lauantai 8. joulukuuta 2012

Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo (suomennosvalikoima)

 



Kruununi on liian raskas voimilleni.
Katso, minä kohotan sen kevyesti
mutta minun tomuni on hajoamaisillaan.

Suomenruotsalaisen modernistisen runon mestarin Edith Södergranin (1892-1923) katkeransuloiset säkeet painuivat suoraan sydämeeni. Olen aiemminkin lukenut Södergrania, mutta lähinnä runon sieltä ja runon täältä, en kokonaisen runoteoksen vertaa. Södergran on aivan huippu, ja hänen säkeensä yhä tuoreilta ja nykyaikaisilta maistuvia. Mitä muutakaan voisi odottaa runoilijalta, jonka sanottiin olevan edellä aikaansa?

Käsilläni oleva Tulevaisuuden varjo on Pentti Saaritsan kääntämä ja valikoima runovalikoima, joka sisältää runoja koko Edith Södergranin tuotannon varrelta. Se sisältää runoja Södergranin seuraavista runoelmista: Dikter (1916), Septemberlyran (1918), Rosenaltaret (1919), Framtidens skugga (1920), Landet som icke är (1925).

Suomennosvalikoiman nimi on siinä mielessä hieman harhaanjohtava, että Södergran itse julkaisi runoelman nimeltään Framtidens skugga, joka on suomennettu nimellä Tulevaisuuden varjo. Toisaalta Tulevaisuuden varjo on hyvä nimi myös tälle käsilläni olevalle suomennosvalikoimalle, joka on Edith Södergranin tuotanto pähkinänkuoressa, sillä keuhkotaudin ja lähestyvän kuoleman heittämä varjo runoilijan tulevaisuuden tielle on keskeinen punainen lanka koko hänen tuotannossaan. Tosin nämä sävyt voimistuvat tuotannon loppua kohden lähestyessä.  Södergranin runot ovat tunnettuja juuri siitä surumielisestä vivahteesta, joka tulkitaan usein sairaan ihmisen kärsimyksen, menetettyjen mahdollisuuksien ja lähestyvän kuoleman aiheuttamiksi.

Itsekin luin monia näitä runoja juuri tätä taustaa vasten. Mieltämällä runoilijan sanat tällä tavoin aukeaa moniin runoihin äärimmäisen traaginen ja koskettava taso, joka saa lukijan tuntemaan suurta sympatiaa runoilijaa kohtaan ja vuodattamaan ehkä muutaman kyyneleenkin.

Toisaalta monet suomennosvalikoiman runot ilmentävät aivan hämmästyttävää elämäniloa ja -janoa sekä paremman huomisen toivoa. Jotkut runot ovat suorastaan mahtipontisia julistuksia elämän suuresta voimasta, jollaisista myös lukija voi ammentaa elämäneliksiiriä omaan elämäänsä. Erityisesti esimerkiksi runo ”Olemisen riemu” edustaa tällaista voimaannuttavaa runoa. Se alkaa näin:

Mitä minä pelkään? Olenhan osa äärettömyyttä.
Olen kappale kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmojen
                                                                 Keskellä.
Ensimmäisen asteen tähti, joka sammuu
                                                                 viimeiseksi.
Elämisen riemu, hengittämisen riemu, olemassa-
                                                                 olon riemu!

Minua kiehtoo kovasti kysymys, mistä lähteestä tämä kärsimyksen tähden alla syntynyt runoilija valoi niin uskomatonta valoa runoihinsa?

Pidän kovasti Södergranin kielestä. Se on selkeää, raikasta, kaunista ja hyvin konkreettisen aistillista. Muoto on hyvin vapaa, mutta silti runollinen. Syntaktiselta rakenteeltaan runot lähestyvät proosarunoa kuitenkaan olematta sitä. Runokuvat ovat usein selkeitä ja melko helposti ymmärrettäviä. Tyyliltään runot vaikuttavat yhä moderneilta sisältäen kuitenkin ripauksen vuosisadan takaisen maailman nostalgiaa.

Kerta kaikkiaan kaunista lyriikkaa!


Edith Södergran
(Pentti Saaritsa)
Tulevaisuuden varjo
Otava
78 s