Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Sinä yönä, jona Ronja syntyi, kävi ukkonen kallioitten yllä. Oli sellainen ukkosyö, että koko Matiaksenmetsän väki ryömi kauhuissaan koloihinsa ja loukkoihinsa. Vain julmat syöjätärmaahiset, ajattarat, rakastivat ukonilmaa yli kaiken ja lensivät ulvoen ja kirkuen Matiaksenvuoren ryövärilinnan ympärillä. Ajattarat häiritsivät Loviisaa, joka synnytti lasta ja hän sanoi Matiakselle:

– Pelota ajattarat pois, jotta täällä on taas hiljaista. Muuten en kuule, mitä laulan!

Loviisa nimittäin lauloi synnyttäessään. Niin synnyttäminen kävi helpommin, sanoi Loviisa, ja lapsesta ehkä tulisi iloisempaa lajia, jos se tulisi maailmaan laulun myötä.

Palasin lapsuudesta tutun klassikon pariin ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Muistikuvani tarinasta olivat melko hämärät, joten lukukokemus oli kuin uusi. Ronja Ryövärintytär onnistui lumoamaan minut edelleen, vaikken pidä sitä yhtä upeana tarinana kuin esimerkiksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä.

Tarinan sankaritar Ronja on melko erilainen tyttösankaritar. Hänessä on ripaus Peppi Pitkätossumaista normeja ja tyttöyden rajoja ravistelevaa henkeä. Ronja ei ole mikään hyvinkäyttäytyvä hienon naisen alku, vaan tuittupäinen ja temperamenttinen ryövärintytär, joka kiroilee ja sähisee suuttuessaan, mennä vipeltää pitkin metsää päivät pitkät ja harjoittelee selviytymään elämässä ja varomaan kaikkea vaarallista. Silti Ronjassa on jotakin tavattoman hellyttävää, suloista ja samaistuttavaa – tämä kiroileva ryövärintytär valloitti sydämeni!

Tarinan asetelmaa voisi pitää jonkinlaisena lapsille suunnattuna Roomeo ja Juulia -tarinana, jossa on kuitenkin onnellinen loppu ja romanttisen rakkauden sijaan kyse kielletystä ystävyydestä. Ronjan isä Matias ja hänen ryövärijoukkonsa ovat perivihollisia Borkan ja hänen ryövärijoukkonsa kanssa. Eräänä yönä kuitenkin Borka ja hänen ryövärijoukkionsa muuttavat Matiaksenlinnan toiseen päähän – linna nimittäin repesi salaman iskusta kahteen osaan sinä yönä, kun Ronja syntyi. Borkalla on Ronjan ikäinen poika, Birk. Riitaisan alun jälkeen Ronjasta ja Birkistä tulee ystäviä ja he lupaavat olla toisilleen sisko ja veli. Kielletty ystävyys on kuitenkin pidettävä salassa vihaa pitäviltä vanhemmilta.

Jossain vaiheessa koittaa kuitenkin tilanne, jolloin Ronjan on valittava ystävyyden ja isänsä välillä. Onko Matiaksen ja Borkan ikuinen vihanpito sovittamatonta laatua?

Pidin tarinan taianomaisesta miljööstä. Metsästä, joka on täynnä paitsi kauneutta, myös erinäisiä vaarallisia ja huvittaviakin satueläimiä: maahisia, männiäisiä, ajattaroita, kakkiaisia ja muita. Tarinan luontokuvaus on mielestäni ihastuttavaa. Metsässä samoilevan Ronjan elämäniloinen asenne oli  puolestaan ilostuttavaa – minusta meillä kaikilla olisi opittavaa Ronjasta, joka toisinaan naurahtaa vain siksi, että jokin asia on olemassa. Esimerkiksi, kun hän katselee puita, hän naurahtaa vain siksi, että ne ovat olemassa. Tai kun hän näkee ensi kertaa Birkin, naurahataa hän vain siksi, että tämä on olemassa.

