

Carlos Ruiz Zafón

Marina

(Marina, 1999)

Suom. Antero Tiittula

Otava

282 s.

Tuulen viemän jälkeen: Alexandra Ripleyn Scarlett

Margaret Mitchellin klassikkoromaani Tuulen viemää päättyy romantiikannälkäisen ja onnellisia loppuja haikailevan lukijan kannalta epätyydyttävästi: rakastavaiset eivät saakaan toisiaan, ja pääparin Scarlettin ja Rhettin suhteen tulevaisuus jää ilmaan roikkumaan Rhettin kääntäessä vaimolleen selkänsä. "Eihän tämän näin kuulu mennä!" on varmaan moni lukija tuumannut vihaisesti mielessään. Onneksi kuitenkin Alexandra Ripley on tarjonnut näillä ärsyyntyneille lukijoille toisen mahdollisuuden, lähes 60 vuotta Tuulen viemän kirjoittamisen jälkeen. Ripleyn teos Scarlett (1991) jatkaa Scarlettin ja Rhettin tarinaa siitä, mihin se Tuulen viemää -teoksessa jäi.

Rhett on jättänyt Scarlettin, mutta Scarlett on päättänyt saada takaisin Rhettinsä. Päättäväinen ja tarmokas Scarlett on tottunut saamaan, mitä haluaa. Hän on jälleen valmis antamaan kaikkensa haluamansa eteen, mutta riittääkö se? Rhett kuitenkin karttaa Scarlettia kuin ruttoa. Onko Scarlettin mahdollisuus iäksi menetetty vai onnistuuko hän voittamaan uudelleen aviomiehensä rakkauden? Scarlett pääpiirteissään rakentuu. Tämän kuvion ympärille Alexandra Ripleyn

831-sivuisen romaanin aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista muutakin, ja Scarlett vaihtaa maisemaa useasti teoksen aikana. Vaihtelevat miljööt tuovatkin mielestä mukavaa jännitystä ja vaihtelua teokseen.  Seikkaillaan paitsi useassa eri Amerikan kaupungissa, mutta matkataan myös Valtameren taakse Irlantiin. Isänsä puolelta irlantilaista sukujuurta oleva Scarlett pääse ensi kertaa elämässään tutustumaan isän puoleisiin sukulaisiinsa ja löytää samalla sisäisen irlantilaisensa. Tämä itsensälöytämisprosessi onkin mielestäni rakkausteeman lisäksi tärkein teema kirjassa. Scarlett kasvaa ja kehittyy romaanin kuluessa myös muin tavoin. Muuttuu ja aikuistuu.

Tuulen viemää on minulle yksi elämäni lumoavimmista lukukokemuksista. Se on tiiliskiven kokoinen kirja, joka tempaisi minut niin mukaani, että sitä oli vaikea laskea käsistäni. Se on kirja, joka paitsi viihdytti ja tarjosi suuren tarinan taikaa, mutta joka myös kosketti ja puhutteli, sivisti ja avarsi. Sellaisen kirjan jatko-osalta odottaa paljon, ja pelkäsin pettymystä. Ripleyn Scarlett yllätti minut kuitenkin iloisesti. Sain enemmän kuin odotin.

Ripley on teoksessaan tavoittanut uskomattoman hyvin Mitchellin romaanin maailman ja luonut romaanin, joka elää yhtä vahvasti kuin alkuteos. Toisen kirjailijan kirjoittamassa jatko-osassa lienee usein tärkeintä se, että jatko-osa on uskottava ja istuu hyvin samaan maailman kuin alkuteoskin. Tässä Ripley on mielestäni onnistunut hyvin. Lisäksi hän on saavuttanut jotakin vieläkin enemmän: Tuulen viemää oli ainakin minulle romaani, jonka aloitettuani olisin vain halunnut lukea ja lukea enkä laskea kirjaa ollenkaan käsistäni. Ripley on saanut luotua Scarlett-teokseensa yhtä vahvan lukuimun. Vaiherikas ja luomoava tarina tempaa mukaansa, eikä juonellisesti rikkaasta teoksesta tapahtumien käänteitä puutu!

