torstai 29. marraskuuta 2018

Historian havinaa lukupiirissä: Jään ja tulen kevät, Ikitie ja Marsipaanisotilas

Aloitin tänä syksynä lukupiirin, jossa on sukellettu historiallisten romaanien pariin. Ensin luimme Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevään, sitten Antti Tuurin Ikitien ja sen jälkeen vielä Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan. Viimeiseen tapaamiseen en harmikseni päässyt mukaan. Kukin näistä romaaneista avaa näkökulmia Suomen historiaan, ja siksi koin ne kaikki tavalla tai toisella opettavaisiksi. Osa romaaneista tarjosi pieniä tuskan hetkiä ja pakkolukemisen tunteita, mutta lukupiiriharrastuksessa onkin juuri se hieno puoli, että se saa avartamaan omia lukutottumuksiaan ja saa ylittämään oman lukumukavuusalueensa. Loppuun päästyäni ihan jokainen näistä romaaneista tuntuikin palkitsevalta ja avartavalta lukukokemukselta.


Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät


Tässä kirjassa seurataan työläiskorttelin elämää välirauhan aikana. Keskiössä on etenkin Tuomen perhe: Menneisyytensä vanki Lassi, joka makaa toimettomana punkassaan. Hänen vaimonsa Anna, joka uupuneena yrittää pitää arkea pystyssä ja hoitaa kahta pientä lastaan. Lassin sisar Hilda, joka yrittää työnteolla elättää itsensä lisäksi myös veljeään ja tämän perhettä. Sodan uhka leijuu arjen yllä, ja on pulaa ja puutetta. Henkilögalleria on laaja, ja sen kautta Kähkönen avaa välirauhan aikaista ihmisarkea monella taholla. Keskeiseksi henkilöksi nousee myös esimerkiksi rouva Lehtivaara, joka edustaa varakkaampaa luokkaa, mutta joka sosiaalisesta taustastaan poiketen osoittaa harvinaista luokkarajat ylittävää ystävällsiyyttä ja avuliaisuutta Tuomen perheelle ja myös muille työläiskorttelin asukkaille.

Tämän kirjan keskiö on arjen pienissä hetkissä. Jopa kyllästymiseen asti teos kuvaa tavallisia arjen askareita. Esimerkiksi yhtä ja samaa sikaa teurastetaan sivu kaupalla. Mitään suurta draaman kaarta ei teos ei muodosta, vaan kuvaa ikään kuin elämää itsessään: sitä tavallista ja tasaisen harmaata. Teoksen lopussa tapahtuu se, mikä on pitkään leijunut ilmassa: syttyy sota.

Teoksen arjen kuvauksessa ja kielessä on jopa jotakin pientä inhorealismia. Ehkäpä osin siksi koin teoksen hyvin pitkään tylsänä ja uuvuttavana. Siihen vaikutti myös se, että keskittymiskykyni ei riittänyt aluksi pysymään mukana teoksen kaikissa lukuisissa ihmisissä.  Tämä oli kuitenkin minulle kirja, joka vaati ikään kuin pientä lämmittelyä. Noin puolivälissä teosta suhtautumiseni muuttui, ja aloin pitämään teosta mielenkiintoisena. Pikku hiljaa tarinan myötä myös kiinnyin henkilöhahmoihin ja aloin sen myötä kokemaan ja myötäelämään heidän kanssaan.


Siihen, miksi teos yhtäkkiä muuttui mielestäni niin mielenkiintoiseksi, vaikutti hassusti eräs yksityiskohta: rouva Lehtivaara antaa sairausvuoteella makaavalle Annalle Minna Canthin Työmiehen vaimon, jota tämä alkaa aikansa kuluksi lukea. Minä, joka olin tähän asti lukenut teosta puolikeskittyneenä tylsyyskuoleman partaalla, tunsin heti herääväni kuin unesta Työmiehen vaimon astuttua tarinaan mukaan  Mielenkiintoni heräsi. Työmiehen vaimo on merkittävä teos, jonka tunnen myös itse melko hyvin. Minua alkoi suuresti kiinnostamaan, minkälaiseksi intertekstiksi Työmiehen vaimo kasvaa Kähkösen teoksessa ja mitä merkitysulottuvuuksia se tuo teokseen. Jotenkin ajattelin heti, ettei Työmiehen vaimo ole vain pieni ja merkityksetön yksityiskohta, vaan sillä on selvästi jokin syy, miksi se on tarinassa. Ja oikeassa olinkin.

