Ensi lemmeltäni kerran tiedustin:
Eloni tähti, kuinka virisit,
Ja lempeän sä loistos mistä sait?
Nämä runosäkeet
sanat aloittavat J.L. Runebergin Hannan,
joka on pieni ja kaunis idyllieepos. Hanna kertoo maalaispappilan 17-vuotiaasta
Hanna-tytöstä ja hänen ensi rakkaudestaan. Käsilläni olevan laitoksen lopussa
on vuoden 1880 Hämäläinen-lehdessä ilmestynyt arvio, jossa kuvataan teosta näin
ihastuttavan (ja hymyilyttävän!) vanhanaikaisin sanakääntein:
Se nyt ainakin saattaa nuorten
sydämet tavallista ahkerammin tykyttämään ja ehkä monen neitosen kyyneleet
vuotamaan. ”Hanna” on kauniimpia ja ihanimpia runoteoksia, mitä maailmasta
löytynee. Se on puettu epos-laulujen muotoon, nimittäin hexameter-värssyihin,
vaikka se sisältönsä puolesta on idylli tahi romanssi.
Sangen huvittavaa on nähdä, kuinka
suomenielinen hexameter tanssii taitavan suomentajan käsissä.
Odotin
teokselta melko paljon, mutta jouduin hivenen pettymään. En ehkä niinkään
teoksen puutteiden vuoksi, vaan siksi, että se oli niin vaikeatajuista
runoutta, ettei tarinaan mukaan hyppääminen käynyt kovin vaivatta. Itse asiassa
eräät teoksen aika keskeiset juonenkäänteet vääntäytyivät vähänymmärtävän
mieleni sisällä hyvin kummalliseen muotoon ja totuus selvisi vasta, kun teoksen
jo luettuani luin kirjan alkuun liitetyn selostuksen teoksesta.
Teosta
kuvataan idylliksi, ja sitä se juuri on. Maaseutu ja pappila, kaunis ja viaton
nuori neito, lumoava luonto ja heräävä rakkauden liekki. Melkeinpä ehkä
liiankin kaunista ja siloteltua ollakseen vakuuttavaa, mutta juuri sen vuoksi
niin kiehtovaa ja vangitsevaa.
Kuten jo
edellä lainatusta arviosta tuli ilmi, suomi ei taivu kovin helposti heksametrin muottiin, joten kieli vaikuttaa perin
kummalliselta ja vaikeatajuiselta, vaikkakin upealta.
Teosta
lukiessa aistin, että hyppysissäni ovat suuren klassikon ainekset. Hannaa
voisin suositella sellaisten klassikkojen ystäville, jotka ovat tottuneita
runomittaan, ja osaavat hypätä kerronnan matkaan heksametrinkin kiemuroissa.
Leikillä lausui näin hän, mut
levotonna sit´impi
Kuuli ja aatteli, kuin hevin hän
sydäntään petollista
Seurannut oli, ett´isäns´armaan
unhotti aivan,
Toivehet unhotti kummankin kotihin
yhä jäädä,
Unhotti kaiken muun sekä
vierast´aatteli yksin.
Hän kotihin nyt tahtoo vaan, ei
rauhotu, kunnes
Kaikk´isälleen hän kertovi, niin
keventäin sydäntänsä.
Seurass´ armaitten näin läksi hän
huolien matkaan.
Johan Ludvig Runeberg
Hanna, 1836
Ruotsista suomentanut: Paavo Cajander
1880
Gummerrus, 2004
67 s.