Lennä ulos ikkunasta ja karkaa puistoon keijukaisten pariin: Peter Pan Kensingtonin puistossa

Jos kysyt äidiltäsi, tiesikö hän Peter Panista ollessaan pieni tyttö, hän sanoo. "No, tokihan minä tiesin", ja jos kysyt häneltä, ratsastiko Peter Pan vuohella tuolloin, hän sanoo: "Mikä hupsu kysymys, totta kai hän ratsasti". Jos taas kysyt isoäidiltäsi, tiesikö hän Peter Panista ollessaan tyttö, hänkin sanoo: "No tokihan minä tiesin", mutta jos kysyt häneltä, ratsastiko Peter Pan vuohella tuolloin, hän sanoo, ettei ole koskaan kuullut tällä olleen vuohta. Ehkäpä hän on unohtanut, aivan niin kuin hän joskus unohtaa  nimesi ja kutsuu sinua Mildrediksi, mikä on äitisi nimi. Silti, tuskinpa hän voisi unohtaa niinkin tärkeän asian kuin vuohen. Senpä vuoksi vuohta ei ollut, kun isoäitisi oli pieni tyttö. Tämä todistaa, että Peter Panista kerrottaessa vuohesta aloittaminen (kuten useimmat tekevät) on yhtä hölmöä kuin takin pukeminen ennen paitaa.

Tietenkin se myös todistaa, että Peter on melkoisen vanha, mutta oikeasti hän on kuitenkin saman ikäinen, joten sillä ei ole mitään väliä. Hän on viikon vanha, ja vaikka hän syntyikin kauan sitten, ei hänellä koskaan ole ollut syntymäpäivää, eikä sellaisen viettämiseen ole koskaan pienintäkään mahdollisuutta. Syy on siinä, että hän pakeni ihmisenä olemista, kun hän oli seitsemän päivän ikäinen; hän pakeni ikkunasta ja lensi takaisin Kensingtonin puistoon. 

Näin alkaa J. M. Barrien Peter Pan Kensingtonin puistossa, joka on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Barrien luoma satuhahmo ikinuoresta, vastuuttomasta Peter Panista. 

Tämä on siis täysin eri tarina Peter Panista kuin se kaikille tuttu tarina, jossa Darlingin perheen lapset Wendy, John ja Michael lentävät Peter Panin mukana Mikä-Mikä-Maahan (tai uuden suomennoksen mukaan Kaukamaahan), jossa seuraa jännittävä merirosvoseikkailu Kapteeni Koukkuineen ja kadonneine poikineen. Tämä tarina kerrotaan J. M. Barrien vuonna 1911 julkaisemasta teoksessa Peter Pan, jonka luin viime keväänä. Peter Pan -teosta ei voida pitää minään jatko-osana Peter Pan Kensingtonin puistossa -teokselle, vaikka siinä esiintyykin sama hahmo ja vanhempana kuin Peter Pan Kensingtonin puistossa -teoksessa. Pikemminkin Peter Pan -teos on saman hahmon ja aiheen kehittelyä pidemmälle. Peter Pan -hahmoissa on selkeästi monia yhteneväisiä piirteitä, paljon muutakin kuin nimi, mutta ne ovat kuitenkin siksi erilaisia,  että näkisin kyseessä olevan kuitenkin eri hahmojen. Peter Pan Kensingtonin puistossa on alunperin osa aikuisille tarkoitettua romaania The Little White Bird (1902).

Peter Pan Kensingtonin puistossa -teoksessa Peter Pan on vasta seitsemän päivän ikäinen vauva ja sellaisena hän ikuisesti pysyykin. Tosin mainittakoon, että hän on taidoiltaan ja kyvyiltään aivan yliluonnollisen taidokas ja neuvokas vauva, mutta tämähän on satu ja tässä on monia muitakin saduille tyypillisiä yliluonnollisen ihmeellisiä aineksia. Viikonvanha pikku Peter pakenee ihmisenä olemista ikkunasta lentämällä Kensingtonin puistoon keijujen pariin. Aina illalla puiston sulkeuduttua keijut ryömivät piiloistaan ja puistoon syntyy aivan oma  sadunhohtoinen maailmansa. Tässä tarinassa on taikaa!

