Klassikkohaaste: John Bunyanin Kristityn vaellus

Tänään 31.1.2017 kirjablogistit taas yhteistuumin sivistävät itseään lukemalla klassikoita Klassikkohaasteen nimissä. Tämä klassikkohaaste on jo neljäs laatuaan. Klassikkohaasteessa ideana on sivistää itseään klassikolla, jonka on jo pitkään halunnut lukea, ja blogata siitä. Kooste kirjabloggaajien yhdessä lukemista klassikoista löytyy täältä, haastetta emännnöivästä Yöpöydän kirjat -blogista. Tällä erää hyppäsin itse haasteeseen mukaan ihan viime metreillä ja tämä postaus on myös laadittu viime tingassa, hiki hatussa ja kello kädessä.

Luettavakseni tällä erää valikoitui hieman pölyisempi klassikko vuosisatain takaa. Klassikkoni on nimittäin John Bunyanin Kristityn valellus (Pilgrims´s progress), joka on julkaistu alun perin vuonna 1678. Wikipedian mukaan Kristityn vaellus on  "todennäköisesti luetuin ja käännetyin alun perin englanniksi kirjoitettu kirja", joten ihan pienestä ja mitättömästä klassikosta ei ole kysymys. Tämä klassikko on jo vuosia kummitellut mielessäni sen vuoksi, että Louisa M. Alcottin Pikku naisissa viitataan vahvasti Kristityn vaellukseen. Teoksen alkusanat on tehty Bunyanin sanoja mukaillen ja  Marchin perheen "pikku naiset", siskokset Meg, Jo, Beth ja Amy, lukevat ahkerasti Bunyanin klassikkoteosta ja leikkivät Kristityn vaellusta leikeissään. Kokonaisuudessaan myös Pikku naisia voidaan nähdä vertauskuvana Kristityn vaelluksesta: Marchin perheen pikku naiset Kristityn vaelluksen päähenkilön tapaan yrittävät kasvaa hyviksi kristityiksi ja saavuttaa taivaallisen määränpäänsä. Yksi heistä saavuttaa Taivaan kaupunkinsa jo teoksen aikana - lukijan suureksi suruksi. Näin ohjeistaa Marchin perheen äiti pikku naisiaan lapsuudesta tutun leikin pariin:

Me emme ole koskaan liian vanhoja vaellusleikkiin, koska leikimme sitä tavalla tai toisella koko elämämme ajan. Taakat ovat selässämme ja tie edessämme, ja jos yritämme olla hyviä ja tyytyväisiä, saavutamme monien vaikeuksien ja erehdyksien jälkeen sen rauhan, joka on todellinen Taivaan kaupunki. Kuulkaapa te minun pienet vaeltajani: mitä jos te aloittaisitte matkanne uudelleen, mutta ette leikkisi vaan aivan oikeasti, ja katsoisitte miten pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.

Rouva Marchin kuvaus vaellusleikistä tiivistääkin aika hyvin John Bunyanin Kristityn vaelluksen idean. Kristityn vaellus on allegorinen tarina ihmisen tiestä Jumalan luokse. Päähenkilönä on Kristitty-niminen henkilö, joka on juuri sitä, mitä nimi hänestä kertoo. Allegorisen kertomuksen tapaan myös muut henkilöhahmot on nimetty sen mukaan, mitä he edustavat. Kristitty kohtaa tiellään muun muassa Epäluulon, Pelkurin, Alttiin, Ateistin, Ylpeyden, Maallisen Kunnian, Toivon ja Tietämättömän - vain muutamia henkilöhahmoja mainitakseni. Kristitty asuu alussa Turmion kaupungissa, mutta tuntee raskaan taakan selässään. Kaiken lisäksi hän on saanut varman tiedon siitä, että hänen kotikaupunkinsa tulee tuhoutumaan. Myös asukkaat tuhoutuvat, elleivät etsi tietä pelastukseen, ja sen Kristitty haluaa löytää. Muut turmiolaiset pitävät Kristityn puhetta kuitenkin hulluutena, eivätkä ota varoituksesta vaaria. Niinpä Kristitty joutuu jättämään vaimonsa ja lapsensa niin sanotusti turmion omaksi ja lähtemään etsimään tietään pelastukseen. Matka on pitkä, eikä se ole helppo. Monessa kohtaa matkan vaarat meinaavat viedä hänet mennessään. Lopussa Kristitty kuitenkin saapuu Taivaan kaupunkiin.

Lukukokemukseni teoksesta oli mielenkiintoinen, mutta kokemus kärsi jonkin verran kiireisestä lukemisesta. Tämä on teos, johon olisi hyvä syventyä rauhassa. Teoksen aihe on vakavan uskonnollinen, ja jonkinlaiseksi vakavan ohjailevaksi kertomukseksi teos on alun perin tarkoitettukin - johtamaan kristittyjä Turmion kaupungista Taivaan kaupunkiin. Bunyanhan kirjoitti teoksen ollessaan vankilassa kärsimässä rangaistusta luvattomasta saarnaamisesta. Saarnaamisintonsa hän varmaan vuodatti sitten tähän klassikoksi nousseeseen teokseensa. Teoksen vakava aihe ei kuitenkaan tarkoita, että sitä olisi liian ryppyotsaisesti kirjoitettu. Bunyan ilottelee teoksessaan myös huumorilla ja ottaa allegoriastaan kaiken irti. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mikä luo teokseen myös hieman satiirisen otteen. Mustalta huumorilta ei voida myöskään välttyä.

