maanantai 25. huhtikuuta 2016

Englantilaista traagista realismia: Thomas Hardyn Sininen silmäpari

Kirjaston hyllyltä puoleeni suorastaan huutanut Thomas Hardyn Sininen silmäpari -romaani oli raikas tuulahdus kirjakeväässäni. Kuin leppeän lämmin ja virkistävä kevättuuli pitkän talven jälkeen.

Joskus sitä kaipaa jonkin vanhan kunnon hidastempoisen romaanin terapeuttista vaikutusta. Tarinaa, joka kietoo pauloihinsa, imaisee syvyyksiinsä ja kuljettaa jonnekin kaukaiseen maailman, jonka ongelmat eivät ole omiani. Kertojaa, joka on analyyttinen ja syvällinen, kertojaa, joka ei ole niin pinnallinen ja ulkokohtainen kuin moni nykykirjallisuuden kertoja. Juuri tällainen nälkä ja kaipuu oli kasvanut minuun, ja Sininen silmäpari oli kuin luotu tämän sisälläni ammottavan tyhjiön täyttämiseen.

Tästä kaikesta voisi ehkä luulla, että Sininen silmäpari olisi jokin vallan ihana kirja. Sitä se ei kuitenkaan sanan varsinaisessa mielessä ole. Se on toki rakkaustarina ja siinä on romantiikkaa ja Amorin nuolien taikaa, mutta se ei kuitenkaan ole mikään prinsessa saa prinssinsä -tyylinen onnellinen satu, vaan itse asiassa varsin traaginen ja totinen tarina, kuten Thomas Hardyn tuttuun tyyliin sopii.

Nyt ehkä kuulostan siltä kuin olisin jokin suurikin Hardy-tuntija, mutta teos on itse asiassa ensimmäinen Hardyni. (Vihdoinkin sain korjattua kauan itseäni vaivanneen epäkohdan ja aukon kirjallisessa sivistyksessäni - melkein niin kauan muistan, olen haaveillut ja suunnitellut lukevani Hardya!) Hardyn useat teokset ovat kuitenkin minulle tuttuja valkokankaalta. Ainakin Tessin tarina sekä Pormestarin tarina ovat tulleet tutuiksi elävinä kuvina. Lisäksi viime syksynä himoitsin kovasti meneväni katsomaan  elokuvateattereissa pyörinyttä Hardyn romaaniin perustuvaa Kaukana maailman menosta -nimistä elokuvaa, mutta en ikinä ehtinyt, ennen kuin elokuva oli jo mennyt.  Alla olevalla videolla voit nähdä elokuvan sydäntä riipivän trailerin ja kuulla sen ihastuttavan musiikin. Voit laittaa klipin pyörimään siksi aikaa, kun luet tekstiäni eteenpäin, sillä trailerin musiikki sopii täydellisesti myös Sinisen silmäparin tunnelmaan,


Elfride Swanecourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä pintaa. Niiden varsinaisten, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat itse näkemässä hänen elämänsä vaiheita.

Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden erikoisuus piili pikemminkin itse yhtymässä kuin yksityisissä osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan itse lausumien tenhoavasta tuoreudesta. ( - -)

Erään seikan hänessä kuitenkin havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.

Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus - siniset niinkuin se sini, jonka näemme välkkyvän etäisten kumpujen ja metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.


Sininen silmäpari sijoittuu 1800-luvun Englantiin, Wessexin nummille ja kukkuloille, jylhien rantakallioiden ja suolaisten tyrskyjen äärelle. Sinne sijoittuu myös muu Hardyn tuotanto. Maiseman jylhyys, karuus ja koruttomuus on samalla koko romaanin tunnelma ja päähenkilön kohtalo. Romaanin maisemissa ja tunnelmissa on tenhoa.

Päähenkilönä on Elfride-niminen nuori, juuri naimaiän saavuttanut neitokainen, jonka sydän on vasta nupuillaan ja altis ottamaan vastaan sen jännittävän ja värisyttävän, mitä rakkaudella ja elämällä on sille tarjota. Maalaispappilassa ainokaisena lapsena ja leski-isänsä hellässä huomassa varttunut tyttö on kokematon niin rakkaudessa kuin monessa muussakin asiassa. Niinpä on suoraan kuin kohtalon sanelemaa, että tytön sydän alkaa sykkiä hieman levottomammin, kun pappilaan saapuu suuresta Lontoosta eräs mukava ja herttainen nuori herra, jolla on tehtävänään jokin kirkon torniin liittyvä arkkitehtuurinen projekti. Nuorukainen yöpyy pappilassa, ja yllättäen hän viipyy pappilassa paljon pidempään kuin mitä oli tarkoitus.

