Näytetään tekstit, joissa on tunniste postmodernismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste postmodernismi. Näytä kaikki tekstit

torstai 28. helmikuuta 2013

Postmoderni yllättäjä: Valkoinen kohina

Omenoita ja sitruunoita putoili kaksin ja kolmin kappalein lattialle, kun joku otti hedelmän tietystä kohdasta kekoa. Omenoita oli kuutta lajia, meloineita lukuisia eri pastellisävyjä. Kaikki näytti tuoreelta, suihkutetulta, kiillotetulta, iloiselta. Ihmiset repivät kelmupusseja telineistä ja yrittivät päätellä, kummasta päästä ne saa auki. Tajusin, että paikka oli hukkumassa meluun. Yksitoikkoiset järjestelmät, kärryjen kitinä ja luisuminen, kovaääninen ja kahviautomaatit, lasten huuto. Ja sen kaiken yllä, tai sen kaiken alla, sävytön paikantamaton mylvintä, kuin jokin inhimillisen käsityskyvyn ylittävä kuhisevan elämän laji.

 
Jack Gladney on ihan tavallinen amerikkalainen mies. Hän asuu Blacksmith-nimisessä pikkukaupungissa ja opettaa historiaa Kukkulan Collegessa. Hän on erikoistunut Hitler-tutkimukseen ja yrittää opiskella saksaa. Hänellä on vaimo Babette ja lapsia molempien edellisistä liitoista.  Elämä koostuu turvallisista ja tavallisista keskiluokkaisista rutiineista.
 
Viikon kohokohta on ostosmatka supermarketiin, joka kuvataan amerikkailaisen elämäntavan ruumiillistumana. Jack kuitenkin kärsii kuolemanpelosta. Vielä kamalampaa kuin se, että itse kuolee, on se että vaimo ehtisi kuolla ensin. Ja vaimo puolestaan ei halua, että Jack kuolisi ennen häntä.
 
Kaikki on kuitenkin hyvin siihen asti, kunnes tapahtuu merkillinen "ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma". Ilmoille pääsee myrkyllinen kaasupivi ja perheen on lähdettävä evakkoon. Jackin kuolemanpelko konkretisoituu tilanteessa, jossa kuolema miltei on käsinkosketeltavissa. Se leijuu ilmassa valmiina iskemään milloin vain.
 
Don De Lillon Valkoinen kohina on postmodernin kirjallisuuden klassikko, josta olen toki kuullut paljon aiemmin, mutta johon en ole tohtinut tarttua ennakkoluulojeni vuoksi postmodernismia kohtaan. Nyt kuitenkin minun oli luettava tämä opintojani varten ja yllätyin. Tämä oli perin mielenkiintoinen lukukokemus ja pidin kirjan tyylistä.
 
Ainoa vika vain oli se, että olen lukenut tätä hieman kiireellä, joten jotkin asiat jäivät vähän epäselviksi keskityksen puutteen vuoksi.
Hitaamalla ja keskittyvämmällä lukemisella olisi saanut varmasti paljon enemmän irti.
 
Minuun puri kirjan satiirisen ironinen huumori. Tämä on ilahduttavan purevasti kirjoitettu. Päähenkilö on tarkkasilmäinen ja älykäs havainnoja, ja kerronta välittyy hänen tietoisuutensa kautta. Kirjassa on paljon metaforsutta ja kuvallisuutta. Kirjassa tehdään modernin maailman proosallisista ja arkisistä ilmöistä ikään kuin runoutta. Esimerkiksi kuvaukset supermarketissa käymisestä saavutta miltei lyyrisen tason. Esimerkiksi yllä olevassa supermarkettikuvauksessa hedelmien kauneus romantisoidaan.
 
Kuolemasta ja kuoleman pelosta puhutaan kirjassa paljon. Kuolema saa filosofiset mittasuhteet, ironisella huumorilla höystettynä. Lukijalle kuolema on yhtä aikaa sekä ahdistava, että huvittava.
 
Heräsin kylpien kuoleman hiessä. Kykenemättä puolustautumaan omia kiduttavia pelkojani vastaan. Olemassaoloni ytimessä oli tauko. Minulla ei ollut tahtoa eikä fyysistä voimaa  nousta vuoteesta ja kulkea pimeän talon läpi tarttuen seiniin ja portaikkojen kaiteisiin. Tunnustella tietäni palata ruumiiseeni, laskeutua uudelleen maailmaan. Hiki norui pitkin kylkiäni. Kelloradion digitaaliluku oli 3.51. Parittomia numeroita aina tällaisina hetkinä. Mitä se tarkoittaa? Onko kuolema paritonlukuinen? Onko olemassa elämää vaalivia numeroita, toisia jotka huokuvat uhkaa?
 