Anna oppii Canthin tarinasta, että naisten on pidettävä yhtä. Ja siitä oikeastaan koko Jään ja tulen kevät kertookin: tässä teoksessa arkea ja elämää pyörittävät naiset, jotka ovat toistensa apuna ja tukena - myös säätyyn katsomatta. Aivan toisin kuin Työmiehen vaimossa, jossa rikas nainen syyttää päähenkilöä Johannaa varkaudesta, kieltäytyy uskomasta tämän tarinaa ja syöksee Johannan lapsineen perikatoon, vaikka varkauden takana on Johannan hulttioaviomies. Rouva Lehtivaaran ja Tuomen perheen naisten välillä ei ole samanlaista ylemmyyden ja alemmuuden kuilua kuin Työmiehen vaimossa on rikkaan ja työläisnaisen välillä. Kähkönen kuvaa vahvoja naisia, ja siten teoksessa voidaan nähdä ripaus feminististä voimaa.


Yhteys Minna Canthiin löytyy myös teoksen miljööstä: Minna Canth oli kotoisin Kuopiosta, joka toimii Jään ja tulen kevään tapahtumapaikkana. Kaupunki on vahvasti läsnä teoksessa, ja arvelisin sen siksi olevan mielenkiintoinen sellaisille, joille Kuopio on tuttu ja läheinen kaupunki. Henkilöt puhuvat myös vahvaa Kuopion murretta, mikä tosin hankaloitti välillä omaa lukemistani.

Jään ja tulen kevät on myös kolmas osa Kähkösen seitsenosaista Kuopiosarjaa. Tämä oli minulle ensimmäinen teos sarjasta ja ylipäätään koko kirjailijalta. Kuulisin mielelläni mielipiteitä sarjan muista osista niitä lukeneilta!

Sirpa Kähkönen
Jään ja tulen kevät, 2004
Otava
382 s.



Antti Tuurin Ikitie


Ikitie kertoo tarinan Jussi Ketolasta, jonka eräänä yönä Lapuan liikkeen miehet tulevat kesken unien kiskomaan irti sängystä ja kyyditsemään Suomen halki Venäjälle niin sanottua Ikitietä pitkin. Rankasta matkasta hän selviää kuitenkin hengissä ja aloittaa uuden elämän Venäjällä. Suomeen jäi vaimo ja lapset, ja vuosien varrella hän perustaa uuden perheen venäläisellä kolhoosilla. Poliittisten olosuhteiden takia Suomeen takaisin pääseminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta hän ei silti ikinä heitä menemään kaikkea toivoaan.

Tämä kirja oli ensimmäinen Tuurini, ja täytyy sanoa, että lukukokemuksena kirja ja sen tyyli eivät olleet kovin positiiviset. Minulla oli suuria suhtautumisongelmia romaaniin hyvin pitkään, lähes loppuun saakka. Tuuri kirjoittaa lakonisesti, äärimmäisen konkreettisesti, vailla mitään pohdintoja tai tunteita. Tämä sai minut kokemaan kirjoitustyylin kuivana ja tylsänä. Luin Wikipediasta, että Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, ja lukiessani en voinut välttää ajatusta, että Tuuri kiroittaa hyvin insinöörimäisesti. Kirja on kuin jokin kuivan asiallinen raportti Jussi Ketolan elämänkohtalosta. Tämä on tietysti vähän mieltymyskysymys, ja on vain todettava, että teos ei ollut minunlaiseni kirja. Toisaalta teos on helppolukuisesti kirjoitettu, ja sivut soljuivat mukavaa vauhtia eteenpäin tylsyydestä huolimatta lukupiirin kannustamana. Ikitie on kyllä teos, jota tuskin olisin saanut luettua ilman lukupiiriä. 

