Toivolan Jussi, Juha, Janne - kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpoika - oli vanha vastenmielisin näköinen äijänrahjus. Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseaa pistettä, joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan julhää, päinvastoin niiden ilme pikemminkin tavoitteli hymyä.
(---)
Puhdistustyötä toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä keväisenä yönä yhtäaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.
Ja viimeistä viedään! Yllä olevilla sanoilla lähtee käyntiin suomen ainoan Nobel-kirjailijan F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus -romaani, joka oli vihoviimeinen Suomen kirjallisuushistorian kurssiin lukemani kaunokirja. Kuten jo teoksen ensimmäisen sivun sanoista voi olettaa, on teos hyvin toivoton, lohduton ja synkkä tarina, täysin nimensä veroinen mitä teoksen sisältämän kurjuuden määrään tulee.
Ja yllättävää: mainituista ominaisuuksista huolimatta minä, pilvilinnoissani viihtyvä ja epärealistiseen hyvyyteen uskova romanttinen haihattelija, pidin teoksesta! Vieläkin yllättävämpää, että näin jopa siitä huolimatta, että teokseen sisältyi paljon inhoamiani naturalismin sävyjä. Hurskas kurjuus on hieno, upea, tärkeä, koskettava ja sanomattoman traaginen teos. Viiltävä.
Ensimmäisellä sivulla tulee jo ilmi, kuinka tämä tarina päättyy: päähenkilön Juhan teloittamiseen. Niinpä suurta juonellista jännitettä tarinassa ei ole. Alkuluvun jälkeen palataan kauas Juhan lapsuuteen ja ryhdytään kronologisesti, tarinankerronnan keinoin seuraamaan Juhan elämänvaiheita lapsuusajoista elämän päätepisteeseen, jonka olosuhteet lukija jo hyvin tietää. Kansalaissodassa punaisten puolelle kuuluva syytön Juha teloitetaan epäiltynä herrasmiehen murhasta erään onnettoman tapahtumaketjun seurauksena. Koska kaikki on jo tiedossa, vaikkei aivan yksityiskohtia myöten, näyttäytyy Juhan elämän tarina kulkevan kuin vääjäämättömän deterministisenä loppuaan, epäoikeudenmukaista tuhoaan kohti.
Juha on tyypillinen suomalaisen kirjallisuuden antisankari. Ressukka tavallinen mies, jota ei missään kohdin kovin imartelevasti kuvata. Jonka elämä on arkista aherrusta vailla hohdon päivää. Hän tuo paljossa mieleen, eikä vain nimeltään, Juhani Ahon Juha-romaanin päähenkilön. Jännä sattuma, että molempien nimi tosiaan on Juha. (Vai onko se sattuma?) No, tämän jälkeen ei ainakaa tee mieli antaa omalle lapselleen nimeksi Juhaa.
Vaikka tosiaan tarinan puitteet, naturalistinen vivahde ja kurjuudessa rypeminen periaatteessa antaisi olettaa, että inhoaisin kirjaa, oli taika-aineena kuitenkin Sillanpään kerronta, jossa on jotakin uskomatonta magiaa, joka lumoaa minut. En osaa sanoa, mistä elementeistä Sillanpään kerronnan taikaliemi tarkalleen koostuu, mutta tiedän vain, että Sillanpää osaa kertoa! Hänen kerrontatapansa on tavallaan hyvin perinteinen ja vähäeleinen, mutta siinä on jotakin uskomatonta voimaa.
Eräs mielenkiintoinen seikka, johon kiinnitin huomiotani tarinaa lukiessani oli, kuinka Sillanpää kuvaa avioliittoa ja rakkausasioita. Sillanpäällä on romantiikka näistä asioista kaukana! Usein Sillanpäästä puhuttaessa sanotaan, että hänen maailmankuva on biologinen (olihan hän biologi), ja tässä asisassa se tuli aika räikeällä tavalla esiin.
