Viehättäviä novelleja vuosisatain takaa: Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

On aika purkaa viimeisetkin menneen vuoden bloggaamatta jääneet teokset. On suuri sääli, että syksyn kiireiden keskellä tämä teos jäi bloggaamatta tuoreeltaan. Nyt monta kuukautta lukukokemuksen jälkeen on muisto ehtinyt jo hieman haalistua, enkä pysty välittämään samalla tavalla lukukokemuksen henkeä.

Zacharias Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia on minulle merkittävä teos, jonka julkaisua innolla odotin. Se nimittäin sisältää myös yhden minun suomentamani novellin. Topeliusta olen suomentanut myös aiemmin yhden novellin verran. Vuonna 2013 julkaistun Morsian ja muita kauhunovelleja -teoksen niminovellin suomennos oli omaa käsialaani. Molempien novellien suomentajaksi päädyin opiskeluprojektin kautta. Tilinteon päivässä jokaisella novellilla on oma suomentajansa ja kaikki suomentajat ovat joko Turun yliopiston tai Itä-Suomen yliopiston opiskelijoita. Opiskelijoiden ohjaajana on toiminut Eeva-Liisa Nyqvist, jolle kuuluu suuri kiitos kokoelman toteutumisesta.

Saatan olla hieman jäävi sanomaan, mutta mielestäni kaikki kääntäjät ovat selviytyneet tehtävästään yllättävän hyvin. Vanhan kaunokirjallisuuden kääntäminen ei ole ihan helppo juttu. Pieniä huolimattomuusvirheitä teoksesta saattoi siellä täällä huomata, mutta kääntäjät ovat tavoittaneet hyvin topeliaanisen tyylin ja kielen sekä historiallisen hengen. Ihailtava saavutus opiskelijoilta!

Tilinteon päivä ja muita kertomuksia sisältää kahdeksan Topeliuksen ennen suomeksi julkaisematonta novellia tai kertomusta - miksi niitä nyt haluaakaan kutsua. Kokoelman aloittaa minun suomentamani romantiikkaa, rikosta ja karua kaupankäyntiä sisältävä Ennenkuulumaton tapaus. Tätä seuraa Herminan tunnustukset, Kihlakunnantuomari, Nuorallatanssijatar, Pääsiäismunat, Rinkelityttö, Tietäjän tytär ja lopuksi vielä niminovelli Tilinteon päivä.

Jos nyt monta kuukautta lukukokemuksen jälkeen mietin, mikä tarina teoksesta erityisesti jäi mieleen, on se ehdottomasti Nuorallatanssijatar. Jännä huomata, että samaan novelliin keskittyy myös vastikään julkaistu Turun Sanomien kirja-arvio, joka kiinnostavasti nostaa esiin sen, että novellilla on myös todellisuuspohja. Nuorallatanssijatar on koskettava ja traaginen novelli nuoresta nuorallatanssijatytöstä, joka henkensä edestä tanssii nuoralla pakotettuna ja lopulta myös tanssii tiensä hautaan. Yhteiskunnan vähempiosaiset olivat Topeliuksen sydäntä lähellä, ja novelli saa pohtimaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja sen epäoikeudenmukaisuutta, mikä tuleekin vahvasti esiin jo heti Nuorallatansijattaren alusta:

Me, jotka asumme omissa rauhaisissa kodeissamme, jotka iltaisin käymme maate omien kattojemme alla, nukumme omissa sängyissämme ja heräämme aamuisin elääksemme uuden päivän kuten edellisenkin - tehdäksemme, mitä teemme kaikkina päivinä ja nähdäksemme, mitä olemme tuhannen kertaa nähneet - me emme tiedä mitä tarkoittaa harhailla ympäri maailmaa. - - Emme tiedä, mitä on olla muukalainen, minne ikinä saapukaan, alituisesti tarkkailla ympäristöään vaimean myötämielisesti tai ahneen egoistisesti ja tulla itse tarkkailluksi samalla tavalla; ylenkatsoa ja tulla ylenkatsotuksi, petkuttaa ja tulla petkutetuksi, elää uurastaen ilman rauhaa ja kuolla kukaties lohduttomassa surkeudessa.

Mutta he tietävät, mitä se tarkoittaa. Nämä kaikenlaiset kiertävät taiteilijat, jotka tyhjällä ilveilyllään sytyttävät joukkojen uteliaisuuden: silmänkääntäjät, nuorallatanssijat, jonglöörit, posetiivarit. Kuka haluaisi vaihtaa osaa heidän kanssaan?

Toinen mieleenpainuva novelli oli nuoren tytön varttumisesta naiseksi kertova Herminan tunnustukset. Itseään etsivä tyttö etsii tyydytystä elämäänsä ja vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Se, mistä hän elämän tarkoituksensa lopulta löytää, hämmästytti kyllä minua aika lailla ja toimi suurena antikliimaksina. Oikeastaan aika moni tarina kokoelman novelleista päättyi jotenkin hämmentävästi ja jätti minut lukijana kuin puulla päähän lyötynä miettimään, mitä nyt oikein tapahtuikaan. Tavallaan pidin siitä, tavallaan en.

