perjantai 31. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste: Iki-ihana ikiklassikko Tuulen viemää

Tänään 31.7.2015 kirjablogeissa klassikoidaan! On aika julkaista Klassikkohaasteen klassikkopostaukset. Klassikkohaasteetta varten kymmenet kirjabloggaajat ovat lukeneet jonkin klassikon, jota eivät häpeäkseen ole aiemmin lukeneet. Haasteeseen osallistujat linkittävät tämän päivän aikana klassikkopostauksensa Reader, why did I marry him -blogin tähän postaukseen. Klassikkohaastetta varten minä tartuin (sekä kooltaan että sisällöltään) suurenmoiseen Tuulen viemään! Sopivan kirjan valitseminen olikin haasteen hankalin pala, sillä minulle klassikkojen suurystävälle ja suurkuluttajalle oli lukemattoman ja kiinnostavan klassikon keksiminen hankalaa. Eräs ystävä ehdotti Tuulen viemää ja tässä sitä ollaan. Oletteko valmiita hyppäämään Tuulen viemän vietäviksi?

Scarlett kohotti päänsä ja hänen kalpeat mustien ripsien varjostamat silmänsä säihkyivät kuutamossa. Ellen ei ollut milloinkaan opettanut hänelle, että mielihalu ja sen täyttyminen olivat kaksi eri asiaa. Hänen siinä maatessaan kuutamon hopeisissa varjoissa hänen rohkeutensa kasvoi ja hän rakensi suunnitelmia, joita rakentelee kuusitoistavuotias, kun elämä on niin helppoa, että tappio tuntuu mahdottomuudelta, ja sievä puku ja kauniit kasvot ovat aseita, joilla voi voittaa itsensä kohtalon. 

Margaret Mitchellin suurklassikko Tuulen viemää on niin tunnettu kirja, että varmasti kaikilla sivistyneillä ihmisillä on jonkinlainen käsitys, minkälainen kirja se on ja mistä se kertoo. Itse olen joskus nuorempana nähnyt myös teoksesta tehdyn elokuvan, mutta en muistanut siitä paljoakaan. Tämän kirjastosta lainaamani kirjan kansikuva (jonka olen nähnyt myös aiemmin) vastasi käsitystäni aika paljon siitä, minkälainen teos Tuulen viemää olisi: Tummanpunaista romantiikkaa ja intohimoa historiallisessa kontekstissa. Jotakin pinnallista ja viihdyttävää, luultavasti hieman kliseista, joka kuitenkin onnistuu koukuttamaan lukijan.

Noudin kirjan kirjaston romantiikka-hyllystä (josta en muista muuten ikinä ennen lainanneeni mitään!), mikä tietenkin sai minut entistä enemmän odottamaan jotakin suurta hattaraan käärittyä harlekiinimaista romantiikkaa. Samaa käsitystäni teoksesta vahvisti teoksen alku, jossa lukija tapaa teoksen sankarittaren, hemmotellun ja itsetietoisen kaunottaren Scarlett O´Haran muhkeaan ja upeaan pukuu pukeutuneena keimailemasta kahden nuoren herran kanssa, jotka suurin piirtein palvovat maata neidon jalkojen juuressa. Tämän Scarlettin elämä pyörii vain kauniiden pukujen, tanssiaisten sekä miespuolisten valloitusten ympärillä. Sellaisena kenties Scarlettin elämä olisi jatkunutkin ellei tapahtuisi jotakin, mikä vavisuttaa perustavanlaatuisesti niin Scarlettin kuin kaikkien muidenkin amerikkalaisten elämää. Tanssiaisten aatto muuttuukin Amerikan sisällissodan aatoksi. Sen jälkeen enää mikään ei ole entisellään. Orjatyövoimalla ylellisyytensä ansainneet, helppoon elämään ja yltäkylläisyyteen tottuneet etelävaltiolaiset joutuvat sodan tullessa itse tarttumaan kuokkaan ja lapioon sekä tuntemaan nälän omissa mahoissaan.

Mielikuvani kirjasta ennen lukemista ei olisi voinut mennä pahemmin metsään, mutta yllätys oli pelkästään positiivinen. Tuulen viemää on niin paljon enemmän kuin ikinä osasin kuvitella ja sanalla sanoen se on yksi kaikkien aikojen upeimpia teoksia. Tuulen viemää ansaitsee paikkansa vakavasti otettavien klassikoiden joukossa.

Tuulen viemää on ennen kaikkea tarina sodasta sekä Scarlett O´Harasta sodan kourissa. Sekä siitä, miten sota muuttaa jokaisen ihmisen ja erityisesti Scarlett O´Haran. Mennyt maailma on mennyttä, eikä paluuta samanlaiseen maailmaan ole edes sodan päätyttyä. Se, joka hyväksyy tämän, selviää, mutta joka ei hyväksy, jää vain ikuisesti haikailemaan sitä, mitä ei voi saada. Kirja on kaikkea muuta kuin ruusunpunaista romantiikkaa. Itse asiassa teos on ehkä yksi epäromanttisimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Teoksen juoni tosin pyörii sodan siimeksessä paljon niin sanottujen romanttisten juonikuvioiden ympärillä, mutta todellinen romantiikka on mahdollisimman kaukana.