Mutta kun elämä vie erilleen ja sulhanen matkustaa merien taa, eikä jäljelle jää kuin kahden rakastavan sydämen välillä lausuttu lupaus avioliitosta, kestääkö nuoren, vaikutuksille alttiin tytön sydän koetusta? Kestääkö lupaus, onnistuuko kauniin ja viehättävän nuoren neidon sydän torjumaan ne Amorin nuolet, joita satelee muilta tahoilta?
Tässä tarinassa ei ole sankareita, eikä onnellista loppua kenenkään kohdalla, vaan ainoastaan karu muistutus siitä, kuinka traagista elämä voi olla ja kuinka kauaskantoiset seuraukset muutamilla pienillä erheillä voi olla. Se on myös karu muistutus siitä, mihin täydellisyydentavoittelu puolison valinnassa voi johtaa.


Vaikka teoksen lopputunnelmat ovat vakavat ja kuljettavat lukijan syviin mietteisiin, ei teos ole yksinomaan raskasta luettavaa. Teoksessa on myös kepeyttä, älykkyyttä, jopa huumoria sekä tietysti myös ruusunpunaista romantiikkaa. Teoksessa on myös psykologista syvyyttä, ja sen päähenkilö on varsin mielenkiintoinen hahmo. Elfride on mielenkiintoinen, miltei eriskummallinen yhdistelmä tunteidensa perässä liihottelevaa hempukkaa, pinnallista koruja ja helyjä rakastavaa harakkaa, harvinaisen terävä-älyistä naista ja herkän syvällistä ihmisolentoa. Kaikkeen tähän sekoittuu vielä mahtava ristiriita miehen tahtoon alistuvasta patriarkaalisten naisihanteiden ruumiillistumasta sekä määrätietoisesta olennosta, joka omalla, vähäeleisen naisellisella tavalla raivaa kuitenkin polkunsa sinne, minne tahtoo kulkea.

Teoksen kieli ja tyyli viehättävät minua. Kertojaääni on analyyttinen ja syvällinen, kieli kuvallisuuden rikastuttamaa. Kielikuvat tuntuvat raikkailta ja elävöittävät hienosti tekstiä. J. Hollon käännöksen kiemurat saivat minut toisinaan hihkumaan innosta, sillä se sisältää useita, varsin hassuja, kenties täysin vanhentuneita sanavalintoja, joihin en ole ennen törmännyt. Valitettavasti en tullut kirjoittaneeksi tai merkinneeksi muistiin näistä Hollon helmistä mitään, joten en voi ilahduttaa lukijoitani havainnollistavilla esimerkeillä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin, tykkäsin ja tykkäsin, ja toivon, että minulla olisi ilo jatkaa joskus kirjallisia vaelluksiani Wessexin karun viehättävissä nummimaisemmissa Thomas Hardyn romaanihenkilöiden seurassa.

Thomas Hardy
Sininen silmäpari¨
(A Pair of Blue Eyes, 1873)
Suom. J. Hollo
WSOY
464 s.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kirjailija Annojen ja Emilioiden takana: Selected Journals of L. M. Montgomery, volume I

Kanadalaisen Lucy Maud eli L. M. Montgomeryn (1874-1942) Anna-kirjat, nuo ikimuistoiset tyttökirjaklassikot, ovat kirjoista lähinnä sydäntäni. Annan nuoruusvuodet on sieluni, omakuvani, turvani, lohtuni ja suurin kirjallinen aurinkoni koko suuressa maailmassa. Myös moni muu Montgomeryn teos on lähellä sydäntäni, ja olen lukenut lähes koko hänen romaanituotantonsa sekä osan hänen lyhyemmistä tarinoistaan.
Alkukielinen Nuoruusvuodet eli Anne of Green Gables on kulkenut vahvasti matkassani mukana, ja tunnen teoksen paremmin kuin omat taskuni tai Annan sisälläni, sillä olen tutkinut sitä kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmassani (ja muutamassa muussakin pienimuotoisemmassa tutkimusprojektissa opintoihini liittyen). Montgomeryn elämä on tullut kaiken tutkimisen ohella monella tapaa tutuksi, ja hänen päiväkirjoihinsa viitataan usein tutkimuskirjallisuudessa. Koska kirjailijatar minulle tärkeiden teosten takana kiehtoo, päätin vihdoin tilata hänen ensimmäisen päiväkirjaniteensä itselleni joululahjaksi Adlibriksestä.