Se, mikä teoksen kuitenkin erottaa edeltäjästään on se, ettei Ripleyn teos ole mielestäni kuitenkaan temaattisesti niin rikas kuin Tuulen viemää. Scarlett on ennen kaikkea rakkaustarina, mutta Tuulen viemää sen lisäksi niin paljon muutakin. Esimerkiksi sota ja sen kauheus ja pahuus on yksi keskeisimpia teemoja Tuulen viemässä. Ripleyn teoksessa onkin selvästi viihteellisempi ote, ja teoksen perimmäinen tarkoitus onkin tyydyttää uteliaisuus sellaisissa lukijoissa, joita on jäänyt vaivaamaan Scarlettin ja Rhettin kohtalo.

Toinen teoksia erottava seikka on Scarlettin hahmon hienoinen inhimillistyminen ja pehmentyminen. Kirjaneito on myös lukenut teoksen ja huomauttaa Scarlettin tulevan Ripleyn teoksessa "siedettävämmäksi ihmiseksi". Hän sanoo myös pitävänsä Scarlettista enemmän tässä teoksessa. Tässä olen samoilla linjoilla Kirjaneidon kanssa.  Tuulen viemän Scarletthan on perin ristiriitainen hahmo: kova, häikäilemätön, jopa julma. Keinoja kaihtamaton nainen, joka ottaa sen mitä haluaa muiden tunteista juuri välittämättä. Ripleyn Scarlettissa nähdään kuitenkin selvästi kehitystä inhimillisempään suuntaan. Hänestä nähdään myös hieman herkkä ja haavoittuvaisempi puoli. Silti hän on yhä se sama vahva ja tulisieluinen Scarlett, suurromaanin arvoinen sankaritar. Hän on kuitenkin vähän kasvanut ja aikuistunut, ottanut opikseen virheistään ja katunut niitä sekä löytänyt vähän inhimillisemmän itsensä.

Alexandra Ripley

Scarlett, (1991)

Suom. Juhani Lindholm

Otava

831 s.

Karmivan viehättävä goottilaisklassikko: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme

Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissuhtena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä.

Kun viimeksi vilkaisin keittiön hyllyssä lojuvia kirjaston kirjoja, ne olivat yli viisi kuukautta myöhässä, ja mietin, olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että ne olisivat kirjoista viimeiset, ne jotka jäisivät keittiön hyllyyn ikuisiksi ajoiksi. Me siirtelimme tavaroita vain harvoin: rauhattomuus ja kuohunta ei kuulunut Blacwoodien tyyliin. Me huolehdimme pienistä, näkyvistä ja tilapäisistä esineistä, kirjoista ja kukista ja lusikoista, mutta niiden alla oli aina jotain pysyvää omaisuutta johon saatoimme luottaa.

Näin eriskummallisella esittelyllä alkaa amerikkalaisen Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme -teos. Ja kovin eriskummallinen on kirjan minäkertojana toimiva Marykin ja kovin eriskummallinen on koko kirjakin. Ihan teoksen ensisanoista lähtien viehätyin teoksen hahmojen herttaisesta kummallisuudesta, joka näyttäytyi silmissäni sympaattisena. Pikku hiljaa teoksen edetessä se, mikä aluksi oli herttaiselta, saakin yhä karmivampia piirteitä. Mitään verta hyytävää kauhua ei ole tässä goottilaista kauhua edustavassa kirjassa luvassa, mutta selkäpiitä kutkuttavia psykologisia kauhuelementtejä teos tarjoaa. Oikeastaan kaikki kauhea on tapahtunut jo vuosia sitten, mutta menneisyys ja sen salaisuudet alkavat avautua pikku hiljaa lukijalle kuin vierivä lankakerä teoksen edetessä.

