Klassikkohaaste: John Bunyanin Kristityn vaellus

Tänään 31.1.2017 kirjablogistit taas yhteistuumin sivistävät itseään lukemalla klassikoita Klassikkohaasteen nimissä. Tämä klassikkohaaste on jo neljäs laatuaan. Klassikkohaasteessa ideana on sivistää itseään klassikolla, jonka on jo pitkään halunnut lukea, ja blogata siitä. Kooste kirjabloggaajien yhdessä lukemista klassikoista löytyy täältä, haastetta emännnöivästä Yöpöydän kirjat -blogista. Tällä erää hyppäsin itse haasteeseen mukaan ihan viime metreillä ja tämä postaus on myös laadittu viime tingassa, hiki hatussa ja kello kädessä.

Luettavakseni tällä erää valikoitui hieman pölyisempi klassikko vuosisatain takaa. Klassikkoni on nimittäin John Bunyanin Kristityn valellus (Pilgrims´s progress), joka on julkaistu alun perin vuonna 1678. Wikipedian mukaan Kristityn vaellus on  "todennäköisesti luetuin ja käännetyin alun perin englanniksi kirjoitettu kirja", joten ihan pienestä ja mitättömästä klassikosta ei ole kysymys. Tämä klassikko on jo vuosia kummitellut mielessäni sen vuoksi, että Louisa M. Alcottin Pikku naisissa viitataan vahvasti Kristityn vaellukseen. Teoksen alkusanat on tehty Bunyanin sanoja mukaillen ja  Marchin perheen "pikku naiset", siskokset Meg, Jo, Beth ja Amy, lukevat ahkerasti Bunyanin klassikkoteosta ja leikkivät Kristityn vaellusta leikeissään. Kokonaisuudessaan myös Pikku naisia voidaan nähdä vertauskuvana Kristityn vaelluksesta: Marchin perheen pikku naiset Kristityn vaelluksen päähenkilön tapaan yrittävät kasvaa hyviksi kristityiksi ja saavuttaa taivaallisen määränpäänsä. Yksi heistä saavuttaa Taivaan kaupunkinsa jo teoksen aikana - lukijan suureksi suruksi. Näin ohjeistaa Marchin perheen äiti pikku naisiaan lapsuudesta tutun leikin pariin:

Me emme ole koskaan liian vanhoja vaellusleikkiin, koska leikimme sitä tavalla tai toisella koko elämämme ajan. Taakat ovat selässämme ja tie edessämme, ja jos yritämme olla hyviä ja tyytyväisiä, saavutamme monien vaikeuksien ja erehdyksien jälkeen sen rauhan, joka on todellinen Taivaan kaupunki. Kuulkaapa te minun pienet vaeltajani: mitä jos te aloittaisitte matkanne uudelleen, mutta ette leikkisi vaan aivan oikeasti, ja katsoisitte miten pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.

Rouva Marchin kuvaus vaellusleikistä tiivistääkin aika hyvin John Bunyanin Kristityn vaelluksen idean. Kristityn vaellus on allegorinen tarina ihmisen tiestä Jumalan luokse. Päähenkilönä on Kristitty-niminen henkilö, joka on juuri sitä, mitä nimi hänestä kertoo. Allegorisen kertomuksen tapaan myös muut henkilöhahmot on nimetty sen mukaan, mitä he edustavat. Kristitty kohtaa tiellään muun muassa Epäluulon, Pelkurin, Alttiin, Ateistin, Ylpeyden, Maallisen Kunnian, Toivon ja Tietämättömän - vain muutamia henkilöhahmoja mainitakseni. Kristitty asuu alussa Turmion kaupungissa, mutta tuntee raskaan taakan selässään. Kaiken lisäksi hän on saanut varman tiedon siitä, että hänen kotikaupunkinsa tulee tuhoutumaan. Myös asukkaat tuhoutuvat, elleivät etsi tietä pelastukseen, ja sen Kristitty haluaa löytää. Muut turmiolaiset pitävät Kristityn puhetta kuitenkin hulluutena, eivätkä ota varoituksesta vaaria. Niinpä Kristitty joutuu jättämään vaimonsa ja lapsensa niin sanotusti turmion omaksi ja lähtemään etsimään tietään pelastukseen. Matka on pitkä, eikä se ole helppo. Monessa kohtaa matkan vaarat meinaavat viedä hänet mennessään. Lopussa Kristitty kuitenkin saapuu Taivaan kaupunkiin.