Vaikka Ikitie tarjosi minulle vähän puuduttavia lukuhetkiä, loppuun päästyäni koin kuitenkin kokeneeni teoksen kautta jotakin arvokasta. Teoksen lopun käänteet ravistelivat tunteitani kerronnan kaikesta lakonisuudesta huolimatta niin voimallisesti, että aivan loppumetreillä jollain tavalla jopa kiinnyin Jussi Ketolan tarinaan ja teoksen tapahtumat ja teemat tuntuivat puhuttelevilla. Koin lukukokemuksen myös sivistäväksi, sillä sen avaama kuva elämästä sosialistisessa Neuvostoliitossa ja kolhoosielämästä opetti minulle paljon uutta ja avarsi historiatietämystäni.


Antti Tuuri
Ikitie, 2011
Otava
431 s.


Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas


Tämä kirja oli näistä kolmesta ehdottomasti lempparini! Lundbergin romaani veti minut mukanaan aivan ensimmäisiltä riveiltä lähtien ja tiesin heti, että tulisin rakastamaan tätä kirjaa! Enkä ollut yhtään väärässä: tämä on juuri sellainen romaani, johon voi rakastua.

Lundbergin Marsipaanisotilaassa kuvataan Kummelin kuusihenkisen opettajaperheen elämää sotien myllerryksissä. Perhe asuu Helsingissä. Isä ja äiti Kummel ovat molemmat opettajia, ja perhe asuu koulurakennuksen opettaja-asunnossa. Heillä on kolme poikaa, Petter, Frej ja Göran, sekä kuopuksena tytär nimeltään Charlotte. Sota saapuu keskelle keskiluokkaista arkea. Kun opettaja kertoo koulupäivän aluksi, että sota on syttynyt ja koulupäivä perutaan, 13-vuotias Charlotte koulutovereineen iloitsee: kammoksuttua suomen kielen koetta ei siis pidetäkään! Sota merkitsee hänelle vapautta arkisista velvollisuuksista. Perheen pojista Frej ja Göran lähtevät sotaan, Göran jopa nuoresta iästään huolimatta vapaaehtoisena. Papiksi opiskeleva Petter ei sairautensa takia lähde, vaan jää perheensä luokse. Romaanissa seurataan näiden kaikkien kuuden perheenjäsenten elämää talvisodasta välirauhan kautta aina jatkosodan jälkeiseen aikaan asti. Lukija pääsee osalliseksi siis niin elämään kotirintamalla kuin taistelurintamallakin.

Parasta tässä teoksessa on Lundbergin ilotteleva kirjoitustyyli, joka kuvaa henkilöhahmoja paitsi aivan mahtavalla ironialla, myös ymmärryksellä ja lämmöllä. Lundberg saa hahmot todella elämään ja lukijan myötäelämään henkilöhahmojen koettelemukset. Romaanissa on mukana aimo annos huumoria, ja se syntyy ennen kaikkea kertojan tavasta kuvata henkilöhahmoja. Näin vakavaan sota-aiheeseen saadan ripaus keveyttä.

Keveä romaani ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole. Se kuvaa sotaa ja sen kauheuksia kaikessa kamaluudessaan. Mielenkiintoisen teoksesta sotaromaanina tekee mielestäni se, että lukija nykynäkökulmasta katsottuna tietää, miten suuren arven teoksessa kuvattavat sodat ovat jättäneet historiaan, mutta romaanihenkilöt vaikuttavat olevan autuaan tietämättömyyden vallassa, eivätkä tunnu tajuavan, miten vakavasta asiasta on kyse. Varsinkin Kummelin perheen lapset - Petteriä lukuunottamatta - tuntuvat ottavan sodan kovin kevyesti, mistä ehkä parhaimpana esimerkkinä Charlotten riemu siitä, kun koulupäivä loppuu sodanjulistukseen.