Lapsena olin vallan ihastunut kakkiaisiin, ja edelleen olen sitä mieltä, että nuo pienet ja hieman tyhmät maan alla asuvat olennot, jotka toistelevat kysymystä "miksvai hää sillai", kun hiihtävän Ronjan jalka jää jumiin kakkiaisten pesäkoloon, olivat mitä ihastuttavimpia! Alaluokilla meillä oli tapana, että piirsimme kuvistunnilla jotakin kirjaan liittyvää, kun opettaja oli saanut luettua jonkin lukukirjan meille loppuun. Ronja Ryövärintytär inspiroi minut piirtämään kakkiaisia ja kaivoin tämän 3. luokalla piirtämäni kakkiaispiirustuksen esiin omaksi ja kaikkien teidän lukijoiden iloksi:

Pidin siitä, että tarina on opettavainen. Ryövärinelämässä on hienot ainekset sadunhohtoiseen tarinaan, mutta kun Ronja saa selville, mitä ryövärit oikeastaan on ja millä he elävät, päättää hän isänsä suureksi pettymykseksi, ettei hänestä isona tule ryöväriä. Hän ei halua nähdä ihmisten itkevän, kun hän ryövää heiltä. Kirja käsittelee myös hienoja teemoja ystävyydestä, rakkaudesta, isän ja tyttären suhteesta ja siitä, mikä on tärkeintä elämässä. Sen sijaan lastenkirjana minua arveluttaa kirjassa vähän se, että siinä käytetään toisinaan aika rumia sanoja, vaikka toki räävittömien ryöväreiden suuhun kirosanat sopivatkin hyvin tyylillisesti.

Astrid Lindgren

Ronja Ryövärintytär

(Ronja Rövardotter, 1981)

Suom. Tuula Taanila

Kuv. Ilon Wikland

WSOY

240 s.

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Nytpä kerron salaisuuden, jota kukaan ei tiedä. Ettehän sano kenellekään! Ei edes äiti tiedä sitä, eikä isäkään. Sillä kun sisko ja minä synnyimme kauan sitten, siitä on seitsemän vuotta, heti sillään sisareni juoksi ulos ja meni piiloon sen suuren ruusupensaan alle, joka kasva kaukana puutarhan kulmassa. Ajatelkaa sitä siskoa! Jaksoi juosta semmoisen matkan, vaikka oli ihan juuri syntynyt!

Kultasiskoni on Astrid Lindgrenin kuvasatukirja, jossa lumoavinta ja kauneinta on mielestäni nimenomaan kuvat. Tarinakaan ei missään nimessä ole huono, mutta omaan sydämeeni upposivat erityisesti kuvat – jotka tosin ammennatavat lumonsa ja kauneutensa taitelijansa taitojen lisäksi myös pitkälti sadunhohtoisesta tarinasta.

Tässä tarinassa on ripaus Salaisen puutarhan henkeä ja sitäkin suurempi hyppysellinen L. M. Montgomeryn Marigoldin lumottua maailmaa, jonka luin juuri viime viikolla pidetyn Blogistanian lukumaraton III:n yhteydessä ja josta en valitettavasti vielä ole erikseen ehtinyt bloggaamaan. 

Liisalla on salainen kaksoissisko, josta kukaan muu kuin hän itse ei tiedä mitään. Siskon nimi on Ylva-Ii ja hän kutsuu kaksoissiskoaan aina kultasiskokseen. Ylva-Iii asuu ruusupensaan takana – ruusupensaan, jota kaksoisiskot ovat päättäneet kutsua Salikoniksi. Ylva-Iiin luokse päästään menemällä Salikonin alla olevasta aukosta sisään, kapuamalla pitkiä tikkaita alaspäin ja kulkemalla pitkin pitkää käytävää, joka johtaa kultaiseen saliin. Siellä, kultaisessa salissa on Ylva-Iii kuningattarena.

Se kaunis sadun ja fantasian maailma, jonka tarina piirtää esiin, on upea. Ja upeiten se piirtyykin esiin Hans Arnoldin ihastuttavassa kuvituksessa. Kuvat vangitsivat minut täysin ja saivat minut jopa tuntemaan pientä kipua sydänalassani: haluaisin niin hypätä kuvien sisään ja kokea "oikeasti" sen kaiken kauneuden ja lumon, joka kuvista välittyy.

Tarinan loppu jätti minut hämmennyksen valtaan ja epätietoisuuteen sen suhteen, mikä oikeastaan oli tarinan sanoma? Mitä satu haluaa sanoa? Tuntuu, että itse satu ja sen sanoma kätkeytyvät samanlaiseen salaperäisyyden ja hämärän hohteen peittoon, joka myös kuvituksessa etäisesti tulee esiin.