Yhtä kaikki, viehättävintä Tilinteon päivässä on mielestäni Topeliuksen kieli ja kerronta sekä kurkistus menneeseen maailmaan. Topeliuksen kieli ja tyyli on mielestäni tavattoman kaunista. Minuun vetoaa hänen tyylinsä ylevyys. Siinä on jotakin, mitä nykykielessä kaipaan. Nykyään ilmaistaan asioita niin suorasanaisella, arkisella ja proosallisella tavalla. Topeliuksen kielessä on runoutta ja retoriikkaa. Kertojaääni on analyyttinen ja pohdiskeleva. Juonen keskellä kertoja saatta pysähtyä pohtimaan elämää, etsimään merkityksiä ja kysymään kysymyksiä.  Useimmat novellit ovat sävyltään vakavia, mutta myös humoristisuus tulee joissakin esiin. Temaattisesti ja juonellisesti novellit eivät ehkä ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, vaan alun perin enemmän viihteellisiä tarinoita, joita on julkaistu jatkokertomuksina. Nykylukijalle ne tarjoavat kuitenkin paitsi esteettisen elämyksen, myös mielenkiintoisen ajankuvan ja mukaansatempaavan retken 1800-luvun ihmiskohtaloiden pariin.

Loppuun vielä maistiainen omasta novellistani eli Ennenkuulumattomasta tapauksesta:

"No, isäni! Julkistatte [kihlauksen]! Myykää lapsenne onnettomuudelle muutamasta mitättömästä hopealantista! Tiedättekö, mitä Celestinenne sitten tekee? Hän ei kieltäydy, hän antaa uhrata itsensä; mutta hän sanoo niin kovaa, että kaikki vieraamme kuulevat sen: `Neuvos Rell on tehnyt huonon kaupan, hän on ostanut tyttörukan 2800 hopearuplasta ja niin arvokas ei tyttö ole!` - Mitä sanotte siihen, isäni?"
"Onko tämä pieni kaino Celestineni? En ole tuntea sinua. Ei, sinä et voi uskaltaa, et halua saattaa isääsi niin huonoon valoon."

Zacharias Topelius

Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

Suom. Anna Järvenpää, Jani Kämäräinen, Mirjami Lappalainen, Emilia Lehkonen, Miro Metsämuuronen, Heljä Pitkäkoski, Maija Sakki ja Marja Uusirasi

Faros, 2015

248 s.

Zacharias Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja

Ja morsian katsoi kohti metsää hiljaisena, mielessään aavistus, mutta käänsi kirkkaan ja hellän katseensa rakastettunsa, elinikäisen ystävänsä puoleen. Siitä, mitä he sanoivat, ei vanujen takana ollut nainen kuullut mitään, mutteivät myöskään sisällä olleet  huomanneet häntä. Mutta se, joka olisi voinut kuulla ne toisinaan tuon onnettoman olennon huulia koskettavat katkonaiset sanat, olisi ehkä aavistanut, että everstille ja hänen lapselleen olisi ollut parempi kulkea halki halkeilevan jään, suuret syvyydet allaan kuin matkata vaunuilla, joiden sisällä vallitsee rakkauden autuus mutta ulkopuolella mielipuolen viha.

Tämä on katkelma tänä syksynä Faroksen julkaiseman Morsian ja muita kauhunovelleja -novellikokoelman niminovellista, joka on minun suomentamani. Yritämättä olla yhtään omakehuinen, on vain pakko todeta, että "Morsian" on mielestäni kokoelman upein novelli. Se on koskettava tarina traagisen lopun saavista häistä, äidinrakkaudesta ja siitä, kuinka ymmärtämättömyydessä tehty rakkauden teko voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Novelli saa kiinnitämään huomion siihen, kuinka kohtelemme mielisairaita ja siihen, että "hullun" ääntä ei saa vaientaa vain siksi, että hän on hullu. "Morsian" on novelleista mielestäni se romanttisin ja lyyrisin, sen kieli on monin kohdin hyvin kaunista ja herkkää. En tarkoita tällä vain omaa suomennostani, vaan tämä kuvaus koskee ennen kaikkea alkukielistä ruotsinkielistä versiota, jonka tyylin toivon tavoittaneeni suomennoksessani.

Novellikokoelma sisältää yhteensä neljä novellia, joilla kaikilla on eri suomentaja. Novellit ovat alun perin ilmestyneen jatkokertomuksina Helsingfors Tidningar -lehdessä ja ilmestyvät nyt ensi kertaa suomeksi. Novellikokoelma syntyi yliopistossamme toteutetun käännöstyöpajan tuloksena, jossa kaikki mukaan ilmoittautuneet opiskelijat saivat kukin oman novellin suomennettavakseen. (Käännösprojektista tarkemmin täällä.) Nämä muut novellit "Morsiamen" (1946) lisäksi ovat "Yöstä aamuun" (1843), "Susi" (1846) ja "Vänrikkivainaan tohvelit"(1847). 

Pidin suunnattomasti myös novellista "Vänrikkivainaan tohvelit", jossa poiketen "Morsiamen" hartaasta vakavuudesta ja sydäntäsärkevästä traagisuudesta vallitsee kepeä leikkimielisyys. Onko jo yksitoista vuotta sitten kuollut vänrikkivainaa alkanut kummittelemaan, kun hänen kuolonkamaristaan alkaa kuulua toisinaan askelten ääniä? Liittyvätkö hänen erikoislaatuiset tohvelinsa tapaukseen? Nuo kummalliset tohvelit, joihin hän eläessään oli niin kovin kiintynyt? Tätä tapausta alkaa selvittämään Pehr Garbin, joka skeptisyydessään pitää moisia kummitusjuttuja vain hameväen pötypuheina.