Kummelin perheen tarina vei minut niin mennessään, että tämän lukukokemuksen innostamana päätin tarttua vihdoin uudestaan Lundbergin Is-romaaniin (Jää), joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012 ja joka on ikään kuin jatko-osa Marsipaanisotilaalle ja kertoo Kummelin perheen esikoispojan Petterin myöhemmistä vaiheista. Sain teoksen tuoreeltaan joululahjaksi alkukielisenä, mutta silloin sen lukeminen keskeytyi jonnekin sadan sivun jälkeen. Olen odotellut, milloin se saisi uuden tilaisuuden. Marsipaanisotilaan jälkeen koin Jään ajan vihdoin koittaneen. Sain teoksen luettua juuri muutama päivä sitten ja toivon, että siitä tullaan kuulemaan myöhemmin lisää blogissani.


Ulla-Lena Lundberg
Marsipaanisotilas, 2001
Gummerrus
496 s.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Täydellinen lukuromaani: Kate Mortonin ihana Hylätty puutarha

Täti oli sanonut tulevansa takaisin, ja pieni tyttö toivoi, että hän tulisi pian. Hän oli odottanut jo kauan, niin kauan, että aurinko oli ajelehtinut taivaan poikki ja lämmitti nyt hänen polviaan mekon läpi. Hän yritti kuulostella tädin hameen kahinaa puukantta vasten. Korot kopisivat kiireisesti, aina yhtä kiireisesti, niin kiireisesti tytön oma äiti ei koskaan liikkunut. Suuresti rakastettujen lasten huolettomaan tapaan pieni tyttö mietti, missä äiti mahtoi olla. Milloin äiti mahtaisi tulla. Ja hän mietti myös tätiä. Hän tiesi, kuka tämä täti oli, oli kuullut isoäidin puhuvan hänestä. Tätiä sanottiin Kirjailijattareksi, ja hän asui pienessä talossa kartanon tiluksien laidalla sokkelon takana. Häntä oli kielletty leikkimästä karhunvatukkasokkelossa. Äiti ja isoäiti olivat sanoneet, että oli vaarallista mennä lähelle jyrkännettä. Pienestä tytöstä oli kuitenkin hauskaa tehdä kaikenlaista kiellettyä, kun ketään ei ollut näkemässä.

Olen löytänyt kirjan, joka on mielestäni aivan täydellinen lukuromaani. Sellaisen kirjan, jossa on aivan kaikki palaset kohdallaan, jotta voi kokea täydellisen lukuseikkailun, johon hypätä mukaan täysin rinnoin ja jonka äärellä voi vain huokailla ihastuksesta. Sellaisen kirjan, jossa on kiehtova ja lumoava tarina, joka vie mennessään ja herättää halun lukea aina vain seuraavan luvun. Hyvin kirjoitettua, upeaa, jopa kaunista kieltä. Taidokkaasti punottu rakenne, jossa eri aikatasot ja monihaarainen tarina kutoutuvat saumattomasti yhteen. Ja jossa on lisäksi jokin sellainen mystinen, ihmeellinen ainesosa, joka saa ajattelemaan, että tämä on juuri minun kirjani. Arvelen, että se jokin on ehkä hippunen sadun taikaa ja menneen maailman nostalgiaa ja romantiikkaa.

Sellainen kirja on Kate Mortonin Hylätty puutarha. Se on kiehtovin ja lumoavin kirja, mitä muistan lukeneeni pitkiin aikoihin. Se on sellainen kirja, jonka loppuun lukeminen sai minut surullisen haikeuden valtaan: oli haikeaa lopettaa näin upea lukukokemus ja mietin, milloinkohan saan seuraavaksi kokea jotakin yhtä huikaisevaa. Hylätty puutarha on nimittäin sellainen helmi, ettei sellaisia tule vastaan usein.