Lukukokemukseni teoksesta oli mielenkiintoinen, mutta kokemus kärsi jonkin verran kiireisestä lukemisesta. Tämä on teos, johon olisi hyvä syventyä rauhassa. Teoksen aihe on vakavan uskonnollinen, ja jonkinlaiseksi vakavan ohjailevaksi kertomukseksi teos on alun perin tarkoitettukin - johtamaan kristittyjä Turmion kaupungista Taivaan kaupunkiin. Bunyanhan kirjoitti teoksen ollessaan vankilassa kärsimässä rangaistusta luvattomasta saarnaamisesta. Saarnaamisintonsa hän varmaan vuodatti sitten tähän klassikoksi nousseeseen teokseensa. Teoksen vakava aihe ei kuitenkaan tarkoita, että sitä olisi liian ryppyotsaisesti kirjoitettu. Bunyan ilottelee teoksessaan myös huumorilla ja ottaa allegoriastaan kaiken irti. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mikä luo teokseen myös hieman satiirisen otteen. Mustalta huumorilta ei voida myöskään välttyä.

Sanoisin, että teosta voidaankin lukea kahdella tavalla ja tasolla. Teosta voidaan lukea kaunokirjallisuutena, helmenä klassikoiden joukossa, ja tähän lukutapaan teoksella on varmasti paljon annettavaa lukijalle, jota kiinnostaa itsensä sivistäminen ja maailmankuvansa laajentaminen vanhalla klassikolla. Teos on hyvin kirjoitettu, ja allegorisuuden pohtiminen tarjoaa mielenkiintoisia pähkinöitä lukijalle. (Tosin mainittakoon, että allegorisuus on melko suoraviivaista, eikä vastaavuuksien löytämiseksi tarvita kovin suuria älynlahjoja.) Tosin pelkään pahoin, että keskivertonykylukijalle Bunyanin alleviivatun uskonnollinen ja vanhahtava klassikko voi olla puuduttava lukukokemus. Kaunokirjallisen lukutavan lisäksi kristitty lukija voi lukea teosta uskonnollisena kirjallisuutena uskonsa tukemiseksi. Minun lukemani painos teoksesta johdatteleekin esipuheessaan lukijaa itsetutkiskeluun teoksen parissa ja antaa neuvoja hartaushetkiin teokseen pohjautuen. Itse uskovaisena kirjallisuudenharrastajana luin teosta molemmilla tavoilla. Itse olen aina rakastanut suuresti allegoriaa, ja mielestäni se on erityisesti se juttu, mikä tekee tästä teoksesta kaunokirjallisesti kiehtovan.

Tunnelmaltaan teos on mielestäni jopa vähän ahdistava. Tarinaa sävyttää aika vahvasti helvetin tulen katku. Tämä tulee lopussa jopa ironisen alleviivatusti esiin. Lukijaa ei jätetäkään lopussa yksinomaan onnellisiin tunnelmiin iloitsemaan Kristityn pääsystä Taivaan kaupunkiin, vaan taivaallisten ilojen kuvailun jälkeen kerrotaan vielä aivan viimeiseksi: "Silloin he tarttuivat häneen [Tietämättömään]  ja kantoivat hänet ovelle, jonka huomasin vuorenkupeessa. Siitä he heittivät hänet sisään. Tästä käsitin, että vielä Taivaan portiltakin johtaa tie helvettiin."

Tämän jälkeen todetaan kuitenkin vielä lieventävästi: "Sitten heräsin, ja katso, se oli unta." Minä en yleensä tykkää näistä unitarinoista. Se heikentää kirjallisuuden lumoa ja toden tuntua, kun kerrotaan, että "kaikki olikin vain unta". Toisaalta Kristityn vaelluksessa tämän keinon käyttäminen on ehkä hieman anteeksiannettavampaa sen vuoksi, että unennäkemiseen viitataan jo ihan alussa, eikä mattoa vedetä lukijan jalkojen alta täydellisesti kuittaamalla kaikki tapahtunut uneksi vasta lopussa. (Ette ymmärräkään, miten syvästi pettynyt olin Liisa ihmemaassa -teokseen loppuun päästyäni!) Toisaalta minä-kertojan uni, johon viitataan paitsi alussa ja lopussa, myös joitakin kertoja sillä välillä, tuo jonkin kauniin kiehtovan unenomaisen hohteen tarinalle.

