maanantai 29. helmikuuta 2016

Rakkauden ja kuoleman ikuinen liitto: Shakespearen Romeo ja Julia

Julia: On melkein aamu. Pitäisi päästää sinut -
muttei kauemmas kuin lempilintu
jonka rouva päästää pyrähtämään
vähän matkaa silkkinyörissään
ja sitten nykäisee sen takaisin,
niin mustasukkaisena raukan vapaudesta.

Romeo: Kunpa olisinkin lintusi.

Julia: Kunpa olisitkin - etkä silti,
tukehtuisit minun hellintääni.
Hyvää yötä, hyvää yötä -
ero viiltää nyt niin ihanasti
että toivottaisin tätä aamuun asti.

Romeo: Nuku hyvin! Tahtoisinpa voida
jo tänä yönä sitä vartioida!
Romeo ja Julia lienee tarina, joka ei kauheasti esittelyjä kaipaa. Kaikki tuntenevat tarinan Montaguen ja Capuletin suvun vihanpidosta ja sitä uhmaavasta rakkaudesta. Romeon ja Julian traaginen rakkaustarina lienee kirjallisuushistorian tunnetuimpia tarinoita. Itse tarina on vanha ja kierrätetty, ei Shakespearen alkuperäinen luomus. Kuitenkin Shakespearen näytelmä Romeo ja Julia on tunnetuin versio tästä ikuisesta rakkaustarinasta.


Vaikka ajattelin tuntevani teoksen ja tarinan, yllätti kuitenkin Shakespeare minut. Minulla oli käsitys Romeosta ja Juliasta armottomana tragediana, joka ei aikaansaa lukijassa muuta kuin armottoman kyynelten virran. Tarina toki on perusolemukseltaan ennen kaikkea tragedia, mutta hämmästyin siitä, että Shakespeare saa lukijan myös nauramaan. Romeossa ja Juliassa koomisuus yhdistyy traagisuuden kanssa. On esimerkiksi hassuja väärinkäsityksiä ja nokkelaa ja hupaisaa sanailua. Myös Romeon ailahteleva sentimentaalisuus näyttäytyy lukijan silmissä koomisena. Ensin hän oli niin vakavasti ja pontevasti rakastunut erääseen toiseen naiseen, mutta Julian nähtyään on kaikki se mennyttä. Hänen raivoisa tunteiden palo suhteessa Juliaan näyttäytyy myös hieman huvittavana.

Itse asiassa minusta Romeo ja Julia pusersi usammat naurut kuin kyyneleet. Viimeisellä sivulla kuitenkin liikutuin kyneliinkin asti. Shakespeare onnistui Romeolla ja Julialla myös puhuttelemaan minua ja sai minut ajattelemaan syvällisiä. Miten paljon verta ja kurjuutta yhden typerän vanhan vihanpidon vuoksi! Niin rakkaus kuin kuolemakin ovat voimia, jotka murtavat rajoja.

Lukukokemuksena näytelmä ei ollut mikään hurjan mukaansatempaava, mutta mukiinmenevä. Minulla on Shakespearen kanssa sellainen ongelma, että hänen runomuotoinen koukeroisuutensa etäännyttää lukukokemusta siinä määrin, etten voi täysin rinnoin heittäytyä tarinan vietäväksi. Minulla on pieniä traumoja Shakespearen vaikeaselkoisuudesta opiskeluvuosiltani, mutta Romeo ja Julia kyllä onnistui purkamaan näitä traumoja jonkin verran ja kannusti minua myös jatkamaan tutkimusretkiäni Shakespearen ikuisten näytelmien parissa. (Mainittakoon, että onhan nämä Shakespearen runokoukerot totta vie myös upean kuuloisia!)

Hieman jännityksellä ja mielenkiinnolla odottelen, kuinka opiskelijani selviytyvät Shakespearen parissa, sillä luin näytelmän sitä varten, että se on yhdellä länsimaisen kirjallisuushistorian kurssillani yhteisenä lukemisena.

Julia: Oi onni, onni -
sanotaan että olet häilyväinen -
siis miksi kiusaat uskollista?
Onni, häily nyt, ja käänny,
anna hänet pian takaisin! 

