tiistai 21. tammikuuta 2014

Ihana, ihana Onneli ja Anneli -elokuva

Kaksi pientä tyttöa, jotka ovat toistensa parhaat ystävykset. Onneli ja Anneli. Tai Anneli ja Onneli. Kirkkaana kesäpäivänä he löytävät Ruusukujalta, soman talon portin edestä kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Ovatkohan he rehellisiä löytäjiä? Parempi viedä kuori poliisille. Kyllä he ovat rehellisiä löytäjiä, poliisi vakuuttaa. Noin rehellisiä ihmisiä harvoin näkee. Poliisi avaa kuoren ja mitä siellä onkaan? Aivan hirveä tukku rahaa, kauniilla silkkinauhalla solmittuna! Blaah, rahaa,  tuumaavat tytöt. Mitä pienet tytöt rahalla? Olisi nyt ollut edes kiiltokuvia!

Pettyneet tytöt päättävät palauttaa kuoren sinne, mistä löysivätkin. Mutta juuri kun he ovat laittamassa kirjekuorta takaisin maahan, tulee paikalle soman talon omistaja rouva Ruusupuu naulaamaan porttiinsa MYYTÄVÄNÄ-kylttiä. Tytöt vähän auttavat rouvaa ja saavat kutsun rouva Ruusupuun ihastuttavaan puutarhaan juomaan mehua. Harmi vain, että rouva Ruusupuu joutuu myymään niin sievän talon. Mutta sen valmistuksessa tapahtui perustavanlaatuinen erhe. Siitä piti rakentaa yksinäisen vanhan rouvan talo, mutta siitä tulikin kahden pienen tytön talo. Onnistuukohan hän ollenkaan löytämään sille sopivia ostajia? Keitä olisivat sopivat ostajat, tytöt kysyvät. No, kaksi pientä tyttöä tietysti. Mutta  ongelmana on vain se, että pienillä tytöillä ei näet yleensä ole rahaa ostaa taloa. Elleivät he sitten satu saamaan perintöä tai.... vaikka löytämään rahaa, rouva Ruusupuu lisää. Mutta se on hyvin harvinaista. Onneli ja Anneli katsahtavat toisiinsa: "Meille kävi juuri tänään niin". 

Olin tänään katsomassa kaikkien kolmen isosiskoni kanssa filmatisoinnin Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo -kirjasta, joka on kaikille meidän perheen tytöille hyvin rakas ja tuttu satuklassikko lapsuudesta, jota olemmen kukin vuorollamme kuunnelleen äidin lukemana iltasatuna. Ainakin itselleni tämä kirja ja myös sen jatko-osat oliva ehdottomia lempisatujani. Me kaikki olimme hyvin ihastuneita ja hurmaantuneita. Ihana elokuva! Parhaimmat naurut taisivat kuulua meidän penkkirivistä, miltei hieman nolotti, kun muut olivat niin hiljaa. 

Enpä nyt halua pilata elokuvan aiheuttamaa välitöntä ihastusta heittäytymällä analyyttiseksi. Se oli elokuva, jonka otin vastaan sellaisenaa. Ihana, ihana elokuva. Tarviiko siitä hirveästi muuta sanoa? Ehkä sanon nyt kuitenkin muutaman sanan siitä, mikä siinä nyt oli niin ihanaa.

Tarina oli pienenä minusta todella sadunhohtoinen ja ihana. Ja ihaninta tarinassa oli juuri se, miten kaksi pientä tyttöä saavat kaikkea kaunista ja ihanaa. Aivan yltiöihanan talon, jossa kaikki on niin sievää ja täydellistä viimeistä piirtoa myöten. Vaatekaappi, josta paljastuu toinen toistaa ihanampia mekkoja, jotka ovat kuin tehtyjä juuri Onnelille ja Annelille. Ja tietysti naapurin Tingelstiina ja Tangelstiina Vappusen ihmeellinen ja maaginen puutarha, jossa kasvaa ties mitä vappuhuiskuja ja ilmapalloja. Tietysti kuvittelin pieneä sen kaiken elävästi sieluni silmillä. Mutta oli aivan mahtavaa nähdä tämä kaikki mielikuvituksen suuri ilonjuhla visuaalistettuna valkokankaalle. Kaikki oli paljon sievempää, ihastuttavampaa ja ihmeellisempää kuin pienenä kuvittelinkaan! Itse asiassa tämä elokuva toimi minulle tässä iässä paljon paremmin kuin itse satu, jonka luin uudestaan juuri viime kesänä.

Tämä on myös niitä harvoja kirjaan perustuvia elokuvia, jossa oli otettu sellaisia pieniä vapauksia alkuperäiseen kirjaan nähden, jotka eivät missään nimessä häirinneet, vaan päin vastoin toimivat erittäin hyvin tarinassa ja olivat pelkästään iloisia yllätyksiä. Jonkin verran tällasia muutoksia oli, mutta monin osin ja varsinkin rakenteeltaan elokuva oli erittäinkin uskollinen kirjalle.


Itse Onneli ja Anneli eivät tosin vastanneet minun käsitystäni siitä, miltä Onnelin ja Annelin tulisi mielestäni näyttää. Tykkäsin pienenä kovasti Maija Karman kuvituksesta ja varsinkin minulle oli tärkeää Onnelin ja Annelin hiukset, niiden malli ja erityisesti niiden pöyhkeys. Elokuvan Onnelissa ja Annelissa minua häiritsi se, että että heidän hiuksensa eivät olleet ollenkaan tarpeeksi pöyhkeät! Se oli oikeastaan ainoa asia, joka minua todella häiritsi elokuvan toteutuksessa. (Olin kyllä valmistautunut tähän järkytykseen katsomalla kuvia etukäteen.) Päästyäni yli tästä epäkohdasta pidin kuitenkin todella paljon elokuvan Onnelista ja Annelista, heidän ihanasta kikatuksestaan, kauniista vaatteistaan ja suloisista ilmeistään ja ennen kaikkea siitä kauniista ystävyydestään, jonka he pystyivät hyvin elävöittämään elokuvassa.

