lauantai 29. kesäkuuta 2013

Ivanhoe - kaikkien aikojen vaivalloisin luku-urakkani


Huh ja hoi, olen saanut päätökseen luku-urakan, jonka aloitin jo hieman yli vuosi sitten, kesäkuun puolessa välissä. En olekaan ikinä moista aikaa yhden romaanin lukemiseen käyttänyt. Mutta yhtä kaikki Walter Scottin klassikko Ivanhoe on nyt valloitettu!
Ei sillä, että kirja ollut kovin pitkä. Ihan perusromaani: 367 sivua. Mihin tämä kaikki aika on sitten mennyt?
Tuskien taival
No tietysti kaikenlaisten muiden kirjojen lukemiseen. Aloittaessani viime kesäkuussa Ivanhoeta, luin muistaakseni alle parin viikon sisään reilu puolet. Sitten se jäi uinumaan. Vaikka kirjassa oli jotakin minuun vetoavaa, oli se kuitekin niin hidastempoinen, verkalleen etenevä ja raskassoutuinen, että muut kirjat veivät mennessään ja tämä jäi taka-alalle.
21. lokakuuta olen käynyt kommentoimassa Luettua elämää -blogin Elinan Ivanhoe-bloggausta ja vakuuttanut tarttuvani uudestaan kirjaan. Tämän vakuuttelun jälkeen muistan ehkä lukeneeni noin kymmenisen sivua ja tylsistyneeni sitten. No, mutta vakaasti olin kuitenkin päättänyt, että periksi ei anneta: minä vielä luen tämän kirjan! Uskollisesti olen sen käynyt kirjastossa uusimassa aina vain uudestaan ja uudestaan. Ja tänään vihdoin koitti se kaunis päivä, jolloin ryhdyin tuumasta toimeen: luin Ivanhoen loppuun! Lopputaival sujuikin varsin paljon kevyemmissä merkeissä ja kuten sanoin, aivan yhdessä päivässä. 
Nyt tietysti kaikki luulevat, että tästä kirjasta kannattaa pysyä loitolla. Mutta älkää ihmeessä saako väärää kuvaa! Ivanhoe oli kokemuksena pienten hikikarpaloiden arvoinen. Se on niitä vanhoja hitaasti eteneviä kiroja, joita lukiessa joskus pääsee huokaus ja silmät vilkuilevat ehkä liiaksi sivunumeroita, mutta joka kuitenkin palkitsee lukijansa. Pidin kuin pidinkin lopulta Ivanhoesta.
Sisältö
Ivanhoe on historiallinen romaani. Se sijoittuu keskiajan iloiseen Englantiin, ritareiden ja vallasta kamppailevien kruunupäiden aikaan. Valtaa Englannissa pitää todellisen kuninkaan ahne Juhana-veli, joka toivoo veljensä Rikhardin jäävän ristiretkilleen, jotta voisi anastaa tämän kruunun. Kuningas Rikhard Leijonamieli on kuitenkin palannut jo Englantiin veljensä tietämättä ja esiintyy salaperäisenä mustana ritarina. Juoni on monipolvinen ja vaeltava, täynnä jännittäviä selkkauksia sekä miekkojen kilinää ja ritareiden haarniskojen kolinaa.
Keskeisiin henkilöihin kuuluu lisäksi tietysti nimihenkilö ritari Ivanhoe sekä ritari Locksley, joka myös tunnetaan Robin Hoodina. Jotta tähän ritariromaaniin sataisiin lajityypillistä romantiikkaa, seikkailee siinä toinen toistaan kauniimmat ja ihanammat neidot Rowena sekä Rebekka.
Arvio
Kirja oli tietyllä tavalla hyvin hauskasti kirjoitettu. Siinä on paljon hupaisaa sanailua sekä ironiaa, jolla asetetaan henkilöhahmot naurettavaan valoon. Erityisesti munkit saavat osakseen pientä huvittavaa ivaa kaksinaismoralisminsa vuoksi. Lisäksi erityisesti miespuoliset henkilöt joutuvat toisinaan naurun alaiseksi, naishenkilöt ovat puolestaan kauttaaltaan ihania ja kunniallisia.
Hieman näin naisena minua harmitti se, kuinka naisiin suhtaudutaan teoksessa ja kuinka kertojakin heihin suhtautuu. Tärkein ja arvostetuin piirre naisessa nimittäin tämän romaanin ajatusmaailmassa on kauneus (toisaalta kauneus myös kätevästi samaistetaan kaikkinaiseen hyvyyteen). Olikin miltei huvittavaa seurata, millaisen vaikutuksen nämä ylimaallisen kauniit neitokaiset Rowena ja Rebekka tekevät miespuolisiin henkilöihin. Tässä toisaalta ehkä hieman vaivihkaa myös naurettiin miesten tymyydelle: kuinka helposti miehet ovatkaan naiskauneuden vietävissä!
Ensin ajattelin, että kirjailija taitaa olla hieman sovinisti, mutta sitten opin oikeastaan liittämään naisen aseman ja naiskuvan teoksessa ritariromaanin henkeen ja kaavaan. Naisen tehtävä on ritariromaanissa olla kaunis nukke, joka asetetaan näyttämölle ihasteltavaksi ja kiipelistä pelastettavaksi, jotta saataisiin kehiin kunnon romantiikkaa ja kiperiä tilanteita. (Mikäs sen romanttisempaa kuin pelastaa kaunis nainen vaarasta!)
Toisaalta olin havaitsevinani miltei feminisisen juonteen siinä, kuinka urhoollisesti naiset asettuvat vastustamaan miehiä siinä vaiheessa, kun heidän kunniansa on vaarassa. Rebekka-neito on mielummin valmis kulkemaan vaikka suoraan kuoleman kitaan kuin karkaamaan erään häntä kosivan inhottavan miekkosen matkassa. Niin sitä pitää, siskot!
Jokin kirjan tunnelmassa ja maailmassa kiehtoi minua. Keskiajan maailma ritareineen, kuninkaineen ja kauniine neitokaisineen, Englannin luonto, sen viheriät metsät ja komeat linnat; arvaamaton ja vaarallinen elämä, jota ei halua elää, mutta josta haluaa lukea. Toivon, ettei tämä ole minun viimeinen Sir Walter Scottini!