En kerro enempää – jos kiinnostuit, lue ja ihastele ihmeessä!

Astrid Lindgren

Kultasiskoni

(Allrakäraste syster, 1949)

Suom. L. Aro

Kuv. Hans Arnold (1973)

27 s.

Hilpeä joulu Pepin seurassa: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset on jouluinen hyvän mielen kirja, jossa tuttu ystävämme Peppi Pitkätossu panee parastaan saadakseen koko kaupungin lapset hymyilemään jouluna.

Peppi Pitkätossu on käynyt naulaamassa torin laitaan, raatihuoneen oveen seuraavanlaisen kyltin:

Koko kaupungin lapset odottavat innosta soikeina pääsevänsä Pepin joulukuusenriisujaisiin. Myös Tommi ja Annika odottavat innoissaan tulevaa iltaa. Normaalisti Tommi ja Annika viettävät koko päivän Pepin seurassa, mutta nyt Peppi on sanonut haluavansa olla yksin.  Mitäköhän Peppi on keksinyt?

Mutta kun kauan odotettu ilta saapuu ja koko kaupungin lapset suuntaavat Pepin luokse Huvikumpuun, ei ikkunoissa näy valoa. Talo näyttää autiolta. Pettyneet lapset kääntyvät kannoillaan ja lähtevät laahustamaan apein mielin kotiin päin. Taitaa jollakin tulla itkukin. Mutta sitten vastaan loikkii Pepin pikku apina, herra Nilsson. (Tässä kirjassa apinan nimi on tosiaan ruotsalaisittain Nilsson, ei Tossavainen). Apina ojentaa Tomille paperilapun, jossa on mystinen viesti: "SEURKAAT JÄLIÄ JA SYÖ KÄÄNE". On siis ilmeisesti seurattava jälkiä ja syötävä ne. 

Maassa olevat karamellit johdattavat lapset Huvikummiun taakse, jossa koreilee suuren suuri joulukuusi:

"Voi, millainen joulukuusi", Annika kuiskasi, "voi millainen joulukuusi!"

Ja siitä kaikki olivat samaa mieltä. Pepin puutarhassa kasvoi monta puuta ja talon takana seisoi kuusi, korkea tummanvihreä kaunis kuusi. Siinä loistivat kynttilät, eivät mitkään pienet kuusenkynttilät, vaan isot, paksut kruunukynttilät, jotka valaisivat koko puutarhan. Mutta ei kuusessa pelkkiä kynttilöitä ollut.

Kuusen oksille oli ripustettu suuren suuria piparkakku-ukkoja ja isoja kiiltopaperikoreja ja valtavia karamellirinkilöitä ja hienoista hienoimpia joulukuusenkaramelleja ja ympäri kuusen kiersivät lippunauhat.

Ja mikä tärkeintä: kuusessa oli valtavasti paketteja!

Lapset seisoivat hiirenhiljaa. Mutta sitten heiltä pääsi riemunkiljahdus. 

"Voi miten kiltti Peppi on!" he huusivat.

Lapset saavat kuusen vieressä olevassa lumimajassa kaakaota ja täytekakkua. Sen jälkeen leikitään ja lauletaan kuusen ympärillä. Lopuksi riisutaan kuusi ja kaikki lapset saavat lahjoja. Pepin laulunsanat eivät mene ihan laulukirjan mukaan, mutta ei se haittaa:

"Peppi, ei sen niin mene", Annika torui."Eikö?" sanoi Peppi, "olenko minä unohtanut kaikki kauniit laulut? No mutta tämän minä muistan: Joulupuu on ravistettu, neulaset on matolla, joulupukki värjöttelee talon ulko-ovella."

Jopa aivan juuri vastikään kaupunkiin muuttanut Eino, joka ei uskaltanut uutena edes toivoa pääsevänsä juhliin, mutta joka oli salaa tullut katsomaan ilonpitoa syrjästä, pääsee mukaan, kun Peppi huomaa hänet. Mutta vain yhdellä ehdolla:

"Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."