Kamala asia tässä ihanassa elokuvakokemuksessani oli se suuri desilluusion hetki, kun elokuva loppui ja ajatukseni suuntautuivat takaisin proosalliseen elämääni, kotiini, joka ei ole ollenkaan niin kaunis kuin Onnelin ja Annelin talo ja siihen tosiasiaan, että minun on mentävä ulos kylmään ja pimeään ulkoilmaan.

Mutta nämä elokuvan tarjoamat auringosäteet olivat kuitenkin juuri sitä, mitä tarvitsinkin nyt! Voin suositella elokuvaa  kaikille isoille ja pienille, joiden sisällä asuu pikkutyttö ja jotka rakastavat kaikkea kaunista ja sievää!


perjantai 17. tammikuuta 2014

Arpa on heitetty: nämä lukijoideni ehdottamat kirjat luen vuonna 2014

Viikko sitten julistin itselleni lukuhaasteen, jossa jokainen halukas blogini lukija sai asettaa ehdolle kaksi (tietyt ehdot täyttävää) kirjaa ja näiden kaikkien ehdokkaiden joukosta valitsisin itselleni arpomalla kuusi kirjaa, jotka lupaan lukea ja blogata vuoden 2014 aikana.

Näin tulen laajentaneeksi lukutottumuksiani, poikenneeksi uurtuneilta uriltani ja lukeneeksi kirjoja, joihin en luultavasti tulisi muuten tarttuneeksi. 

Kirjaehdotuksia sateli kiitettäväksi: yhteensä hyväksyttyjä ehdotuksia tuli lopulta 51 kappaletta. (Hylätyiksi joutui lähinnä kirjat, jotka olen jo lukenut.) Ehdotuksia oli myös hyvin laidasta ja laitaan, ja ennen kaikkea ne täyttivät pääsääntöisesti hyvin sen kriteerin, että edustavat kirjallisuutta, joka tavalla tai toisella poikkeaa normaaleista lukutottumuksistani.

Nyt arvonnan aika on koittanut ja jännitys huipussaan!

Mitä uusia, erilaisia kirjoja luenkaan vuonna 2014?

Tässä arvottujen kirjojen sekä niiden ehdottajien nimet:

1. Sukeutuksen ehdotus: Walt Whitmanin Valitut runot
2. Aletheian ehdotus: Ruta Sepetyksen Harmaata valoa
3. Tuulevin ehdotus: Juhani Peltosen Valaan merkkejä ( En ole varma, onko ehdottaja tämä Tuulevi?)
4. Annamin ehdotus: Tolkienin Hobitti
5. Pihin naisen ehdotus: Ozzy Osbournen Minä, Ozzy
6. Sekä Villasukka kirjahyllyssä -nimimerkin että Maijan ehdotus: Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala.



Heh, minua suorastaan naurattaa  katsoessani tätä listaa. Ainakin haaste tulee siinä mielessä täyttämään tehtävänsä, että luen sen nimissä kirjoja, joita muuten ei varmaan olisi todella tullut mieleeni lukea. Eniten minua naurattaa Ozzy Osbournen elämänkerta, joka listasta on ehkä se viimeisin kirja, johon tulisin tarttuneeksi. Mutta silti luulen, ettei se luultavasti tule olemaan ollenkaan paha, vaan päinvastoin mielenkiintoinen, erilainen lukuelämys! (Olen aina pitänyt Ozzya aika ällönä ja ei-vois-vähempää-kiinnostaa-tyyppina, mutta kenties hellyn hänelle, kun pääsen näkemään hänen alastoman minänsä?) Ennakkosuosikkini listalta on Kani nimeltä Jumala. Saa nähdä, kuinka käy!

Alkaneen kirjallisuustieteen graduseminaarin vuoksi lukulistani näyttää aika ahdistavan loputtomalta tällä hetkellä, joten tuskin heti lähden haastekirjojen kimppuun. Mutta kun lähden, niin alan valloittamaan listan kirjoja satunnaisessa fiilisjärjestyksessä. Kun olen blogannut kirjasta, tulen ilmoittamaan ehdottajan blogiin, jotta häneltä ei mene ohi, mitä pidin hänen ehdotuksestaan.



Tavanomaisiin lukutottumuksiini kuuluvat...
...vanhat, pölyiset klassikot, erityisesti 1800-luvulla kirjoitetut, ...


... ihanat ja kauniit sadut, ...



... myös muut lapsenomaiset kirjat...


...ja ennen kaikkea iki-ihanat Annat!


torstai 16. tammikuuta 2014

Annan ja Emilian sammumattoman lumon jäljillä – Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt


Kai muistat Uuden Kuun Emilia Byrd Starrin ja Vihervaaran punatukan Anna Shirleyn?

Monelle suomalaiselle tytölle ja naiselle Anna ja Emilia ovat olleet kuin luottoystävä, ihanne ja esikuva. Tuhannet ovat kasvaneet aikuisiksi heidän kanssaan. Anna- ja Runotyttö-kirjoista on sukupolvi toisensa jälkeen omaksunut sen, mikä niiden arvomaailmassa on parasta ja ikuista.
(Takakansi)

Toki muistan, ainakin minä!