"Susi"-novellista pidin myös sen viehättävän tarinan ja ennen kaikkea kauniin kielen vuoksi, joka kohoaa erityisesti luontokuvauksissa suorastaan lyyriseen kauneuteen. Pidin myös tarinan kertojanäänestä, joka aloitti tarinan hitaasti ja kuvaillen yksityiskohtia ennen varsinaiseen tarinaan menemista hyvin vanhanaikaiseen kerrontatyyliin:

Syvällä Hämeen sydämessä, synkänvihreiden kukkuloiden juurella ja niemien poimuttaman järven rantamilla, sijaitsi vuosia sitten pappila, pieni kappalaisenpuustelli, joka punaisiksi maalattuine seinineen, valkoisine ikkunaluukkuineen ja tervattuine nurkkineen oli todennäköisesti muinoin ollut mitä mukavin koti vaatimattoman pappisperheen asua. 

"Yöstä aamuun" on jännittävä ja melko juonivetoinen kuolemantapausnovelli, josta löytyy itse asiassa hämmästyttävän samoja teemoja kuin "Morsian"-novellista. Vastikään kuolleen kirkkoherran kuolemaan näyttäisi liittyvän hieman outoja seikkoja, jotka kaipaavat selvitystä ja laittavat miettimään murhan mahdollisuutta. Kauhuromanttisen yliluonnollista tunnelmaa rakennetaan enkelimäisen kauniin ja hyvän Beata-neidon avulla, kuolleen kirkkoherran tyttären, joka toisinaan vaipuu transsinkaltaiseen sekavaan olotilaan, jossa hän näkee ja tietää asioita, joita muut eivät kykene. 

Hyytävää kauhua ja kiihtyneitä sydämensykkeitä Topeliuksen kauhunovellit tuskin tarjoavat, mutta sen sijaan ne tarjoavat hyvin viihdyttävää lukemista, jota tahdittavat toki jännittävät juonenkäänteet, koristaa ja elävöittää Topeliuksen kaunis ja ilmaisuvoimainen kieli ja ihastuttaa hänen vanhanaikainen kerrontatapansa. Näkisin Topeliuksen kauhunovellit ennen kaikkea viihdekirjallisuutena, mutta sille joka haluaa löytää kirallisuudesta aina jonkin elämää suuremman sanoman tai ajatuksen, luulisin Topeliuksen novelleilla olevan myös jotakin annettavaa. Topeliuksen viihdekään ei ole ikinä täysin pinnallista ja ulkokohtaista.

Olen huomannut jo aiemmin pitäväni tavattomasti Topeliuksen tyylistä, kielestä ja tavasta kertoa ja Morsian ja muita kauhunovelleja  istutti minuun kunnon Topelius-innon ja halun tutustua hänen tuotantoonsa laajemminkin.

"Morsiamen" loppu.

Zacharias Topelius

Morsian ja muita kauhunovelleja

Suom. Petra Enges-Pyykönen, Anna Järvenpää, Kalle Keijonen ja Hemmo Määttänen

Faros, 2013

168 s.

Jess! Morsian ja muita kauhunovelleja + paketillinen muita kirjoja kustantamolta!

Minun perjantaipäivääni ilahdutti suuri paketti, joka saapui postin kautta Faros-kustantamolta.

Tiesin odottaa ainakin sieltä kolmea tekijänkappaletta Topeliuksen Morsian ja muita kauhunovelleja -teoksesta, jonka niminovellin on ensimmäinen oikea suomennostyöni. (Olen kertonut käännösprojektista aiemmin täällä ja tarkemmin itse kääntämästäni novellista täällä)

Paketti vaikutti kuitenkin epäilyttävän isolta, ja minua odottikin mukava yllätys, kun paljastui, että siellä oli mainittujen tekijänkappaleiden lisäksi viisi muuta kirjaa! Ihka ensimmäiset arvostelukappaleeni, mitä olen koskaan saanut kustantamoilta – jippii! Maltan tuskin odottaa, että pääsen lukemaan näitä!

Nämä viisi kirjaa olivat Ina Langen Kertomuksia Suomesta, François-René de Chateaubriandin Viimeinen Abenserragi, Ludwig Tieckin Elämän yltäkylläisyys, Cervantesin Välinäytöksiä ja Gustave Flaubertin Bibliomania.

Aika hassu tunne oli saada käsiin ensimmäistä kertaa Morsian ja muita kauhunovelleja -teos ja nähdä itse kääntämäni teksti kirjoihin ja kansiin painettuna. Hih, aloin vallan nauramaan nähdessäni oman nimeni novellin lopussa!

Samalla iski myös pieni kauhistuksen tunne: ajatella, nyt voivat kaikki ihmiset mennä kirjakaupasta ostamaan kirjan, jossa on minun kynästäni lähtenyttä tekstiä ja kenties nauraa sille ja ajatella, että onpas huonosti käännetty! Noh, toivottavasti käännökseni lukeminen aihuttaa vallan muunlaisia tunteita sitä lukevissa ihmisissä!