William Shakespeare
Romeo ja Julia
Suom. Lauri Sipari 2002
WSOY
150 s.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Herbjørg Wassmon karun kaunis Dinan kirja


Luettuani Herbjørg Wassmon vaikuttavan Lasi maitoa, kiitos päätin lukea saman kirjailijan tunnetun Dinan kirjan, jonka kansikuvan naisen suora tuijotus kirjaston hyllyiltä on jäänyt joiltain menneiltä vuosilta mieleeni kummittelemaan.

Ihmiskaupasta kertova Lasi maitoa, kiitos oli varsin hurja ja voimakas lukukokemus, ja sitä oli myös Dinan kirja, vaikka teokset kertovat täysin eri maailmoista. Norjan jonnekin menneille vuosisadoille sijoittuva (1800-luvulle?) sijoittuva Dinan kirja on karu ja raju tarina tytöstä, joka uhmaa olemassolollaan kaikkia naiseuden ja samalla myös ihmisyyden rajoja. Ei ole kyse pelkästään voimakastahtoisesta naisesta, joka ei alistu miehisen vallan alle ja jolle femnisitit voivat hurrata, vaan naisesta, jota lukija (tai ainakin minä) varmaan pelkäisi, jos kohtaisi tosielämässä

Tarina lähtee aika dramaattisesti käyntiin sillä, että päähenkilö tappaa aviomiehensä syöstessään tämän kelkassa vuorenrinnettä alas tahallaan. Kun hautajaisia vietetään, jää Dina kotiin murjottamaan ja pelehtimään rengin kanssa (ja laskee alastomana liukua pitkin talon porraskaidetta). Tässä vaiheessa on jo aika selvää, että kyseessä ei ole tarina ihan tavallisesta naisesta. Pian kuitenkin palataan takauman kautta lapsuuteen, josta edetään kronologisesti eteenpäin päähenkilön elämässä jälleen aviomiehen kuolemaan, mutta myös siitä paljon, paljon eteenpäin.

Lapsuuden traumat näyttäytyvät kirjassa selittävänä tekijänä päähenkilön hurjuudelle ja kummallisuudelle. Kirja hämmensi minua monin paikoin lukijana ja jätti miettimään, mikäköhän on tämän kaiken pointti. Matto vedetään armottomasti lukijan jalkojen alta useampaan kertaan. Mutta jos jotakin pitäisi sanoa tästä kirjasta ja siitä, mitä se yrittää sanoa lukijalleen, sanoisin, että pohjimmiltaan kyse on psykologisesta kirjasta. Tämä teos antaa äänen ja tarinan Dinalle, väärinymmärretylle naiselle. Dina on niitä naisia, joita pidetään hulluina ja pahoina, mutta Dinan kirja antaa selityksen ja inhimillisyyden kaikelle Dinan hulluudelle ja pahuudelle. Hän on vain kaltoinkohdeltu lapsi, joka olisi kaivannut rakkautta ja ymmärrystä.

Toisaalta mielestäni koskettavaa Dinan kirjassa on se, kuinka tämä vahvasti normaaliuden rajoista poikkeava nainen raivaa kuitenkin itselleen paikan yhteisössä ja kuinka ymmärretyksi hän tietyssä mielessä tulee huolimatta kaikista väärinymmärryksistä.

Dinan kirja on eriskummallinen kirja. Sen päähenkilö on varmasti yksi mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia naishahmoja, joita olen kirjallisuudessa ikinä kohdannut. Hän on itselleni kaikkea muuta kuin samaistuttava, mutta hänen erikoislaatuisuutensa tekee hänestä erittäin mielenkiintoisen hahmon,  joka on mielestäni ansainnut paikkansa kuuluisan kirjailijan teoksen päähenkilönä. Dinan edesottamukset sekä järkyttävät että naurattavat. Aikamoista (tragi)komiikkaa on esimerkiksi siinä, kun nuorena tyttönä keski-ikäiselle miehelle naitettu Dina karkaa kesken häidensä puuhun pelkät alusvaatteet päällään. Hänen malttamaton miehensä nimittäin säikäyttää hänet käymällä häneen hieman ennenaikaisesti käsiksi, joten tyttö pakenee makuuhuoneesta puuhun järkyttyneiden häävieraiden ja nolostuneen miehen yrittäessä maanitella häntä alas.  Dina on ainakin romaanihahmo, jonka seurassa lukijalla ei tule tylsää hetkeä.