Teos kertoo Blacwoodien perheestä, johon kuuluu minäkertojana toimiva Merricatiksi kutsuttu Mary Katherine, hänen isosiskonsa Constance sekä Julian-setä, jonka elämä on pyörätuoliin sidottua. He kaikki asuvat saman katon alla, Blackwoodien suvun hulppeassa sukutalossa, jonka ulkomuoto ja sisustus antavat olettaa, että on kyse hyvin varakkaasta perheestä. Vain nämä kolme henkilöä ovat jäljellä perheestä, joka joskus on ollut paljon suurempi. Muut ovat kuolleet jonkin kamalan sattumuksen vuoksi vuosia aiemmin. Kyläläiset karttavat perhettä, ja Merricat on perheestä ainoa, joka poistuu kotitalosta kylälle hoitamaan asioita ja ostamaan ruokaa. Sen hänkin tekee aina äärimmäisen varovaisesti, vastahakoisesti ja ahdistunein mielin. Jotakin synkkää ja salaista leijuu eristäytyneen perheen yllä. Pikku hiljaa alkaa kuroutua auki salaisuuksien verkko paljasten, mikä on ollut muun perheen kohtalona ja miksi perhe on niin eristynyt muusta maailmasta.

Linna on aina ollut kotimme lienee yksi erikoisimmista teoksista, mitä olen koskaan lukenut. Se sekä ihastutti että vähän värisytti inhosta ja kammottavuudesta. Tavallaan teoksessa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä tai pahaa,  mutta teoksen henkilöhahmot tai varsinkin eräs niistä paljastaa itsestään niin ristiriitaisia piirteitä, että kyseessä on yksi karmivimmista kirjallisuudessa tapaamistani henkilöhahmoista. Tässä tarinassa ei ole erikseen hyviksiä ja pahiksia, vaan hyvyys ja pahuus kietoutuvat yhteen. 

Teoksen tyyli ja kieli saivat ihastukseni osakseen. Kieli on vivahteikasta, ja tyyli ihmiskuvauksineen hienovaraista ja tarkkaa. Kirjailija piirtää ihmiskuvansa esiin elävin yksityiskohdin. Pidänkin yhtenä teoksen suurimmista vahvuuksista psykologista tarkkanäköisyyttä. Teoksen tunnelma on viehättävä ja kutkuttava: unelias ja pysähtynyt pikkukaupunki, joka on hieman kiinni menneessä ja jossa ei ajattelisi tapahtuvan mitään maininnan tai tarinan arvoista, mutta jossa pinnan alla kytee salaisuuksia ja jännittäviä ihmiskohtaloita. Vaikka teoksessa on synkkiä salaisuuksia ja kauhun elementtejä, on siinä silti jotakin tavattoman lempeää ja sympaattista - pienistä kauhunväristyksistä huolimatta.

Alkuteos on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomeksi teos ilmestyi vasta tänä vuonna. Takakansitekstissä teosta tituleerataan "goottilaisen kirjallisuuden kauniiksi ja merkilliseksi klassikoksi". Myös esimerkiksi Lumiomena pohtii teoksen klassikkoasemaa ja löytää tukea sille. Itsekin ajattelen, että tämä käsiini vähän sattumalta joutunut teos on oikea helmi kirjaksi, jossa voi aistia klassikon ainekset.

Shirley Jackson

Linna on aina ollut kotimme, 2018

(We Have Always Lived in a Castle, 1962)

Suom. Laura Vestanto

Fabriikki Kustannus

198 s.

Viime tingassa mukaan klassikkohaasteeseen: Joseph Conradin Pimeyden sydän

Minä, joka olen suuri klassikoiden ystävä ja ottanut osaa ihan jokaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen aiemmin sekä odottanut sitä usein aivan into piukassa, olin tänä vuonna tehdä suuren erehdyksen ja unohtaa koko haasteen. Sunnuntaina silmiini osui Facebookista jokin klassikkohaaseeseen liittyvä juttu ja heräsin todellisuuteen: apua, klassikkohaaste on taas täällä enkä minä ole lukenut mitään! Ensi ajatukseni oli antaa haasteen tällä kertaa mennä osaltani menojaan, mutta sitten ajattelin: ei, enhän minä voi olla edes yrittämättä, jos olen kerran aina ennenkin klassikoinut klassikkohaasteen nimissä!

