maanantai 3. joulukuuta 2012

Kauhuromanttista tunnelmointia 1800-luvulta: Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari


Zacharias Topelius:

Linnaisten kartanon viheriä kamari

(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)

WSOY

205 s
 

Odotin hyytävää kauhua, mutta en juuri sitä kohdannut. Sen sijaan kohtasin viehättävän ja kiehtovan, vanhan ajan (kauhu)romanttista henkeä huokuvan kuvauksen 1800-luvun alkupuolen kartanoelämästä jännittävine ihmissuhdekiemuroineen Topeliuksen vertaansa vailla olevan, tiukasti otteessaan pitävän kertojaäänen kertomana. Toki pientä kutkuttavaa jännitystä tarjosi kartanon aavemysteeri, mutta se tuskin sai edes pienintäkään vilunvärettä aikaiseksi.

Suurin jännitys näyttää syntyvän romanttisista suhteista ja siitä suuresta kysymyksestä, kuka saa kenet. Jos kaikki miehet ovat rakastuneet samaan neitoon ja kaikki neidot puolestaan samaan mieheen, niin voi arvata, että parien muodostuminen ei käy kiemuroitta ja särkyneittä sydämittä.

Linnaisten kartanon viheriä kamari kertoo Linnaisissa asuvasta Littowin aatelisperheestä, Isä Littowista ja hänen kahdesta tyttärestään Annasta ja Ringasta sekä siitä, kuinka perheen kohtalo kietoutuu yhteen kartanoon arkkitehdin ominaisuudessa saapuvan nuori herra Lithaun kanssa. Littowin ja Lithaun sukujen kesken näyttää vallitsevan jokin kumman kiinteä historiallinen side, jota kirjassa selvitellään. Jollakin merkillisellä tavalla sukusalaisuudet kietoutuvat Linnaisten kartanon viheriään kamariin, jossa huhu kertoo kummiteltavan. Lopulta viheriän kamarin aaveen mysteeri selviää, ja niin mainiolla tavalla, ettei voi muuta kuin nauraa!

Tämä on kirja sukusalaisuuksista sekä syntyperän merkityksestä. Mitä merkitsee olla aatelinen, ja mitä merkitsee olla aateliton? Onko aateluus vain titteli, vai onko se sielun ominaisuus? Mitä merkitsee olla sydämeltään, muttei nimeltään aatelinen? Kirja ottaa kantaa 1800-luvun alun polttavaan, Ranskan suuren vallankumouksen esiin repimään kysymykseen säädystä ja sen merkityksestä.

Minua kirjassa viehätti kovin sen kieli, kuten esimerkiksi Morreakin  (joka muuten näin ohimennen sanoen piti minusta poiketen kirjaa väristyksiä nostattavana). Jo teoksen suomenkielinen nimi tiivistää hyvin sen vanhanaikaisen viehättävyyden, joka kielessä on. Lisäksi tunnelmassa on jotakin hyvin vangitsevaa, menneen maailman nostalgiaa, jollaisen parissa olisin viihtynyt pidemmänkin romaanin verran.

 Suurta huomiota kiinnitin lisäksi kiintoisiin ihmiskuviin.  Topeliuksen tapa kuvata sisarukset Ringa ja Anna toistensa kontrastisiksi vastakohdiksi on kiehtova ja saa aikaan miltei taiteellisen vaikutelman. Vanhempi sisar Anna on vakavamielinen, jäykkä, käytössääntöjen muodollisuuksien viimeisintäkin piirtoa noudattava ja hieman ylpeämielinen. Pikkusisko Ringa on puolestaan alati naurava, avoin ja hupsutteleva sekä lapsenmielisen hupakkomainen, mutta silti sydämeltään kultainen. Erityisen hienosti sisarusten eroavaisuudet piirtyvät esiin kohtauksessa, jossa Ringa riemuitsee, kun on saanut vangittua arkkitehdin varjokuvan tämän tietämättä. Hänen vakavamielinen siskonsa ilmaisee syvämietteisen mielipiteensä varjokuvista ja niiden paheksuttavuudesta:

 Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aiheesta puhumisen. – Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodoista ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne korottavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sen tähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.

Mutta kirjan mainioin tyyppi ehdottomasti – ja äkkiseltään koko lukuhistoriani yksi mainioimmista henkilökuvista on naapurin herra kapteeni Winterloo, joka kolikon kuvat silmissään kiiluvan äitinsä käskemänä yrittää tavoitella Ringa neitiä omakseen. Kapteenin karkea käytös, pieni sikamaisuus ja alati hänen suustaan kirosanojen muodossa iloisesti ulos pomppivat sammakot eivät tee siniverisen neidon sydämen vangitsemisesta kovin helppoa tehtävää. Kapteeni Winterloon kaunopuheisuuteen pyrkivät, mutta surkuhupaisaan moukkamaisuuteen sortuvat puheet saivat aikaan yhden jos toisenkin naurunpyrskähdyksen:

Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei tuhat tulimmaista enää tapahdu.

Vanhemman kirjallisuuden ystäville tutustumisen arvoinen teos!

Huomautettakoon lopuksi, että kirja on päätynyt myös valkokankaalle, ja aikeenani olisikin joskus lähitulevaisuudessa fiilistellä teoksen tunnelmia vielä elokuvan parissa.

P.s Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjahullun päiväkirjan Ruusa, joka myös näyttää pitäneen Topeliuksen tunnelmista.