Dinan kirja sekä järkytti, viihdytti, kosketti että puhutteli. Mutta ennen kaikkea se hämmensi. Dinan kirja on kirja, joka ei anna lukijalle lopullisia vastauksia mistään. Kirja on yhdistelmä  rajua raakuutta ja villiä, karun koskettavaa kauneutta.

Herbjørg Wassmo
Dinan kirja
(Dinas bok, 1989)
Suom. Katriina Savolainen
Otava
557 s.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Rosen tarinan jatko: Louisa M. Alcottin Kun ruusu puhkeaa

Louisa May Alcottin Kahdeksan serkusta -teoksesta tuttu Rose Campell on nyt varttunut paljon viime näkemältä ja kasvanut nuoreksi naiseksi jatko-osassa Kun ruusu puhkeaa. Hän palaa vuosia kestäneeltä Euroopan matkaltaan kotiin yhdessä setänsä sekä "adoptiosiskonsa" Feben kanssa. Serkkupojat ovat vallan hämmentyneitä, kun pikku Rosesta on kasvanut niin kaunis ja viehättävä nuori nainen. Ja entäs sitten Febe! Nuoret miehet ovat niin pyörällä päästään tyttöjen kauneudesta, etteivät oikein tiedä, kumpaan rakastuisivat. Juonen suunilleen varmaan arvaakin. Kosiopuuhia ja avioliittojuonia! Mitä muutakaan tyttökirjojen jatko-osilta voi odottaa?


Siinä missä Kahdeksan serkusta oli minusta Pikku naisiakin loistavampi tyttökirja ja ilahdutti minua särmällään ja erilaisuudellaan, tuntui sen jatko-osa - jatko-osien tavanomaiseen tapaan - paljon konventionaalisemmalta ja yllätyksettömämmältä. Ei sillä, etten muka olisi pitäny kirjasta - päinvastoin. Kun ruusu puhkeaa on erittäin viihdyttävä, hauska ja ihana tyttökirja. Kyllä avioliittojuonet minuun vetoavat! Mutta toisaalta avioliittojuonet laskevat konventionaalisuudellaan teoksen arvoa. Kihlaus on tapahtunut, elämän päämäärä on tavoitettu ja tarina on loppu. Hieman naiivia ja hieman epärealistista.

(Huom! Seuraava kappale sisältää pientä spoilausta!)

Toisaalta kuitenkin päähenkilön rakkaustarina on mielestäni virkistävä tarina tyttökirjojen genressä. Se on tarina prinsessasta ja antiprinssistä. Rosen tuleva sulho ei ole mikään aivan tavallinen tyttöjen unelmamies -tyyppi, vaan perin erikoinen ja persoonallinen, mikä oli mielestäni vallan mainiota. Parasta hänessä on se, että hän lukee Emersonia! Virkistävää hänessä on myös se, ettei Rose suinkaan suoraan lankea hänen jalkoihinsa, vaan joutuu tekemään pitkän matkaan sisimpäänsä, ennen kuin huomaa ihailijansa todellisen arvon.

(Spoilausvaara ohi!)

Mutta romanttisen hattaran alta löytyy kuitenkin jotakin vakavampaakin. Teos esimerkiksi purkaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tabuja. Keittiöpiian asemasta Rosen seuraneidiksi ja parhaaksi ystäväksi kohonnut Febe ei esimerkiksi kaikkien sukulaisten mukaan ole tarpeeksi hyväsukuinen Campellien suvun arvokkaille herrasmiehille. Kuitenkin teoksen sanoma on tässä suhteessa selvä: rakkaus ei katso yhteiskuntaluokkaa, ja sydäntä on seurattava.

Tyttökirjasankarina Rose on jännä yhdistelmä hyvin perinteikästä naista ja vahvaa feminististä tahdonvoimaa, joka tietyllä, melko heinovaraisella tavalla järisyttää  naiseuden rajoja aikansa kontekstissa. Rose on oikea naisellisuuden ja viehättävyyden perikuva, eikä hänessä ole Pikkunaisten Jon poikatyttömäisyyttä tai Vihervaaran Annan rasavilliyttä. Hän on kaikkien naisellisten hyveiden ruumiillistuma. Silti hän naisellisella ja vähäeleisellä tavallaan osoittaa suurta määrätietoisuutta ja tahdonvoimaa.