Morsian ja muita kauhunovelleja julkaistaan juuri tänä viikonloppuna Turun kirjamessujen yhteydessä, jonne itsekin olen huomenna suuntaamassa. Joten sinne kaikki kauhukirjallisuuden ja Topeliuksen ystävät ostamaan!

Novellikokoelma sai mielestäni oikein kauniin ulkoasun

Pala unelmaa: Topeliuksen novellin suomennosprojekti

Kuka on tuo ryysyisen näköinen nainen virstanpylvään luona, tuon syrjäisen metsätien laidalla? Miksi tuijottavat hänen silmänsä niin villisti puunrunkoja, ja miksi istuu hän niin liikkumatta, kerälle kyyristyneenä kosteassa hiekkakuopassa? Tunnistatko hänet? Hän on kauhistuttava näky. Voisipa melkein luulla… 

Kuulostaako jännittävältä? Minusta jännittävintä tässä on se, että näillä sanoilla alkaa minun ensimmäinen kaunokirjallinen suomennostyöni, Topeliuksen novelli "Bruden" eli "Morsian"!

Olen ollut yliopiston kautta mukana projektissa, jossa ollaan suomennettu Topeliuksen ennen suomeksi julkaisemattomia kauhunovelleja. Projekti päättyi meidän kääntäjien osalta toukokuun lopussa, jolloin meidän oli lähetettävä käännöksemme eteenpäin.

 

Olen kirjoittanut novellista jo loppuvuodesta saatuani novellin ensi kertaa käsiini käännösprojektin alkutaipaleella. Bloggauksen voi lukea täältä, ja koska olen silloin käsitellyt novellin syntyhistoriaa, juonta sekä sen herättämiä ajatuksia, en aio puuttua niihin tässä bloggauksessa.

Nyt projektin päätyttyä olisi mukava jakaa hieman tuntojani ja mietteitäni tästä käännösprojektista, joka on siis minulle ollut ensimmäinen laatuaan.

 

Olen joskus unelmoinut kaunokirjallisuuden kääntämisestä, erityisesti vanhemman kaunokirjallisuuden, mutta se on ollut saavuttamaton, epärealistinen unenhäive. Luulin, että pitäsisi olla erityisen lahjakas (lisäksi luulin, etten ainakaan minä ole sellainen!), lisäksi luulin, että kaikki tärkeä menneiltä vuosisadoilta on jo käännetty. Ja kuinka väärässä olinkaan, ainakin jälkimmäisen väitteen suhteen! Olen saanut maistaa palan unelmaani. Ja kenties... voi tämä olla alku jollekin muulle?

Yleistä projektista

 

Meitä kääntäjiä on ollut neljä, ja kukin on saanut suomentaa yhden novellin. Novellit ovat määrä julkaista ensi syksynä Turun kirjamessuilla yhteisessä julkaisussa, Faroksen kustantamana. Kyseinen kustantamo on erikoistunut nostamaan esiin historian pölyihin jääneitä klassikoteoksia, joita kukaan ei ole vielä vaivautunut suomentamaan. Palkaksi saamme työstämme ainoastaan opintopisteitä sekä jotakin sitäkin paljon tärkeämpää, nimittäin kokemusta sekä kääntämisen iloa.

 

Projektin ohjaajana on toiminut Eva-Liisa Nyqvist, joka on itse suomentanut Farokselle Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin sekä Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna -teoksen. Hän on muutamaan otteeseen projektin  kuluessa tarkistanut ja oikolukenut käännöksiämme sekä antanut palautetta meille kääntäjille, jotka kaikki olemme yliopisto-opiskelijoita ja käsittääkseni kääntämisen suhteen ainakin lähes yhtä kokemattomia kuin minä itse. Tämä on ollut mielestäni hyvä työskentelytapa, sillä aivan omin nokkineni tuskin olisin rohjennut novellia suomentaa.

Projektin parhaat palat

 

Upeinta projektissa on ollut se, että kääntämiseni kohteeksi on valikoitunut novelli, joka on tyyliltään aivan upea, kieleltään uskomattoman kaunis, ihanan vanhahtava ja kaiken kaikkiaan juuri sellaista kirjallisuutta, jota eniten rakastan. Toisin sanoen, onni ei olisi voinut osua paremmin kohdalleni käännöksen kohteen valinnassa.

Suoraan sanoen "Morsian" on oikea helmi novellien joukossa. Lisäksi tällainen novelli, joka on pituudeltaan vajaa 13 sivua word-dokumentilla on oikein mainio käännöskohde aloittelijalle työmääränsä puolesta.

Novellia suomentaessani olen saanut tuntea itseni aivan suureksi taitelijaksi, vaikka tiedänkin, että lähes kaikki kunnia tästä kuuluu Topeliukselle, ei niinkään minulle. Mutta on aivan huikeaa saada luoda tekstiä, joka kuulostaa niin upealta ja kuitenkin tietää, että nuo suomenkieliset sanat ovat minun kynästäni (tai näppäimistöstäni) lähtöisin.