Olipa mukavaa lukea vihdoin tämä Turun kirjamessu -löytöni! Pidin tarinasta ja sen sadunhohtoisuudesta. Tarinan pienet absurdit ja hullunkuriset piirteet tuovat etäisesti mieleen myös Liisan Ihmemaassa. Mutta ennen kaikkea pidin kirjan tyylistä, jota minun on vaikea kuvailla sanoin. Jos sanon, että pidin tyylin lapsenomaisuudesta ja leikittelevyydestä, niin olen varmaan aika lähellä tarkoittamaani. Mutta ennen kaikkea pidin siitä, että tämän lapsenomaisuuden ja leikittelevyyden, näennäisen yksinkertaisyyden taakse kätkeytyy niin paljon. Paljon jotakin sellaista, joka ei oikeastaan ole ollenkaan lapsellista. Teksti tihkuu merkityksiä, jotka odottavat löytäjäänsä. Nämä asiat ovat omianisia myös Peter Pan -teokselle, ja pidin niistä myös siinä. Erityisesti seuraava virke jäi elämään mieleeni. Ajatella, mitä kaikkea siihen voi ajatella kytkeytyvän!

Syy siihen, miksi linnut osaavat lentää ja me emme, on yksinkertaisesti se, että ne luottavat itseensä täysin, sillä jos on luottamusta, on myös siivet.

Erityisen vaikuttava oli mielestäni teoksen loppu, joka oli itse asiassa yllättävän raju ja synkkä verrattuna aiemmin vallinneeseen hilpeään ilmapiiriin. Pidin lopusta ennen kaikkea sen vuoksi, että se avasi erittäin monia metaforisia ja allegorisia tulkintamahdollisuuksia.

Teoksen rakenne oli jotenkin aika hajanainen, vaikka alku ja loppu tuntuivat selkeiltä. Mutta se, mitä siinä välissä tapahtuu, tuntui toisinaan vähän irralliselta ja huonosti jäsennellyltä. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Kirja tarjosi nimittäin kuitenkin ennen kaikkea hyviä hetkiä ja tuokioita. Hetkiä sanojen ja merkitysten maailmassa. Tässä kirjassa jokainen sana on nautinto. Pala vapautta ja leikkiä lapsenomaisessa maailmassa Peter Panin kanssa. Paluu sinne, jossa elämäni aloitin.

Mielenkiintoisinta teosta lukiessa oli miettiä, kuka tuo Peter Pan oikeastaan on ja mitä hän edustaa? Tuo poika, joka on tuttu jokaisella lapselle? Onko hän se avuton ja vastuuton osa jokaista ihmistä, se osa, joka vain haluaa lentää ikkunasta ulos, mennä tanssimaan keijujen kanssa ja pysytellä aina pienenä ja vapaana? Se osa, joka on meissä ollessamme pikku lapsia, joka haluaa vain pistää ranttaliksi ja olla hankala, mutta se osa, joka normaalisti kuitenkin pikku hiljaa katoaa kasvun myötä? Mutta se osa, jonka kuitenkin aina muistamme ja jota ehkä hieman kaiholla ajattelemme? Lapsen viattomuus ja autuas tietämättömyys maailman murheista ja aikuisen vastuista?

Tietysti voi myös ajatella, että Peter on vain Peter. Poika, joka lentää ulos ikkunasta eikä vanhene koskaan. Mutta niin tämä kuin aiemmin lukemani  Peter Pan -teos antaa mielestäni olettaa, että Peter Pan voisi olla paljon muutakin kuin pelkkä Peter Pan.

Pidin myös teoksen omalaatuisista, persoonallisista, hieman kömpelöllä jäljellä tehdyistä kuvista, joissa korostuu satumaisuus. Keijujen valtakunta ja puiston vihreys piirtyvät niiden avulla elävinä eteeni.

(Itse Peter Pan näyttää tosin kuvissa mielestäni hieman omituiselta – aivan kuin hän olisi jokin pikkulapsen, vanhan ukon ja keijukaisen risteymä.)

Loppuhuomautus

Jos haluat, että sinulle jää tämän jutun lukemisesta ainoastaan hyvä mieli ja haluat elää siinä illuusiossa, että J. M. Barrie oli mainio kirjailija, niin lopeta lukeminen tähän. Jos puolestaan haluat hieman järkyttää itseäsi, niin jatka.

Peter Pan Kensingtonin puistossa -kirjassa oli eräs kohta, joka hieman tökkäsi silmääni pahalla tavalla ja toi yhtäkkiä mieleeni Sallan lukupäiväkirjan Peter Pan -bloggauksesta joskus lukemani seikan, että J. M. Barriesta olisi olemassa pedofiiliahuhuja, joita ei kuitenkaan ole voitu täysin varmistaa, vaikkei myöskään täysin tyrmätä.