Siinä miellyttävässä osassa iloista Englantia, missä Don-joki virtailee, yleni entisaikoina laaja metsä. Se peitti ne kauniit kunnaat ja laaksot, mitkä leviävät Sheffieldin ja hilpeän Doncasterin kaupungin välillä, ja siellä oteltiin aikoinaan monet Ruusujen sisällissodan tuimimmista taisteluista. Näillä seuduin oli majapaikkansa myös niillä rohkeilla rosvoparvilla, joiden tekoja Englannin kansanlauluissa niin suuresti ylistetään.

Tämä seutu on tapaustemme päänäyttämönä, ja kertomuksemme ajankohta vie meidät takaisin Rikhard I:n hallitusajan loppupuolelle, jolloin epätoivoiset alamaiset kuninkaan poissaollessa julkeasti isännöivien pikkutyrannien sortamina ikävöivät hartaasti hänen paluutaan pitkästä vankeudesta.
Sir Walter Scott
Ivanhoe (1820)
Kääntänyt: Suonio (1930)
Lyhentänyt ja kielellisesti korjannut: Olli Nuorto
WSOY
367 s.


Hupaisat Seitsemän veljestä


 
Aleksis Kivi
Seitsemän veljestä (1870/1873)
Gummerrus
336s.
 
Hei, onnitelkaa minua, minä olen vihdoin tehnyt sen: lukenut Seitsemän veljestä!
 
Näitä suuria suomalaisia pölyltä haiskahtavia klassikoita, joita kohtaan olen tuntenut mitä suurinta ennakkoluuloa. En olisi tietenkään moiseen uhkarohkeaan yritykseen vapaahetoisesti ryhtynyt, vaan siihen minut pakotti Suomen kirjallisuushistorian kurssi.
 
Mutta saanen iloksenne julistaa: Seitsemän veljestä ei ole lainkaan niin tylsä kirja kuin voisi luulla!
 
Siis se on suorastaan hauska.
 
Siis kuvitelkaa nyt: seitsemän sivistymätöntä, typerää, paksupäistä, huonostikäyttäytyvää ja viinaanmenevää miestä karkaavat metsiin asumaan, koska eivät oikein pysty sopeutumaan yhteiskuntaan ja opettelemaan lukemaan. Kymmenen vuotta metsissä vietettyään miehet järkiintyvät ja päättävät ryhtyä kunnon ihmisiksi. Ahkeruudella ja uutteruudella he saavuttavat päämääräränsä, oppivat lukemaan sekä saavat jopa vaimot itselleen (kaikki muut paitsi Simeoni). Näin ei tämä hulvaton tarina jää vaille opetusta.
 
Siis periaatteessa teoksella oli hyvin hauskat raamit, mutta myönnettäköön; joskus tuli hieman tylsää. Alkuun oli vaikea päästä mukaan ja kiinnostua, mutta viimeistään siinä vaiheessa kiinnostukseni heräsi, kun havaittiin, että kaikki miehet (nuorinta lukuun ottamatta) ovat rakastuneet samaan naiseen, naapurin Venlaan ja päättivät lähteä häntä yhteistuumin kosimaan.
 
(Kyllä taas huomattiin, kuinka nainen olen lukijana: heti kun kuvioon ilmestyy jokin romanttinen juonne, kiinnostus herää!)
 
Kirjan kieli on hyvin ilmaisuvoimaista ja värikästä sekä tietysti vanhanaikaista. Vanhanaikaisuuden vuoksi lukukokemus oli jokseenkin raskas, muttei ylitsepääsemättömisti. Yllätyksekseni pidin kirjan vahvasta ja kansanomaisesta kielestä, sillä yleensä en sellaisesta pidä. (Tykkään yleensä kauniista ja siloitelluista tarinoista, korusäkein koristettuina.) Tässä oli jotakin todella suomalaista (yllätys, yllätys!), aivan kuin olisin palanut oikeille suomalaisuuden juurille.
 
Etukäteen ajattelin myös inhoavani veljeshahmoja, sillä tiesin heidän olevan sellaisia remupekkoja ja huonostikäyttäytyviä nulikoita. Mutta yllätyksekseni huomasin hymähteleväni hymyssä suin heidän koomisille tempauksilleen ja pitäväni heidän elämöintiään ja sananvaihtoaan jollakin tavoin suloisena. Kyllä: nämä huonostikäyttäytyvät miehenköriläät sulattivat sydämeni!
 
Lempparini oli kuitenkin se kaikkein sydämeltään sivistynein eli Aapo. Jos olisin voinut hypätä romaanin sisään, olisin varmaan mennyt hänen kanssaan naimisiin sen sileän tien. Aapo on ihana! <3
 
(Oli ne muutkin ihan suloisia.)