Sisällissodan aattona nuori 16-vuotias Scarlett kihlautuu hetken mielijohteesta silkkaa huimapäisyyttään ja näyttämisenhaluaan miehen kanssa, jota pitää täydellisenä pölkkypäänä, koska ei voinut saada sitä miestä, jota rakastaa sen vuoksi, että tämä järkisyista on juuri kihautunut serkkunsa kanssa. Parin viikon päästä hän on naimissa tämän pölkkypään kanssa. Muutaman kuukauden päästä hän on leski, joka kauhulla ja suurella inholla odottaa äidiksi tulemista ja jonka on pukeuduttava ikäviin leskenvaatteisiin sekä kieltäydyttävä kaikista niistä ihanista huvituksista, jotka kuuluvat naimattomien neitojen elämään. Tässä yhteiskunnassa naiset opetetaan vain viehättämään miehiä, saamaan heidät pauloihinsa ja nappaamaan jonkun omakseen. Sen sijaan kukaan ei opeta nuorille neidoille, kuinka ikäväksi elämä sen jälkeen muuttuu, kun on saavuttanut neitoikänsä tärkeimmän päämäärän. Vuodet vierivät ja Scarlett nai vielä kaksi muuta miestä: toinen aviomies on vähintään yhtä pölkkypää kuin ensimmäinen. Kolmas aviomies sisältää jo enemmän: hurmaava, upporikas, mutta samalla niin raivostuttava Rhett Butler on lopulta teoksen keskeisin henkilö Scarlettin rinnalla. Hän on Scarlettin vertainen, joka rakastaa tätä intohimoisesti, mutta näkeekö Scarlett hänessä muuta kuin rahat ja mahdollisuuden mukavaan elämään? Ja onnistuuko Scarlett vihdoin saamaan mielestään sen miehen, jota todella rakasti, mutta jota ei voinut saada?

Jos teosta tarkastelee rakkaustarinana, niin se on hyvin raadollinen, kova ja epäromanttinen rakkaustarina. Mutta tärkeintä Scarlettille miehen rakkauden sijaan on rakkaus Taraan, hänen lapsuuden kotiinsa, suureen puuvillaplantaasiin, joka on tuhon partaalla sisällissodan vuoksi. Taran edestä Scarlett on valmis antamaan kaikkensa.

Tuulen viemässä lukijan koukkuunsa saava viihteellisyys yhdistyy älykkääseen ja vakavaan sisältöön. Tämä on kirja, jota ei malta laskea käsistä. Moista lukukoukuttuneisuutta en muista kokeneeni juuri muiden kirjojen kohdalla kuin Harry Pottereiden suhteen nuorena.  (Tiedätte varmasti sen tunteen, kun pitäisi tehdä sitä tai tätä tai mennä vaikka nukkumaan ja haluaa aina lukea vain "vielä ihan vähän".) Tuulen viemää on kuitenkin kirja, jolla on paljon tärkeää sanottavaa. Teos tuo ensinnäkin Amerikan sisällissodasta esiin sen toisen puolen, jota ei yleensä tunneta (ja jota en itse ainakaan ikinä ollut tullut ajatelleeksi). Toiseksi Tuulen viemää on hyvin feministinen teos, joka kyseenalaistaa rankasti sen roolin, johon nainen on yritetty ahtaa ja johon Scarlett ei ainakaan millään meinaa (eikä edes halua) mahtua.

Me juhlimme Amerikan sisällissotaa ainoastaan hienona asiana, sillä se vapautti mustat orjuudesta – orjuudesta, joka ei mielikuvamme mukaan ole muuta kuin epäinhimillistä alistamista ja hyväksikäyttöä, miltei pahinta, mitä ihmiselle voisi elämässä osakseen koitua. Tuulen viemää kertoo sodan tarinan etelävaltiolaisten eli häviäjien näkökulmasta, ja sen myötä voi huomata, että historiamme on voittajien kirjoittama. Vapaudella on hintansa niin vapautettujen mustien kuin etelevältiolaisten valkoisten näkökulmasta  – ja tietysti myös kaikkien taistelussa olleiden pohjoisvaltiolaistenkin. Sota on aina raaka ja ruma asia, joka jättää jälkeensä verta, ruumiita, surevia leskiä, isättömiä lapsia, menetettyjä ystäviä ja kaatuneita veljiä. Teos kyseenalaistaa isänmaallisuuden verisen hinnan. Onko kaikki tämän kaiken veren arvoista? Pohjoisvaltiolaiset myös kohtelevat valloitettuja etelävaltiolaisia todella törkeästi ja riistäen heitä niin sodan aikana kuin sen jälkeen. Tilat ryöstetään ja naiset raiskataan