Tuo kohta oli seuraava:

Maimie polki jalkaansa kiukkuisena ja oli pyyhkimässä silmiään, kun hän kuuli ystävällisen äänen sanovat: "Älä itke, pieni lapsi, älä itke", ja sitten hän kääntyi ympäri ja näki valloittavan pienen alastoman pojan katsovan häntä kaihoisasti. Hän tiesi välittömästi, että pojan täytyi olla Peter Pan.

Olenko minä ainoa, jonka mielestä tämä kohta kuulostaa... no jotenkin vähän epäilyttävältä? Siis valloittava pieni alaston poika ja kaihoisa katse...! (Tai sitten vain ylitulkitsen Sallan lukupäiväkirjasta saamaani taustatietoa vasten.)

J. M. Barrie

Peter Pan Kensingtonin puistossa

(Peter Pan in Kensington Gardens, teoksessa: The Little White Bird (1902))

Suom. Mikko Vuorinen
Ulkoasu ja kuvitus: Matti Mitroshin 

BTJ Kustannus

76 s.

Matkalla Kaukamaahan Peter Panin kanssa

Nyt päätin tappaa blogihiljaisuuteni ainakin taas hetkeksi ja kirjoittaa kirjasta, jota olen lukenut peräti yli kaksi kuukautta, vaikka se on kovin pieni sekä kaiken lisäksi myös mukaansatempaava, vallan ihastuttava, riemastuttava, räikeä ja kauhistuttava. Suoraan sanoen, oikea helmi kirjojen joukossa. Ja vaikka olen haaveillut sen lukemisesta jo iät ja ajat, lukeminen venyi, kuten myös kirjoittaminen; sain nimittäin kirjan päätökseen jo maaliskuun viimeisenä päivänä. Siis TADAA, sanen esitellä:

J.M. Barrien kuuluisa Peter Pan!

Alkuperäisenä ja lyhentämättömänä versiona, joka ilmestyi suomeksi ensi kertaa vasta vuonna 2011, uudenlaisena suomennoksena.

Vau, jännittääkö? Minua ainakin!

Kaikki lapset paitsi yksi kasvavat isoiksi. He ymmärtävät sen jo varhain, ja kerron nyt, miten se selvisi Darlingin perheen Wendy-tytölle.  Kun Wendy leikki kerran kahden vanhana eräässä puutarhassa, hän poimi tapansa mukaan maasta kukan ja juoksi sitten äitinsä luo. Hän taisi näyttää aika suloiselta, koska äiti pani käden sydämelle ja huudahti. "Voi Wendy, miksi sinä et voi olla aina samanlainen kuin nyt!" Puheenaihe jäi siihen, mutta silloin Wendy tajusi, että kasvaisi väistämättä isoksi.  Kaikki tajuavat sen kaksivuotiaana. Kaksivuotispäivä on lopun alkua.

 

Kaikkihan tuntevat tarinan Peter Panista, hupaisasta ja ihanasta pojasta, joka ei halunnut kasvaa isoksi. Ja Darlingin perheen pikku kullanmuruista, Wendystä, Johnista ja Michaelista, jotka lentävät Peter Panin ja Helinä-keijun matkassa Mikä-Mikä-Maahan. Mikä-Mikä-Maahan, joka on hauska ja iloinen paikka, vaikka siellä koetaankin jännittäviä merirosvoseikkailuja.

 

Vai tuntevatko sittenkään?

 

Nimittäin sillä tässä uudessa, alkuperäisteokselle uskollisessa suomennoksessa asiat ovat aika paljon toisin. Aloitetaanpa siitä, että Mikä-Mikä-Maata ei ole olemassakaan! Ei myöskään Helinä-keijua. On Kaukamaa sekä Raikuli-keiju. Näiden sanojen sulattaminen vei paljon aikaa. Itse asiassa Kaukamaata en ole vieläkään sulattanut loppuun asti. Lieneekö syy se, että olen niin kovasti kiintynyt Mikä-Mikä-Maa-sanaan blogini nimen vuoksi?

Toisaalta, Mikä-Mikä-Maa-nimellä on ehkä liian positiivinen konnotaatio suhteessa siihen, kuinka synkeäksi ja karuksi paikaksi se teoksessa kuvataan. Kun otetaan huomioon keijun luonne, on Raikuli myös paljon kuvaavampi nimi keijulle kuin Helinä. Raikuli on nimittäin aikamoinen raikuli, tuhma, ilkikurinen, röyhkeä ja mustasukkainen olento, joka mielellään ottaisi Wendyn hengiltä.