Unta tai ei, todettakoon vielä lopuksi, että mielestäni Kristityn vaellus on klassikkomaineensa ansainnut klassikko, jonka lukemisen koin yleissivistäväksi. Olen iloinen, että sain vihdoin haasteen kannustamana luettua klassikon, jonka olen pitkään halunnut lukea. Kristityn vaellus avaa mielestäni ymmärtämään paremmin Pikkunaisia, ja siksi sitä voi mielestäni suositella ainakin kaikille pahimmille tyttökirjafriikeille, jotka haluavat ymmärtää syvemmin Pikku naisten maailmaa.

"Minne minun pitäisi paeta?"

Evankelista osoitti sormellaan laajan tasangon yli: "Näetkö tuon ahtaan portin tuolla?"

"En."

"Näetkö sitten tuolla loistavan valon?"

"Taidan nähdä."

"Pidä katseesi kiinnitettynä siihen valoon ja kulje suoraan sitä kohti, niin näet portin. Kun sille portille kolkutat, sinulle sanotaan, mitä sinun on tehtävä." 

John Bunyan

Kristityn vaellus

(Pilgrim´s Progress)

Suom. Oili Räsänen

Päivä Osakeyhtiö

176 s.

Rosen tarinan jatko: Louisa M. Alcottin Kun ruusu puhkeaa

Louisa May Alcottin Kahdeksan serkusta -teoksesta tuttu Rose Campell on nyt varttunut paljon viime näkemältä ja kasvanut nuoreksi naiseksi jatko-osassa Kun ruusu puhkeaa. Hän palaa vuosia kestäneeltä Euroopan matkaltaan kotiin yhdessä setänsä sekä "adoptiosiskonsa" Feben kanssa. Serkkupojat ovat vallan hämmentyneitä, kun pikku Rosesta on kasvanut niin kaunis ja viehättävä nuori nainen. Ja entäs sitten Febe! Nuoret miehet ovat niin pyörällä päästään tyttöjen kauneudesta, etteivät oikein tiedä, kumpaan rakastuisivat. Juonen suunilleen varmaan arvaakin. Kosiopuuhia ja avioliittojuonia! Mitä muutakaan tyttökirjojen jatko-osilta voi odottaa?

Siinä missä Kahdeksan serkusta oli minusta Pikku naisiakin loistavampi tyttökirja ja ilahdutti minua särmällään ja erilaisuudellaan, tuntui sen jatko-osa - jatko-osien tavanomaiseen tapaan - paljon konventionaalisemmalta ja yllätyksettömämmältä. Ei sillä, etten muka olisi pitäny kirjasta - päinvastoin. Kun ruusu puhkeaa on erittäin viihdyttävä, hauska ja ihana tyttökirja. Kyllä avioliittojuonet minuun vetoavat! Mutta toisaalta avioliittojuonet laskevat konventionaalisuudellaan teoksen arvoa. Kihlaus on tapahtunut, elämän päämäärä on tavoitettu ja tarina on loppu. Hieman naiivia ja hieman epärealistista.

(Huom! Seuraava kappale sisältää pientä spoilausta!)

Toisaalta kuitenkin päähenkilön rakkaustarina on mielestäni virkistävä tarina tyttökirjojen genressä. Se on tarina prinsessasta ja antiprinssistä. Rosen tuleva sulho ei ole mikään aivan tavallinen tyttöjen unelmamies -tyyppi, vaan perin erikoinen ja persoonallinen, mikä oli mielestäni vallan mainiota. Parasta hänessä on se, että hän lukee Emersonia! Virkistävää hänessä on myös se, ettei Rose suinkaan suoraan lankea hänen jalkoihinsa, vaan joutuu tekemään pitkän matkaan sisimpäänsä, ennen kuin huomaa ihailijansa todellisen arvon.

(Spoilausvaara ohi!)

Mutta romanttisen hattaran alta löytyy kuitenkin jotakin vakavampaakin. Teos esimerkiksi purkaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tabuja. Keittiöpiian asemasta Rosen seuraneidiksi ja parhaaksi ystäväksi kohonnut Febe ei esimerkiksi kaikkien sukulaisten mukaan ole tarpeeksi hyväsukuinen Campellien suvun arvokkaille herrasmiehille. Kuitenkin teoksen sanoma on tässä suhteessa selvä: rakkaus ei katso yhteiskuntaluokkaa, ja sydäntä on seurattava.