Lisäksi vapautensa äkillisesti saaneet mustat eivät sopeudu uuteen tilanteeseen kovin hyvin, ja heidän keskuudessaan esiintyy pahoja sosiaalisia ongelmia. Monet orjat joutuvat plantaasien hyvistä asuinoloista suoraan kadulle. Pohjoisvaltiolaiset eivät ota uskoakseen, että moni "neekeri" (kuten heitä teoksessa nimitetään) oli onnellisempi orjaisäntänsä alaisuudessa, huolenpidon alaisena kuin yksinään vapaudestaan juopuneena. Monien orjien suhteet isäntiinsä on kauniisti kuvattu kirjassa. Teoksesta saa sen kuvan, että useimmat orjat nauttivat suurta kunnioitusta ja huolenpitoa isäntiensä ja emäntiensä taholta, eikä heitä sitonut pelkkä ulkopuolinen pakko, vaan sydämestä lähtevä uskollisuuden tunne. Siksi monet orjat myös jäävät isäntiensä luokse, kun sota "vapauttaa" heidät. Tähdennettäköön, että teos ei saanut minua missään muotoa kannattamaan orjuutta, vaan se mielestäni hienolla tavalla osoitti, että asia ei ole niin mustavalkoinen kuin itse ja luultavasti moni muu länsimaalainen asiasta ajattelee. Teos myös tuo esiin, että useimmat etelävaltiolaiset itse asiassa arvostavat mustia orjiaan enemmän ja kohtelevat heitä inhimillisemmin kuin pohjoisvaltiolaiset, jotka vain vaativat näille vapautta ja samoja kansalaisoikeuksia, mutta eivät muuten halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Kirjan päähenkilö Scarlett on hyvin ristiriitainen hahmo. Hän on monessa suhteessa kaikkea muuta kuin samaistuttava. Monissa suhteissa hän ei aseta lukijalleen myöskään ihannetta, vaan kaikkea muuta. Päähenkilön samaistuttavuus ja ihannoitavuus on monesti itselleni suurimpia syitä ihastua kirjaan, mutta niiden puuttuminen ei haitannut tämän teoksen kohdalla. Scarlett on pinnallinen ja häikäilemätön nainen, joka surutta käyttää hyväkseen kaikkia ihmisiä, joita voisi tavalla tai toisella hyötyä. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia kilpailijoita ja miehet puolestaan potentiaalisia valloituksia. Se kuinka hän narraa halveksimansa miehet naimisiin itsensä kanssa teeskennellen rakastunutta ja kainoa naista saa säälimään hänen uhreikseen joutuneita miesraukkoja. Useimmat ihmiset eivät pidä Scarlettista, mutta toisaalta lukijan päästessä kurkistamaan hänen mielensä syvyyksiin, paljastuu lukijalle myös Scarlettin luonteen inhimillisyys. Myös hänen rinnassaan sykkii ihmissydän. Scarlett on loppujen lopuksi kaiken teeskentelyn ja häikäilemättömyytensä takana aidoin ja rehellisin hahmo, mitä kirjan henkilögalleriassa esiintyy. Naisena hän on vahva ja älykäs, eikä halua peittää sitä, vaikka se on vastoin sosiaalisia odotuksia. Tässä yhteiskunnassa naisen tulisi olla mielellään heikko (sekä fyysisesti, että henkisesti) ja vähä-älyinen tai mielellään ainakin näytellä sellaista, jotta miehet saisivat tyydytetyksi pätemisen tarpeensa. Scarlett kuitenkin käyttää älyään hyväkseen pyörittämällä omaa yritystään taidokkaammin kuin useampikaan mies, mikä saa aikaan julkista pahennusta. Teos kritisoi hyvin vahvasti naiseen kohdistuvia sosiaalisia odotuksia, jotka täyttääkseen Scarlettin olisi teeskenneltävä. Teos nostaa nämä odotukset esiin tavalla, joka saa ne näyttämään aivan naurettavilta. Esimerkiksi ensimmäisestä synnytys sujuu reippaalta ja terveeltä Scarlettilta aivan epänaisellisen helposti, ja hän toipuu siitä jaloilleen aivan säädyttömän nopeasti.

Vaikka Scarlett on monilta luonteenpiirteiltään kaikkea muuta kuin mukava ihminen, on hänessä kuitenkin paljon sellaista, jota voi lopulta ihailla. Hän on selviytyjä, joka hautaa menneet taakseen ja suuntaa katseensa kohti tulevaa. Vahva, älykäs ja määrätietoinen Scarlett edustaa myös juuri sitä ihmistyyppiä, joita ilman me hieman sovinnaisemmat naiset saisimme edelleen maata kureliiveihimme tukehtumaisillamme pyörtyneinä lattialla odottamassa, että joku pätemisenhaluinen herrasmies tulee ojentamaan meille hajusuolan. Lisäksi Scarlettin ristiriitainen ja värikäs hahmo tekee hänestä mitä erinomaisimman romaanisankarittaren. Aika Scarlettin seurassa ei käy koskaan pitkäksi! Scarlett on ehdottomasti suurklassikon kokoinen ja arvoinen hahmo.

Teoksen takakannessa luvattiin, että tämä romaani on "täynnä tunnetta, voimaa ja elämän suurta lumoa". Sitä tämä teos todella tarjosi ja lisäksi paljon muuta!


Margaret Mitchell
Tuulen viemää
(Gone with the wind, 1936)
Suom. Maijaliisa Auterinen
Otava
894 s.


torstai 30. heinäkuuta 2015

Satumaailmaa ja rikoksia: Salla Simukan Punainen kuin veri

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi  ja taianomaiseksi. 
Lumikuningattaren hengitys. Jäätä ja viimaa.
Lumikin hengitys. Vesihöyryä, joka tiivistyi nopeasti kuuraksi kaulahuiville ja poskien hennoille ja miltei läpinäkyville ihokarvoille.
- -
Jaahtaajamies seisoi läheisen puun takana ja oli sytyttävinään tupakkaa.

Heinäkuun lukupiirikirjaksi valikoitunut Salla Simukan Lummikki-trilogian ensimmäinen osa Punainen kuin veri oli täydellinen lukupiirikirja: Ensinnäkin se on kirja, jota ei olisi tullut mieleen lukea ilman lukupiiriä ja kirja, jota ei olisi tullut luettua loppuun ilman lukupiirin suomaa sosiaalista painetta, jos jostain tuntemattomasta syystä olisin sen muuten kuitenkin tullut aloittaneeksi. Mutta kuitenkin se oli kirja, joka avarsi lukumakuani, lisäsi yleissivistysäni ja sai lopulta heittäytymään tarinan pyörteisiin. Ja mikä parasta: se oli myös kirja, jonka kaikki lukupiiriläiset olivat lukeneet loppuunsa, jota kaikki pitivät enemmän hyvänä kuin huonona lukukokemuksena ja joka kirvoitti mitä mielenkiintoisimmat ja vuolaimmat lukupiirikeskustelut.

