maanantai 31. maaliskuuta 2014

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva


Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin.  Siellä oli aivan hiljaista, ja puiden alla oli niin varjoisaa kuin hämärä olisi jo lasekutunut. Siellä täällä kasvoi valtavia kukkia, jotka loistivat omaa valoaan kuin lepattavat lamput, ja syvällä varjojen välissä liikkui pieniä kylmänvihreitä valopisteitä.
– Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa. Muumipeikot eivät ollenkaan siedä kylmää, niin että talon pitää olla valmiina viimeistään lokakuussa.

Aloitin Tove Jansson juhlavuoden blogissani juuri viikonloppuna bloggaamalla tämän vuoden ensimmäisen Janssonini, Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelman.  Nyt juhlavuoteni jatkuu Tove Janssonin ihka ensimmäinen muumikirjalla Muumit ja suuri tuhotulva.
 
Muumit ja suuri tuhotulva -teoksessa Muumipeikko ja hänen äitinsä etsivät itselleen kotia. Isä on kadonnut, lähtenyt hattivattien matkaan. Etsintäretkellään Muumipeikko ja hänen äitinsä kohtaavat metsässä Nipsun, joka liittyy heidän mukaansa. Matkalla on monia jännittäviä seikkailuja. Lopulta myös isä löytyy. Isä on rakentanut upean pyöreän sinisen talon, joka on ajelehtinut tulvan mukana kauniiseen laaksoon. Loppu onkin historiaa. Muista muumikirjoista tuttu perheidylli onnellisesta Muumilaakson sinisessä talossa asuvasta perheestä on syntynyt
 
Se, että kirja on ensimmäinen, näkyy monin tavoin; kirja vaikuttaa erilaiselta kuin muut muumikirjat. Tietyllä tavalla raaemmalta, ei niin hiotulta kuin muut. Eron huomaa jo sivumäärästä: siinä missä muiden muumikirjojen sivumäärät vaihtelevat hieman 150 sivun molemmin puolin, on Muumit ja suuri tuhotulva ainoastaan 54 sivua. Elina kirjoittaa, ettei tarinan juoni ole ehkä yhtä vetävä kuin muissa muumikirjoissa, ja voin itse allekirjoittaa tämän. Mutta en missään nimessä tarkoita, että kirja olisi tylsä. Kuvitus näyttää hieman erityyliseltä kuin muissa kirjoissa. Kuvitus on kömpelöllä tavalla viehättävää. Kuvia on myös enemmän kuin muissa muumiromaaneissa. Lisäksi tässä kirjassa on mielestäni enemmän fantasia- ja satuelementtejä kuin muissa muumeissa.
 
Eroista huolimatta yhtäläisyyksiä muihin muumikirjoihin löytyy toki myös paljon. 

Kaikkein tärkeintä: Muumit ja suuri tuhotulva tarjosi yhtä lailla kuin muutkin muumit sitä muumimaista ihanuutta, jota rakastan. Pidin kirjasta ja sen mielikuvituksellisesta seikkailun maailmasta!
 
Tove Jansson
Muumit ja suuri tuhotulva, 1991
(Småtrollen och den strora översvämningen, 1945)
Suom. Jaakko Anhava
WSOY
54 s.