Tämä teos koukuttaa lukijansa mysteerillä, jonka selvittelyssä seikkaillaan yli vuosisadan halki. Vuonna 1913 pieni tyttö matkustaa Britanniasta Australiaan. Perillä häntä ei ole vastaanottamassa ketään, eikä pieni tyttö osaa kertoa mitään itsestään, ei edes nimeään. Mukanaan hänellä on vain pieni laukku, jossa on satukirja. Se ja satukirjan kirjoittanut salaperäinen kirjailijatar on merkittävin vihje hänen menneisyydestään. Eräs pariskunta ottaa tytön huomiinsa ja kasvatettavakseen, koska kukaan muukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Aikuisena tuo Nelliksi nimetty tyttö yrittää selvittää omaa tarinaansa, aluksi asenaan vain matkalaukussa ollut satukirja. Satukirja johtaa hänet Englannin maaseudulle erään kartanon maille ja salaperäiseen Cliff Cottage -nimiseen mökkiin, jota ympäröi kiehtova ja mystinen puutarha.  Kuitenkin kohtalo tulee väliin, eikä Nell saa omana elinaikanaan ikinä lopullisia vastauksia menneisyydestään. Kun Nellin tyttärentytär Cassandra saa isoäidiltään perinnöksi Englannissa sijaitsevan talon avaimen ja salamyhkäisen viestin, lähtee Cassandra Englantiin selvittämään isoäitinsä tarinaa. 

Tässä romaanissa menneisyyden salaisuudet kuroutuvat ihanan jännittävästi vähä vähältä auki. Isoäidin tarina, joka pikku hiljaa avautuu lukijalle, on kiehtova. Vanha englantilainen kartanomiljöö salaperäisine puutarhoineen tarjoaa puitteet unohtumattoman upealle lukuseikkailulle. Tätä lukiessani saatoin vain hämmästella sitä, miten niin moneen suuntaan aukeava tarina on saatu punottua niin hienosti ja taidokkaasti yhteen.

Jo kirjan nimi ja kansi toi minulle mieleen Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan. Intertekstuaalisuuden ja Salaisen puutarhan suurena ystävänä eräs ihastuttavimpia yksityiskohtia Mortonin romaanissa oli minulle se, että itsepä rouva Burnett käveli romaanin sivulla minua vastaan. Morton on kutonut Hylättyyn puutarhaan kiehtovan intertekstuaalisen yhteyden Burnettin salaiseen puutarhaan. Teoksen yhteydet satujen maailmaan myös ihastuttivat minua. Nellin matkalaukusta löytyneen satukirjan sadut kulkevat tarinassa mukana alusta loppuun, ja ne sisältävät vastaavuuksia tarinan reaalimaailmaan ja avaavat Nellin menneisyyttä. Näiden satujen kirjoittaja Eliza Makepeace on kuitenkin ihan fiktiivinen Mortonin mielikuvituksen tuote, ei oikea kirjailija. 


Hylätty puutarha oli minulle ensimmäinen kirja Mortonilta. Sen innostamana luin pian sen jälkeen myös saman kirjailijan Salaisuuden kantajan. Se on myös vetävä lukuromaani, jota tuskin maltoin laskea käsistäni ja jossa Hylätyn puutarhan tapaan selvitetään  menneisyyden salaisuuksia. Siitä kuitenkin puuttui omissa silmissäni se lumo ja tenho, jota Hylätty puutarha minulle tarjosi. Haluaisin mielelläni kuulla, mitä kokemuksia blogini lukijoilla on muista Mortonin romaaneista. Voitteko suositella minulle hänen muita kirjojaan?
Kate Morton

Hylätty puutarha 
(The Forgotten Garden, 2008)
Suom. Hilkka Pennanen
Bazar
700 s.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni

Elena Ferranten Napoli-sarjan kirjat ovat tuntuneet olevan teoksia, joihin olen törmännyt kaikkialla: kirjakaupoissa ne suorastaan kävelevät vastaan, Instagramissa ja Facebookissa niiden kuvia vilisee tiuhaan. Vaikka kirjat ovat olleet paljon esillä, en ole oikeastaan aiemmin tiennyt yhtään, missä niistä on kyse, ennen kuin teoksen ensimmäinen osa Loistava ystäväni valikoitui lukupiirikirjaksemme ja minun oli tartuttava siihen. Ja jostakin hyvin kummallisesta syystä olin kuvitellut Elena Ferranten kirjoittavan jotakin kevyttä naisille suunnattua viihdettä. Sen, kuinka väärässä olinkaan, sain huomata  hyvin pian päästyäni kirjan pariin.