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittamaan kirjaan Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt on kerätty suomalaisten naislukijoiden lukukokemuksia kanadalaisen L. M. Montgomeryn unohtumattomista tyttökirjasankareista, mystisestä Emiliasta ja elämäniloisesta Annasta. Lukijoiden itse kirjoittamissa tarinoissa useat suomalaiset naiset kertovat, mitä heille ovat merkinneet nämä kaksi tyttöä, jotka tuntuvat olevan paljon enemmänkin kuin pelkkiä sanoja paperilla, fiktiivisiä mielikuvituksen tuotteita. 

Lukijoiden kokemuksissa Anna ja Emilia heräävät eloon todellisiksi henkilöiksi. Kuka vielä uskaltaa väittää, ettei Emilia Starria tai Anna Shirleytä ole oikeasti olemsassa? Tässäkin maassa elää lukemattomia Emilioita ja Annoja, jotka ovat syttyneet elämään monessa lukijassa itsessään. 

Aholan ja Koskimiehen kirja oli mitä viihdyttävintä ja kiinnostavinta lukemista minulle, suurelle Annojen ystävälle, joka on aika Anna itsekin. Se oli myös hyvää pientä orjentoivaa lukemista näin juuri graduseminaarin alettua. Graduseminaarin, jossa minun olisi tarkoitus kirjoittaa yleisen kirjallisuustieteen graduni, joka käsittelee – mitäpäs muuta kuin Anna-kirjoja!


Lukijoiden lukukokemuksia lukiessani hämmästyin itsekin sitä, kuinka elävästi ja paljon Annat ja Emiliat ovat monelle merkinneet. Monet tarinat ovat suorastaan liikuttavia henkilökohtaisuudessaan. Monet lukevat elämäntarinaansa kuin Annojen tai Runotyttöjen juonta ja ohjaavat elämäänsä samojen juonenkäänteiden suuntaan. Moni on antanut lapselleen nimen Annan tai Emilian tai muiden teosten henkilöiden mukaan. Ja kuinka monet ovatkaan tehneet pyhiinvaellusmatkan Prinssi Edwardin saarelle, aina Kanadaan asti,  Mongtomeryn kirjojen miljööseen, Annan ja Emilian alkujuurille. Eräs lukija on hankkinut saarelta tontin ja aikoo muuttaa sinne! Toisaalta oli jännä huomata, miten monet hartaat fanit myös tietoisesti välttävät turistimatkaa saarelle, koska eivät halua sotkea sitä kuvaa kirjojen miljööstä, jonka ovat kirjoja lukemalla muodostaneet. Lumous saattaisi särkyä.

Teoksesta löytyy myös monen suomalaisen kirjailijan lukukokemuksia näistä Montgomeryn ikuisista klassikoista. Ja kuinka hauskaa huomata, että itse asiassa Runotytön antama malli on antanut inspiraation monelle nuorelle kirjailijanalulle. Useimmat teoksessa lukukokemuksiaan jakavat ovat kuitenkin aivan tavallisia Anna tai Emilia Meikäläisiä, eivät kuuluja kirjailijoita. Hauskaa oli kuitenkin huomata kirjan lopussa olevasta listasta, jossa on listattuna kirjoittajien nimi, kotipaikka ja ammatti, että erittäin moni kirjoittajista on opettajia. Lienevätkö seuranneet Annan jalanjälkiä? 

Tästä kirjasta löysin itselleni niin monta sukulaissielua! On upeaa huomata, että minä en ole ollenkaan yksin suuren Anna-fanitukseni kanssa ja että itse asiassa pahempiakin tapauksia löytyy. Ja paljon minua vanhempienkin ihmisten joukosta, jotka yhä, aivan aikuisina ja järkevinä, palaavat näiden lapsuutensa tai nuoruutensa klassikoiden äärelle aina vain uudestaan ja uudestaan.

Toisaalta: kyllä minua monesti suututti, kuinka Emilia-fanit vertailevat Annan maan rakoon! Itselleni Annat ovat elämää suurempia kirjoja, Emiliat puolestaan ihan kivoja vain. Itse asiassa viime kesänä luettuani Pieni runotyttö -teoksen tein samanlaisia vertailuja Annan ylemmyydestä suhteessa Emiliaan. Lukiessani Runotyttö-trilogian toista ja kolmatta osaa päädyin kuitenkin jonkinlaiseen kompromissiin: teossarjoja ei käy vertaaminen. Emiliassa on oma viehätyksensä ja lumonsa, vaikka se tuskin koskaan pystyy kipuamaan sydämmessäni Annan arvoiselle sijalle. Eikä sen tarvitsekaan.

Sain mm. kuulla monen lukijan puheenvuorossa Annan olevan arkinen Emiliaan verrattuna. Arkinen!? 

Mutta yksi hieno puoli oli näissäkin puheenvuoroissa, joissa suuret Emilia-fanit ylistävät Runotyttö-kirjojen ylemmyyttä Annoihin nähden. Ne nimittäin auttoivat minua ymmärtämään uudessa valossa Runotyttö-kirjojen erityisyyttä ja erilaisuutta Annoihin verrattuna. Syttyi inspiraatio lukea Runotytöt uudestaan (kunhan vain ehtisin!) ja eri silmin. Luulen, että tämän jälkeen osaisin arvostaa niitä enemmän, nähdä niissä enemmän. Mutta uskon, että Anna tulee olemaan minulle aina Anna.  Sukulaissieluni ja myös osa omaa sieluani.


Se, mikä tuntuu olevan selvää, on että Montgomeryn lukijat jakautuvat selkeästi kahteen eri leiriin: toiset ovat Annoja, toiset ovat Emilioita. Harva pystyy olemaan molempia.