Yllätyksiä kirjaan mahtui myös monia muita. Suurimmat yllätykset liittyvätkin nimenomaan siihen, että Peter Pan ei olekaan mikään kevytmielinen, hilpeä ja iloinen lastenkirja. Se on traaginen, surullinen, kova, karu ja melkein kaikkea muuta kuin lastenkirja. Toisaalta Barrie hallitsee myös huumorin, mutta kirjan huumori ei ole pelkästään hilpeää, vaan myös synkeää.

Peterin hahmo on moniulotteinen. Toisaalta se on säälittävä ja traaginen kuva pojasta, jolla ei ole äitiä, mutta toisaalta Peter näyttäytyy todella julmana ja itsekkäänä, melkein pahana ja aivan raivostuttavan huonostikäyttyäytyvänä pojannulikkana. Sisäinen kasvattajani oikein heräsi pintaan kirjaa lukiessa, ja minun olisi kerran jos toisenkin tehnyt mieli sanoa Peterille muutama tarkoin valittu sana!

Koska ajattelin osallistua kirjalla myös Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, voisin kirjoittaa muutaman sanan myös tästä teemasta. Itse asiassa aivan silmiinpistävä teema kirjassa on äitiys ja äitien merkitys. Peter Pan on suorastaan ylistyspuhe äideille. Teoksen äitikuva on hyvin vanhanaikainen ja perinteinen, miltei liian siloiteltu ja epärealistisen ihannemainen. Jopa siinä määrin, että pieni sisäinen feministinen ääni pääni sisällä heräsi eloon ja ärsyyntyi tästä. Tämä on aikamoinen saavutus kirjalta, sillä pidän itseäni enemmänkin antifeministinä.

Wendystä, joka on hyvin pieni tyttö, tulee Kaukamaan kadonneiden poikien äitihahmo, sillä hän on yhtä kaikki naispuolinen ja luotu äidiksi. Pojat suorastaan palvovat häntä.

Mutta toisaalta: tämä äitiyden ylistys oli kaunista ja herttaista luettavaa. Mitä olisimmekaan ilman äitejä?

Olisimme onnettomia kadonneita poikia Kaukamaassa, poikia, jotka alati kaipaavat äitiä.

Parasta teoksessa oli tyyli ja kielikuvat. Pidin tavattomasti tästä lapsenomaisesta tyylistä, joka on yhtä aikaa sekä keveän leikkimielinen, että syvällisen vakavamielinen. Kielikuvat ovat oivallisia ja syvälle meneviä – ihanaa pientä aivojumppaa lukijalle. Minua jäi tavattomasti kiehtomaan ja kiinnostamaan se suukko, joka rouva Darlingin suunpielessä väreilee, ja jota kukaan ei pysty saamaan omakseen. Myös rouva Darlingin romanttisen luonteen vertaus pieniin sisäkkäisiin rasioihin oli vallan ihastuttavaa.

Äiti oli kaunis, ja hänellä oli romanttinen luonne ja hyvin herttainen ja veitikkamainen hymy. Hänen romanttinen luonteensa oli kuin ne pienet sisäkkäiset rasiat, joita tuodaan idän salaperäisistä maista – ne, joista jokaisessa on vielä pienepi rasia – ja hänen herttaisesti ja veitikkamaisesti hymyilevillä huulillaan oli yksi suukko, jota Wendy ei saanut millään, vaikka se näkyi aivan selvästi oikeassa suunpielessä.
( – –)
Isä sai hänet kokonaan omakseen lukuunottamatta  sisimmäistä rasiaa ja sitä suukkoa, joka oli hänen suunpielessään. Isä ei edes tiennyt rasiasta ja suukkoa hän lakkasi havittelemasta ajan mittaan.  Wendy arveli, että äiti oli saattanut antaa suukon Napoleonille, mutta minä veikkaan, että Napoleonkin olisi tavoitellut sitä turhaan, suuttunut ja lähtenyt ovet paukkuen.


Mielenkiintoisin kysymys, jonka teos nosti, oli ne merkitykset, joita liitetään Peter Paniin ja Kaukamaahan. Kuka on Peter Pan ja mistä hän tulee? Missä on Kaukamaa? Onko se jokaisen lapsen mielikuvituksessa, paikka, jonne lapset tietyssä iässä lentävät mielikuvituksen siivin? Vai onko se jotakin synkempää? Onko se itse kuolema? Vai onko se molempia yhtäaikaa, moniulotteinen metafora?

Muualla:

Lurun luvut -blogi

Sallan lukupäiväkirja -blogi