Pepin suurella avokätisyydellä on kyllä myös rajansa. Lapsia vihaavaa rouva Hienostoa, joka on haistanut kermakakun hajun ja joka tekisi ihan mitä vain yhden kakunpalan eteen, ei päästetä Pepin juhliin. Nämä ovat lasten juhlat ja aikuiset pysyköön loitolla!

Joskus syvällisen pohdiskelun ja analyysin sijaan on ihan mukavaa vain pitäytyä pelkässä juonireferaatissa ja antaa sen puhua puolestaan. Siispä: tämän tarinan myötä haluan toivottaa kaikille lukijoilleni

Oikein ihanaa joulunaikaa!

 P.s. Muistakaa tulla avaamaan Blogistanian joulukalenterin viimeinen luukku ylihuomenna 25.12 blogiini!

Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset (1950)

Suom. Kristiina Rikman

WSOY

35 s.

Astrid Lindgren: Mio, Min Mio

Jag tänkte på Brunnen som viskar om kvällen och på alla sagorna som jag hade hört. Det var särskilt en som jag tyckte om. Den började så här:

Det var en gång konungason som var ute och red i månskenet.

Tänk, det skulle ju nästan kunna vara jag! Jag var ju en konungason.

Vi kom närmare och närmare Gröna Ängars ö, och Miramis hovar dånade som åskan. Och hela tiden tänkte jag på den där sagan och tyckte att det lät så vackert:

Det var en gång en koungason som var ute och red i månskenet.

Palasin lapsuuteni satuklassikon Mio, poikani mio ääreen, mutta tällä kertaa ruotsiksi oikeastaan Lue ihminen! -blogin innoittamana, sillä sen kirjoittaja kuvasi kirjaa mielestäni uskomattoman kauniisti bloggauksessaan. 

Kirja todella on uskomattoman kaunis, lyyrinen ja koskettava. Saduista satumaisin. Satu, joissa saduista tulee totta.

Bo Vilhelm Olsson on 9-vuotias ihan tavallinen poika, joka asuu viheliäisten ottovanhempien luona, jotka kohtelevat häntä huonosti ja vailla rakkautta. Oikeista vanhemmistaan hän ei tiedä mitään. Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu, ja erään satumaisen tapahtumasarjan seurauksena poika matkustaa toiseen ulottuvuuteen, eräänlaiseen satumaailmaan nimeltään Landet i Fjärran hengen seurassa, joka on varta vasten lähetetty häntä etsimään. 

Siellä häntä odottaa hänen oikea isänsä, joka on valtakunnan kunigas ja asustaa hienossa linnassa kauniin ruusutarhan ympäröimänä. Hän saa tietää, että hänen nimensä on oikeasti Mio, "Mio, min Mio", rakastavan isän ainoa, rakas lapsi. Elämä rauhallisessa kaukaisuuden maassa on ihanaa, etenkin kun on rakastava isä seuranaan, hyvä ystävä nimeltään Jum-Jum ja ihan oma heppa nimeltään Miramis. 

Mutta kaikki ei ole niin hyvin mitlä ensin näyttää. Mion isän hallitseman saaren vastakkaisella rannalla on Landet på andra sidan. Siellä hallitsee julma, julma ritari Kato, ja prinssi Miolla on tehtävä. Jo aikojen alusta on määrätty, että Mion on määrä taistella ritari Katon pahuutta vastaan. Kaikki muut paitsi Mio  tietävät sen, kuiskiva kaivo kuiskii satuja siitä, koko luomakunta odottaa vapautusta, mutta kestää aikansa, ennen kuin prinssi Mio on valmis suureen tehtäväänsä ja aika on kypsä... Voiko pieni prinssi Mio surmata julman ritarin, jolla sydän on kivestä?

Ei tarvitse olla kovinkaan fiksu huomatakseen, että teos sisältää runsaasti Raamattualluusioita. Kuningas, jonka ainokainen poika on määrätty vapauttamaan maailma pahuuden kahleista. Myös kielen tasolla leikitään monien Raamatun kuvien avulla. Leipä, jota syödään on Brödet som mättar hunger ja vesi jota juodaan on Vattnet som släcker törst.

Oli kiva lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi, ja kirjan kieli oli minusta hyvin helppolukuista ja yksinkertaista huolimatta siitä, että se oli hyvin kaunista.