Vaikka Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt -kirja koostuu suurimmalta osin näistä lukijoiden lukukokemus-tarinoista, niin teoksesta löytyy myös muuta. Tarinoiden välistä löytyy pieniä infosivuja joistakin Anna- tai Emilia-kirjoihin läheisesti liittyvistä aiheista. Löytyy myös muutama ruokaohje, jotka on suomennettu ja suomalaisille sovellettu Kate McDonaldin teoksesta The Anne of Green Gables Cookbook. (Haluaisinpa muuten koettaa joku kerta Annan kuuluisaa ja katastrofaalista vaniljakakkua, mutta laittaa tietysti siihen – kuten tässä ohjeessa neuvotaan –  vanilja-aromia reumatismilinimentin sijaan.) Kirjan lopussa myös valotetaan kattavasti ja mielenkiintoisesti kirjailijaa Annojen ja Emilioiden takana.


Sinä, Anna vaikutit elämääni niin, että jaksoin sen raskaan kesän 1940-luvun lopulla. Olin ikäisesti, yksinäinen tyttö. Kuljin päivät paimenessa vahtien lehmiä aamuvarhaisesta iltalypsyyn kaukaisella Kytömaalla. 
Elämä sotien jälkeen oli kotonani niukkaa niin aineellisesti kuin henkisestikin. Isäni sairasti syvää masennusta, vanhimmat veljeni potivat sotatraumoja. Kotona ei ollut hyvä olla.
Senpä tähden lähdin mielelläni paimeneen, olinhan löytänyt sinut, Anna. En ollut enää yksinäinen. Kodin murheet unohtuivat, kun seurasin elämääsi Avonleassa. 

(Tyyne Sipponen: "Paimenessa Annan kanssa")


L. M. Montgomery antoi sanat asioille, joita en vielä osannut kielellistää, saati ymmärtää. Aloin elää Emilian lailla, piilotin patjan alle kynttilöitä inspiraation valloittamia öitä varten. Olihan minun Uudessa Kuussani sähköt – mutta mitä siitä. Päiväkirjaani kirjoitin Emilian kirjoitustyyliä mukaillen ja raapustin huonoja runoja maailman tuskasta ja kaikesta sellaisesta.

(Kaiju Harinen: "Etsin tähteäni")


Suvi Ahola & Satu Koskimies
Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt. 
Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina. (2005)
Tammi
384 s.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Muistutus: vielä tänään ja huomenna aikaa ehdottaa minulle kirjoja luettavaksi!

Pieni muistutus haasteesta, jossa saa ehdottaa minulle kirjoja luettavaksi!

Kehitin viime viikolla itselleni hauskan lukuhaasteen vuodeksi 2014: haluan laajentaa lukutottumuksiani ja sen vuoksi kaikki halukkaat lukijani saavat ehdottaa minulle kahta haluamaansa (tietyt ehdot täyttävää) kirjaa luettavaksi. Kaikista saamistani ehdotuksista arvon yhteensä kuusi kirjaa, jotka luen ja bloggaan vuonna 2014.

Lue lisää haasteesta ja ehdotuksiksi kelpaavista kirjoista täältä. Samasta linkistä avautuvaan bloggaukseen toivon myös kaikki kirjaehdotukset, ei siis tähän muistutuspostaukseen. 

Viimeinen ehdotuspäivä on huomenna 16.1.2014. Arvonta suoritetaan perjantaina 17.1.2014 ja tulos julkaistaan silloin blogissani.

Ja eikun ehdottelemaan! :)

Suorastaan jännittää, mitkä kirjat arpoutuvat kohtalokseni!


maanantai 13. tammikuuta 2014

Lennä ulos ikkunasta ja karkaa puistoon keijukaisten pariin: Peter Pan Kensingtonin puistossa

Jos kysyt äidiltäsi, tiesikö hän Peter Panista ollessaan pieni tyttö, hän sanoo. "No, tokihan minä tiesin", ja jos kysyt häneltä, ratsastiko Peter Pan vuohella tuolloin, hän sanoo: "Mikä hupsu kysymys, totta kai hän ratsasti". Jos taas kysyt isoäidiltäsi, tiesikö hän Peter Panista ollessaan tyttö, hänkin sanoo: "No tokihan minä tiesin", mutta jos kysyt häneltä, ratsastiko Peter Pan vuohella tuolloin, hän sanoo, ettei ole koskaan kuullut tällä olleen vuohta. Ehkäpä hän on unohtanut, aivan niin kuin hän joskus unohtaa  nimesi ja kutsuu sinua Mildrediksi, mikä on äitisi nimi. Silti, tuskinpa hän voisi unohtaa niinkin tärkeän asian kuin vuohen. Senpä vuoksi vuohta ei ollut, kun isoäitisi oli pieni tyttö. Tämä todistaa, että Peter Panista kerrottaessa vuohesta aloittaminen (kuten useimmat tekevät) on yhtä hölmöä kuin takin pukeminen ennen paitaa.

Tietenkin se myös todistaa, että Peter on melkoisen vanha, mutta oikeasti hän on kuitenkin saman ikäinen, joten sillä ei ole mitään väliä. Hän on viikon vanha, ja vaikka hän syntyikin kauan sitten, ei hänellä koskaan ole ollut syntymäpäivää, eikä sellaisen viettämiseen ole koskaan pienintäkään mahdollisuutta. Syy on siinä, että hän pakeni ihmisenä olemista, kun hän oli seitsemän päivän ikäinen; hän pakeni ikkunasta ja lensi takaisin Kensingtonin puistoon. 

Näin alkaa J. M. Barrien Peter Pan Kensingtonin puistossa, joka on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Barrien luoma satuhahmo ikinuoresta, vastuuttomasta Peter Panista. 