Tyttökirjasankarina Rose on jännä yhdistelmä hyvin perinteikästä naista ja vahvaa feminististä tahdonvoimaa, joka tietyllä, melko heinovaraisella tavalla järisyttää  naiseuden rajoja aikansa kontekstissa. Rose on oikea naisellisuuden ja viehättävyyden perikuva, eikä hänessä ole Pikkunaisten Jon poikatyttömäisyyttä tai Vihervaaran Annan rasavilliyttä. Hän on kaikkien naisellisten hyveiden ruumiillistuma. Silti hän naisellisella ja vähäeleisellä tavallaan osoittaa suurta määrätietoisuutta ja tahdonvoimaa.

Kaikesta huolimatta Kun ruusu puhkeaa on mainio tyttökirja (vaikkei tietyssä mielessä kirjallisesti ehkä yhtä arvokas kuin Kahdeksan serkusta). Sitä voi suositella kaikille tyttökirjojen ystäville ja viattomasta romantiikasta pitäville. 

Loistava ja viihdyttävä tyttökirja: Alcottin Kahdeksan serkusta

Louisa May Alcott muistetaan ennen kaikkea tyttökirjojen tyttökirjasta Pikku naisista. Marchin perheen nelikon seikkailut ovat toki minullekin, suurelle tyttökirjojen ystävälle rakkaita, mutta saman kirjalijattaren Kahdeksan serkusta sukelsi sydämeeni ehdottomasti syvemmälle. Kahdeksan serkusta on raikas teos, joka ei ole ruostunut ajan saatossa. Pikku naisissa itseäni häiritsee hieman ylitiöpäinen hyveellisyys ja liian vanhoilliset arvot. Hyveen kasvatus toki nousee esiin Kahdeksassa serkuksessakin, mutta teoksen arvomaailma tuntuu kaiken kaikkiaan modernimmalta ja samaistuttavammalta. Ennen kaikkea teoksessa hurmaa sen ihastuttava päähenkilö Rose, joka sulatti sydämeni persoonallaan.

Kirjan päähenkilö ja sankaritar on 13-vuotias Rose Campell, joka on vastikään isänsä kuoltua jäänyt täysin orvoksi. Rose on lähetetty sukulaistensa hoiviin, täysin vieraiden ihmisten pariin. Suuri joukko avosylisiä tätejä ja setiä taistelevat Rosen omistuksesta: kuka saa  etuoikeiden tytön kasvattamiseksi? Tosin eräät tädit ovat sitä mieltä, ettei Rosessa paljon ole kasvatettavaa, sillä tyttö tuskin enää elää kovin kauan. Niin sairaalloinen ja heikko hän on. Onnetar suosii Alec-setää. Sovitaan, että Alec saa ainakin yhden vuoden ajan vastata Rosen kasvatuksesta. Sen jälkeen katsotaan, riippuen Alecin menestyksestä kasvattajana, kenen huollettavaksi Rose seuraavaksi päätyy.

Alec-setä on lääkäri ja ottaa sydämen asiakseen Rosen henkisen ja fyysisen vahvistamisen. Rakkaudellaan hän hemmottelee tytön ja saa orvon surun talttumaan. Lääkärin ammattitaitoaan hän soveltaa fyysisen puolen parantamiseksi. Kavinjuonnin on loputtava! Tilalle terveellistä maitoa! Kiristävät korsetit joutuvat romukoppaan. Puvun pitää olla väljä ja rento! Sisällä nyhjöttöminen saa loppua, myös tyttöjen pitää saada tervettä ruumiinliikuntaa!

Rose on sukunsa ainoa tyttölapsi. Arka ja poikakammoinen Rose odottaa kauhunsekaisin ja epäluuloisin tuntein seitsemän poikaserkkunsa kohtaamista, mutta pian saa Rose huomata, että pojathan voivat olla ihan mukavia, vaikka ovatkin poikia. Pian Rose on serkuslauman keskipiste, kuin ritareiden palvoma prinsessa. Teoksessa kulkee toisena pääjuonteena Rosen vahvistamisoperaation rinnalla Rosen hauskat seikkailut serkkujensa kanssa. Ennen niin arka ja ujo Rose on kohta rohkea nuori naisen alku ja vain muisto siitä orvosta ja surumielisestä tytöstä, joka tuli Alec-sedän hoiviin.