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään". Tähän sitaattiin kirjan takakansi tiivistää teoksen. Päähenkilö, lukion 1. vuosikurssilla oleva Lumikki Andersson on juuri muuttanut Tampereelle käydäkseen ilmaisutaidon lukiota, itsenäistynyt vanhemmistaan ja muuttanut omilleen. Hän on hieman "erilainen" nuori, yksinäisyydessä viihtyvä syrjästäkatsoja, joka ei haluaisi sotkeentua mihinkään. Mutta kun hän löytää koulun pimiöstä kasan verisiä seteleitä kuivumassa, jotka toisella kerralla ovatkin kadonneet jonnekin (ja ilmeisesti juuri sen tyypin reppuun, joka maleksi epäilyttävästi pimiön lähettyvillä), on hän kuitenkin auttamattomasti sekaantunut johonkin, mistä ei olekaan enää paluuta. Veriset setelit johtavat hänet huumebisneksen sokkeloihin, ja kohta on hänen oma henki vaarassa. 

Minua häiritsi teoksessa alkuun suuresti se, että teos on niin älyttömän teinimäinen  ja kliseillä kyllästetty. Päähenkilö kuvataan hyvin erilaiseksi tytöksi eikä tavalliseksi pintaliitäjäksi, mutta hänen erilaisuutensa on kimppu monia "erilaisuuteen" liittyviä kliseitä. Veriset setelit johdattavat hänet tutustumaan paremmin lukion kaunottarena ja "suosikkityttönä" pidettyyn Elisaan, joka puolestaan on vielä suurempi kokoelma suosittuihin kaunottariin littettäviä kliseitä. Hemmoteltu, pinnallinen, avuoton, kaunis tyttö, syntynyt kultalusikka suussa, kylpee rahassa, asuu överihienossa talossa eikä osaa edes keittää itse nuudeleita. Ylityttömäinen vaaleanpunaisella niin itsensä kuin oman huoneensa vuorannut tyttö, joka pukeutuu kalliisti.

Rikosromaani/salapoliisiromaani ei ole lajini, mutta Punainen kuin veri ansaitsi plussaa silmissäni siitä hyvästä, että siinä rikosromaanin karuun ja kovaan maailmaan  yhdistyy sadun maailma ja samalla myös nykytyttökirjamaisuutta. Prologissa on katkelma Lumikki-sadusta, joka toimii kantavana teemana koko kirjassa, kuten myös päähenkilön Lumikki-nimestä huomaa. Kuin sadun onneton Lumikki, joutuu hänkin pakenemaan keskelle metsää säästääkseen henkensä. Satuteema tulee teoksessa esille monin muinkin tavoin, ja teos pursuaa alluusioita ja viittauksia satujen maailmaan. (Muut lukupiirissämme eivät kuitenkaan lämmenneet sille, että teokseen oli sotkettu mukaan sadut.) Lisäpisteitä teos saa ehdottomasti myös siitä, että siinä siteerataan Astrid Lindgrenin sanoittamaa ihanaa Idas sommarvisa -laulun sanoja sekä lempirunoilijani Edith Södergranin Dagen svalnar mot kvällen -runoa (ja ruotsiksi tietysti! <3).

Vaikka teoksen teinimäisyys ja kliseemäisyys etäännytti aika tavalla lukukokemusta, oli teos kuitenkin aika vetävää ja nopeaa luettavaa. Varsinkaan loppua kohden kirjaa ei malttanut laskea enää käsistä. Rakenteellisesti teos on hienosti kudottu kokonaisuus: menneisyys ja nykyisyys kiedotaan hienovaraisesti yhteen, asioita paljastetaan pikku hiljaa, jos ollenkaan ja lukija saa arvailla ja tehdä päätelmiä. Tunsin olevani kuitenkin aivan liian vanha tällaiselle kirjalle,  mutta lukupiirikirjana teos toimi hyvin. Simukka on maailmallakin niin tunnettu nimi, että oli yleissivistyksen ja myös äidinkielenopettajan ammattini vuoksi mielenkiintoista tutustua.

Punainen kuin mansikka! Tämän bloggauksen kirjoittaminen onnistui sopivasti töissä mansikanmyynnin lomassa :)

Salla Simukka
Punainen kuin veri, 2013
Tammi
264 s.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Laura Ingalls Wilder: Pieni kaupunki preerialla


Viime keväänä alkanut uusintakierrokseni lapsuudestani rakkaan kirjasarjan parissa jatkui edelleen ja loppu alkaa jo pian häämöttää.  Pitkä talvi preerialla -kirjan jälkeen vuorossa oli Pieni kaupunki preerialla. Edeltävä kirja tuntui jotenkin hieman puiselta sarjan muihin osiin verrattuna, mutta Pieni kaupunki preerialla sai minut taas heittäytymään täysin rinnoin Lauran tarinan vietäväksi! Pieni talo -sarjan kirjoissa on vanhan ajan lumoa, joka viehättää ja pitää otteessaan.