Minun mieleeni jäi elämään lentävän lauseen tavoi, että kuolema on paritonlukuinen. Mitäköhän se tarkoittaa? Hmmm...
 
Don DeLillo
Valkoinen kohina
(White noise, 1985)
Suom. Helena Kortekallio
Tammi
 

tiistai 19. helmikuuta 2013

Elämää jonossa

- Toverit, kuka on viimeisenä?
- Minä kai, mutta minun takanani on vielä nainen sinisessä takissa.
- Minä olen sitten sen takana.
- Kyllä. Se tulee ihan heti. Käykää minun taakseni siihen asti.
- Ja te siis aiotte seisoa?
- Kyllä.
- Haluaisin poistua minuutiksi, todellakin vain yhdeksi minuutiksi.
- Parempi olisi kyllä odottaa sitä naista. Jos se tulee, niin mitä minä voin selittää? Se sanoi, että se tulee pian.
- Olkoon. Minä odotan. Oletteko seisonut jo kauan?
- No  en varsin...
- Satutteko tietämään, montako ne antavat?
- Piru tietää... En ole edes kysynyt. Tiedättekö te, montako annetaan?
- Tänään en tiedä. Kuulin tota, että eilen annettiin kaksi.
- Kaksi?
- Juu. Aluksi ihan neljä, sitten kaksi.
- Voi kun vähän! Ei kannattaisi kyllä jonottaa...

Näin alkaa Vladimir Sorokinin Jono. Se on ensimmäiseni kyseiseltä venäläiseltä kirjailijalta ja perin eriskummallinen teos. Se on romaani jonosta ja jonottamisesta, jonossa elävien ihmisten elämästä. Jonossa olevat "jonolaiset" jonottavat jotakin, ja tähän jonossa olevien ihmisten elämän kuvaukseen kirja keskittyy.

 
 
Eriskummallisen teoksesta tekee ensinnäkin se, että teos koostuu ainoastaan vuorosanoista. Kertojaa ei ole. Vuorosanoista muodostuu jokseenkin kaaottinen kokonaisuus, eikä aina oiken teidä, kuka puhuu ja mitä. Se ei oikestaan olekaan tärkeää. Se onkin kirjan pointti. On vain hahmotonta massaa, tovereita, ja yksilöt häipyvät taka-alalle.

Toiseksi, absurdia vaikutelmaa lisää erityisesti se, että lukijalle ei missään vaiheessa paljasteta, mitä jonossa olevat ihmiset jonottavat. Jotakin epämääräisia vihjeitä lukija saa tietää jonotettavan asian ominaisuuksia, mutta tarkka identifoiminen jää mysteeriksi. On vain jono ja jonottaminen.

Varsinaisen juonen hahmottaminen tästä hieman kaaottiselta vaikuttavasta teoksesta olisi aika hankalaa, sillä sillä mitään suurta juonta ei oikeastaan ole. Jonkinlaisia pieniä irrallisia episodeja teoksesta hahmottuu.

Jonoon sisältyy eittämättä purevaa yhteiskuntakritiikkiä kommunistista järjestelmää kohtaan.  Kommunistisessa valtiossa elävän ihmisen tai toverin elämä näyttäytyy ainaisena jonottamisena, jossa yksilöt hajoavat suuren massan sekaan.

Luin tämän paitsi opintojani varten "pakkolukemisena", mutta lisäksi tulin samalla korkanneeksi omalta osaltani Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan - vaikka kirja kerrallaan -haasteen.

Teos on luonteeltaan sellainen, johon tuskin olisin tohtinut tarttua, ellei olisi ollut pakko. Olen kuitenkin enimmäkseen iloinen, että tartuin, koska kirja oli erilaisuudessaan perin mielenkiintoinen lukukokemus, ja sitä voisi pohtia yhdeltä jos toiseltakin kannalta.

Myönnettäköö, että toisinaan kuitenkin kärsin pienestä tylsistymisestä loputtomien vuoropuheluiden keskellä, joiden merkitys jäi joskus ilmaan ikävästi roikkumaan.

Vladimir Sorokin
Jono, 1990
Alkuteos: Очередь, 1985
Suom. Jukka Mallinen
SN-KIRJAT
212 s.