Kahdeksan serkusta tarjosi joululomaani hauskaa ja miellyttävää viihdykettä. Rosen ja serkkupoikien seikkailut veivät mennessään ja lumosivat. Rankan ja ravistelevan ihmiskaupasta kertovan Lasi maitoa, kiitos -teoksen jälkeen oli tyttökirjoen viaton maailma hyvin tervetullut lukukokemus,

Parasta Kahdeksan serkusta -teoksessa oli kuitenkin se, että teos tarjosi mielestäni tuoreita ihanteita myös nykylukijalle. Kahdeksan serkusta on hyvin feministinen teos. Se kannattaa terveitä naisihanteita. Teos käy keskustelua monien aikansa naisihanteiden kanssa, joiden noudattaminen ei johtanut kovin hyvään lopputulokseen naisen hyvinvoinnin kannalta. Osa näistä ihanteista poikkeaa nykyihanteista, mutta analyyttinen lukija osaa soveltaa ja etsiä rinnastuskohteita. Korsettinsa on länsimainen nainen riisunut jo ajat sitten, mutta on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka naiset nykyäänkin kauneusihanteiden orjina uhraavat hyvinvointinsa ja terveytensä turhamaisuuden alttarille kulttuurin alistamina. Kuitenkin teos ottaa kasvattavasti kantaa myös nykyäänkin vallalla olevaan nälkiintyneen naisen ihanteeseen. Alec-setä on teoksessa terveiden ihanteiden ääni. Hänen kannustamanaan Rose myös esimerkiksi opettelee ratsastamaan ja harjoittaa monen moista muutakin liikuntaa, mikä saa tädit hieman kauhistelemaan sitä, että Rosesta kasvatetaan poikatyttöä.

Kahdeksan serkusta on mielestäni älykkäästi, hauskasti ja tuoreesti kirjoitettu teos. Ehdoton helmi tyttökirjojen joukossa, jota voi lämpimästi suositella kaikille tyttökirjojen seurassa viihtyville.

Rosen seikkailut jatkuvat teoksessa Kun ruusu puhkeaa, jota olen myös jo vähän aloittanut. Odotan innolla Rosen tarinan jatkoa. Enemmän siitä kuullaan varmasti myöhemmin blogissani.

Louisa M. Alcott

Kahdeksan serkusta

(Eight Cousins, 1875)

Suom. Ville Hynynen

206 s.

Pikku naisten tarina jatkuu: Louisa M. Alcottin Pikku naisia II

Kesäkuussa luin Alcottin Pikku naisia I , jonka ostin omaan hyllyyni synttärilahjaksi saamallani Suomalaisen lahjakortilla. Turun kirjamessuilta sain edullisesti hankittua synttärilahjalleni parin, Pikku naisia II:n, jonka lukeminen on veähtänyt useamman kuukauden projektiksi (huolimatta kirjan ihanuudesta!). Lukuprojekti tuli vihdoin päätökseensä juuri jouluaattona. Ah, mitä ihanaa joululukemista!

Pikku naisia II kertoo samasta ihastuttavasta Marchin perheen sisaruskatraasta ja heidän elämänsä vaiheista kuin Pikku naisia I eli Megistä, Josta, Bethistä ja Amysta. Nyt nämä rakkaat "viimevuotiset ystävämme" ovat nyt varttuneet jo miltei naisen mittaan. Meg saa kirjan alussa vihdoin viimein rakkaan Johninsa omakseen ja nuori pari aloittaa yhteisen elämänsä vaatimattomassa, mutta suloisessa Kyyhkyslakassa, joksi nimittävät uutta kotiaan. Jota harmittaa naapurin nuori Laurie-herra, joka on heittäytynyt vallan mahdottomaksi: hän aikoo pilata  herttaisen ystävyytensä Jon kanssa heittäytymällä romanttiseksi ja osoittamalla rakastumisen merkkejä! Jolla ei ole pienintäkään aietta sen sijaan rakastua Laurieen, saati sitten mennä tämän kanssa naimisiin, joten viilentääkseen pojan tunteita Jo lähtee koettamaan onneaan maailmalla kirjailijana. Amylle tarjotaan tilaisuutta lähteä Eurooppan matkustelemaan ja harjaannuttamaan taiteilijankykyjään, ja nuori, turhamainen ja kunnianhimoinen Amy lähtee innolla matkaan. Ja entäs sitten pikku Beth? Bethin elämää näyttää varjostavan salaisuus, joka kuihduttaa hänet. Hän ei löydä samalla tavalla paikkaansa tässä maailmassa kuin siskonsa, vaan siitä syystä siirtyy nuorena todelliseen kotiinsa Jumalan luokse.