Kaikesta huolimatta Kun ruusu puhkeaa on mainio tyttökirja (vaikkei tietyssä mielessä kirjallisesti ehkä yhtä arvokas kuin Kahdeksan serkusta). Sitä voi suositella kaikille tyttökirjojen ystäville ja viattomasta romantiikasta pitäville. 

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Carlos Ruiz Zafónin lumoava Tuulen varjo

On yö. Kynttilät lepattavat pöydällä, huoneen hämärässä, levittäen ympärilleen lempeää ja salaperäistä valoaan. Minä olen vajonnut sohvani syvyyteen, tyynyjen ja peittojen syleen. On hiiren hiljaista. Kädessäni on kirja ja pöydällä teemuki. Olen jossakin kaukana, Barcelonan hämärillä kujilla. Tunnelma on juuri oikea. Noin kello kolme käännän kirjan viimeisen sivun ja huokaisen onnellisena. Ah, mikä kirja! Voi, mikä täydellinen lukukokemus!

Tämä kirja ja tämä lukukokemus on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, jonka sain joululahjaksi siskoltani. Paksu pokkari taittui joululomalla ja sai loppukirinsä eräänä yönä, jolloin en vain enää voinut saada kirjaa alas käsistäni. Muisto kynttilänvalosta ja kirjan tunnelmasta, jotka sointuivat hyvin yhteen, on ehkä yksi kauneimpia lukumuistojani.

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Kesän 1945 ensimmäiset päivät olivat varisseet pois, ja kävelimme pitkin Barcelonan katuja tuhkanharmaan taivaan alla, auringon värjäämän sumun levittyessä Santa Monican puistokadun ylle kuparisena kukkaseppeleenä.
- Daniel, et saa kertoa kenellekään siitä, mitä tänään näet, isä opasti. - Et edes ystävällesi Thomàsille. Et kenellekään.

Tuulen varjo on kirja kirjasta. Se on tarina siitä, miten paljon kirja voi koskettaa ja miten paljon kirja voi merkitä. Se on tarina siitä, miten kirjoillakin on sielu kuten niiden kirjoittajillakin. Ennen kaikkea se on mielestäni tarina siitä, miten toivottomimmallakin voi olla toivoa.

Eräänä päivänä isä vie Daniel Semperen Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, joka sijaitsee Barcelonan sydämessä. Se on paikka, josta vain harvat ja valitut tietävät jotakin ja josta Daniel ei myöskään ole aiemmin tiennyt mitään. Unohdettujen kirjojen hautausmaalla hylätyt ja unohdetut kirjat ovat saaneet uuden elämän. Sinne on koottu kirjoja, joita kukaan ei enää halua tai jotka ovat syystä tai toisesta jääneet ylimääräisisksi. Tapana on, että se, joka ensimmäisen kerran näkee Unohdettujen kirjojen hautausmaan, saa valita minkä tahansa kirjan sieltä omakseen. Tapana on myös, että se kirja täytyy pitää omanaan.

Daniel harhailee suunnattomien hyllyrivien labyrintissä etsien omaansa. Viimein hän tarttuu kirjaan, jossa lukee:

Tuulen varjo
Julian Carax.

Daniel on löytänyt omansa. Seuraavana yönä Daniel ahmii kirjan. Hän haluaisi tietää lisää kirjailijasta, josta ei ole kuullut mitään ennen. Melkein kukaan ei tunnu tietävän, kuka oli tämä mystinen Julian Carax. Pian kuitenkin kirjailijasta kirjan takana alkaa selvitä jotakin. Selviää myös, että kirja, jonka Daniel on saanut omakseen, on hyvin arvokas ja harvinaislaatuinen, josta harrastajat olisivat valmiita maksamaan omaisuuden. Julian Caraxin kirjoja ei nimittäin enää maailmassa juuri ole. Ne ovat kadonneet jäljettömiin yhtä mystisesti kuin kirjailija itse.

Jollakin mystisellä tavalla Danielia alkaa kiehtomaan tarina kirjailijasta, jonka kerrotaan mystisesti kadonneen tai kuolleen ja jonka elämää kuuluu varjostaneen onnettomuus. Vuosien saatossa Danielin elämä kietoutuu kummallisella tavalla yhteen Julian Caraxin elämän ja romaanien kanssa. Danielin suurimmaksi elämäntehtäväksi muodostuu kirjailijan salaperäisen kohtalon selvittäminen.