Kirjassa kuvataan jälleen Ingallsien perheen tavallista arkea. Nyt he asuvat kaupunkitalossaan ja myös Laura pääsee ensimmäistä kertaa elämässään oikeisiin töihin auttaessaan erästä rouvaa miesten paitojen ompelussa. Näin Laura osallistuu Marja-siskon opiskelurahojen kartuttamiseen. Ja pikku hiljaa perhe saa vihdoin kasaan tarpeeksi rahaa, jotta sokea Marja-sisko saadaan lähetettyä sokeille tarkoitettuun erityiskouluun. Iloisella asialla on kuitenkin myös varjopuolensa: Marja joutuu lähtemään kauas, kauas pois, pois perheensä parista. Niin Laura kuin muukin perhe ikävöi Marjaa. Laura ja Leena käyvät ahkerasti koulua kaupungissa. Lopulta kirjassa tapahtuu jo jotain siihen suuntaan viittaavaa, mitä kärsimättömästi odottelin jo edellisen kirjan kohdalla: kirjan lopussa syttyy jonkinlaista säpinää Almanzo Wilderin (Lauran tulevan aviomiehen) sekä Lauran välillä. Laura tosin on vielä niin nuori ja kokematon, että ihmettelee kovasti, miksi ihmeessä Almanzo yhtäkkiä haluaa saatella häntä joka päivä kotiin.

Kirja päättyy siihen, kuinka Laura saa vihdoin opetustodistuksen ja hänelle tarjotaan opetuspaikkaa eräällä toisella paikkakunnalla, mikä jännittää Lauraa kovin. Näihin tunnelmiin teos loppui, ja Lauran elämästä opettajana kerrotaankin seuraavassa kirjassa Onnen kultaiset vuodet. Lopetus tuntui puhuttelevan ajankohtaiselta, kun itsekin sain äidinkielenopettajan todistuksen juuri tänä kesänä ja olen suuntaamassa toiselle paikkakunnalle opetustyöhön syyslukukauden alkaessa ja itsenäistymässä samalla vanhemmistani. Ehkä osittain senkin vuoksi koin teoksen erityisen ihanana, ja koin voimakkaasti Lauran vatsassa myllertävät perhoset omassani.

Muutenkin mielestäni tässä teoksessa oli erityisen mielenkiintoista se, että teoksessa  käsiteltiin paljon opettajuutta.  Almanzo Wilderin siskon neiti Wilderin tulessa opettajaksi Lauran ja Leenan koulussa syntyy kaikenlaisia ongelmia. Herttaista ja teennäistä hymyä hymyileva neiti sanoo piut paut kurinpidolle ja haluaa, että kaikki vain herttaisesti rakastavat toisiaan. Tuloksena on täysi kaaos ja sekamelsa, ja kohta neiti ei enää olekaan kovin herttainen, varsinkaan Lauralle ja Leenalle, joita hän näyttää vihaavan jostain tuntemattomasta syystä.

Maltan tuskin odottaa, että pääsen etenemään jossain vaiheessa sarjan seuraavaan osaan Onnen kultaisiin vuosiin ja kokemaan Lauran kanssa opettajuuden onnen. Ehkäpä voisin aloittaa sen samaan aikaan kuin uuden työni?

Siteeraan tähän loppuun erästä kaunista runoa, jonka Lauran pikku sisko Leena lausuu eräässä koulunäytännössä ja joka puhutteli erityisesti:

Seisoi veistäjäpoika taltta kädessään
eessä marmorisen paaden.
Hymy iloinen loisti silmistään,
oli enkeliunelmia mielessään.
Tuon unelman kivehen veisti hän
monin terävin taidokkain viilloin.
Hohde taivainen valaisi veistäjän,
oli vanginnut unelman herkän.

Mekin veistäjiä elämän
oomme vailla muotoamme,
Kunnes kerran Jumalan käskystä
elämänunelman saamme.
Se kaivertakaamme kivehen
monin terävin taidokkain viilloin.
Sen kauneuden löydämme taivaisen,
tuon unelman - muotomme aidon.

Laura Ingalls Wilder
Pieni kaupunki preerialla
(Little Town in the Prarie, 1941)
Suom. Inkeri Pitkänen
Gummerrus
282 s.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

F. C. Burnettin suloinen Pikku lordi


Salaisesta puutarhastaan parhaiten tunnetun englantilaisen lastenkirjailijan Frances Hodgson Burnettin Pikku lordi  on suloinen teos, joka lumoaa viattomuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan. Kirja on ikään kuin sisarteos saman kirjailijan Pikku prinsessalle, jonka luin viime kesänä lukumaratonin yhteydessä. Juonenrakenteiltaan teoksista löytyy yhtäläisyyksiä, mutta siinä missä Pikku prinsessa on pienten tyttöjen kirja, on Pikku lordi ikään kuin poikakirja, sillä päähenkilönä on poika. Uskoisin kyllä teoksen kiehtovan silti myös tyttöjä ja näin oli asian laita omallakin kohdallani.

Pieni suloinen Cedrik-poika asuu New Yorkissa rakkaan äitinsä kanssa ihan tavallisessa kodissa. Cedrikin isä on hiljattain kuollut ja äiti jäänyt leskeksi. Suurena lohtuna äidillä on kuitenkin hänen hellä ja rakastava pieni poikansa. Eräänä päivänä kuitenkin tapahtuu kummia ja Cedrikin elämä heittää kuperkeikkaa: kaukaa Englannista saapuu lakimies, joka ilmoittaa, että Cedrikistä tuleekin lordi Fauntleroy ja hänen on muutettava Englantiin isoisänsä Dorincourtin kreivin luokse.