Sanoisin, että teosta voidaankin lukea kahdella tavalla ja tasolla. Teosta voidaan lukea kaunokirjallisuutena, helmenä klassikoiden joukossa, ja tähän lukutapaan teoksella on varmasti paljon annettavaa lukijalle, jota kiinnostaa itsensä sivistäminen ja maailmankuvansa laajentaminen vanhalla klassikolla. Teos on hyvin kirjoitettu, ja allegorisuuden pohtiminen tarjoaa mielenkiintoisia pähkinöitä lukijalle. (Tosin mainittakoon, että allegorisuus on melko suoraviivaista, eikä vastaavuuksien löytämiseksi tarvita kovin suuria älynlahjoja.) Tosin pelkään pahoin, että keskivertonykylukijalle Bunyanin alleviivatun uskonnollinen ja vanhahtava klassikko voi olla puuduttava lukukokemus. Kaunokirjallisen lukutavan lisäksi kristitty lukija voi lukea teosta uskonnollisena kirjallisuutena uskonsa tukemiseksi. Minun lukemani painos teoksesta johdatteleekin esipuheessaan lukijaa itsetutkiskeluun teoksen parissa ja antaa neuvoja hartaushetkiin teokseen pohjautuen. Itse uskovaisena kirjallisuudenharrastajana luin teosta molemmilla tavoilla. Itse olen aina rakastanut suuresti allegoriaa, ja mielestäni se on erityisesti se juttu, mikä tekee tästä teoksesta kaunokirjallisesti kiehtovan.

Tunnelmaltaan teos on mielestäni jopa vähän ahdistava. Tarinaa sävyttää aika vahvasti helvetin tulen katku. Tämä tulee lopussa jopa ironisen alleviivatusti esiin. Lukijaa ei jätetäkään lopussa yksinomaan onnellisiin tunnelmiin iloitsemaan Kristityn pääsystä Taivaan kaupunkiin, vaan taivaallisten ilojen kuvailun jälkeen kerrotaan vielä aivan viimeiseksi: "Silloin he tarttuivat häneen [Tietämättömään]  ja kantoivat hänet ovelle, jonka huomasin vuorenkupeessa. Siitä he heittivät hänet sisään. Tästä käsitin, että vielä Taivaan portiltakin johtaa tie helvettiin."

Tämän jälkeen todetaan kuitenkin vielä lieventävästi: "Sitten heräsin, ja katso, se oli unta." Minä en yleensä tykkää näistä unitarinoista. Se heikentää kirjallisuuden lumoa ja toden tuntua, kun kerrotaan, että "kaikki olikin vain unta". Toisaalta Kristityn vaelluksessa tämän keinon käyttäminen on ehkä hieman anteeksiannettavampaa sen vuoksi, että unennäkemiseen viitataan jo ihan alussa, eikä mattoa vedetä lukijan jalkojen alta täydellisesti kuittaamalla kaikki tapahtunut uneksi vasta lopussa. (Ette ymmärräkään, miten syvästi pettynyt olin Liisa ihmemaassa -teokseen loppuun päästyäni!) Toisaalta minä-kertojan uni, johon viitataan paitsi alussa ja lopussa, myös joitakin kertoja sillä välillä, tuo jonkin kauniin kiehtovan unenomaisen hohteen tarinalle.

Unta tai ei, todettakoon vielä lopuksi, että mielestäni Kristityn vaellus on klassikkomaineensa ansainnut klassikko, jonka lukemisen koin yleissivistäväksi. Olen iloinen, että sain vihdoin haasteen kannustamana luettua klassikon, jonka olen pitkään halunnut lukea. Kristityn vaellus avaa mielestäni ymmärtämään paremmin Pikkunaisia, ja siksi sitä voi mielestäni suositella ainakin kaikille pahimmille tyttökirjafriikeille, jotka haluavat ymmärtää syvemmin Pikku naisten maailmaa.

"Minne minun pitäisi paeta?"

Evankelista osoitti sormellaan laajan tasangon yli: "Näetkö tuon ahtaan portin tuolla?"

"En."

"Näetkö sitten tuolla loistavan valon?"

"Taidan nähdä."

"Pidä katseesi kiinnitettynä siihen valoon ja kulje suoraan sitä kohti, niin näet portin. Kun sille portille kolkutat, sinulle sanotaan, mitä sinun on tehtävä." 

John Bunyan

Kristityn vaellus

(Pilgrim´s Progress)

Suom. Oili Räsänen

Päivä Osakeyhtiö

176 s.