Sodanjälkeiseen Barcelonaan sijoittuva Tuulen varjo on nostalginen kirja, joka tuoksuu menneeltä maailmalta ja pölyisiltä kirjoilta. Siinä on jotakin viehättävää pysähtyneisyyden tuntua. Kirja on eräänlainen salapoliisitarina, jossa johtolankojen mutkikas vyyhti vähä vähältä ja askel askeleelta johtaa kohti päähenkilölle tärkeän kirjailijan kohtalon jäljille. Juonenkäänteet ovat niin mutkikkaat ja uskomattomat, että lukijan pää on mennä pyörälle. Juonessa on paljon melodraamaa ja romantiikkaa. Joku kenties pitäisi kirjaa liian sentimentaalisena ja juonenkäänteitä epäuskottavan mutkikkaina. Minä kuitenkin vain yksinkertaisesti lumouduin.

Kirja on pohjimmiltaan viihteellinen, tietyssä mielessä jopa hieman pinnallinen. Kuitenkin se tarjoaa lukijalleen kauniita ajatuksia ja myös puhuttelee. Se saa ajattelemaan sitä, miten tärkeitä kirjat voivat olla. Se saa myös ajattelemaan sitä, että jokaisen lukemani kirjan takana on ihminen, joka on kirjoittanut kirjan, ja tällä ihmisellä on oma tarinansa. Se saa ajattelemaan sitä, kuinka kiitollinen voin olla siitä, että on olemassa tai on ollut olemassa ihminen, joka kirjoitti kirjan, jonka minä voin lukea.

Kiitos  Zafón, kun kirjoitit Tuulen varjon ja tarjosit minulle unohtumattoman lukuelämyksen!

Carlos Ruiz Zafón
Tuulen varjo
(La Sombra del Viento, 2001)
Suom. Tarja Härkönen
Otava
647 s.

torstai 11. helmikuuta 2016

Tyttökirjoja, kiireitä ja lukupiiriä - kirjabloggaajan vuosi 2015

Vuosi 2015 on mennyt jo menojaan ja uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa. Tuttuun tapaani aion vuoden vaihtumisen kunniaksi tehdä katsauksen menneeseen vuoteen - lähinnä kirjalliselta kannalta, mutta myös muutenkin. Ja yhtä tuttuun tapaani aion tehdä sen vähän myöhässä.


Vuosi 2015 toi mukanaan elämääni monta ihanaa kirjaa, mutta myös paljon, paljon muuta. Vuoden aikana olen valmistunut äidikielen ja kirjallisuuden opettajaksi, jättänyt taakseni tutun kotikaupunkini, muuttanut ensimmäiseen omaan kotiini, saanut ensimmäisen työni äidinkielen opettajana, käynyt autokoulun, saanut ajokortin ja hankkinut ensimmäisen oman autoni. (Viimeisimmästä saavutuksesta ei kannata onnitella, sillä uuden vuoden aloitin kolaroimalla rakkaan, muutaman viikon vanhan autoni lunastuskuntoon.) Mennyttä vuotta voisi nimittää itsenäistymisen ja aikuistumisen vuodekseni. Vuosi on ollut monella tapaa kiireinen ja hektinen. Kirjablogi- ja lukuharrastus ei ole aina kukoistanut kuten se parhaimpina päivinä kukoisti energian suuntauduttua muihin asioihin. Kuitenkin kaiken keskellä ei luku- ja blogiharrastus ole täysin päässyt onneksi kuivettumaan, vaikka välillä on ollut taukoa. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan on edelleen hengissä, aivan kuten kirjoittajakin blogin takana.

Vuosi sitten uutena vuotena laadin pitkän listan uuden vuoden lupauksia, joista osan pidin, osan en. Yksi niistä oli, että lukisin vuoden aikana 50 kirjaa. Tämä lupaus ei aivan pitänyt. Nopea laskutoimitus vuoden 2015 aikana luetuista kirjoista osoitti, että olen lukenut 42 kirjaa vuoden 2015 aikana.