Tämä on siis täysin eri tarina Peter Panista kuin se kaikille tuttu tarina, jossa Darlingin perheen lapset Wendy, John ja Michael lentävät Peter Panin mukana Mikä-Mikä-Maahan (tai uuden suomennoksen mukaan Kaukamaahan), jossa seuraa jännittävä merirosvoseikkailu Kapteeni Koukkuineen ja kadonneine poikineen. Tämä tarina kerrotaan J. M. Barrien vuonna 1911 julkaisemasta teoksessa Peter Pan, jonka luin viime keväänä. Peter Pan -teosta ei voida pitää minään jatko-osana Peter Pan Kensingtonin puistossa -teokselle, vaikka siinä esiintyykin sama hahmo ja vanhempana kuin Peter Pan Kensingtonin puistossa -teoksessa. Pikemminkin Peter Pan -teos on saman hahmon ja aiheen kehittelyä pidemmälle. Peter Pan -hahmoissa on selkeästi monia yhteneväisiä piirteitä, paljon muutakin kuin nimi, mutta ne ovat kuitenkin siksi erilaisia,  että näkisin kyseessä olevan kuitenkin eri hahmojen. Peter Pan Kensingtonin puistossa on alunperin osa aikuisille tarkoitettua romaania The Little White Bird (1902).

Peter Pan Kensingtonin puistossa -teoksessa Peter Pan on vasta seitsemän päivän ikäinen vauva ja sellaisena hän ikuisesti pysyykin. Tosin mainittakoon, että hän on taidoiltaan ja kyvyiltään aivan yliluonnollisen taidokas ja neuvokas vauva, mutta tämähän on satu ja tässä on monia muitakin saduille tyypillisiä yliluonnollisen ihmeellisiä aineksia. Viikonvanha pikku Peter pakenee ihmisenä olemista ikkunasta lentämällä Kensingtonin puistoon keijujen pariin. Aina illalla puiston sulkeuduttua keijut ryömivät piiloistaan ja puistoon syntyy aivan oma  sadunhohtoinen maailmansa. Tässä tarinassa on taikaa!

Olipa mukavaa lukea vihdoin tämä Turun kirjamessu -löytöni! Pidin tarinasta ja sen sadunhohtoisuudesta. Tarinan pienet absurdit ja hullunkuriset piirteet tuovat etäisesti mieleen myös Liisan Ihmemaassa. Mutta ennen kaikkea pidin kirjan tyylistä, jota minun on vaikea kuvailla sanoin. Jos sanon, että pidin tyylin lapsenomaisuudesta ja leikittelevyydestä, niin olen varmaan aika lähellä tarkoittamaani. Mutta ennen kaikkea pidin siitä, että tämän lapsenomaisuuden ja leikittelevyyden, näennäisen yksinkertaisyyden taakse kätkeytyy niin paljon. Paljon jotakin sellaista, joka ei oikeastaan ole ollenkaan lapsellista. Teksti tihkuu merkityksiä, jotka odottavat löytäjäänsä. Nämä asiat ovat omianisia myös Peter Pan -teokselle, ja pidin niistä myös siinä. Erityisesti seuraava virke jäi elämään mieleeni. Ajatella, mitä kaikkea siihen voi ajatella kytkeytyvän!

Syy siihen, miksi linnut osaavat lentää ja me emme, on yksinkertaisesti se, että ne luottavat itseensä täysin, sillä jos on luottamusta, on myös siivet.

Erityisen vaikuttava oli mielestäni teoksen loppu, joka oli itse asiassa yllättävän raju ja synkkä verrattuna aiemmin vallinneeseen hilpeään ilmapiiriin. Pidin lopusta ennen kaikkea sen vuoksi, että se avasi erittäin monia metaforisia ja allegorisia tulkintamahdollisuuksia.

Teoksen rakenne oli jotenkin aika hajanainen, vaikka alku ja loppu tuntuivat selkeiltä. Mutta se, mitä siinä välissä tapahtuu, tuntui toisinaan vähän irralliselta ja huonosti jäsennellyltä. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Kirja tarjosi nimittäin kuitenkin ennen kaikkea hyviä hetkiä ja tuokioita. Hetkiä sanojen ja merkitysten maailmassa. Tässä kirjassa jokainen sana on nautinto. Pala vapautta ja leikkiä lapsenomaisessa maailmassa Peter Panin kanssa. Paluu sinne, jossa elämäni aloitin.

Mielenkiintoisinta teosta lukiessa oli miettiä, kuka tuo Peter Pan oikeastaan on ja mitä hän edustaa? Tuo poika, joka on tuttu jokaisella lapselle? Onko hän se avuton ja vastuuton osa jokaista ihmistä, se osa, joka vain haluaa lentää ikkunasta ulos, mennä tanssimaan keijujen kanssa ja pysytellä aina pienenä ja vapaana? Se osa, joka on meissä ollessamme pikku lapsia, joka haluaa vain pistää ranttaliksi ja olla hankala, mutta se osa, joka normaalisti kuitenkin pikku hiljaa katoaa kasvun myötä? Mutta se osa, jonka kuitenkin aina muistamme ja jota ehkä hieman kaiholla ajattelemme? Lapsen viattomuus ja autuas tietämättömyys maailman murheista ja aikuisen vastuista?

Tietysti voi myös ajatella, että Peter on vain Peter. Poika, joka lentää ulos ikkunasta eikä vanhene koskaan. Mutta niin tämä kuin aiemmin lukemani  Peter Pan -teos antaa mielestäni olettaa, että Peter Pan voisi olla paljon muutakin kuin pelkkä Peter Pan.

Pidin myös teoksen omalaatuisista, persoonallisista, hieman kömpelöllä jäljellä tehdyistä kuvista, joissa korostuu satumaisuus. Keijujen valtakunta ja puiston vihreys piirtyvät niiden avulla elävinä eteeni.