Kun Juha on jo aikamiehen ikään ehtinyt nuori mies, eikä hänellä ole edelleenkään lähes kaikkien ikätovereidensa tapaan kokemusta vaimoväen mysteereistä, jotka häntä näyttää kuitenkin kiehtovan ja vetävän puoleensa, hän ikään kuin biologian määräämänä päätyy erään Riina-nimisen piian punkkaan. Ja miksi juuri Riina? No, hän sattui olemaan saman talon palveluksessa kuin Juha itsekin ja oli siis helposti saatavilla. Ei mitään suuria tunteita tai romanttista rakkautta. Ja kun Juha alkaa säännöllisesti tehdä yöllisiä vierailuja Riinan luo ja tämä tulee "siunattuun tilaan", alkaa näyttää molemmin puolin asiaankuuluvana itsestäänselvyytenä, että mennään naimisiin. Se on eräänlainen pakollinen välttämättömyys. Avioliiton turvalliseen satamaan ei suinkaan saavuta onnesta hehkuen, vaan kuin raskaan ikeen päälleen saaneina.
Toinen asia, johon kiinnitin huomiota lukiessa, on kuoleman käsittely. Jo tämän bloggauksen otsikossa esiintyvä lausahdus "kuolemantapaus virkistää" jäi elämään lentävän lauseen tavoin mieleeni. Hurkas kurjuus -romaanissa tulee monia ruumiita: päähenkilön luonnottoman kuoleman lisäksi sattuu useita luonnollisempiakin kuolemia: Juhan vaimo, yksi hänen poikansa ja yksi tyttärensä kuolevat. Pojan kuolema ohitetaan suunnilleen olkia kohauttamalla, vaimon kuolema puolestaan herättää Juhassa jonkinlaista helpottuneisuuden tunnetta, jota minun oli vaikea ymmärtää. Piiaksi lähteneen vanhimman tyttären kuolema puolestaan järkyttää eniten Juhaa, se on ainoa perheen sisällä sattunut kuolemantapaus, joka herättää Juhan rinnassa kunnollista surua
Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin ja vuosikymmeniin - ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa hieman pyhäistä hohdetta.
(- - -)
Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että saa Riinan.
Kuolema näyttäytyy luonnollisena jatkumona elämäntapahtumien virrassa, kaiken lopullisena päätepisteenä, johon ikään kuin kaikki sitä ennen on tähdännyt.
Vaikuttavin kuolemankuvaus oli tietenkin romaanin päätepiste, Juhan kuolema ja teloitus. Kirjan loppu on hyvin traaginen ja koskettava. Juhan kuolemassa ei ole samanlaista luonnollisuutta ja välinpitämättömän merkityksettömyyden leimaa kuin muissa kirjan kuolemantapauksissa. Se ei ole biologinen pakko, vaan luonnon poikkeama. Teloituksen kuvaus oli hyvin vaikuttava ja sisäisesti riistävä. Kuvittelin elävästi mielessäni, millaista olisi odottaa vankisellissä pian tapahtuvaa teloitusta, millaista olisi odottaa siinä kuopan reunalla omaa vuoroaan, millaista olisi nähdä toverien kaatuvan, tulla itse vuoroon viimeisenä ja lopulta, mitä olisi tuntea se? Hetki, kun luoti lävistää ihmiskehon?
Kirja aiheutti valtaisan tunnekouhun, kyynelten virran ja tunteen, että elämä on pohjattoman traagista. Juhan tarina on sinänsä fiktiivinen, mutta jotain samantapaista on käynyt lukemattomille muille vuoden 1918 sodassa ja monissa muissa sodissa myös.
Ruusuinen ja kaunis ei ole Sillanpään antama kuva elämästä. Pisteenä i:n päälle ja kirsikkana kakun pälle tarjoan lopuksi katkelman kohdasta, jossa Juha pääsee selville elämän salaisuudesta, olemassaolon ytimestä:
Juha luulee nyt selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niin kuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia yhtämittaa juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee -
P.s. Huomenna vihdoin menen tenttimään Suomen kirjallisuushistorian kurssin, johon kuuluvia kirjoja ja etenemistäni niiden parissa ollaan aika aktiivisesti seurailut blogissani viime kuukausina.
Lähipäivinä varmaan tulossa blogiini jonkinlainen loppukooste ja yhteenveto kurssista.
Eräs mielenkiintoinen seikka, johon kiinnitin huomiotani tarinaa lukiessani oli, kuinka Sillanpää kuvaa avioliittoa ja rakkausasioita. Sillanpäällä on romantiikka näistä asioista kaukana! Usein Sillanpäästä puhuttaessa sanotaan, että hänen maailmankuva on biologinen (olihan hän biologi), ja tässä asisassa se tuli aika räikeällä tavalla esiin.