Yksityiselämässäni vuosi 2015 on ollut aikuistumisen vuosi, mutta ehkäpä vastapainoksi sille on kirjavuoteni muodostunut tyttökirjojen vuodeksi. Tyttökirjojen viattomasta ja onnellisesta maailmasta on muodostunut minulle terapeuttinen pakopaikka aikuiselämän vastuun edessä.   Vihervaaran Annan seurassa olen samoillut pitkin Rakastavaisten polkua ja ihastellut Tummaa päilyvää aallokkoa. Ingallsin Lauran seurassa olen leikkinyt tuulen tuivertamalla preerialla, ihmetellyt preerian avaraa loputtomuutta  ja kuunnellut Kaarle-isän viulun soittoa. Katy Carrin ja hänen sisarustensa kanssa olen kokenut Alppilaakson majan lämpöä ja ihmetellyt Coloradon vuorten jylhyyttä ja vuoristomaiseman kauneutta.


Sivuaineen tutkielmani kirjoittaminen L. M. Montgomeryn tyttökirjaklassikosta Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) sai minut  nimittäin olemaan alkuvuosi nenä kiinni Anna-kirjassa. Vuoden aikana kahlasin uudestaan läpi lapsuuteni iki-ihanan suosikkisarjan, Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjat. Loppvuodesta hotkaisin myös Susan Coolidgen Katy-sarjan. Joululomaa vietin lisäksi Louisa M. Alcottin ihanan tyttökirjaklassikon Kahdeksan serkusta -teoksen parissa.Tyttökirjagenre on siis ollut hyvin vahvasti edustettuna vuoden kirjoissa.

Katy-sarja:


Sen lisäksi, että olen lukenut tyttökirjoja, olen lukenut myös kirjoja tyttökirjoista. Vuoden aikana luin Sara Kokkosen kotimaisista tyttökirjoista kertovan tietoteoksen Rasavillejä ja romantikkoja ja myöhemmin juuri syksyllä 2015 ilmestyneen ulkomaisista tyttökirjoista kertovan, saman kirjailijan Kapinan ja kaipuunJälkimmäinen teos oli minulle tärkeä teos, sillä siinä julkaistiin myös oma kirjoitukseni rakkaasta kaimastani, tyttökirjasankari Vihervaaran Annasta. Näistä Kokkosen teoksista ammensin lisää innostusta löytöretkilleni tyttökirjojen ihmeellisen maailmaan ja sain inspiroivia lukuvinkkejä.


Vuosi 2015 on tuonut myös uusia tuulia lukuharrastukseeni. Alkuvuodesta aloitin lukipiirin, jossa on mukana lähiseudun kirjabloggareita. Lukupiiriharrastus on laajentanut piristävällä tavalla lukutottumuksiani. Perinteisesti olen viihtynyt vanhojen klassikoiden parissa, mutta lukupiiri on tuonut tuulahduksen jotakin uutta kirjalliseen elämääni. Kaikki kirjavalinnat, kuten esimerkiksi Philippe Claudelin Varjojen raportti, eivät ole olleet välttämättä ihan napakymppejä, mutta olen kokenut laajentaneeni ainakin yleissivistystäni. Sen sijaan esimerkiksi John Irvingin Kaikki isäni hotellitHerbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos ja Ulla-Lena Lundbergin Leo-teoksen lukemisesta saan olla erittäin kiitollinen lukupiirilleni.



Erityismaininnan vuoden lukukokemuksista ansaitsee syksyllä 2015 ilmestynyt Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia -novellikokoelma, joka paitsi viehätti minua tarinoillaan, myös merkitsi jotakin erityistä itselleni sen vuoksi, että siinä ilmestyi myös yksi minun suomentamani novelli. Vuoden upeimman kirjan tittelin annan kuitenkin Margaret Mitchellin suurklassikolle Tuulen viemää, jonka luin kesällä klassikkohaastetta varten. Vuoden mielenkiintoisimman kirjan tittelin puolestaan voisin antaa Henry David Thoreaun tosielämään pohjautuvalle erakkoelämän kuvaukselle Elämää metsässä. Vuoden mitäänsanomattomimman kirjan titteliä saakoon kantaa jo yllä mainittu lukupiirikirjamme Philippe Claudelin Varjojen raportti, joka ei vain yksinkertaisesti yhtään sytyttänyt.






Vuoden 2015 aikana blogini on laajentanut verkostojaan ja siirtynyt myös Facebookiin. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -bogia voi seurata ja fanittaa täällä.


