Philippe Claudel: Varjojen raportti

Nimeni on Brodeck eikä minulla ole siinä mitään osaa.

Sanon sen varta vasten. Kaikkien on kuultava se.

Minä en ollut silloin mukana, ja kun sitten kuulin siitä, olisin mielummin ollut puhumatta, tukkinut muistini ja pitänyt sen tiukasti ummessa, antanut sen olla kuin näädän loukussa.

Mutta toiset pakottivat: "Sinä osaat kirjoittaa", he sanoivat, "olet käynyt kouluja".

Näin alkaa Philippe Claudelin Varjojen raportti, romaani, johon tulin tarttuneeksi sen vuoksi, että se oli ensimmäinen lukupiirikirjani lukipiirissä, johon olen juuri liittynyt. Ja oikeastaan varmaan vain se seikka, että se oli lukupiirikirja, sai minut lukemaan sen loppuun.

Varjojen raportti sijoittuu nimeämättömään kylään, jonnekin saksankieliselle alueelle. Sen päähenkilö on minä-kertoja Brodeck, joka pakotetaan kirjoittamaan raporttia kylään tulleesta muukalaisesta  ja siitä kohtalosta, jonka muukalainen kylässä kohtaa. Mitä tälle muukalaiselle oikeastaan tapahtuu kylässä, selviää vasta hieman myöhemmin kirjassa lukijan tuskiteltua tietämättömyydessä ärsytykseen asti.

Kirja on oikeastaan teemoiltaan hieno. Se kertoo muukalaisvihasta ja erilaisuudenvihasta. Siitä, miten helposti otamme silmätikuksemme jonkun vain siksi, että hän on erilainen kuin me itse. Ja teemme hänelle jotakin pahaa vain siksi. Ja se asia, johon eronteko perustuu, saattaa olla jokin täysin mielivaltainen ja mitätön seikka. Kirja osoittaa tällaisen käytöksen mielettömyyden. Kirja on kuvaus siitä, miten julma ihminen oikeastaan on.

Kirja sisältää joitakin  viitteitä natseihin ja heidän tekoihinsa. Kuitenkin saksankieliset sanat ja runot siellä täällä ja keskitysleirikuvaukset mielestäni vain luovat tiettyä tunnelmaa ja assosiaatioita. Näen, että tämä ei kuitenkaan ole kuvaus natseista, vaan ihmisistä ylipäätänsä. Ihan joka paikassa ja historian kaikkina aikoina. 

Kirja on periaatteessa hyvin rankka eikä sitä voi välttämättä suositella kovin herkille lukijoille. Se sisältää kuvauksia silmittömästä julmuudesta, alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Kuitenkin jostakin syystä kirja jätti minut kylmäksi joka tasolla. Minusta, josta hyvin moni kirja onnistuu vuodattamaan saavillisen kyyneleitä, ei tämä kirja onnistunut tiristämään ainoatakaan.

Kirja ei onnistunut vetämään minua mukaansa, saada minua heittäytymään tarinan pyörteisiin ja unohtumaan kirjan maailmaan. Tiedostan tämän kyllä osittain johtuvan siitä, että jouduin lukemaan kirjaa aikamoisella kiireellä. Mutta mainio kirja vetää minut yleensä mukaansa olosuhteista huolimatta. Ei, tämä kirja kerta kaikkiaan jätti minut kylmäksi.

Varjojen raportti on kirja, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Lukijalta vaaditaan paitsi kärsivällisyyttä, myös tarkkaavaista huomiota. Kerronta vaihtelee nykyhetken ja eri tasoisten takaumien välillä sellaisella vauhdilla, että tottumaton tai hosuva lukija ei pysy vauhdissa perässä. Kiireen takia minä lukeuduin tätä kirjaa lukiessani jälkimmäiseen ryhmään, mikä tietysti osaltaan ehkä vaikutti siihen, etten erityisemmin lukukokemuksesta nauttinut. (Myönnän olleeni aikamoisen pihalla monessa kohtaa.)

Claudelin kieli, jota olen kuullut ylistettävän, ei mielestäni ollut pääosin kummoistakaan. Oikeastaan kieli jossain kohdin jopa ärsytti. Se tuntui keinotekoiselta ja tekokauniilta. Sellaiselta kuin kirjoittaja yrittäisi kikkailla kielen kanssa ja saada sen jotekin niin kovin persoonalliseksi ja hienoksi, mutta lopputulos on kuitenkin vain pelkkä yritelmä.