Tähän kirjaan mahtuu siis aika lailla myös surua ja synkkyyttä hilpeiden ja onnellisten sävyjen lisäksi. Keskeisiä kysymyksiä kirjassa on kuitenkin nuorten neitien Jon ja Amyn naima-asiat, ja romantiikka-allergikkojen on syytä pysyä loitolla tästä kirjasta! Amy on kuin luotu hienoksi seurapiirirouvaksi, joten mistä hänelle hieno ja varakas mies? Vannoutunut vanhapiika Jo kuitenkin tuntee elämänsä hyvin yksinäiseksi Bethin kuoltua ja Amyn jo avioiduttua. Olisiko Amorilla kuitenkin Jollekin joku? Voinet varmasti arvata, että on. 

Nautin kirjan lukemisesta: se on suloinen, viihdyttävä, hauska ja ihana. Se on myös samalla kirja, joka saa miettimään monia elämän tärkeitä kysymyksiä. Mutta toisinaan minua vaivasi hieman samat ajatukset kuin Pikku naisia I:tä lukiessani: kaikki on jotenkin liian siloiteltua, liian hyveellistä, liian ihanteellista ollakseen totta. Ei, ihan totta. Ei näin hyviä ihmisä ole olemassakaan. Ei edes parhaimpien ja hyveellisimpien kristittyjen joukossa. Tämä koko perheidylli, jossa keskenkasvuiset nuoret naisihmiset ottavat vanhemmiltaan saamansa neuvon sanat suurella vakavuudella ja hartaudella käyttöönsä ilman pienintä kapinan siementäkään. Jossa kaikki perheen jäsenet toimivat suurella rakkaudella aina toistensa hyväksi, vailla pienintä itsekkyyden häivääkään. Tämä perheidylli saa suorastaan hieman liian imeliä sävyjä mielestäni.

Nekin pikku "epätäydellisyydet", joita kirja paljastaa henkilöhahmoistaan, ovat kuitenkin loppujen lopuksi ikään kuin vain osoituksia siitä, kuinka suunnattoman hyveellisiä hahmot oikeasti ovat. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Megin ja Johnin pieni suhdekriisi, joka syntyy kaksosvauvojen syntymän ja vanhemmuuden tuomista haasteista. Meg hoivailee niin suurella äidin velvollisuudella rakkaita pienokaisiaan, että unohtaa vaimon velvollisuudet Johnia kohtaan. Hän on aina täysin kiinni lapsissaan, eikä suo enää ollenkaan muuta huomiota Johnille kuin hyssyttelee tätä, jotteivät vauvat heräisi. Lopulta John ei enää viihdy kotonaan, koska hänellä ei käytännössä katsoen ole enää vaimoa. Meg puolestaan pahoittaa mielensä, koska ajattelee, että naapurissa kaiket illat viihtyvä mies ei enää rakasta häntä. Megin äiti huomaa onneksi tilanteen ja hänen neuvoillaan saadaan parisuhde kuntoon. Mutta tämä parisuhdekriisi on vain osoitus Megin ylivoimaisesta hyvyydestä ja hänen suunnattoman äidinsydämensä laajuudesta, joka menee äidin velvollisuuksien hoitamisessa liiallisuuksiin. Vähän enemmän olisi realismia siinä, että Meg saisi itkupotkuraivarit ja makaisi selällään lattialla ja huutaisi, ettei enää jaksa sekuntiakaan kuunella tuota lasten parkua ja olisi kaiken kukkuraksi oikea äkäpussi miestään kohtaan, jonka olemassaolo on syynä siihen, miksi hän täysin loppuun palanut äiti. Niin, mutta eihän nämä täydelliset pikku naiset itkupotkuraivareita saa!

No, mutta onhan se mukavaa, että jos todellisesta elämästä ei löydy täydellisiä ihmisiä, niin heitä löytyy sitten edes kirjojen lehdiltä. Tyttökirjoilla onkin alun perin ollut kasvattava tarkoitus, ja tämä "tyttökirjojen tyttökirja" edustaa sitä hyvin vanhakantaista tyttökirjojen suuntaa, jossa tärkeää on korkeat ideaalit ja moraalinen sanoma. Kyllä näistä tytöistä sietää ottaa mallia, mutta varo vain, ettet tule liian täydelliseksi!

"Niin Jo, minä luulen, että sinä korjaat vielä hyvän sadon", rouva March aloitti ja hätisti pois ison mustan sirkan, joka yritti häkellyttää Teddyn tuijotuksellaan.

