Kruununi on liian raskas voimilleni.
Katso, minä kohotan sen kevyesti
mutta minun
tomuni on hajoamaisillaan.
Suomenruotsalaisen modernistisen runon mestarin Edith
Södergranin (1892-1923) katkeransuloiset säkeet painuivat suoraan sydämeeni.
Olen aiemminkin lukenut Södergrania, mutta lähinnä runon sieltä ja runon täältä,
en kokonaisen runoteoksen vertaa. Södergran on aivan huippu, ja hänen säkeensä
yhä tuoreilta ja nykyaikaisilta maistuvia. Mitä muutakaan voisi odottaa
runoilijalta, jonka sanottiin olevan edellä aikaansa?
Käsilläni oleva Tulevaisuuden
varjo on Pentti Saaritsan kääntämä ja valikoima runovalikoima, joka
sisältää runoja koko Edith Södergranin tuotannon varrelta. Se
sisältää runoja Södergranin seuraavista runoelmista: Dikter (1916), Septemberlyran
(1918), Rosenaltaret (1919), Framtidens skugga (1920), Landet som icke är (1925).
Suomennosvalikoiman nimi on siinä mielessä hieman
harhaanjohtava, että Södergran itse julkaisi runoelman nimeltään Framtidens skugga, joka on suomennettu
nimellä Tulevaisuuden varjo.
Toisaalta Tulevaisuuden varjo on hyvä
nimi myös tälle käsilläni olevalle suomennosvalikoimalle, joka on Edith Södergranin
tuotanto pähkinänkuoressa, sillä keuhkotaudin ja lähestyvän kuoleman heittämä
varjo runoilijan tulevaisuuden tielle on keskeinen punainen lanka koko hänen
tuotannossaan. Tosin nämä sävyt voimistuvat tuotannon loppua kohden
lähestyessä. Södergranin runot ovat
tunnettuja juuri siitä surumielisestä vivahteesta, joka tulkitaan usein sairaan
ihmisen kärsimyksen, menetettyjen mahdollisuuksien ja lähestyvän kuoleman
aiheuttamiksi.
Itsekin luin monia näitä runoja juuri tätä taustaa vasten.
Mieltämällä runoilijan sanat tällä tavoin aukeaa moniin runoihin äärimmäisen
traaginen ja koskettava taso, joka saa lukijan tuntemaan suurta sympatiaa
runoilijaa kohtaan ja vuodattamaan ehkä muutaman kyyneleenkin.
Toisaalta monet suomennosvalikoiman runot ilmentävät aivan
hämmästyttävää elämäniloa ja -janoa sekä paremman huomisen toivoa. Jotkut runot
ovat suorastaan mahtipontisia julistuksia elämän suuresta voimasta, jollaisista
myös lukija voi ammentaa elämäneliksiiriä omaan elämäänsä. Erityisesti
esimerkiksi runo ”Olemisen riemu” edustaa tällaista voimaannuttavaa runoa. Se
alkaa näin:
Mitä minä pelkään? Olenhan osa äärettömyyttä.
Olen kappale kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmojen
Keskellä.
Ensimmäisen asteen tähti, joka sammuu
viimeiseksi.
Elämisen riemu, hengittämisen riemu, olemassa-
olon
riemu!
Minua kiehtoo kovasti kysymys, mistä lähteestä tämä
kärsimyksen tähden alla syntynyt runoilija valoi niin uskomatonta valoa
runoihinsa?
Pidän kovasti Södergranin kielestä. Se on selkeää, raikasta,
kaunista ja hyvin konkreettisen aistillista. Muoto on hyvin vapaa, mutta silti
runollinen. Syntaktiselta rakenteeltaan runot lähestyvät proosarunoa kuitenkaan
olematta sitä. Runokuvat ovat usein selkeitä ja melko helposti ymmärrettäviä. Tyyliltään
runot vaikuttavat yhä moderneilta sisältäen kuitenkin ripauksen vuosisadan
takaisen maailman nostalgiaa.
Kerta kaikkiaan kaunista lyriikkaa!
Edith Södergran
(Pentti Saaritsa)
Tulevaisuuden varjo
Otava
78 s