Montgomery kirjoitti melko pienestä pitäen päiväkirjaa aina kuolemaansa saakka. Aivan ensimmäisen kirjansa hän tuhosi nuorena polttamalla, mutta muita säilyneitä päiväkirjojaan hän alkoi itse myöhemmin elämässään muokata julkaisukuntoon. Hallintaoikeuden päiväkirjoihin hän luovutti pojalleen, joka vasta 80-luvulla lahjoitti päiväkirjat Guelphin yliopistolle, minkä myötä päiväkirjat pääsivät lukijoiden ulottuville. Päiväkirjoista on toimitettu ja julkaistu yhteensä kymmenen teosta, jotka sisältävät valikoituja otteita Montgomeryn päiväkirjoista.

Tämä ensimmäinen eli Volume I: I889 - 1910  sisältää varsin suuren elämän kirjon, sillä se kattaa kirjailijattaren elämän nuoresta 14-vuotiaasta tyttösestä 35-vuotiaaksi menestyväksi, maailmankuuluksi kirjailijaksi. Syy siihen, miksi niin suuri osa kirjailijan elämää on mahtunut yksiin kansiin, on se, että nuoren Lucyn päiväkirjamerkinnät ovat usein varsin ulkokohtaisia ja lyhyitä, toisinaan vain muutamia rivejä. Päiväkirjan loppua kohden merkinnät pitenevät ja niiden analyyttisyys ja itsereflektiivisyys kasvaa. Siinä missä teinityttö Lucy kertoo, kenen kanssa käveli kouluun ja kuka poika saattoi hänet illalla kotiin, pohtii aikuistunut kirjailija filosofisia kysymyksiä, purkaa elämäntuskaa ja pohtii syvällisesti elämäänsä ja itseään, omaa menneisyyttään, nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan.

Päiväkirjan sivuille mahtuu monenlaista. Siellä on nuoren tytön elämäriemuista hehkutusta, kouluseikkailuja ja kevytmielisiä ihastuksia. Yleisesti ottaen nuoren Lucyn elämää värittää onni, valo, ilo ja ystävyys. Kuitenkin aikuistumisen myötä hänen elämässään synkät sävyt lisääntyvät. Jokin hahmoton ja muodoton varjo riippuu hänen elämänsä yllä. Nykytermein sanottuna hän kärsisi varmaan vakavasta masennuksesta tai maanisdepressiivisyydestä. Päiväkirja on toisinaan aika lohdutonta luettavaa. Mutta synkkienkin vuosien välissä paistaa aurinko. Luonto on hänen lohtunsa ja turvansa kaiken keskellä. Ja kirjoittaminen. Kirjailijan luontorakkaudesta voi nähdä vahvoja heijastumia kaikissa Montgomeryn teoksissa, sillä luonto ja sen tarjoama ilo, lohtu ja kauneus ovat läsnä voimakkaasti niissä kaikissa, eikä vähiten rakastamissani Anna-kirjoissa. Anna-kirjoista tuttu Lover´s Lane eli Rakastavaisten polku on Montgomeryn henkireikä ja pakopaikka. Kuitenkin kaikista myöhemmän elämän suruista huolimatta lukijalle jää olo, että Montgomeryn elämä on suunnattoman rikasta. Montgomery vaikuttaa ihmiseltä, joka kokee kaiken syvästi, ja se tekee hänen elämänsä rikkaaksi. Hän myös itse kiittää vastoinkäymisiään, eikä vaihtaisi niitä pois, sillä ne ovat tehneet hänestä sen, joka hän on.

Näen Montgomeryssä niin paljon itseäni. Hänen päiväkirjansa oli samalla myös matka omaan sisimpääni. Lukiessani ymmärsin myös paremmin itseäni, ei vain kirjailijaa rakastamieni teosten takana. Jos jatketaan Montgomeryn diagnosoimista 2000-luvun psykologisin diagnoosein, sanoisin hänen olevan erityisherkkä eli HSP, jollainen myös itse olen. Samanlaisen päätelmän on tehnyt myös Yöpöydän kirjat -blogin Niina Emilioita ja Annoja lukiessaan. Lukiessani toivoin, että olisin voinut kurottaa auttavan käteni Montgomerylle aikojen halki täältä 2000-luvun tietämyksestä ja sanoa hänelle: "Älä sure, olen samanlainen. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Ja tiedän, että voit oppia elämään sen kanssa. Ja tiedän, että herkkyys on parhaimmillaan suuri rikkaus." Ja ennen kaikkea olisin tahtonut sanoa Montgomerylle: "Tahtoisin olla ystäväsi." Vaikkei hän kuullut sanojani vuosisadan taa, koin silti, että sain päiväkirjaa lukiessani todellisen ystävän.