Monia romanttishenkisiä luontokuvauksia tai muita herkän kauniita kohtia  kirjoittaessani olen tuntenut suuria vilunväristyksiä sekä tipauttanut melkein muutaman kyyneleenkin silkasta kauneuden kokemuksesta. Tämä oli mielestäni novellin kaunein kohta, ja se tuo tyyliltään mieleeni muistumia Topeliuksen ihanasta sadusta "Pilvilinna":
 

Sillä välin oli aurinko hiljakseen upottanut kultaisen pallonsa ulapan pinnan alle luoteeseen, ja kaunis elokuinen ilta alkoi levittää iltahämyään tienoon ylle. Suurena kuin vaununpyörä kohosi vastakkaisessa ilmansuunnassa täysikuu, päivänvalo ja varjot kääntyivät toisinpäin, vaihtuivat ja sulautuivat toisiinsa tässä ihmeellisessä värien leikissä, joka tekee pohjoisesta kesäillasta niin äärettömän viehättävän. Sisällä oli tanssi jo alkanut, musiikin sävelet kantautuivat etäisinä pitkälle puiston yksinäiseen hiljaisuuteen, ja puiden välistä näkyi välkehtivien, kirkkaasti valaistujen ikkunarivistöjen hohde.

Eikö kuulostakin kauniilta?

Lisäksi itseäni miellytti suuresti tämä kauniin herkkä ja romanttinen kohtaus:

Nyt yli käytävän eteenpäin kohti lehväsalia lipui keveä hahmo. Se oli Cecilia, juhlien kuningatar, onnellisen kapteenin rakastettava morsian. Iloisesti ja leikkisästi hän oli kuiskannut sulhaselleen: ”Tällä sisällä on niin lämmin, ja minä en voi sanoa sinulle kaikkea, mitä sydämeni tuntee. Menkäämme vilvoittelemaan kymmeneksi minuutiksi lehväsaliin, raunioiden liepeille.” Ja sen jälkeen oli sulhanen vastannut hitaasti: ”Mene, minä riennän perääsi rakkauden siivin!”

Yksikään eläväinen ei tiedä, minkälaisia onnellisia ajatuksia mahtoi liikkua Cecilian rinnassa tuona hetkenä. Mutta suloisia, autuaita ne varmasti olivat, sillä hänen huuliltaan pääsi tahattomasti sanat: ”Onko ketään toista kuolevaista, yhtä onnellista kuin minä?”

 

Kääntämisen haasteista ja vaikeuksista

 

Kääntäminen ylipäätänsä ja erityisesti vanhemman tekstin kääntäminen tuottaa monia vaikeuksia ja ongelmia. Tasapainoilua kääntämisen vapauden ja tekstin sujuvuuden sekä tarkan ja alkuperäiselle uskollisen käännöksen välillä.

 

Minulle itse asiassa tuntui yllättävänkin luontevalta yrittää jäljitellä vanhaa tyyliä. Minulla on aina ollut rakkaus yleviä ja suuria sanoja kohtaan. Joskus kuulostan miltei koomiselta tämän vuoksi (se on pala Vihervaaran Annaa minussa), mutta nyt sain ihan luvan kanssa päästää valloilleen rakkauteni ylevää ja romanttista tyyliä kohtaan.

 

Sen sijaan hankaluuksia tuotti pikemminkin se, kuinka paljon vanhaa tekstiä piti sopeuttaa nykykielenkäytön vaatimusten mukaisesti ja mihin vetää raja tämän suhteen.

Alkukielisessä novellissa esimerkiksi lauserakenteet ovat 1800-luvun tyyliin hyvin monipolvisia ja pitkiä. Sain ohjeeksi Eeva-Liisa Nyqvistiltä yrittää jonkin verran oikaista pahasti polveilevia virkkeitä ja jakaa sama asiasisältö usempaan virkkeeseen, jotta nykylukija pääsisi helpommalla. Tämä työ tuntui suorastaan raiskaukselta, sillä itse satun olemaan hyvin kiintynyt vanhaan tyyliin kuuluviin monipolvisiin virkkeisiin, vaikka niitä joskus onkin hankala lukea. Entinen äidinkielenopettajani ja nykyinen kollegani, joka hieman oikoluki tekstiäni aivan viime tingassa, totesi, että jotkut virkkeeni ovat "aika hurjia" ja veikkaanpa, että käännöksessäni esiintyy virkerakenteita, joista jotkut tulevat marmattamaan.

Tässä esimerkki yhdestä virkeestä, jota olen hieman siistinyt, vaikka lopputulos on joka tapauksessa jokseenkin monimutkainen:

Solen sken varm och klar mellan lätt bortdunstande sommarskyar, dagen var en af de vackraste och då, förutom Cecilias spindelrysningar i skogen, ingen anade annat än lycka och fröjd, öfverlemnade man sig sorglöst åt glädjen öfver den allmänt älskade frökens sjelfvalda och lysande förbindelse.

Aurinko paistoi lämpimänä ja kirkkaana kevyesti poishäivytettyjen pilvenhahtuvien välistä. Päivä oli yksi kauneimmista, ja silloin, kun ei kukaan aavistanut muuta kuin onnea ja riemua – lukuun ottamatta Cecilian metsässä kokemia hämähäkkiväristyksiä, antautuivat kaikki surutta ilon valtaan juhlistamaan kaikkien rakastaman neidin itse valitsemaa, säteilevää sitoumusta.
 