"En puoleksikaan niin hyvää kuin sinä, äiti. Sinun satosi on tässä, emmekä me voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä, miten kärsivällisesti olet kylvänyt ja niittänyt", Jo huudahti siihen hellään ja innostuneeseen sävyyn, jota ei lakkaisi koskaan käyttämästä. 

"Toivottavasti jyvät lisääntyvät ja akanat vähentyvät vuosi vuodelta", Amy sanoi hiljaa.

"Sinun lyhteesi on suuri, mutta minä tiedän, että se mahtuu sinun sydämeesi, Mamma rakas", Meg lisäsi lempeällä äänellään.

Rouva March liikuttui niin syvästi, ettei voinut muuta kuin levittää käsivartensa kuin vetääkseen lapsensa ja lapsenlapsensa syliinsä ja sanoa ilme ja ääni uhkuen nöyryyttä, kiitollisuutta ja äidinrakkautta:

"Voi tytöt, elättepä te miten kauan tahansa, minä en osaa kaivata teille tämän suurempaa onnea!" 

Näin kauniisti ja lempeästi päättyy tämä suuri hyveellisyyden ylistys,Pikku naisia II.

Louisa M. Alcott

Pikku naisia II

(Little Women II, 1869)

Suom. Sari Karhulahti

Art House

313 s.

Pikku naisten suloisessa seurassa

Louisa M. Alcott

Pikku naisia I

(Little Women, 1868)

Art House 2004

293 s. 

Margaret, nelikon vanhin, oli kuudentoista ja hyvin viehättävä, sillä hän oli kaunis ja kukoistava, ja hänellä oli suuret silmät, tuuhea ja pehmeä ruseka tukka, soma suu sekä valkeat kädet, joista hän oli varsin ylpeä. Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, hoikka ja tummaverinen ja toi mieleen varsan, koska ei selvästikään tiennyt, mitä tehdä pitkillä raajoillaan, jotka olivat koko ajan hänen tiellään. Hänellä oli leveä suu, hupaisa nenä ja tervävt harmaat silmät, jotka tuntuivat näkevän kaiken ja joiden ilme oli kiivas, milloin taas ilkamoiva ja miettiväinen. Pitkä, paksu tukka oli hänen ainoa kaunistuksensa, mutta se oli yleensä sykeröllä hiusverkossa, ettei siitä olisi harmia. Hän oli harteikas, isokätinen ja -jalkainen, huolimattomasti pukeutunut ja kiusaantuneen näköinen kuten ainakin tyttä, joka aikuistuu kovaa vauhtia vastoin tahtoaan. Elisabeth, jota kaikki kutsuivat Bethiksi oli rusoposkinen, sileätukkainen ja kirkassilmäinen kolmetoistavuotias, joka aina esiintyi kainosti, puhui arasti ja näytti melkein aina seesteiseltä. Tyttöjen isä kutsui häntä pikkuneiti Leovolliseksi, ja nimi sopi hänelle mainiosti, sillä hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja uskaltautuvan sieltä ainoastaan tapaamaan niitä harvoja, joita hän luotti ja rakasti. Vaikka Amy oli sisarusparven nuorin, hän oli hyvin tärkeä henkilö - ainakin omasta mielestään. Hän oli oikea lumineito, sillä hänellä oli siniset silmät, olkapäillä kihartuvat oljenkeltaiset hiukset, vaalea hipiä ja hoikka varsi, ja hän käyttäytyi aina hyvin kasvatetun nuoren neidon tavoin. Jokainen voi päätellä itse, millaisia sisarukset olivat luonteeltaan.

 

Näin kuvaillaan yhden kaikkien aikojen suurimman tyttökirjaklassikon päähenkilöitä, ihastuttavia ja suloisia pikku naisia, Megia, Jota, Bethiä ja Amya, joiden seurassa vietin unohtumattoman ihania ja rattoisia hetkiä.

 

Sain syntymäpäivälahjaksi 70 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan (mikä lahja!! <3) ja heti ensimmäisenä vapaapäivänäni synttäreideni jälkeen riensin tuhlaamaan miltei koko lahjakortin, josta olin ajatellut riittävän iloa pitkään. Ainoa kirja, jonka sillä ostin, oli Pikku naisia, jonka uudelleenlukemisesta olen haaveillut tovin, Se maksoikin maltaita siihen verrattuna, mitä yleensä olen tottunut kirjoista maksamaan.