Kirjavuoteni 2015 on ollut antoisa, vaikkei luettujen kirjojen määrä päätä huimaakaan. Toivon vuodelta 2016 vähintään yhtä antoisia hetkiä kirjojen parissa. Sitä samaa toivon myös kaikille teille rakkaille kirjahulluille lukijoillenikin!

perjantai 5. helmikuuta 2016

Runollista Runebergin päivää - ylistys tortuille ja kunnianosoitus Johanille

Tänään 5.2. on vietetty kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin päivää. Runeberg, tuo kansallisromantiikamme airut 1800-luvulta, on ollut merkittävä nimi niin koko suomalaisessa historiassa kuin myös kirjallisuushistoriassa. Runeberg kirjoitti paljon runoja ja muita runomuotoisia teoksia. Hän oli myös ahkera suomalaisuusaatteen puolestapuhuja ja toimi myös Lauantaiseurassa Lönnrotin, Snellmannin ynnä muiden fennomaanien kanssa. Runeberg työnsä ja toimintansa kautta kohotti merkittävästi kansallista identiteettiämme ja rakensi suomalaisuutta.

Monille tavallisille kansalaisille kuitenkin Runeberg on tullut tutuksi enemmän runebergintorttujen kuin kansallisrunoilijan henkevien runoteosten muodossa. Täytyypä myöntää, että olen myös itse päihittänyt elämässäni huomattavasti lukuisampia runebergintorttuja kuin Runebergin teoksia. Ja täytyy myöntää, että tähän mennessä myös torttujen syöminen on tuottanut minulle enemmän iloa kuin Runebergin kansallisromanttisten runoluritusten lukeminen. Vänrikki Stoolin tarinat lähinnä kauhistutti ja pitkästytti minua, kun taas idyllieepos Hanna hieman ihastutti kauniilla kielellään, mutta jälleen kerran myös pitkästytti.


Tortuista kuitenkin kuuluu kiitos kansallisrunoilijamme vaimolle Fredrika Runebergille. Fredrika Runebergista puhuttaessa on syytä kuitenkin muistaa, että hän teki muutakin merkittävää kuin torttuja, kuten Karjalaisen tuore otsikko Fredrika Runeberg oli paljon muutakin kuin nainen tortun takana muistuttaa. Feministit ovat sitä mieltä (ja ehkä syystäkin), että on suuri häpeä, että Fredrikan kirjallinen maine on hukkunut hänen kuuluisan miehensä varjoon. Mutta yhtä hyvin voisi minusta sanoa, että hänen miehensä maine on hukkunut nykymaailmassa osittain Fredrikan torttujen varjoon. Ainakin tähän voi päätyä, jos vertaa Fredrikan torttujen suosiota Johanin teosten suosioon nykyään. Mitä muutakaan Runebergin päivä keskivertoiselle nykysuomalaiselle merkitsee kuin mehevää torttua ja tekosyytä herkutella?

Runebergin päivän kunniaksi söin minäkin tänään runebergintortun teen ja hyvän kirjan kera. Kirja ei kuitenkaan ollut kansallisrunoilijamme ylevää paatosta, vaan hieman maanläheisempää luettavaa , nimittäin Louisa May Alcottin tyttökirja Kun ruusu puhkeaa. Haluan kuitenkin kohottaa oman Runebergin päivän viettoni torttua korkeampiin sfääreihin tällä bloggauksella.


Kaikista tortuista ja Vänrikki Stoolin aiheuttamista traumoista huolimatta kunnioitan suuresti Runebergiä kansallisrunoilijanamme. Päivän kunniaksi ja lukijoideni sivistykseksi lopetan tekstini tällä Runebergin kansallisromanttisella  runolla:

Joutsen
Jo luota ruskopilvisten
Tuil joutsen rauhaisna,
Ja laski virran rannallen
Ja lauloi illalla.
Hän Pohjan lauloi hempeä,
Kuin siellä kangastaa,
Kuin aurinkoinen yösellä
Ei malta uinahtaa.
Kuin siimes koivun suojassa
On tumma, mieluinen;
Kuin lahdet kullanhohtoisna
Ja aalto vilpoinen.
Kuin ihanaa on, lempimään
Kun pääsee Pohjolaan;
Kuin vakuus sielt’ on syntyään
Ja sinne pyrkii vaan
Niin kuului aalto aallolta
Sen ääni kaikuvan;
Ja kohta kullan rinnalla
Hän näytti joikuvan:
Mi siitä, vaikk’et viipyä
Saa tuhatkausia;
Oot Pohjan veellä lemminnä
Ja siellä laulanna.