Viime hetken hopusta huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - klassikkovalintaa ei tarvinnut juurikaan miettiä: tiesin heti, että nyt on aika lukea se pitkään kirjahyllyssä lukematta kiikkunut Joseph Conradin kuuluisa, mutta kooltaan pieni Pimeyden sydän. 160 sivua kaiketi taittuisi muutamassa päivässä. Tiukille kuitenkin otti: sain teoksen luettua noin klo 23.15 tänään 31.7., jolloin klassikkopostaus pitäisi julkaista omassa blogissaan. Mainittakoon, että klassikkohaaste meinasi kaatua myös maanantaina meidän nukkuma-aitasta tekemääni ludelöytöön, mikä pisti vähän ajatukset sekaisin ja saivat minut lähes koko maanantain lukemaan erinäisiä luteisiin ja niiden hävittämiseen liittyviä tekstejä klassikon sijaan ja johti myös suureen siivousoperaatioon. Koettelemuksista huolimatta sain kuin sainkin luettua klassikkoni. Koska kuitenkin aika jäi tiukille, sanani tästä klassikosta jäävät lyhyiksi. Lyhyestä siis virsi kaunis.

Pimeyden sydän on siirtomaa-aikaan sijoittuva tarina, jossa merimies Marlow kertoo kuulijoilleen kokemuksistaan Afrikassa, siitä, kuinka hän laivallaan matkaa "pimeyden sydämeen". Samalla matkataan myös ihmismielen pimeyteen. Tarinan keskiöön nousee Kurz-niminen norsunluukauppias, joka on tunnettu kaunopuheisista puhelahjoistaan, mutta jonka ahneudelle ja julkeudelle kauppamiehenä ei näy olevan rajaa. Olosuhteet saavat hänen sivistyneen miehen kuorensa karisemaan.

Teoksessa käsitellään rasismia, eurooppalaista ylemmyydentuntoa ja sitä, että ero afrikkalaisen villin alkuasukkaan sekä eurooppalaisen "sivistyneen miehen" välillä ei ehkä sittenkään ole suuri. Alunperin lehdessä vuonna 1899 julkaistu tarina tarttuu aikanaan hyvin tärkeisiin moraalimyksiin, mutta samat ajatukset, vaikkakin ehkä hieman eri muodossa ovat ajankohtaisia nykyäänkin.

Tämä pieni ja synkkäsävyinen klassikko jätti minut vähän kylmäksi, enkä kokenut teoksen äärellä kovin suurta lukuiloa. Mietin, kuinka paljon tämä johtui vähän liian kiirehtivästä lukemisesta. Teoksen loppu vähän pelasti lukukokemusta: se jotenkin pysäytti, kosketti. Paikoin teoksen kieli ja sen synkeä runollisuus ihastutti hieman. Kuitenkin kun tällaisesta klassikosta on kyse, voin kai todeta ainakin sen, että kirjallinen sivistykseni on tämän kokemuksen jälkeen jälleen hieman laajempi, vaikka kovin suurta lukuiloa ei Pimeyden sydän minulle tarjonnutkaan.

Joseph Conrad

Pimeyden sydän

(Heart of Darkness, 1902)

Suom. Kristiina Kivivuori

Otava

160 s.

Kooste klassikkohaasteesta ja lista muiden bloggaajien klassikkopostauksista löytyy täältä haastetta emännöineestä Unelmien aika -blogista.

Kesän ihanin kirja Pieni runotyttö sekä pieni epämiellyttävä totuus itsestäni

Ihana kesäloma oli, tuli ja meni. Monen monta ihanaa kirjaa luin. Läheskään kaikkia en ehtinyt bloggaamaan, enkä varmaan aiokaan. Yksi asia kuitenkin on selvä: julistan L. M. Montgomeryn klassisen tyttökirjan Pienen runotytön menneen kesäni ihanimmaksi kirjaksi!

Sanotaan, että viini paranee vanhetessaan. Siihen en osaa ottaa kantaa, sillä en juo viiniä. Mutta itse voisin sanoa, että kirjatkin paranevat vanhetessaan. Vanhoissa kirjoissa on jotakin sellaista tenhoa, jota en voi kovin nykyaikaisista teoksista löytää. Pieni runotyttö on kaiken lisäksi niitä kirjoja, jotka ovat silmissäni parantuneet joka lukukerralla entisestään. Tämän kesän Pieni runotyttö -projekti oli teoksen kolmas lukukerta, ja nyt voin todella todeta rakastuneeni siihen.