Loistava ystäväni avaa näkymän sodanjälkeiseen Italiaan. 50-luvun Napolissa eräässä köyhälistökorttelissa varttuu kirjan minäkertoja, nuori tyttö nimeltään Elena sekä hänen paras ystävänsä Lila. Heidän elinpiirinsä arkea värittää vahvasti väkivalta, joka on täysin hyväksytty ja normaali tapa ratkaista asioita. Miehet hakkaavat vaimojaan, lapsiaa ja toisiaan, naiset lapsiaan. Jossakin taustalla väijyvät sellaiset aatteet kuin kommunismi ja fasismi, jotka jollakin lasten silmissä vähän mystisellä tavalla vaikuttavat myös korttelin elämään ja sen ihmissuhteisiin. Teoksessa kuljetaan ystävysten matkassa lapsuusiän nukkeleikeistä yhteisen kansakouluajan halki teini-iän myllerryksiin saakka, joita värittävät epävarmuus ulkonäöstä ja kehon muutoksista, rakkauden mysteerit ja poikaystävät. Lopulta toisen ystävän elämässä myös jokin niin käsittämätön ja ihmeellinen asia kuin kosinta ja avioliitto.

Kirjan nimi sai minut odottamaan jotakin Anna-kirjojen Annan ja Dianan välistä ihanaa, idyllistä ja täydellistä ystävyyttä, mutta Loistava ystäväni kertookin tarinan hyvin toisenlaisesta ystävyydesta, joka on täynnä jännitteitä. Siitä löytyy toisinaan jopa ilkeyttä, molemminpuolista kateutta ja katkeruutta. On myös aikoja, jolloin ystävät ovat niin uppoutuneita omaan arkeensa, etteivät he juuri tapaa toisiaan. Mutta kaikesta huolimatta ystävyys pitää. Se vain lujittuu elämän heitellessä. Molemmilla ystävyksillä on kova pyrkimys päästä elämässä eteenpäin. He haluavat irrottautua siitä kurjuudesta, jonka keskelle ovat syntyneet. Hienoisen kateuden ylläpitämä keskinäinen kilpailu saa Elenan ja Lilan pyristelemään entistä ponnekkaammin irti lapsuutensa perinnöstä. Molemmat tytöt menestyvät hyvin koulussa ja pistävät itsensä täysillä likoon arvosanajahdissa. 

 Perhe kuitenkin katkaisee Lilan opintien kansakoulun jälkeen. Elenan tie jatkuu hänen sinnikkään opettajansa kannustamana lukioon. Lila keskittyy rikkauden hankkimiseen tekemällä työtä isänsä suutarinverstaalla ja alkaa suunnitella omia kenkämalleja. Elena edelleen toivoo saavuttavansa paremman elämän koulutuksen avulla. Näin teoksessa kuvataan tyttöjen ajatuksia menestyksestä ja rikkaudesta:

- - tajusin, että rikkaus, josta me pikkutyttöinä unelmoimme, oli muuttumassa aivan toisenlaiseksi. Aarrearkut täynnä kultakolikoita, jotka livreeasuisten palvelijoiden jono kantaisi linnaamme, kun olisimme julkaisseet Pikku naisten veroisen romaanin - rikkaus yhdistettynä maineeseen - olivat lopullisesti menettäneet hohtonsa. Ehkä jäljellä oli vielä ajatus rahasta sementtinä joka vakauttaisi elämämme, estäisi sitä ja rakkaitamme hajoamasta. Mutta perustavanlaatuinen, tätä nykyä hallitseva piirre oli konkreettisuus, jokapäiväiset toimet, neuvotteleminen. Nuoruutemme rikkaus pohjautui edelleen lapsen nerokkaan mielikuvituksen tuotteeseen - erikoisiin kenkämalleihin - mutta se ilmentyi Rinon riidanhaluisessa tyytymättömyydessä ja halussa kuluttaa niin kuin iso kiho, television omistamisessa, Marcellon sormuksessa, jolla hän luuli voivansa ostaa tunteen, ja lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen Stefanossa, kohteliaassa nuoressamiehessä, joka myi elintarvikkeita, ajoi punaisella avoautolla, kulutti neljäkymmentäviisituhatta liiraa tuosta vain, kehysti piirustuksia, halusi tehdä kauppaa paitsi juustoilla, myös kengillä, sijoittaa nahkatuotantoon ja työvoimaan, uskoi lujasti pystyvänsä vihkimään yhteisössämme rauhan ja hyvinvoinnin aikakauden: lyhyesti sanottuna rikkaus liittyi arkipäiväisiin asioihin ja niin muodoin siitä puuttui kaikki loistokkuus ja kunnia.

Ferrante kirjoittaa vetävästi ja onnistuu koukuttamaan lukijansa.  Juoni on hyvin monitahoinen. Vaikka Elena ja Lila ovat keskushenkilöitä, käsittelee teos koko korttelin elämää. Ihmissuhteet siellä kietoutuvat kiinnostavasti ja tiivisti toisiinsa. Kortteli on kuin oma pienoismaailmansa, jossa on aivan omat sääntönsä ja lakinsa. Myös lopetus on onnistunut koukuttavuuden suhteen. Kirjan loppu on hyvin yllättävä ja äkkinäinen, täynnä kysymyksiä. Se on mielestäni jopa yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista romaanilopetuksista, mitä olen lukenut. Se suorastaan huusi minua jatkamaan jakto-osan parissa, minkä itse asiassa hyvin pian teinkin.

Loistava ystäväni on mielenkiintoinen romaani, jonka teemat tarjoavat pohdittavaa. Teos on hyvin yhteiskunnallinen, ja avaa tärkeällä tavalla sosiaalista eriarvoisuutta. Se avaa myös hyvin eriarvoisuuden syitä. Sitä, kuinka vahvoin sitein perhetausta vetää yksilöitä siihen samanlaiseen kulttuuriin, johon on synnytty. Toisaalta tämä teos antaa toivoa siitä, että kovin ponnistuksin ihminen kykenee ehkä myös takomaan oman onnensa ja rakentamaan oman elämänsä.


Loistava ystäväni on paljon karumpi kuin mitä olin osannut odottaa. Teoksessa kuvattu väkivalta oli välillä suorastaan luotaantyöntävää. Minua jäi kiinnostamaan kysymys, kuinka realistista teoksen väkivaltakuvaus on. Siinä ei ole mitään uutta, että maailmaan mahtuu väkivaltaa ja on aina mahtunut. Toisaalta myös mielikuva tulisista italialaisista elää yhä. Sitä kuitenkin jäin miettimään, miten realistista on tällainen kokonainen väkivallan kulttuuri, jossa väkivalta on niin normaalia ja arkipäiväistä lähes jokaisessa perheessä, ei mikään marginaalinen ja yllättävä tapahtuma.

Julkaistessani tämän bloggauksen olen ehtinyt lukea jo toisen osan ja mietin, lopetanko matkani sarjan parissa siihen vai jatkanko vielä eteenpäin. Väkivalta ja raakuus, jotka toisessa osassa mielestäni vielä pahenevat, on saanut minut miettimään, kannattaako jatkaa. Mitä mieltä te muut lukijat olette sarjasta? Suositteletteko lukemaan sarjan loppuun?


Elena Ferrante
Loistava ystäväni
(L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY
362 s.