Kuitenkin kirjassa oli hetkensä – omat hienot hetkensä. Niin kielen kuin tarinankin osalta. Eikä kirja mikään kovin huono ollut. Pikemminkin teos, joka ei onnistunut herättämään kovin suuria tunteita minnekään suuntaan. Sanalla sanoen hieman mitätön lukukokemus. Tiedän kuitenkin, että monet ovat ylistäneet Varjojen raporttia hyvin suurinkin sanoin. Mutta itse asiassa kukaan lukupiirissämme ei suuremmin lämmennyt tälle.

Philippe Claudel

Varjojen raportti, 2007

(Le rapport de Brodeck)

Suom. Ville Keynäs

Otava

279 s.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka - rakkautta käkikello sydämessä

Ensinnäkin älä kajoa viisareihisi. Toiseksi, hillitse vihasi.

Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua.

Sillä silloin sydämesi kellon tuntiviisari

puhkoo ikuisesti ihoasi, luusi luhistuvat

ja sydämesi mekanismi risahtaa rikki uudelleen.

Näillä sanoilla lähtee käyntiin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka (2011), (alkuperäisteos La Mécanique du cœur, 2007) . Teos kertoo 16 huhtikuuta 1874 eli maailman kylmimpänä päivänä syntyneestä Jack-pojasta, joka syntyy sydän jäässä ja jonka sydämen vahvistimeksi on sen vuoksi asennettava käkikello. Hän ei saisi ikinä rakastua, sillä sitä hänen heikko sydämensä ei kestäisi. Ja kyllähän sen arvaa, kuinka käy: Jack rakastuu, kuinkas muutenkaan. Kestääkö sydän? Siitä kysymyksestä koostuu tarinan draamallinen jännite.

Jack, joka on prostituoidun lapsi, syntyy Edinburghissa tohtori Madeleinen luona, joka on erikoistunut prostituoitujen tai muiden hyljeksittyjen naisten lasten maailmaan saattamiseen. Äiti jättää poikansa tämän kummallisen tohtorin huomaan, joka myös asentaa kellon tämän sydämeen. Jack elää suojattua elämää tohtorin luona, joka yrittää kaikin keinoin estää poikaa kokemasta liian suuria mielenliikutuksia. Vasta kymmenentenä syntymäpäivänään saa Jack lähteä ensi kertaa pois Madeleinen talosta katsomaan kaupunkia. Ja silloin se tapahtuu: hän tapaa kadulla pikku tanssijattaren, jolle menettää sydämensä.

Hänen kätensä muistuttaa oksia, ja hänen lainehtivat mustat hiuksensa värjyvät kasvoilla kuin tulipalon kajo. Hänen loistavanmuotoinen nenänsä on niin pieni, että mietin, miten hän pystyy hengittämään sen kautta – se on luultavasti pelkkä koriste. Tyttö tanssii linnun lailla, tasapainoilee piikkikoroilla, naisellisilla tellingeillä. Hänen silmänsä ovat valtavat, niiden sisua on pakko jäädä katselemaan.

(---)

Sydämeni syke kiihtyy taas, minun on vaikea saada hengitystä tasaantumaan. Minusta tuntuu, että käkikelloni käki paisuu ja nousee kurkkuun. Onkohan se kuoriutunut munasta? Onkohan tuo tyttö syötävä? Onko hänet tehty suklaasta? Mitä tämä kaaos oikein on?

Kotiin palattua on Madeleinen säädettävä hieman Jackin viisareita, jotka ovat kokemuksesta menneet epätasapainoon. Mutta Jack ei saa tyttöä mielestään. Vuosia Jack unelmoi tytöstä, yrittää kysellä hänestä. Viimein hän saa tietoonsa, että tyttö olisi palannut kotimaahansa, Andalusiaan. Alkaa matka halki Euroopan tytön sydäntä valloittamaan. Löytääkö hän tytön ja kuinka käy? Sitä en viitsi paljastaa.