Päänvaivaa aiheutti monet muutkin seikat. Esimerkiksi missä määrin vanhan tekstin käännöksessa voi käyttää käänteistä sanajärjestystä? Olin huomaamattomasti omaksunut ruotsin kielisestä tekstistä runsaasti käänteisiä sanajärjestyksiä (predikaatti ennen subjektia), juuri sellaisissa syntaktisissa asemissa, joissa ruotsissakin käytetään käänteistä sanajärjestystä.
 

Entinen äidinkielenopettajani huomautti tästä minulle ja sanoi, että novellia voisi nykysuomentaa vaihtamalla sanajärjestyksiä suoriksi. Joitakin sanajärjestyksiä vaihdoin. Monissa kohdin olin kuitenkin niin kiintynyt käänteiseen sanajärjestykseen, etten malttanut vaihtaa, sillä käänteisyys sai mielestäni aikaan kauniin lyyriseen ja romanttiseen sekä vanhahtavan hohteen tekstille.
 

Uskomatonta kyllä, vaikka aikaa suomentamiseen oli reilut puoli vuotta, yksi suurista ongelmista oli lopulta aikapula. (Välillä laiskottelin iloisesti useita kuukausia!) Novellin palautus osui aika kiireiseen elämänvaiheeseen ja hioin sitä pikku tunneille saakka viimeisenä päivänä. Seuraavana päivänä katsoin uudestaan tekstiäni ja alkoi miltei ärsyttämään, kun huomasin, miten monta kohtaa olisin voinut tehdä paremmin. Olisin ehkä pistänyt sittenkin enemmän pisteitä niihin kohtiin, joissa oli pilkkuja. Mutta monet näistä voisivat olla ikuisen jossittelun aiheita, vaikka aikaa olisi millä mitalla.
 

Huomasin lisäksi yhden aika pahan (ja huvittavan!) huolimattomuusmokan, nimittäin yksi vuosiluku heitti sadalla vuodella! Nooh, tästä pistin sähköpostia perään ja lopullisesta käännöksestä pitäisi löytyä vuoden 1808 sota vuoden 1908 sodan sijaan.  Pikkutarkkuus ei ole koskaan ollut parhaimpia puoliani, ja sitä olisi ehkä syytä opetella lisää, jos mielin ponnistaa eteenpäin hienoisesti orastavalla kääntäjänurallani.
 

 Lopuksi

Jään innolla odottamaan ensi syksyä ja novellikokoelman julkaisua. Kenties näistä novelleista tullaan vielä kuulemaan kirjablogeissa?

Kauhuromanttista tunnelmointia 1800-luvulta: Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zacharias Topelius:

Linnaisten kartanon viheriä kamari

(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)

WSOY

205 s
 

Odotin hyytävää kauhua, mutta en juuri sitä kohdannut. Sen sijaan kohtasin viehättävän ja kiehtovan, vanhan ajan (kauhu)romanttista henkeä huokuvan kuvauksen 1800-luvun alkupuolen kartanoelämästä jännittävine ihmissuhdekiemuroineen Topeliuksen vertaansa vailla olevan, tiukasti otteessaan pitävän kertojaäänen kertomana. Toki pientä kutkuttavaa jännitystä tarjosi kartanon aavemysteeri, mutta se tuskin sai edes pienintäkään vilunvärettä aikaiseksi.

Suurin jännitys näyttää syntyvän romanttisista suhteista ja siitä suuresta kysymyksestä, kuka saa kenet. Jos kaikki miehet ovat rakastuneet samaan neitoon ja kaikki neidot puolestaan samaan mieheen, niin voi arvata, että parien muodostuminen ei käy kiemuroitta ja särkyneittä sydämittä.

Linnaisten kartanon viheriä kamari kertoo Linnaisissa asuvasta Littowin aatelisperheestä, Isä Littowista ja hänen kahdesta tyttärestään Annasta ja Ringasta sekä siitä, kuinka perheen kohtalo kietoutuu yhteen kartanoon arkkitehdin ominaisuudessa saapuvan nuori herra Lithaun kanssa. Littowin ja Lithaun sukujen kesken näyttää vallitsevan jokin kumman kiinteä historiallinen side, jota kirjassa selvitellään. Jollakin merkillisellä tavalla sukusalaisuudet kietoutuvat Linnaisten kartanon viheriään kamariin, jossa huhu kertoo kummiteltavan. Lopulta viheriän kamarin aaveen mysteeri selviää, ja niin mainiolla tavalla, ettei voi muuta kuin nauraa!

Tämä on kirja sukusalaisuuksista sekä syntyperän merkityksestä. Mitä merkitsee olla aatelinen, ja mitä merkitsee olla aateliton? Onko aateluus vain titteli, vai onko se sielun ominaisuus? Mitä merkitsee olla sydämeltään, muttei nimeltään aatelinen? Kirja ottaa kantaa 1800-luvun alun polttavaan, Ranskan suuren vallankumouksen esiin repimään kysymykseen säädystä ja sen merkityksestä.

Minua kirjassa viehätti kovin sen kieli, kuten esimerkiksi Morreakin  (joka muuten näin ohimennen sanoen piti minusta poiketen kirjaa väristyksiä nostattavana). Jo teoksen suomenkielinen nimi tiivistää hyvin sen vanhanaikaisen viehättävyyden, joka kielessä on. Lisäksi tunnelmassa on jotakin hyvin vangitsevaa, menneen maailman nostalgiaa, jollaisen parissa olisin viihtynyt pidemmänkin romaanin verran.