(Itse Peter Pan näyttää tosin kuvissa mielestäni hieman omituiselta – aivan kuin hän olisi jokin pikkulapsen, vanhan ukon ja keijukaisen risteymä.)


Loppuhuomautus

Jos haluat, että sinulle jää tämän jutun lukemisesta ainoastaan hyvä mieli ja haluat elää siinä illuusiossa, että J. M. Barrie oli mainio kirjailija, niin lopeta lukeminen tähän. Jos puolestaan haluat hieman järkyttää itseäsi, niin jatka.

Peter Pan Kensingtonin puistossa -kirjassa oli eräs kohta, joka hieman tökkäsi silmääni pahalla tavalla ja toi yhtäkkiä mieleeni Sallan lukupäiväkirjan Peter Pan -bloggauksesta joskus lukemani seikan, että J. M. Barriesta olisi olemassa pedofiiliahuhuja, joita ei kuitenkaan ole voitu täysin varmistaa, vaikkei myöskään täysin tyrmätä.

Tuo kohta oli seuraava:

Maimie polki jalkaansa kiukkuisena ja oli pyyhkimässä silmiään, kun hän kuuli ystävällisen äänen sanovat: "Älä itke, pieni lapsi, älä itke", ja sitten hän kääntyi ympäri ja näki valloittavan pienen alastoman pojan katsovan häntä kaihoisasti. Hän tiesi välittömästi, että pojan täytyi olla Peter Pan.

Olenko minä ainoa, jonka mielestä tämä kohta kuulostaa... no jotenkin vähän epäilyttävältä? Siis valloittava pieni alaston poika ja kaihoisa katse...! (Tai sitten vain ylitulkitsen Sallan lukupäiväkirjasta saamaani taustatietoa vasten.)

J. M. Barrie
Peter Pan Kensingtonin puistossa
(Peter Pan in Kensington Gardens, teoksessa: The Little White Bird (1902))
Suom. Mikko Vuorinen
Ulkoasu ja kuvitus: Matti Mitroshin 
BTJ Kustannus
76 s.



lauantai 11. tammikuuta 2014

Rauhalan riipaiseva ja kaunis Taivaslaulu

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta. Aika on itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia. Aika on heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa. Mitä hyötyä on vaivannäöstä sille, joka työtä tekee? Olen katsellut kaikkea aherrusta, jonka Jumala on antanut ihmisille heidän rasituksekseen. Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on varmasti menneen vuoden kohutuin esikoinen. Harvoin luen mitään uutta ja ajankohtaista, mutta nyt osui tielle niin houkutteleva ja puhuttelevan kuuloinen teos, että oli pakko varata se kirjastosta ja odottaa useita kuukausia sen käsiinsä saamista kirjaston varausjonosta sijalta 107. Ja vihdoin kun sain sen, en meinannut sitä viitsiä edes aloittaa, sillä elämässä tuntui olevan raskaita asioita ja tiesin, että saan lisää raskaita ajatuksia lukemalla kirjaa. Täytyi odottaa melkein  laina-ajan umpeutumiseen, ennen kuin tohdin teokseen tarttua. Kun on niin kauan sitä odottanut, niin onhan sen nyt luettava. Näin teoksesta yhtenä yönä kyllä ahdistavia painajaisia, mutta pääosin ahdistukseni lukea teos osoittautui ylimitoitetuksi. Mikä upea kirja!

Vilja ja Aleksi ovat kolmissakymmenissä oleva vanhoillislestadioilainen aviopari, joka on ollut naimisissa 9 vuotta. Heillä on neljä lasta ja takana myös yksi keskenmeno. Vanhoillislestadiolaisen opin mukaan ihmisen on otettava vastaan ne lapset, jotka Jumala suo. Ehkäisy on Jumalan tarkoitusperien sotkemista. Itsekästä leikkiä yrittää olla itse oma jumalansa. Ihan kuin ihminen muka itse tietäisi, mikä hänelle on parasta, paremmin kuin Jumala. Viljan elämää rytmittää kuukautiskierto. Se on hänen ainoa kalenterinsa. On kamalaa, että siihen kaikkein kauneimpaan läheisyyteen liittyy aina suuri pelko. Mahdollisuus tulla raskaaksi. Viljalla on ihan tarpeeksi jaksamista jo nykyisten lasten kanssa, mutta palikat ovat edes jotenkuten kasassa siihen asti, kunnes Vilja saa raskaustestistä jälleen kaksi viivaa ja myöhemmin ultrassa paljastuu, että vain viivoja ei ole kaksi, vaan myös lapsia. Vilja odottaa kaksosia. 

Kuinka hän jaksaa? Miksi muut naiset tuntuvat jaksavan paljon paremmin kuin hän? Miksi naapurin Marja jaksaa aina olla niin iloinen ja energinen, vaikka hänelläkin on paljon lapsia? Pikku hiljaa Viljan psyyke alkaa rakoilla ja pahasti. Loppuunpalaneena, epätoivoisena ja heikkona on vaikeaa luottaa varauksettomasti siihen, että Jumala pitää kaikesta huolen. Aleksia pelottaa. Onko tuo aivan omituiseksi ja sekopäiseksi olennoksi muuttunut ihminen hänen vaimonsa?

Teosta on suurimmalta osin ylistetty sen upeasta, runoilevasta ja poikkeuksellisesta kielestä. Toisaalta osa on myös kritisoinut sen kieltä keinotekoisena ja tekokauniina sanahelinänä. Itse kuitenkin liityin kielen varauksettomiin ihailijoihin.  Siis vau. Kieli on upeaa. Sellaista, jota haluaa lukea mielellään hitaasti, nauttien ja pohdiskellen. Kuitenkaan kieli ei ole sinänsä mielestäni vaikeaselkoista, joten hätähousu lukija voi varmasti lukea teoksen myös nopeasti ja pysytellen silti kärryillä.