Kirja on hyvin erilainen rakkaustarina jo lähtökodiltaan. Kukapa olisi ennen kuullut pojasta, jolla tikittää ja kukkuu käkikello paitansa alla, varoittaen rakastumasta? Rakkausaihetta kirja käsittelee sen raadollisemmalta puolelta, nostaen esiin rakkauden vaarallisuuden ja sen aiheuttaman tuskan. Sydänsurujen aiheuttama kipu on kaikille tuttu asia, mutta Malzieun teos nostaa rakkauden tuskan esiin konkreettisemmin puusta tehdyn käkikellosydämen avulla, joka tuottaa fyysistä kipua kantajalleen, jos tämä kokee suuria tunteita.

Onkin syytä olettaa, että teoksen koko ideaan on kätkettynä allegoria. Keitä ovat ne tosielämän käkikellosydämiset ihmiset, jotka eivät uskalla rakastua, kun pelkäävät sen satuttavan? Allegoria avaa muuten melko absurdilta tuntuvaan tarinaan yleismaailmalliselta tuntuvan merkityksen. Entä onko väliä, vaikka rakkaus saattaa tuottaa tuskaa ja särkeä sydämen? Onko vielä vaarallisempaa olla antamatta rakkaudelle mahdollisuutta ja olla elämättä oikeaa elämää?

Olenko kuolemanvaarassa? Kenties, mutta olen elämänvaarassa, jollen saa nähdä tyttöä uudelleen, ja minun iässäni se on vakavampaa.

Erilaisuutta kirja käsittelee laajemminkin teemanaan. Lähes kaikki kirjan ihmiset ovat omalla tavallaan hyvin erikoisia kummajaisia – kuten myös sankarimme Jack puusta veistetyn tikittävän sydämensä kanssa. Koulussa Jack joutuu kärsimään erilaisuutensa tähden kiusaamista. Andalusian matkalle lähdettyään häntä askartaa kysymys, mahtaako tyttö – jos hän löytää tämän – pitää hänestä, jos tietäisi hänen puisesta sydämestään. Myös Jackin huoltaja, tohtori Madeleine on hyvin kumma tyyppi, yhteiskunnan ulkopuolella elävä, josta liikkuu epäilyttäviä juttuja kaupungilla, jotka eivät kuitenkaan pidä paikkansa.

Kummajaiset eivät lopu vielä tähän. Matkalla kohdataan myös Viiltäjä-Jack, joka kertoo, että hänellä ei ole koskaan rakkausjutut luistaneet ainakaan elävien naisten kanssa. Näin Viiltäjä-Jackin kammottavaan hahmoon tulee myös pieni traaginen piirre. Myös taikuri Méliès, joka liittyy Jackin matkaseuraksi, on perin outo ja persoonallinen – hauskalla tavalla. Niin ikään Jackin rakastetussa, Miss Acaciassa on omalaatuisa, viehättävän persoonallisia piirteitä. Hän on esimerkiksi likinäköinen, mutta ei halua käyttää silmälaseja. Niinpä hän törmäilee toisinaan ympäriinsä. Kaikkea erilaisuutta kirja käsittelee lämpimällä suhtautumisella, pitäen erilaisuutta mieluummin hienona kuin huonona piirteenä.

Pieni arvio kirjasta: Kirja oli virkistävän erilainen lukukokemus. Tarinan mielikuvituksellisuus oli viehättävää, samoin kirjaliljan käyttämät hyvin tuoreet ja raikkaat metaforat ja kielikuvat. Teoksessa yhdistyy hienolla tavalla sekä synkkyyttä että kauneutta. Jäin kuitenkin miettimään kirjan historiallista kuvausta. Kirja kertoo 1800-luvusta, mutta hahmojen luonteissa, käytöksessä ja maailmankuvassa on enemmän nykypäivän leima kuin 1800-luvun. Olisin kaivannut enemmän historiallista otetta tarinaan. En tiedä, oliko tämä tarkoituksellista. Kirjan kansi ja ulkoinen olemus ansaitsevat sen sijaan kehuja. Kannessa on kurkistusluukku kuvassa olevan henkilön sydämen kohdalla, ja kurkistusluukun takaa avautuu kellokoneisto. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta!

Kirja on ollut hyvin suosittua lukemista myös muissa kirjablogeissa - ja jakanut mielipiteitä hyvin voimakkaasti. Esimerkiksi kirjablogeissa
P.S. Rakastan kirjoja, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Lumiomena, Lukuisa on käsitelty tätä teosta, vain muutamia mainitakseni.