 Suurta huomiota kiinnitin lisäksi kiintoisiin ihmiskuviin.  Topeliuksen tapa kuvata sisarukset Ringa ja Anna toistensa kontrastisiksi vastakohdiksi on kiehtova ja saa aikaan miltei taiteellisen vaikutelman. Vanhempi sisar Anna on vakavamielinen, jäykkä, käytössääntöjen muodollisuuksien viimeisintäkin piirtoa noudattava ja hieman ylpeämielinen. Pikkusisko Ringa on puolestaan alati naurava, avoin ja hupsutteleva sekä lapsenmielisen hupakkomainen, mutta silti sydämeltään kultainen. Erityisen hienosti sisarusten eroavaisuudet piirtyvät esiin kohtauksessa, jossa Ringa riemuitsee, kun on saanut vangittua arkkitehdin varjokuvan tämän tietämättä. Hänen vakavamielinen siskonsa ilmaisee syvämietteisen mielipiteensä varjokuvista ja niiden paheksuttavuudesta:

 – Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aiheesta puhumisen. – Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodoista ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne korottavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sen tähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.

Mutta kirjan mainioin tyyppi ehdottomasti – ja äkkiseltään koko lukuhistoriani yksi mainioimmista henkilökuvista on naapurin herra kapteeni Winterloo, joka kolikon kuvat silmissään kiiluvan äitinsä käskemänä yrittää tavoitella Ringa neitiä omakseen. Kapteenin karkea käytös, pieni sikamaisuus ja alati hänen suustaan kirosanojen muodossa iloisesti ulos pomppivat sammakot eivät tee siniverisen neidon sydämen vangitsemisesta kovin helppoa tehtävää. Kapteeni Winterloon kaunopuheisuuteen pyrkivät, mutta surkuhupaisaan moukkamaisuuteen sortuvat puheet saivat aikaan yhden jos toisenkin naurunpyrskähdyksen:

Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei tuhat tulimmaista enää tapahdu.

Vanhemman kirjallisuuden ystäville tutustumisen arvoinen teos!

Huomautettakoon lopuksi, että kirja on päätynyt myös valkokankaalle, ja aikeenani olisikin joskus lähitulevaisuudessa fiilistellä teoksen tunnelmia vielä elokuvan parissa.

P.s Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjahullun päiväkirjan Ruusa, joka myös näyttää pitäneen Topeliuksen tunnelmista.

Kauhistuttava Topelius: ”Bruden”-novelli

Olen yliopistolla mukana projektissa, jossa me opiskelijat saamme mitä hienoimman ja upeimman tehtävän suomentaa Zacharias Topeliuksen vielä toistaiseksi suomentamattomia kauhunovelleja.  Kukin mukanaolevista saa suomennettavakseen yhden novellin ja minun osalleni on langennut ”Bruden”-novellin eli suomeksi "Morsiamen" suomentaminen.  Suomennokset ovat määrä julkaista ensi syksynä Turun kirjamessuilla.  Olen vähintääkin innoissani!

 Jo viime keväänä kyseltiin yliopiston sähköpostilistan kautta alustavasti ketkä olisivat kiinnostuneita lähtemään mukaan projektiin, ja siitä lähtien olen odottanut kuin kuuta nousevaa tätä mahdollisuutta. Olen viidennen vuoden ruotsin pääaineopiskelija sekä opiskellut kirjallisuutta jo useita vuosia sivuaineenani sekä tästä syksystä lähtein myös suomen kieltä.  Projektissa yhdistyy siis aika sopivasti kaikki opiskelemani alat!

Suomennostyötä en ole vielä aloittanut. Vasta tällä viikolla jaettiin novellit osallistujien kesken.  Olen nyt lukenut kertaalleen ajatuksella läpi novellini, ja tulen tulevien kuukausien aikana lukemaan varmasti monta kertaa vielä.  Tässä bloggauksessa aion ensinnäkin käsitellä Bruden-novellin taustaa, kertoa juonesta sekä tarinan herättämistä ajatuksista. Jos jotakuta kiinnostaa lukea itse alkuperäinen novelli, sen sekä muita vielä suomentamattomia Topeliuksen  kauhunovelleja löytää netistä täältä.