Dorincourtin kreivillä on ollut kolme poikaa, joista nuorin oli Cedrikin isä. Pojat ovat kuitenkin kuolleet yksi toisensa jälkeen, vanhimmilla pojilla ei ollut lapsia, joten perintäjärjestyksen mukaan nyt nuorimman pojan ainoasta lapsesta tulee lordi ja aikanaan myös kreivi. Pikku lordi Fauntleroylla ei ole tiedossa kovin lupaava elämä Englannissa, sillä hänen isoisänsä ei ole tiettävästi mukava mies. Hän ei ole pitänyt yhteyttä nuorimpaan poikaansa sen jälkeen kun tämä meni naimisiin vastoin hänen tahtoaan köyhän amerikkalaisen tytön kanssa. Kreivi ei kutsu pojanpoikaa luoksensa sukurakkaudesta, vaan turhamaisuudesta. Hän olettaa luokseen saapuvan pojan olevan kuriton ja sivistymätön pojannulikka. Mutta mitä tapahtuu, kun hyväsydäminen, viaton ja ennakkoluuloton pieni poika kohtaa äreän ja äksyn, lapsivihamielisen vanhan ukon?

Alkuun minua häiritsi teoksen naivius ja hyveellisyys. Cedrik, pikku lordi on kuvattu niin yltiöimelän suloiseksi ja täydelliseksi, että uskottavuus kärsi ja pidin hahmoa jo ärsyttävän täydellisenä. Hän on paitsi täydellisen hyvä, myös täydellisen kaunis ulkomuodoltaan. Tällaisen kirjan lukeminen tuntui aika suurelta kontrastilta edellistä lukemaani kirjaa John Irvingin Kaikki isäni hotellit -teosta vasten, mikä voi olla osasyynä alkuärsytykseen. Kuitenkin teoksen edetessä sydämeni lämpeni Cedrikiä ja sen myötä koko kirjaa kohtaan. Ja kuka voisi muka pitää sydämensä kylmänä niin herttaisen olennon edessä? Siihen ei kyennyt edes Dorincourtin kreivikään.

Pikku lordi taittui loppuunsa ihanan sänkyaamiaisen lomassa herättyäni ensimmäisen omassa kodissani vietetyn yön jälkeen. 

Tämä kirja tarjoaa ihanteita, ei niinkään realismia. Se voi haitata monia aikuislukijoita, mutta minusta on hienoa, että lapsille on tarjolla kirjoja, joissa on viattomuutta, hyvyyttä ja kauniita ihanteita. Ja Pikku lordilla on lopulta paljon sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin: hyvyydellä voi voittaa pahuuden ja uskomalla jokaisesta ihmisestä löytyvään hyvään voi todella saada sen hyvän puhkeamaan kukkaan.

Tämä oli onnellinen hyvänmielenkirja, joka myös kosketti ja sai puhkeamaan kyyneliin silkasta liikutuksesta. Toivoisin, että tässä maailmassa voisi olla enemmän Pikku lordin kaltaisia lastenkirjoja sekä tietysti sitäkin enemmän toivoisin maailmasta löytyvän enemmän pikku lordin kaltaisia ihmisiä!


Frances Hodgson Burnett
Pikku lordi
(Little Lord Fauntleroy, 238 s.)
Otava
238 s.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Irvingin värikäs ja elämänmakuinen Kaikki isäni hotellit

Ja me uneksimme edelleen. Sepitämme omaa elämäämme. Lahjoitamme itsellemme pyhimysäidin, teemme isästämme sankarin. Ja jonkun isosta veljestäkin tulee sankari –niin kuin jonkun isosta siskostakin. Me keksimme sen mitä rakastamme ja mitä vihaamme. Aina tulee olemaan urhoollinen kadotettu veli – ja pieni kadotettu sisar. Me uneksimme uneksimasta päästyämme: uneksimme maailman hienoimman hotellin, täydellisen perheen, elämän joka on ikuista rantalomaa. Ja unelmat karkaavat mielestämme sitä mukaan kuin ehdimme niitä kuvitella.

John Irvingin Kaikki isäni hotellit oli ravisteleva, hieno ja ristiriitainen lukukokemus. Teos oli toinen kokonaan lukemani Irvingini. Pari vuotta sitten kesällä luin Blogistanian II lukumaratonin yhteydessä Oman elämänsä sankarin, joka oli hieno lukukokemus. Niin oli Kaikki isäni hotellitkin. Monella tapaa se oli kuitenkin hyvin erilainen, rajumpi. (Viime kesänä yritin Garpin maailmaa, mutta se ei omalla kohdallani ainakaan ensi yrittämällä lähtenyt kunnolla käyntiin jäi lopulta kesken.)

Kaikki isäni hotellit kertoo Berryjen värikkäästä viisilapsisesta "hotelliperheestä". Isä Win ja äiti Mary ovat tavanneet ja löytäneet toisensa työskennellessään teini-ikäisinä eräässä hotellissa. Myös tuosta kesästä alkaen heidän elämäänsä taustoittaa Freud-niminen juutalainen mies sekä karhut. Freudin karhusta State O´Mainesta, josta tuleekin Berryjen karhu, sekä myöhemmin teoksessa esiintyvä Susie-karhu muodostuvat keskeisiksi hahmoiksi tarinassa. 