Päiväkirja sisältää myös useita valokuvia Montgomeryn elämästä: tärkeitä rakennuksia, ihmisiä ja maisemia.

 Olen joskus kuullut (en muista mistä), että Runotyttö Emiliassa olisi enemmän Montgomeryn aidointa sisintä, kun taas Anna-hahmo olisi teennäisempi ja Montgomeryn omaan elämään nähden fiktiivisempi (tai ainakin jotakin sinnepäin). Päiväkirjan perusteella näen väitteen kuitenkin vääräksi. Mielestäni elämäniloiseen Annaan on Montgomery aidosti tallentanut lapsuuden ja nuoruuden minänsä. Kun luen Montgomeryn päiväkirjamerkintöjä teinivuosilta, joudun ihmeellisen illuusion valtaan. Kuin lukisin joitakin kirjoittamattomia osia Anna-kirjoista! Kirjoitustyyli ja tapa kokea ja nähdä asioita ovat kuin Annan. Tyyli on vain aavistuksen proosallisempi ja arkipäiväisempi, mikä onkin ymmärrettävää - ovathan Anna-kirjat muotoonsa hiottua kaunokirjallisuutta, kun taas päiväkirja vain päiväkirjaa. Puhumattakaan siitä, että teini-ikäisellä Lucyllä ei ollut omanaan vielä sitä kirjallista lahjakkuutta, joka oli Anna-kirjat kirjoittaneella varttuneella kirjailijalla.

Sen sijaan Runotytön hahmoon on ikuistettu Montgomeryn aikuisuuden varjot. Aikuinen Emilia kärsii samanlaisesta hahmottomasta tuskasta ja yksinäisyyden tunteesta kuin aikuinen Montgomery. Emilia kamppailee kirjoittamisen kanssa, kuten kamppaili Montgomerykin synkkien vuosiensa keskellä. Sen sijaan Anna opettaa, kuten opetti Montgomerykin. Montgomery on kuitenkin kirjoittanut Annansa tuskien ja murheiden keskellä. Näen, että elämäniloinen Anna oli hänen lohtunsa murheissa ja elämän varjoissa. Anna oli paluu ja kosketus siihen kirjailijan kadotettuun lapsuuden minään, jonka perään Montgomery avoimesti päiväkirjamerkinnöissään muutenkin haikailee. Mutta siinä kadotetussa minässä oli vähintäänkin yhtä paljon kirjailijan aitoa sielua kuin aikuisuuden minää enemmän edustavassa Emiliassa.

Annat hyvin lukeneelle ja Montgomeryn muunkin tuotannon melko hyvin tuntevalle oli mielenkiintoista nähdä useita vastaavuuksia kirjailijan elämän ja teosten välillä. Annat muuttuivat todellisuudeksi ja niiden maailma miltei käsinkosketeltavaksi. Montgomeryn päiväkirja oli antoisa ja rikas lukukokemus, ja odotan innolla, että pääsen joskus jatkamaan matkaani muiden osien parissa.

Lopetan muutamilla helmenarvoisilla katkelmilla Montgomeryn päiväkirjasta.

Sunday, July 26, 1896

I have an ideal Sunday in my mind. (- -)

But I would like to go away on Sunday morning to the heart of some great solemn wood and sit down among the ferns with only the companionship of the trees and the wood-winds echoing trough the dim, moss-hung aisles like the strains of some vast cathedral anthem. And I would stay there for hours alone with nature and my own soul.

I think that would really do me great good. But how dreadfully unorthodox and odd it would be. The local spinsters would die of horror.

Saturday, June 20, 1908

To-day has been, as Anne herself would say "an epoch in my life". My book came to-day, fresh from publishers. I candidly confess that it was for me a proud, wonderful, thrilling moment! There in my hand lay the material realization of all the dreams and hopes and abitions and struggles of my whole conscious existence - my first book! Not a great book at all - but mine, mine, mine, - something to which I had given birth, something which , but for me, would never have existed. As far as appereance goes the book is all I could desire - lovely cover design, well bound, well printed. Anne will not fail for lack of suitable garbing at all events.


Thursday, Oct. 15, 1908

One of the reviews says "the book radiates happiness and optimism". When I think of the conditions of worry and gloom and care under which it was written I wonder at this. Thank God, I can keep the shadows of my life out of my work. I would not wish to darken any other life - I want instead be a Messenger of optimism and sunshine.



Selected Journals of L. M. Montgomery
Volume I: 1889 - 1910
Toim. Mary Rubio & Elizabeth Waterson (1985)
424 s.