Pidin kielen moniäänisyydestä. Tässä teoksessa olisi intertekstuaalisuuden tutkijalle upea kultakaivos! Raamattualluusiot ja -lainaukset vilistävät lukijan silmissä, samoin lainaukset hengellisistä laluista. Myös muutamia poplyriikoihin viittaavia alluusioita löytyy. Kieli yhdistyy paikoin myös suomalaiseen kansanrunouteen, kalevalaiseen kieleen ja runomittaan. Luin myös yhden kohdan teosta muunnoksena Edith Södergranin Vierge Moderne -runosta. Parasta tässä intertekstuaalisuuden riemuhuudossa on se, että kaikki sopii teokseen kuin Raamattu saarnasmiehen käteen. Esimerkiksi raamattuviittaukset muuttuvat luontevaksi osaksi teosta, sopien yhteyteen kuin sanat olisivat kirjailijan ensi kertaa teosta varten luomat. Raamatunjakeet muuttuvat kaunokirjallisuudeksi. Laulujen laulusta löytyy Viljan ja Aleksin rakkaustarina. 1. Korinttolaiskirje kertoo rakkauden merkityksen Viljalle ja Aleksille. Yllä siteerattu katkelma, joka on miltei sellaisenaan suoraan Raamatun Saarnaajan kirjasta, kuvaa puolestaan erinomaisesti Viljan tuntoja elämän loputtomassa kiertokulussa, toivottumuudesta ja ahdistuksesta kaiken arjen uurastuksen keskellä.

Myös Taivaslaulun näkökulmat ja kerronnan tasot ovat monet, mikä on mielestäni myös yksi olennainen osa teoksen upeudessa. Viljan ja Aleksin näkökulmat vuorottelevat ja menneisyys kytkeytyy nykyisyyteen. Välissä on nukkeleikkilukuja, joissa nimettömäksi jäävä leikkijä leikkii mollamaijoilla, nukeilla ja barbeilla. Nukkeleikit ovat allegorisia kertomuksia, joissa eri tyyppiset nuket edustavat eri tyyppisiä uskovia. Viljan voi nähdä tavallisena nukkena, jolla ei ole barbien maailmallisuutta, muttei myöskään mollien täydellistä uskoa ja luottamusta. Nämä nukkeleikit ja niiden allegorisuus olivat mielestäni aivan loistavia!

Lisäksi on blogitekstejä ja niiden kommentteja Aleksin nimettömästi pitämästä blogista, jossa hän käsittelee lestadiolaisen liikkeen ja uskon ongelmakohtia. Mitä olen muiden arvioita Taivaslaulusta seurannut, osa pitää blogiteksejä häiritsevinä ja liiaksi teoksen muusta tyylistä poikkeavina. Itse puolestani pidin niistä sen kannalta, että blogitekstit tuovat teokseen mielenkiintoisen faktatason.

Ja entä se teoksen paras osa? No tietysti epilogi! Epilogi on myös allegorinen tarina – riemastuttavan nerokas sellainen – jossa Viljan ääneksi identifioitava minä kertoo kuopan kaivamisesta. (Ah, olen suuri allegorian ystävä!) Kuopan kaivaminen ja sen yhä enenevä syveneminen voidaan tulkita siksi loputtomaksi työksi, jota nainen tekee synnyttäessään yhä enemmän ja enemmän lapsia. Tarina rinnastuu sanontaan, että joku kaivaa itselleen kuoppaa.

Sitten koitti päivä, jolloin maa-aineksen alta ei paljastunutkaan lohkare, vaan laaja pinta yhtenäistä kiveä. Hengitykseni kiihtyi, kun näin graniitin, jonka pinnassa kimalsi kvartsia rakeina. Miksi minun kaivauksellani kallio tulee vastaan jo nyt, vaikka toisilla maata kallion päällä on loputtomiin? Tiesin, että peruskallioon kajoaminen oli arveluttavaa. Päätin kuitenkin luottaa siihen, että asiantuntemukseni ja kokemukseni riittäisivät, vaikka olinkin kuullut kuiskittavan pelottavia tarinoita kallion nähneistä naisista, jotka katosivat jonnekin pitkäksi aikaa ja tulivat takaisin toisenlaisina, sanattomina ja säpsähtelevinä.
(– –)
Nyt työmaallani tapahtuu jotain niin merkittävää, että muut kaivajat kävivät kurkkimassa ja kuiskimassa kuoppani reunalla. Koeta jaksaa, he sanoivat, pyyhkivät silmäkulmiaan ja kiiruhtivat nopein askelin takaisin omiin kaivauksiinsa.



Tässä on kaiketi tullut jo esiin, että kirja oli mielestäni hyvin vaikuttava ja hieno lukukokemus. Kirjan ansiot eivät kuitenkaan lopu sen kaunokirjalliseen kikkailuun, tyylillisiin seikkoihin ja kieleen, vaan ennen kaikkea hienoa kirjassa on myös se, mitä se kertoo kielen ulkoisesta maailmasta.  Taivaslaulu on mielestäni onnistunut kuvaus uskovaisen elämästä. Sellaisen tavallisen uskovaisen, joka on tullut voimiensa äärirajoille ja jonka luottamus Jumalaan kaikkivoipaan apuun horjuu epätoivon keskellä. Itse uskovaisena pystyin samaistumaan hyvin kertomukseen ja olen ollut joskus melkein samanlaisessa tilanteessa kuin Vilja, vaikka olen kaivanut kuoppani vallan muilla asioilla kuin lasten synnyttämisellä ja hoitamisella.

