tiistai 28. toukokuuta 2013

Emilia ei voita Annaa: Pieni runotyttö

 
L.M. Montgomery
Pieni runotyttö
Teoksessa: Runotyttö – Uuden Kuun Emilian tarina 
Suom. I. K. Inha
Alkuteos: Emily of New Moon (1923)
WSOY
 
Kerran tässä keväällä tullessani kotiin ja astuessani huoneeseeni ryhdyin kiljumaan kurkkus suorana. Äiti riensi hätiin ja ihmetteli, mikäs tytölle nyt tuli. Sänkyni päällä komeili kirja, joka oli kiljunnan syy: L.M. Montgomeryn Runotyttö Uuden Kuun Emilian tarina, jossa on kaikki Montgomeryn kolme Runotyttö-teosta yksissä ja samoissa kansissa. Kirja, joka kuin taikaiskusta tai ajatuksen voimasta oli pöllähtänyt yhtäkkiä lapsuusvuosistani nykyhetkeen.

Olin nimittäin juuri hiljakkoin muistellut tätä kirjaa, jonka äitimme tilasi muinoin kirjakerhosta minun ollessani varhaisteini-iässä. Olin ajatellut, että haluaisin lukea Runotytöt uudestaan Anna-innostukseni huumassa ja harmitellut sitä, että tuo lapsuusvuosieni Runotyttökokoelma oli joutunut teille tietämättömille. En ollut manininnut sanaakaan näistä tuumista äidilleni mitään, joten yllätys oli valtava, kun tuo haaveilemani kirja, jota tuskin kymmeneen vuoteen olen nähnyt, koreili kauniina ja houkuttelevana, kuin taivaasta hyvien enkelien tipauttamana sänkyni päällä. Enpä muista, milloin olisin tullut näin iloisesti yllätetyksi!

Koska olen kuluneen vuoden aikana rakastunut korviani myöden saman kirjailijan Anna-kirjoihin, odotin Pieneltä runotytöltä, ensimmäiseltä Runotyttö-kirjalta suuria. Väistämättä koko ajan lukiessani vertailin kirjaa Annoihin.

Tämä ei ole hedelmällinen lukutapa, sillä mitä muutakaan kuin pettymystä voi odottaa, jos vertaa kaikkea lukemaansa lempikirjasarjaansa? Sanoisin, että onnistuin perustavanlaatuisella asennevammalla pilaamaan suurimman hohdon lukukokemuksesta, joka olisi ilman vertailua voinut olla erittäinkin hohdokas.

Silti: Pieni runotyttö oli miellyttävää kesälukemista, joka toi mieleen kauniit, kirkkaat kesät ja suloiset, lempeätlapsuuden unelmat, kukkaset ja lintuset sekä kirkkaan sinitaivaan.

Oikeastaan ihmettelin, miksi minulle tuli vain kovin kesäisiä ja valoisia mielikuvia kirjasta, jossa kuitenkin kuvataan muitakin vuodenaikoja kuin kesää. Johtuneeko kannen kesäisestä kuvasta vai mistä, mutta tämä oli tunnelmaltaan kirkkaan keltainen kesäkirja!

Päähenkilö Emilia Starr jää kirjan alussa orvoksi isän menehtyessä keuhkotautiin. Lempeän, rakastavan ja ymmärtävän, vaikkakin melko köyhän isän hoteissa on ollut ihanaa asua, mutta nyt Emilian on lähdettävä kohti uusia, pelottavia haasteita. Hänestä tulee äitinsä suvun Murrayden suojatti ja hän muuttaa uuteen taloon nimeltään Uusi Kuu, jonka emäntänä toimii ankara ja tiukka, lapsia ymmärtämätön Elisabeth-täti. Elisabeth haluaa kasvattaa Emiliasta kunnon tytön ja kitkeä hänestä kaikki huonot taipumukset pois, mikä merkitsee tiukkoja rajoja ja hurjasti sääntöjä. Onneksi saman katon alla asuu myös ihana, lapsirakas Laura-täti sekä runoja kirjoittava Jimmy-serkku, joka ymmärtää Emiliaa.
 
Emilia on mielikuvituksissa viihtyvä, kirkasotsainen runoilijanalku, jonka sielu palaa kirjoittamiselle. Toisinaan häneen iskee leimahdus, suunnaton tunne, joka antaa hänelle inspiraation. Hänen ainainen, paras ystävänsä on mystinen Tuulen tyttö, joka tulee ja menee, kuinka tahtoo. Tuulen tyttö ei kuitenkaan ole lihaa ja verta, vaan mielikuvitusta ja henkeä.
 
Sen sijaan vallattomasta Ilse Burneystä Emilia saa "ihan oikean ystävän". Ilse, vapaan kasvatuksen malliesimerkki, temperamenttinen äkäpussi, jonka isä ei edes usko Jumalaan ei sinänsä ole Emilialle mitään hyvää seuraa - ainakaan Elisabethin mielestä. Romaanihenkilönä Ilse on kuitenkin mitä mainioin, suurin huumorinpilkahdus kirjassa.
 
Eniten minua häiritsi kirjassa se, että siinä oli todella paljon samaa ainesta kuin Anna-kirjoissa, mutta silti siinä ei ollut "sitä jotakin".
 
Tarinan kehys orvoksi jääneestä, vieraiden ihmisten luokse muuttavasta pikkutytöstä on sama. Taipumuksiltaan ja luonteeltaan Emilia ja Anna ovat hieman samanlaisia: molemmille on tärkeää mielikuvitusmaailma ja kirjoittaminen, vaikka Emilialle kirjoittaminen on merkittävämpi osa identiteettiä ja elämää. Molemmat pääsevät lisäksi sellaiseen paikkaan kasvatettaviksi, joissa pääkasvatusvastuu on  ankaralla ja tiukkapipoisella naishenkilöllä (Elisabeth vs. Marilla), mutta josta löytyy myös lempeämpiluontoinen aikuinen, jolta ammentaa ymmärrystä (Laura-täti vs. Matthew). Listaa yhtäläisyyksistä voisi jatkaa vielä huomattavasti pidemmällekin.
 
Mutta se, mikä Emiliasta puuttuu ja mikä Annassa kuitenkin on, on se, että Anna on niin ihanan sählä, jonka vuoksi pystyn samaistumaan häneen paremmin! Emilia on muutenkin henkilöhahmona hieman siloitellumpi, vaikka temperamenttia hänestäkin löytyy.
 
Johtopäätökseni kuitenkin on, että pidän Emiliasta, mutta Annan voittanutta ei ole - eikä tarvikaan olla.  Emilia on Emilia eikä Anna.
 
Tämän asian sisäistäneenä olen lähtenyt jo lukemaan Runotyttö-trilogian toista osaa ja voin sanoa, että kokemukseni on paljon positiivisempi kuin ensimmäisestä osasta. Luultavasti blogissani tullaan kuulemaan vielä lisää Runotytöstä lähitulevaisuudessa!
 
 
Muualla:
Myös  Sukeutus on lukenut Pienen runotytön lähiaikoina.