Tove Jansson:
Taikatalvi
(Trollvinter, 1958)
WSOY
132 s.
Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle,
ryömi vuoteen päädyn messinkinappuloiden ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon
kasvoihin.
Ja sitten tapahtui
jotakin sellaista, mitä ei oltu nähty eikä kuultu siitä päivin, jolloin
ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi, eikä saanut enää unta.
Ah, heittäydyin tämän ihanan muumikirjan lumon vietäväksi jo
aivan ensimmäisistä sanoista lähtien täysin rinnoin. Taikatalvi piirtää lukijan silmien eteen taianomaisen talvisen
maailman, jonka pyörteisiin oli mitä erinomaisin hetki heittäytyä nyt, kun
ulkona pakkanen paukkuu ja maa on valkean vaipan peitossa.
Taikatalvi on muumipeikon seikkailu hänelle uudessa
maailmassa, talven maailmassa, jota hän ei ole aiemmin kokenut. Muumithan
nukkuvat talvensa talviunta, eivätkä tiedä mitään esimerkiksi lumesta tai
muista talven ihmeellisyyksistä. Nyt kuitenkin jostakin kumman syystä
Muumipeikko on herännyt eikä hän saa enää unta. Muumipeikko kokee yksinäisyyttä
uuden keskellä, ja perhe vain nukkuu.
Talven maailmassa kaikki on outoa ja nurin kurin. Aurinko ei
paista. Uimahuone, joka on kesällä Muumiperheen, onkin Tuu-Tikin. Ja
uimahuoneen kaapissa pitäisi olla Muumipeikon kylpytakki, sen hän tietää.
Muumipeikko ei saa kuitenkaan avata uimahuoneen kaappia ja nähdä kylpytakkiaan,
ainoaa tuttua ja turvallista asiaa, joka muistuttaisi häntä kesästä. Onneksi
kuitenkin myös Pikku Myy on herännyt, joten Muumipeikolla on edes yksi tuttu
ystävä jakamassa talven ihmeitä hänen kanssaan.
Kirja käsittelee mielestäni juuri epävarmuuden sietoa.
Hämmennystä uuden ja tuntemattoman keskellä. Tunnetta, kun maailmaa ei voikaan
ymmärtää ja ennustaa. Kun kaikki onkin toisin kuin on tottunut. Ja sitä, kuinka
tästä kaikesta selvitään.
Mörkö kuljeskeli jäällä
aivan omissa mietteissään, joista kukaan ei voinut päästä perille, ja uimahuoneen
vaatekaapissa väijyi se vaarallinen olio kätkeytyneenä kylpyviittojen taakse.
Mitä tuollaiselle saattaa tehdä?
Kaikkea tuollaista on,
minkä tähden lieneekään, etkä mitenkään sitä voi tavoittaa.
Talven kokemuksista ja koettelemuksista Muumipeikko kuitenkin
vahvistuu. Kirja loppuu kohtaukseen, jossa kevät on jo tullut ja Muumiperhe
herännyt, ja Niiskuneiti löytää kevään ensimmäisen krookuksen. Hän haluaisi
panna lasin sen päälle, jotta se selviäisi paremmin kylmästä yöstä. Ilmeisesti
omista kokemuksistaan viisastuneena Muumipeikko sanoo:
-
Älä pane, sanoi muumipeikko. Anna sen
selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää parhaiten, jos
sillä on vähän vaikeuksia.
Kylläpä muumit ovat sitten niin mukavia! Niin ihanan lapsellisia,
mutta kuitenkin niin virkistävän syvällisiä. Nautin!