Win ja Mary menevät naimisiin, perustavat perheen ja saavat viisi lasta, kaikki omanlaisiaan persoonia. Vanhin lapsi Frank on homoseksuaali ja hänellä on hieman omituisia harrastuksia, seuraavan sisarussarjassa tytär Franny on rääväsuinenn tyttö, joka tietää, mitä haluaa. Minä-kertoja ja kesimmäinen lapsi John syö banaaneja ja nostaa painoja tullakseen vahvaksi. Toiseksi nuorin lapsi Lilly on herkkä taiteilijasielu, jonka suomalaislääkäri diagnosoi kääpiökasvuiseksi, joka tekee kaikkensa kasvaakseen ja joka aikanaan aikaansaa kasvamisen tuskastaan menestysromaanin Kasvukipuja. Nuorin lapsi Egg tykkää pukeutua hassuihin pukuihin ja on aina hieman pihalla ja kysyy "mitä?".  Isä Win ostaa vanhan tyttökoulun ja tekee siitä hotellin, joka saa nimekseen The Hotel New Hampshire. Berryjen perheen matka käy hotellista hotelliin, myös rapakon toiselle puolelle Wieniin. Lapset viettävät lapsuutensa ja osa heistä myös aikuisuutensa hotelleissa.

Kaikki isäni hotellit on elämänmakuinen ja elämänmittainen teos. Sen polveilevassa tarinassa tulee esiin koko elämän kirjo – niin hyvä kuin paha. Tämä oli lukupiirikirjamme, ja joku lukupiirissä sanoikin osuvasti, että kirjassa tapahtuu kaikki kuviteltavissa oleva paha, mitä ikinä voi vain tapahtua. Kirjassa käsitellään raiskausta, insestiä, itsemurhaa, terrorismia ja perheenjäsenen kuolemaa. Kirja rikkoo monia raja-aitoja ja tabuja ajatuksia herättävällä tavalla. Näistä kaikista kamaluuksista huolimatta kirjaa sävyttää miellyttävä lämminhenkisyys. Kirjassa on paljon kaikkea ällöttävää ja inhottavaa, kuitenkin myös paljon kaikkea herkkää, liikuttavaa ja koskettavaa. Ennen kaikkea se on kuitenkin kuvaus värikkäästi hersyvästä elämästä sekä siitä, että kaikesta voi kuitenkin lopulta selvitä, tapahtuipa elämässä mitä tahansa.

Irvingin kerrontatyylissä ja kielessä on jotakin, mistä pidän hirveästi. Kaikki isäni hotellit -romaanissa (kuten myös Oman elämänsä sankarissa) realismiin yhdistyy hupaisalla tavalla absurdeja, kuitenkin realistiseen viitekehykseen sopivia yksityiskohtia, mikä on mielestäni hauskaa. Lisäksi minua viehättää hänen kirjoissaan (sekä itse lukemissani että niissä, joista olen lukenut toisen käden lähteistä) se, että niihin liittyy kirjallisia merkitysulottuvuuksia ja että niistä voi huomata Irvingin tuntevan hyvin kirjallisuuden historian. Haluan ehdottomasti jossain vaiheessa lukea lisää hänen tuotantoaan. Ystäväni Owen Meany on luultavasti seuraava Irvingini.


John Irving
Kaikki isäni hotellit
(The Hotel New Hampshire, 1981)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi
491 s.


maanantai 6. heinäkuuta 2015

Ruislinnun laulua Eino Leinon päivänä

Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

 Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Tänään 6.7 vietetään Eino Leinon syntymäpäivän vuoksi Eino Leinon päivää sekä lisäksi myös runon ja suven päivää. 

Yllä lainaamani Eino Leinon Nocturne lienee Leinon tunnetuin runo, ja henkilökohtaisesti se on yksi ylimmistä lempirunoistani sekä yksi niistä muutamista runoista, jotka osaan alusta loppuun  asti lausua ulkomuistista. Minulle Eino Leino merkitsee juuri Nocturnea sekä Helkavirsiä I -kokoelmassa ilmestynyttä Tumma-runoa. Tumma-runoon tutustuin auskultointivuotenani suorittaessani sivuaineharjoitteluani äidinkielen opettamisessa. Aiheenani oli käydä läpi Suomen kirjallisuushistoriaa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ja symbolismia. Leino oli yksi tärkeimmistä läpikäydyistä nimistä. Oppikirjassa oli eräs kotitehtävä Tumma-runosta, ja minä, joka elin silloin monella tapaa vaikeaa elämänvaihetta "nähden kauhuja kaikkialla" ja "havaiten haltijoita pahoja" löysin itseni Tummasta.  Runosta tuli minulle sen vuoksi läheinen. Sivuaineharjoitteluni oli auskuvuoteni kohokohtia, sillä sen kautta koin löytäväni opettajuuteni ja opettamisen ilon. Siksi kokonaisuudessaan Leino ja Tumma välkkyvät aina mielessäni kauniina muistoina tuolta ajalta. Leino ja Tumma ovat jollakin tasolla oikeastaan viitoittaneet tieni opettajaksi.

Kuitenkin nykyään Nocturne on minulle rakkain Leinon runo. Siinä missä Tumma sisältää nuoruuden tuskani ajalta, jolloin koin vielä harhaillen etsiväni paikkaani ja tietäni maailmassa (erityisesti ammatillisessa mielessä), sisältää Nocturne sen vakaan onnen, jonka (ainakin tämän hetkisen kokemukseni mukaan) koen saavuttaneeni. Kuitenkin näin nuorena ihmisenä myös moni asia elämässä on avoinna, enkä tiedä, mitä hämäräisen tieni päässä olevassa tuvassa häämöttää. Tällä hetkellä hämäräinen tieni näyttäää johtavan uuteen työpaikkaan, äidinkielenopettajuuteen ja niiden myötä ensimmäiseen omaan asuntooni. Nocturne kuvastaa tämän hetkisiä tuntojani elämästä.