Kun Juha on jo aikamiehen ikään ehtinyt nuori mies, eikä hänellä ole edelleenkään lähes kaikkien ikätovereidensa tapaan kokemusta vaimoväen mysteereistä, jotka häntä näyttää kuitenkin kiehtovan ja vetävän puoleensa, hän ikään kuin biologian määräämänä päätyy erään Riina-nimisen piian punkkaan. Ja miksi juuri Riina? No, hän sattui olemaan saman talon palveluksessa kuin Juha itsekin ja oli siis helposti saatavilla. Ei mitään suuria tunteita tai romanttista rakkautta. Ja kun Juha alkaa säännöllisesti tehdä yöllisiä vierailuja Riinan luo ja tämä tulee "siunattuun tilaan", alkaa näyttää molemmin puolin asiaankuuluvana itsestäänselvyytenä, että mennään naimisiin. Se on eräänlainen pakollinen välttämättömyys. Avioliiton turvalliseen satamaan ei suinkaan saavuta onnesta hehkuen, vaan kuin raskaan ikeen päälleen saaneina.
Toinen asia, johon kiinnitin huomiota lukiessa, on kuoleman käsittely. Jo tämän bloggauksen otsikossa esiintyvä lausahdus "kuolemantapaus virkistää" jäi elämään lentävän lauseen tavoin mieleeni. Hurkas kurjuus -romaanissa tulee monia ruumiita: päähenkilön luonnottoman kuoleman lisäksi sattuu useita luonnollisempiakin kuolemia: Juhan vaimo, yksi hänen poikansa ja yksi tyttärensä kuolevat. Pojan kuolema ohitetaan suunnilleen olkia kohauttamalla, vaimon kuolema puolestaan herättää Juhassa jonkinlaista helpottuneisuuden tunnetta, jota minun oli vaikea ymmärtää. Piiaksi lähteneen vanhimman tyttären kuolema puolestaan järkyttää eniten Juhaa, se on ainoa perheen sisällä sattunut kuolemantapaus, joka herättää Juhan rinnassa kunnollista surua
Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin ja vuosikymmeniin - ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa hieman pyhäistä hohdetta.
(- - -)
Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että saa Riinan.
Kuolema näyttäytyy luonnollisena jatkumona elämäntapahtumien virrassa, kaiken lopullisena päätepisteenä, johon ikään kuin kaikki sitä ennen on tähdännyt.
Vaikuttavin kuolemankuvaus oli tietenkin romaanin päätepiste, Juhan kuolema ja teloitus. Kirjan loppu on hyvin traaginen ja koskettava. Juhan kuolemassa ei ole samanlaista luonnollisuutta ja välinpitämättömän merkityksettömyyden leimaa kuin muissa kirjan kuolemantapauksissa. Se ei ole biologinen pakko, vaan luonnon poikkeama. Teloituksen kuvaus oli hyvin vaikuttava ja sisäisesti riistävä. Kuvittelin elävästi mielessäni, millaista olisi odottaa vankisellissä pian tapahtuvaa teloitusta, millaista olisi odottaa siinä kuopan reunalla omaa vuoroaan, millaista olisi nähdä toverien kaatuvan, tulla itse vuoroon viimeisenä ja lopulta, mitä olisi tuntea se? Hetki, kun luoti lävistää ihmiskehon?
Kirja aiheutti valtaisan tunnekouhun, kyynelten virran ja tunteen, että elämä on pohjattoman traagista. Juhan tarina on sinänsä fiktiivinen, mutta jotain samantapaista on käynyt lukemattomille muille vuoden 1918 sodassa ja monissa muissa sodissa myös.
Ruusuinen ja kaunis ei ole Sillanpään antama kuva elämästä. Pisteenä i:n päälle ja kirsikkana kakun pälle tarjoan lopuksi katkelman kohdasta, jossa Juha pääsee selville elämän salaisuudesta, olemassaolon ytimestä:
Juha luulee nyt selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niin kuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia yhtämittaa juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee -
P.s. Huomenna vihdoin menen tenttimään Suomen kirjallisuushistorian kurssin, johon kuuluvia kirjoja ja etenemistäni niiden parissa ollaan aika aktiivisesti seurailut blogissani viime kuukausina.
Lähipäivinä varmaan tulossa blogiini jonkinlainen loppukooste ja yhteenveto kurssista.
F.E. Sillanpää
Hurskas kurjuus (1919)
Otava
176 s.