 

Ostamani painos oli ulkoisestikin mitä ihastuttavin ja henkiii kaunista ja naisellista vanhanajan henkeä kuin suoraan 1800-luvulta. Juuri sellainen kirja, jonka omistamisesta voi olla hyvin ylpeä ja jonka voi lukemisen jälkeen rinta rottingilla asettaa kirjahyllyynsä. Kirjan sisäkansia koristavat ihanat 1800-luvulta peräisin olevat puupiirrokset.

 

 

Pikku naisia kuvaa Marchin perheen neljän nuoren neitosen ja heidän ätininsä elämää Yhdysvaltain sisällissodan aikana niin iloineen kuin suruineen. Elämä on joskus kovaa, sillä tytöt ikävöivät kovasti sodassa olevaa isäänsä ja omaisuutensa menettäneet perheen jäsenten on tehtävä työtä elantonsa eteen. Pikku naisissa on pitkälti kyse naiseksi kasvamisesta ja varttumisesta, mutta tämä oli vasta ykkösosa, joten täyteen naiseuteen ei vielä päästy.

 

Kirja onkin oikea hyveellisyyden ja siveellisyyden perikuva, joka tarjosi ainakin oman aikansa pikku naisille oivallisia esikuvia. Monin kohdin on näkyvissä melko vahvasti moralistinen ja kasvattava ote. Rouva March on äideistä parhain; lempeä ja hyveellinen nainen, joka viisaasti, mutta hienovaraisesti ohjailee perheen pikku naisia oikealle polulle. Samat kasvattavat sanat osoitetaan näin epäsuorasti myös lukijalle ja kirja on tehnyt salakavalasti tehtävänsä. Kirja on hyvin kristillinen ja pikku naisten elämä vertautuukin John Bunyanin allegoriseen Kristityn vaellus -teokseen, jota kirjan päähenkilöt myös näyttelevät ja leikkivat kirjassa. Näin Pikku naisista syntyy toisen asteen allegoria.

 

Nykylukijalle kirjan pikku naiset saattavat vaikuttaa ehkä liiankin hyveellisiltä ja puhtoisilta esikuviksi kelvatakseen, ja kyseessä onkin ehkä muut seikat, jotka tekevät kirjasta ikivihreän klassikon. Onko kirjan tenho ja viehätys juuri siinä puhtaudessa ja viattomuudessa, johon myös nykyään ihmisillä on salainen kaipuu?

 

Itse olen arvoiltani hieman vanhanaikainen ja pidin osittain kirjasta juuri sen arvoperustan vuoksi. Otinpa myös opikseni joistakin kohdista. Esimerkiksi rouva Marchin kasvattavat sanat Jolle vihan ja äkkipikaisuuden hillitsemisestä tekivät hyvää myös minulle, sillä olen Jon tapaan varsinainen äkäpussi.

 

Vaikka pidinkin kirjan arvoista, tuli minulle joskus hivenen ärsyyntynyt olo siitä, että kaikki kirjassa on niin siloiteltua ja aivan epärealistisen hyvellistä, ja sävy toisinaan liian moralistinen ollakseen uskottava. Onneksi Jon kiivas luonne ja temperamentti toi aavistuksen pippuria muuten melkein äitelältä maisuvaan seokseen. Lisäksi pikku Amyn soma ja turhamainen tapa käyttää runsaasti sivistyssanoja, joita ei kuitenkaan hallitse, toi mukavia pieniä huumorin pilkahduksia kirjaan.

 

"Teillä ei voi olla kurjempaa kuin minulla!" huudahti Amy. "Minunhan on pakko käydä koulua, missä koppavat tytöt kiusaavat minua jos vastaan väärin, nauravat minun mekolleni, solvaavat isää, koska hän ei ole rikas ja haukkuvat minua sandaalimaisesti, koska nenäni ei ole sievä."
"Jos sinä tarkoitat, että niiden tyttöjen käytös on skandaalimaista, sano se äläkä puhu jalkineista", Jo oikaisi nauraen.
"Minä tiedän kyllä itse mitä tarkoitan, joten sinun on turha olla sadiirinen. On hyvä käyttää oikeita ilmauksia ja laajentaa sanallista rebertoaariaan", Amy vastasi arvokkaasti.
 

 Jään innolla odottamaan, että saan joskus käsiini (ja toivottavasti myös hyllyyni) Pikku naisia II:sen ja pääsen jatkamaan matkaani näiden ihanien pienten naisten seurassa! :)

Muissa blogeissa

 Esim.
 La petite lectrice
 

Koko lailla kirjallisesti

 

Lumiomena - kirjoja ja haaveilua

 

Jokken kirjanurkka