Jokunen kesä sitten luin koko Runotyttö-trilogian uudelleen. Silloin vielä trilogian ensimmäisen osan eli Pienen runotytön kohdalla vertailin teosta kovasti lempikirjaani, saman kirjailijan L. M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosiin. Teoksissa on toki paljon yhtäläisyyttä, mikä laittaa molemmat teokset tuntevan lukijan väkisinkin vertailemaan. Tämä vertailu silloin huononsi lukukokemusta, sillä teos ei kuitenkaan ollut aivan niin kuin Annan nuoruusvuodet - ja miksi hyvänen aika pitäisikään olla! Jatkaessani trilogian myöhempiin osiin pääsin vähän yli vertailevasta päähänpinttymästä ja pystyin varauksettomammin ihastumaan runotytön tarinaan. Tänä kesänä lukiessani uudestaan Pientä runotyttöä väkisinkin vertailut Annaan tulvivat mieleeni, mutta oikeastaan ei samalla tavalla ja haittaavasti - paremminkin lukukokemusta rikastuttavasti.

Syy siihen, miksi Anna-kirjat ja varsinkin Annan nuoruusvuodet ovat minulle rakkaimpia kirjoja, on se, että olen samaistunut Annan hahmoon vahvemmin kuin mihinkään toiseen kirjalliseen hahmoon. Osin tämä on luontaista, mutta osin olen myös rakentanut itseäni ja identiteettiäni Annan kautta. Se lienee jo lähtökohtaisesti helppoa siksi, että meidän molempien nimi suomeksi on Anna. Annan maailmassa nimillä ja nimeämisellä on paljon merkitystä - Annan mielestä niin ihminen kuin luontokappalekin on nimettävä todellista luontoaan vastaavasti. Kaunis valkeiden kukkivien omenapuiden reunustama puistokäytävä ei voi Annan mielestä olla vain Puistokäytävä, kuten muiden avonlealaisten mielestä, vaan sen on oltava Suloisuuden valkea tie - alkukielellä The White Way of Deligt. Koska minun nimeni on Anna ja koska meillä on lukuisia muitakin yhdistäviä tekijöitä, on ollut helppoa nähdä itseni vihervaaralaisessa kaimassani. Ja ennen kaikkea: on ollut miellyttävää ja kaunista nähdä itseni Annassa. Ihailen Annaa. Annan lukeminen on ollut minulle kuin peiliin katsomista - tosin sellaiseen ehkä aavistuksen kaunistelevaan peiliin. Annan lukeminen on auttanut minua rakentamaan positiivista minäkuvaa.

Näissä maisemissa, kesäisellä huvilalomallani, Hangon ihanaa auringonlaskua katsellen aloitin tämän kertaisen Runotytön luku-urakkani - täydellistä <3


Lukiessani tällä kertaa Pientä runotyttöä huomasin kuitenkin erään epämiellyttävän ja ehkä vähän pelottavankin tosiasian itsestäni. Saatan olla ehkä sittenkin hieman enemmän Emilia kuin Anna! Tajusin, että oikeastaan rehellisesti ajateltuna olen enemmän pieneen synkistelyyn taipuvainen ja arka Emilia kuin reipas ja melkein aina niin aurinkoinen Anna.

Anna on valoisampi, elinvoimaisempi, reippaampi. Sellainen, joka pärjää ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Toki hänelläkin on omat "epätoivon kuilunsa", joiksi hän murheen hetkiään nimiään. Niistä kuitenkin aina noustaan kohta korkeuksiin - esimerkiksi vain sen vuoksi, että kukkaset näyttävät niin kauniilta - ja todetaan annamaisella päättäväisyydellä:  "It´s been my experience that you can nearly always enjoy things if you make up your mind firmly that you will." Jos Annan nuoruusvuosien tunnelma pitäisi nähdä värinä, se olisi mielestäni ehdottomasti auringonkeltainen. Pieni runotyttö -kirjasta löytyy myös paljon valoa, iloa ja kauneutta. Sen lisäksi Pienestä runotytöstä löytyy myös synkempiä sävyjä. Muistelisin myös, että synkemmät sävyt lisääntyvät kohti trilogian loppua. Emilia on luonteeltaan sisäänpäinkääntyneempi - ajoittain suorastaan melankolinen. Hän on ujompi ja rauhallisempi kuin räiskyvä ja alati höpöttävä Anna. Anna on myös omalla tavallaan herkkä, mutta Emilia vaikuttaa paljon herkemmältä, hauraammalta ja aremmalta - vaikka silti myös Emiliasta löytyy voimaa ja rohkeutta.