Teos oli myös rankka kirja, mutta onneksi siitä jäi elämään myös toivo. Se sai kuitenkin ajattelemaan surulla niitä monia naisia, jotka kaivavat itsellensä aivan liian syvän kuopan ja tulevat sokeiksi ja vaivaisiksi kuoppansa pimeydessä, koska uskovat lasten loputtoman synnyttämisen olevan pääsylippu Jumalan kirkkauteen. Jotkut kaivavat ilolla kuoppaansa, mutta osa tuupertuu sen pohjalle. Siitä tuskin käy sormella osoittelu ja syyttely vanhoillislestadiolaisten "epätervettä ja naista alistavaa oppia" kuten usein tehdään, sillä lopulta jokaisen usko rakentuu oman pään sisällä. Oppi ei tule vain ulkoapäin määrätyistä säännöistä, vaan omasta uskosta. Vaikka tietysti se oppi, jolle ihminen altistetaan, vaikuttaa siihen, mitä pään sisälle rakentuu. Jokainen kantaa itse lopulta vastuun siitä, mihin uskoo. Ei se ole muiden vika.

Pauliina Rauhala
Taivaslaulu, 2013
Gummerrus
281 s.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Haastan itseni lukemaan lukijoideni valitsemia kirjoja! Ehdotuksia?

Usein tarttuu kirjastoissa ja kirjakaupoissa niihin juuri tietynlaisiin kirjoihin. Genreen, joka on tuttu, kirjailijaan, joka on tuttu, aiheeseen, joka on tuttu, kirjoitusajankohtaan, joka on tuttu. Mutta eikö olisi kiva lukea joskus jotain erilaista? Jotain, johon ei tulisi mieleen heti tarttua?

Olen päättänyt haastaa itseni laajentamaan kirjallisia tottumuksiani. Siihen tarvitsen teidän lukijoideni apua! Löydänköhän uusia rakkauksia vai painaudunko  vain tiukemmin kulkemaan pitkin entisiä uriani?

Tavoitteenani on lukea vuoden 2014 aikana yhteensä 6 lukijoideni ehdottamaa kirjaa. Siis keskimäärin yksi kirja kahta kuukautta kohti. En kuitenkaan sido kirjojen lukemista mihinkään sen tarkempaan aikatauluun kuin että yritän lukea kirjat tämän vuoden aikana.

Siispä nyt saa ehdottaa minulle luettavaa! Jokaisella kommentoijalla on käytettävänään kaksi kirjaehdotusta, ja tehtyjen ehdotusten joukosta arvon kuusi kirjaa luettavaksi. En ota mukaan valitettavasti sellaisia kirjoja, jotka olen jo jossakin vaiheessa elämääni lukenut. (Kannattaa vilkaista blogini sivupalkista, mitä kirjoja olen blogannut ja lukenut blogihistoriani aikana.) Haluan nimittäin uusia kirjatuttavuuksia! Jos joku sattuu ehdottamaan kirjaa, jonka olen jo lukenut, ilmoitan sen kommenttivastauksessa ja jos ehdottaja sattuu huomaamaan vielä vastaukseni, voi hän ehdottaa tilalle uutta kirjaa.

Kirjaehdotusta miettiessäsi pidä lisäksi mielessäsi seuraavat säännöt:

1. Pidät itse kyseisestä kirjasta paljon.

2. Arvelet, että myös myös minulla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet pitää kirjasta. (Siis ei ole tarkoituksena aiheuttaa minulle tahallaan mahdollisimman kamalaa lukuelämystä!)

3. Jos tunnet yhtään lukutottumuksiani, niin yritä keksiä mielellään kirja, johon en luultavasti tulisi muuten tarttuneeksi. Jotain, joka on tavalla tai toisella poikkeaa lukutottumuksistani.

4. Jos et tunne minua ja kirjamakuani hyvin tai et vain muuten osaa ajatella kohtaa 3, unohda se ja anna vain mielikuvituksesi lentää.

5. Kirja on korkeintaan noin 600 sivua. (Paino sanalla noin!) Vain siinä tapauksessa, jos kirja on mielestäsi ehdottomasti maailman paras kirja ja aivan kaikkien ihmisten tulisi mielestäsi lukea se, voi se olla pidempikin.

6. Laji on vapaa. (Proosaa, draamaa, lyriikkaa – mitä vain!)

7. Vain kaunokirjallisuus käy. (Kaunokirjallisuuden käsitettä ei tarviste kuitenkaan tulkita tiukkapipoisesti.)

8. Saa ehdottaa myös sellaista kirjaa, jota joku muu on jo ehtinyt ehdottaa. Tällöin kyseinen kirja saa useamman arvan.

Kirjoja saa käydä ehdottelemassa noin viikon ajan. Ensi torstaina 16.1 on viimeinen ehdotuspäivä. Perjantaina 17.1 kirjoitan ehdotetut kirjat lapuille, arvon niiden joukosta kuusi kirjaa ja julkaisen listan kirjojen nimistä ja niiden ehdottajista blogissani.

Otan itselleni oikeuden lopettaa ehdotetun kirjan kesken, jos se syystä tai toisesta on aivan mahdottoman kamalaa luettavaa. Sitoudun kuitenkin kunniasanalla yrittämään parhaani! Sitoudun myös bloggaamaan kaikista valituista ja luetuista kirjoista – myös mahdollisista keskenjääneistä yrityksistä. Lupaan myös tulla ilmoittamaan ehdottajan blogiin (jos hänellä on sellainen), jos ja kun olen blogannut hänen ehdottamastaan kirjasta.


En ehkä odota haasteelta tätä lempikirjaani päihittävää lukuelämystä, mutta...


... kenties kirjallisia yllätyksiä ja mukavia tuttavuuksia!