Aleksis Kivi
Seitsemän veljestä (1870/1873)
Gummerrus
336s.
Hei, onnitelkaa minua, minä olen vihdoin tehnyt sen: lukenut Seitsemän veljestä!
Näitä suuria suomalaisia pölyltä haiskahtavia klassikoita, joita kohtaan olen tuntenut mitä suurinta ennakkoluuloa. En olisi tietenkään moiseen uhkarohkeaan yritykseen vapaahetoisesti ryhtynyt, vaan siihen minut pakotti Suomen kirjallisuushistorian kurssi.
Mutta saanen iloksenne julistaa: Seitsemän veljestä ei ole lainkaan niin tylsä kirja kuin voisi luulla!
Siis se on suorastaan hauska.
Siis kuvitelkaa nyt: seitsemän sivistymätöntä, typerää, paksupäistä, huonostikäyttäytyvää ja viinaanmenevää miestä karkaavat metsiin asumaan, koska eivät oikein pysty sopeutumaan yhteiskuntaan ja opettelemaan lukemaan. Kymmenen vuotta metsissä vietettyään miehet järkiintyvät ja päättävät ryhtyä kunnon ihmisiksi. Ahkeruudella ja uutteruudella he saavuttavat päämääräränsä, oppivat lukemaan sekä saavat jopa vaimot itselleen (kaikki muut paitsi Simeoni). Näin ei tämä hulvaton tarina jää vaille opetusta.
Siis periaatteessa teoksella oli hyvin hauskat raamit, mutta myönnettäköön; joskus tuli hieman tylsää. Alkuun oli vaikea päästä mukaan ja kiinnostua, mutta viimeistään siinä vaiheessa kiinnostukseni heräsi, kun havaittiin, että kaikki miehet (nuorinta lukuun ottamatta) ovat rakastuneet samaan naiseen, naapurin Venlaan ja päättivät lähteä häntä yhteistuumin kosimaan.
(Kyllä taas huomattiin, kuinka nainen olen lukijana: heti kun kuvioon ilmestyy jokin romanttinen juonne, kiinnostus herää!)
Kirjan kieli on hyvin ilmaisuvoimaista ja värikästä sekä tietysti vanhanaikaista. Vanhanaikaisuuden vuoksi lukukokemus oli jokseenkin raskas, muttei ylitsepääsemättömisti. Yllätyksekseni pidin kirjan vahvasta ja kansanomaisesta kielestä, sillä yleensä en sellaisesta pidä. (Tykkään yleensä kauniista ja siloitelluista tarinoista, korusäkein koristettuina.) Tässä oli jotakin todella suomalaista (yllätys, yllätys!), aivan kuin olisin palanut oikeille suomalaisuuden juurille.
Etukäteen ajattelin myös inhoavani veljeshahmoja, sillä tiesin heidän olevan sellaisia remupekkoja ja huonostikäyttäytyviä nulikoita. Mutta yllätyksekseni huomasin hymähteleväni hymyssä suin heidän koomisille tempauksilleen ja pitäväni heidän elämöintiään ja sananvaihtoaan jollakin tavoin suloisena. Kyllä: nämä huonostikäyttäytyvät miehenköriläät sulattivat sydämeni!
Lempparini oli kuitenkin se kaikkein sydämeltään sivistynein eli Aapo. Jos olisin voinut hypätä romaanin sisään, olisin varmaan mennyt hänen kanssaan naimisiin sen sileän tien. Aapo on ihana! <3
(Oli ne muutkin ihan suloisia.)