Kuitenkin korostan, että Anna ja Emilia eivät ole toistensa vastakohtia: molemmat ovat saman kirjailijan luomuksia, ja kuten useat kirjailijat tekevät, on Montgomery tainnut kirjoittaa molempiin hahmoihin paljon itseään. Montgomeryn päiväkirjoja lukiessa huomaa sekä kirjailijan omassa kokemusmaailmassa olevan paljon samaa kuin sekä Annan että Emilian maailmassa. Siksipä minunkin lopputulema siihen tärkeään kysymykseen, olenko itse sisimmässäni Anna vai Emilia, on, että taidan olla kuitenkin loppujen lopuksi molemmat Aikaisemmin en ole vain löytänyt Emiliaa sisältäni - mutta nyt sen löysin ja olen iloinen löydöstäni. Kysmys, ollako Anna vai Emilia, on kysymys, joka yleensä jakaa ihmiset kahtia. Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teos Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt käsittelee lukijoiden tuntoja ja lukukokemuksia Anna ja Emilia -kirjoista, ja olen itse aiemmin teosta käsittelevään bloggaukseeni kirjoittanut: "Se, mikä tuntuu olevan selvää, on että Montgomeryn lukijat jakautuvat selkeästi kahteen eri leiriin: toiset ovat Annoja, toiset ovat Emilioita. Harva pystyy olemaan molempia." Taidanpa siis itse olla poikkeustapaus!

Aika paljon siis tällä kolmannella lukukerralla reflektoin itseäni Emilian hahmoon, mutta nautittavinta ja ihaninta lukukokemuksessa oli kuitenkin teoksen kauneus ja herkkyys, joka sai jälleen omatkin silmäni avautumaan elämän ja maailman kauneudelle.  Montgomeryn kirjoille tyypillisesti päähenkilön Emilian silmät ovat hyvin herkät näkemään kauneutta ympärillään luonnossa, ja teoksessa on paljon kauniita, sulosanaisia ja viipyileviä luontokuvauksia. Runotyttöä lukiessani maailma ympärilläni muuttui kauniimmaksi, ja Emilian tapaan pysähdyin ihastelemaan puiden tummaa vihreyttä, meren suolaista aallokkoa ja kukkasten kauniita värivivahteita. Lintujen laulukin kuulosti suloisemmalta korvissani. Jos kirja saa ihmisen tuntemaan itsensä syvästi onnellisesti, voidaan kai sanoa, että kyseessä on todella hyvä kirja.

Lopetan tämän bloggauksen Pienen runotytön kauniiseen loppukohtaukseen:

Auringon mennessä mailleen Emilia istui huoneessaan. Ikkunasta tulvi leppeätä valoa. Alhaalla puutarhan punahiekkakäytävillä kissa lennätti lakastuneita lehtiä. Sen sileät juovaiset kyljet ja sulavat liikkeet miellyttivät Emiliaa - samoin kuin äsken kynnetyn vainion tasaiset sileät viilut nurmikon takana ja ensimmäinen himmeä tähti hohtavalla taivaalla.

Korkean Johnin metsiköstä kuului naurua; Ilse ja Perry ja Teddy siellä odottivat häntä. Emilia aikoi lähteä heidän seuraansa - aivan kohta - ei vielä. Hän oli niin hurmaantunut, että hänen täytyi kirjoittaa kaikki muistiin, ennen kuin palasi todellisuuden maailmaan. Ennen hän oli vuodattanut sydämensä kyllyyden isälleen. Nyt hän ei enää voinut. Mutta pöydällä oli ihka uusi kirja. Hän veti sen eteensä, otti kynän ja kirjoitti puhtaalle ensimmäiselle lehdelle:

"Uusi Kuu

Blair Water

Prinssi Edwardin saari

Lokakuun 8. p:nä

Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani." 

Tämä marenkimuodostelma kuvastaa tunteitani kirjaa kohtaan!