Leino on vanginnut Nocturneen hienosti kesäyön tunnelman. Runon puhuja on luonnon edessä vastatusten oman elämänsä kanssa. Itsekin usein luonnon keskellä pysähdyn katsomaan niin eteeni kuin taakseni omassa elämässäni – luonto kertoo tarinaani. Luonnossa elon piiri pienentyy ja ihminen voi kohdata itsensä. Runo voidaan lukea rakkausrunoksi, ja se onkin omistettu Leinon rakastetulle. Mutta se voidaan lukea nähdäkseni myös monella muullakin tapaa (ja ennen kaikkea minusta muulla tapaa). Kuka tai mikä on tuo mystinen "neiti kesäheinä"? Se voi olla nainen, runon puhujan rakastettu tai se voi olla myös esimerkiksi itse Luonto. Nocturne on mielestäni ennen kaikkea luontoruno, joka ylistää luonnon kauneutta. Kuitenkin runo on monitasoinen ja sisältää samanaikaisesti useita merkitysulottuvuuksia.

Leino kirjoitti Nocturnen ollessaan  Kangasniemellä vierailulla Otto Mannisen luona. Mielestäni ihana yksityiskohta tähän liittyen on, että kuulin juuri kesäkuussa ensimmäistä kertaa elämässäni "ruislinnun laulun korvissani" ollessani Toivakassa, miltei runon syntysijoilla, erään juuri Kangasniemellä asuvan ystäväni räpsiessä kuvia minusta sumuista peltoa halkovalla hämäräisellä tiellä. Oli kaunis kesäyö ja tunnelma kuin suoraan Nocturnesta. Ruislinnun eli ruisrääkän rääkyminen ei sinänsä kovin kaunis ääni ole, mutta voi, Nocturnen sanat mielessäni se kuulosti niin kovin runolliselta!

(Tässä bloggauksessa olevat kuvat ovat ystäväni ottamia juuri kyseiseltä kesäyön kuvausretkeltä, jota ruislinnun laulu sulostutti.)




Runollista Leinon päivää!

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Katsaus kesäkuuhun

Kesäkuussa entinen heppatyttö on päässyt hepostelemaan parikin kertaa vuosikausien tauon jälkeen!

Kesäkuu, joka ei ollut kovin kesäinen, on vierähtänyt jälleen ohi ja aurinkoisena ja hellivän lampöisenä alkanut heinäkuu on täällä. Kesä ja kirjat kuuluvat ehdottomasti ja erottamattomasti yhteen. Niinpä kesäkuu toi tulleessaan monta ihanaa hetkeä kirjojen parissa. Haaveilemiani ulkolukuhetkiä ei ollut paljoa, mutta kun sateet ja tuulet raivosivat ulkona, niin mikäs olikaan ihanampaa kuin kääriytyä tiukasti peittoon kirja kainalossa ja kuppi kuumaa seurana.

Kesäkuun alkaessa pääni täyttyi optimistisista lukusuunnitelmista. Laatimani lukupino on huvennut kesäkuun aikana hieman, mutta ei ehkä niin suurta vauhtia kuin olisin toivonut. Toisaalta kesäkuussa luin myös Margaret Mitchellin Tuulen viemää, joka oli aikamoinen suurromaani. Tätä romaania en ole kuitenkaan blogannut, koska luin sen Klassikkohaasteeseen ja postaus siitä haasteen ohjeen mukaan tulee julkaista vasta 31.7. (Näin ohimennen sanottuna Tuulen viemää on yksi mahtavimpia koskaan lukemiani kirjoja!)

Kesäkuussa kuitenkin bloggasin seuraavista kirjoista:




Kesäkuun kirjat olivat kaikki enemmän tai vähemmän ihania ja hienoja kokemuksia. Oi ihana toukokuu sekä Kesäkirja olivat hyvin vuodenaikaan sopivia tunnelmakirjoja. Mutta Tuulen viemää vie ehdottomasti voiton kesäkuun lukukokemuksista!

Heinäkuuni näyttää aika kiireiselta, sillä olen juuri muuttamassa ensimmäiseen omaan asuntooni saatuani lukion äidinkielenopettajan sijaisuuden ensi syksyksi toiselta paikkakunnalta.  Koko eilinen päivä sujui maalaushommissa aamusta iltaan uudella asunnollani. Lisäksi myyn mansikoita kesätyönäni ja suoritan aika nopealla tahdilla myös autokoulua, ja kohta pitäisi alkaa valmistautua myös tulevaan työhön, sillä minulla ei ole käytännössä mitään kokemusta äidinkielen opettamisesta. Tulevassa työssäni on huima määrä ylityötunteja, joten kesälomalla valmistautuminen on henkiinjäämisen A ja O. 

Toivon kuitenkin, etten kaiken tämän kiireilyn keskellä unohda heinäkuussakaan lukemista. Ja mikä olisikaan sen parempi keino rentoutua ja irrottautua tästä kaikesta pyörityksestä kuin heittäytyä toisinaan hyvän kirjan vietäväksi. Näiden kaikkien kiireiden vuoksi skippasin Blogistanian yhteislukumaratonin, mutta toivon, että voisin heinäkuun aikana jossain kohtaa viettää omaa lukumaratonia - mielellään omassa asunnossani sitten, kun olen saanut sen asumis- ja yöpymiskuntoon (tällä hetkellä projektin alla on sängyn maalaus).


Aurinkoista ja kirjaisaa heinäkuuta!