Zacharias Topelius:
Linnaisten kartanon viheriä kamari
(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)
WSOY
205 s
Odotin hyytävää kauhua, mutta en juuri sitä kohdannut. Sen
sijaan kohtasin viehättävän ja kiehtovan, vanhan ajan (kauhu)romanttista henkeä
huokuvan kuvauksen 1800-luvun alkupuolen kartanoelämästä jännittävine
ihmissuhdekiemuroineen Topeliuksen vertaansa vailla olevan, tiukasti otteessaan
pitävän kertojaäänen kertomana. Toki pientä kutkuttavaa jännitystä tarjosi
kartanon aavemysteeri, mutta se tuskin sai edes pienintäkään vilunvärettä
aikaiseksi.
Suurin jännitys näyttää syntyvän romanttisista suhteista ja siitä
suuresta kysymyksestä, kuka saa kenet. Jos kaikki miehet ovat rakastuneet
samaan neitoon ja kaikki neidot puolestaan samaan mieheen, niin voi arvata,
että parien muodostuminen ei käy kiemuroitta ja särkyneittä sydämittä.
Linnaisten kartanon
viheriä kamari kertoo Linnaisissa asuvasta
Littowin aatelisperheestä, Isä Littowista ja hänen kahdesta tyttärestään Annasta
ja Ringasta sekä siitä, kuinka perheen kohtalo kietoutuu yhteen kartanoon
arkkitehdin ominaisuudessa saapuvan nuori herra Lithaun kanssa. Littowin ja
Lithaun sukujen kesken näyttää vallitsevan jokin kumman kiinteä historiallinen
side, jota kirjassa selvitellään. Jollakin merkillisellä tavalla
sukusalaisuudet kietoutuvat Linnaisten kartanon viheriään kamariin, jossa huhu
kertoo kummiteltavan. Lopulta viheriän kamarin aaveen mysteeri selviää, ja niin
mainiolla tavalla, ettei voi muuta kuin nauraa!
Tämä on kirja sukusalaisuuksista sekä syntyperän
merkityksestä. Mitä merkitsee olla aatelinen, ja mitä merkitsee olla aateliton?
Onko aateluus vain titteli, vai onko se sielun ominaisuus? Mitä merkitsee olla
sydämeltään, muttei nimeltään aatelinen? Kirja ottaa kantaa 1800-luvun alun
polttavaan, Ranskan suuren vallankumouksen esiin repimään kysymykseen säädystä
ja sen merkityksestä.
Minua kirjassa viehätti kovin sen kieli, kuten esimerkiksi Morreakin (joka muuten näin ohimennen
sanoen piti minusta poiketen kirjaa väristyksiä nostattavana).
Jo teoksen suomenkielinen nimi tiivistää hyvin sen vanhanaikaisen
viehättävyyden, joka kielessä on. Lisäksi tunnelmassa on jotakin hyvin
vangitsevaa, menneen maailman nostalgiaa, jollaisen parissa olisin viihtynyt
pidemmänkin romaanin verran.
Suurta huomiota
kiinnitin lisäksi kiintoisiin ihmiskuviin. Topeliuksen tapa kuvata sisarukset Ringa ja
Anna toistensa kontrastisiksi vastakohdiksi on kiehtova ja saa aikaan miltei
taiteellisen vaikutelman. Vanhempi sisar Anna on vakavamielinen, jäykkä,
käytössääntöjen muodollisuuksien viimeisintäkin piirtoa noudattava ja hieman
ylpeämielinen. Pikkusisko Ringa on puolestaan alati naurava, avoin ja
hupsutteleva sekä lapsenmielisen hupakkomainen, mutta silti sydämeltään kultainen.
Erityisen hienosti sisarusten eroavaisuudet piirtyvät esiin kohtauksessa, jossa
Ringa riemuitsee, kun on saanut vangittua arkkitehdin varjokuvan tämän
tietämättä. Hänen vakavamielinen siskonsa ilmaisee syvämietteisen mielipiteensä
varjokuvista ja niiden paheksuttavuudesta:
– Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta
aiheesta puhumisen. – Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja
sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä
tiedän. Niissä on vain puolet muodoista ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne
korottavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sen
tähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.
Mutta kirjan mainioin tyyppi ehdottomasti – ja äkkiseltään
koko lukuhistoriani yksi mainioimmista henkilökuvista on naapurin herra
kapteeni Winterloo, joka kolikon kuvat silmissään kiiluvan äitinsä käskemänä
yrittää tavoitella Ringa neitiä omakseen. Kapteenin karkea käytös, pieni
sikamaisuus ja alati hänen suustaan kirosanojen muodossa iloisesti ulos
pomppivat sammakot eivät tee siniverisen neidon sydämen vangitsemisesta kovin
helppoa tehtävää. Kapteeni Winterloon kaunopuheisuuteen pyrkivät, mutta
surkuhupaisaan moukkamaisuuteen sortuvat puheet saivat aikaan yhden jos
toisenkin naurunpyrskähdyksen:
Otaksukaa, että minä
olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi
olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei tuhat
tulimmaista enää tapahdu.
Vanhemman kirjallisuuden ystäville tutustumisen arvoinen
teos!
Huomautettakoon lopuksi, että kirja on päätynyt myös valkokankaalle, ja aikeenani olisikin
joskus lähitulevaisuudessa fiilistellä teoksen tunnelmia vielä elokuvan
parissa.
P.s Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjahullun päiväkirjan
Ruusa, joka myös näyttää pitäneen Topeliuksen tunnelmista.