Taustaa: Jukka Sarjala kertoo varhaista kauhuromantiikkaa Suomen kirjallisuudessa käsittelevässä kirjassaan Salonkien aaveet ”Bruden”-novellin syntyhistoriasta. Eräänä keväisenä iltana vuonna 1846 Topeliuksen omassa kodissaan istui viettämässä teehetkeä seurue, jonka puhe kääntyi Eugène Suen Pariisin salaisuudet-teokseen ja siihen,  kuinka Sue pysyi kirjoittamaan romaanin kauheat kuvauksen olleessaan itse onnellisissa oloissa perheensä ympäröimänä. Epäiltiin, onko sellainen mahdollista. Niinpä joku seurueessa sai päähänsä, että jotta voitaisiin todistaa, onko kauheuksien kirjoittaminen onnellisissa oloissa mahdollista, on järjestettävä asiasta palkintokilpailu! Kaksi onnellista miestä, Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson päättivät tarttua härkää sarvista ja osoittaa, mihin riittää onnellisen miehen mielikuvituksen kauheus. ”Bruden”-novelli oli Topeliuksen panos tähän kilpailuun. Molempien kilpailijoiden tuotokset julkaistiin lehdessä jatkokertomuksina. Mainittakoon, että vaikka Topeliuksen novelli on hyvin vaikuttava, vei Berndtson ”En svart saga”- kirjoituksellaan voiton tässä kilpailussa, jossa tuomareina toimi nuoria säätyläisneitoja.  Tämä siitä huolimatta, että voittaja ei saattanut jatkokertomustaan loppuun asti – sen kauheudet kuulemma ryöstäytyivät niin pahasti käsistä, ettei tekijä kyennyt kirjoittaa tarinaa loppuun asti. Kilpailun tärkeimpänä kriteerinä olikin nimenomaan mahdollisimman kauheiden asioiden esittäminen.

Tarina: Topeliuksen kilpailunovelli kertoo mielisairaasta Lotta Lenning-nimisestä naisesta sekä hänen äidinrakkaudestaan, joka saa mitä kammottavimman muodon.

 

Teoksessa käytetään kauhuromantiikan hyvin yleistä elementtiä, hullua naista, mistä löytyy hyvä esimerkki myös esimerkiksi kaikkien tuntemassa Kotiopettajattaren romaanissa.  Lotta Lenning on nuorena ollut ihailtu kaunotar ja ollut kihloissa Rudolf-nimisen miehen kanssa. Sittemmin hän kuitenkin menetti järkensä ja hänet oli suljettava hullujenhuoneelle.

 Tarina alkaa siitä, kuinka Kruunupyyn mielisairaalasta karannut nainen käyskentelee metsässä puhuen puille ja vaatien puilta, joita puhuttelee entisen rakastettunsa nimellä, takaisin pois riistettyä lastaan, Clara Lovisea.

 

Pian metsän läpi kulkevaa tietä pitkin tulevat vaunut, joissa on eversti Rudolf von Hagen sekä onnea hehkuva vastanainut nuoripari, von Hagenin kasvattitytär Cecilia sekä tämän sulho Carl Krona. Seurue on matkalla vihkikirkosta hääjuhlapaikalle. Kun hullu Lotta Lenning huomaa vaunujen tulevan, heittäytyy hän tielle vaunujen eteen vaatien riistettyä lastaan entiseltä sulhaseltaan - joka sattumoisin onkin juuri vaunuissa oleva Rudolf von Hagen:

Den vansinniga rörde sig ej ur fläcken. Vid öfverstens tillrop lyftade hon endast på hufvudet och bad med den bevekligaste röst: »mitt barn, Rudolf! gif mig igen mitt barn!»

Keskeytyksen jälkeen matka jatkuu. Vaunujen joutuessa väistämään äkisti tien sivuun pyörtyi vaunuissa ollut morsian, joka kuitenkin matkan aikana saadaan virkoamaan. Miehet eivät näe aiheelliseksi kertoa hänelle mitään hullusta. Kauhun tunnelmaa aletaan kuitenkin jo rakentamaa, ja morsiamen mieleen hiipii pahoja aavistuksia:

Vet du, det är något hemskt i denna skog, det är löjligt, men jag erfar precis samma känsla, som när en spindel kryper på min hals

Raivoisa Lotta Lenning lähtee kuitenkin juoksemaan vaunujen perään, ja saavuttaa vaunut… Matkustajien tietämättä hyppää nainen vaunujen takaosaan salamatkustajaksi ja saapuu myös hääjuhlapaikalle.

 

Kuinka käy ja mitä mielipuolella naisella on mielessään?

 

Hieman ajatuksiani ja arviotani novellista:

 

"Bruden”-novelli on mielestäni hyvin vaikuttava ja tiivistunnelmainen kauhunovelli. Sen kauheus

    perustuu siihen, kuinka rakkaus yhdistyy ymmärtämättömyydessä tehtyyn kauhistuttavaan tekoon

hullun mielipuolen mielessä. Näin novellin esiin maalaava kauhu saa hyvin surullisen ja traagisen

piirteen.

 

Traagisuutta sisältyy paisi siihen, kuinka nuori morsian elämänsä onnellisimpana päivänä

tempaistaan pois onnensa keskeltä, myös siihen, kuinka epätoivoinen, lastaan ikävöivä nainen

tappaa lapsensa rakkaudesta ymmärtämättä tekoaan.  Novellin loppu on suorastaan liikuttava. (Ei

ole kovin moni kauhugenren edustaja saanut minua ennen itkemään…)

 

Novelli herättää ajatuksia myös mielisairaiden kohtelusta ja heihin suhtautumisesta. Lenningiin

suhtautudutaan kuin epäinhimilliseen petoon. Kuitenkin hänen rakkaudessaan tyttäreensä on jotakin

hyvin inhimillistä ja koskettavaa. Mielisairasta ei myöskään oteta milloinkaan vakavasti. Novelli olisi saanut huomattavasti onnellisemman lopun, jos sairaan naisen puhe olisi otettu vakavasti. Hullun

puhetta ei kuitenkaan kuunnella.