Tämä on hieno ja koskettava tarina isänrakkaudesta ja lämpimästä isä-poika-suhteesta. Kirjassa on myös kaunista ja ihanaa satumaailman hohtoa, vaikka synkät sävyt ovat todella synkkiä. (Pienenä muistan kirjan olleen todella pelottava!) Mutta hyvä kuitenkin lopulta voittaa ja kaiken sen kamalan synkeyden jälkeen jälkeen jää jäljelle ilo ja riemu ja onni. Suosittelen niin isoille kuin pienillekin satujen ystäville!

Astrid Lindgren

Mio, Min Mio (1954)

Raben & Sjögren Bokförlag

175 s.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

Pikkuruisen kaupungin laitamalla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri, kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mielummin söi karamelleja..

Näin alkaa Peppi Pitkätossun tarina (sisältää yhteisniteessä teokset Peppi Pitkätossu (1946), Peppi aikoo merille (1947) ja Peppi Pitkätossu Etelänmerellä (1949)), joka tarinana on varmasti kaikille suomalaisille enemmän tai vähemmän tuttu. Tarina maailman vahvimmasta tytöstä, joka iloisesti asustelee yksinään Huvikummussa, sillä hänen äitinsä on enkeli taivaassa ja isä neekerikuningas jossakin kaukaisella saarella.

Luin tämän lapsuuteni satuklassikon uudestaan Blogistanian kesälukumaratonin aikana ja bloggaan siitä kunnolla vasta nyt, pahasti jälkikäteen. Lukutoukan kirjablogin Krista saikin tästä maratonkirjastani aatteen lukea myös itse uudestaan Peppi Pitkätossu tarinan ja sen ispiroimana julisti haasteen, jossa on tarkoituksena palata johonkin lapsuuden lempisatuun ja blogata tuntemuksiaan ja ajatuksiaan sen suhteen.

Peppi Pitkätossun tarina tuntui mielestäni edelleen lähinnä siltä, miltä lapsenakin. Uskomattoman hulvattomalta fantasialta, hassulta tarinalta, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Peppi on jännittävä persoona, joka osaa tehdä elämästä mielenkiintoisen! Mutta... nyt huomasin, että Peppi on toisaalta myös joskus hieman ärsyttävä! Laskettelee luikuria päivät pääskytysten, on jopa hieman itserakas taipumuksessaan rehvastella Tommille ja Annikalle mahtavalla kokemuksellaan ja tiedoillaan. Ja hän nauttii saadessaan kuulijat haukkomaan henkeä hämmästyksestä uskomattomien totena esitettyjen satujen edessä. Mutta, mitä voimmekaan odottaa pieneltä äidittömältä (ja melkein isättömältä) lapsiraukalta, jota kukaan ei ole kasvattamassa ja ohjaamassa? Loppujen lopuksi Pepin rinnassa sykkii kuitenkin vilpitön sydän, joka haluaa tehdä hyvää ja joka on aidosti pahoillaan siitä, että onnistuu joskus saamaan aikaan jotakin pahaa.

Peppi-kirjat onnistuivat ilmestyessään saamaan aikaan pahennusta ja närää, sillä Peppi-hahmo rikkoi monia konventioita. Esimerkiksi niitä konventioita, jotka määrittävät sitä, millaisia kirjojen tyttöhahmojen pitäisi olla. Peppi ei suinkaan ole ujo ja hiljainen,rauhallinen ja sävyisä pieni sievä tyttö, joka istuisi jalat ristissä harjoittelemassa ristipistoja takkatulen ääressä kaiket illat. Hän on kaikinpuolin hyvin "epänaisellinen" pieni naisenalku (jos häntä edes sellaiseksi tohtii kutsua), joka ehkä isona tulisi mielummin merirosvoksi kuin hienoksi naiseksi. Jossakin määrin Peppi on hieman sukupuolettomalta vaikuttava. Silti - omasta mielestäni - vallan vastustamattoman ihastuttava hullunkurisuudessaan! Uskon, että juuri tästä syystä Peppi vetoaa lapsiin sukupuoleen katsomatta. .

Pahennuksen aiheuttaja ei suinkaan ollut yksinomaan Pepin poikamaisuus, vaan sitäkin suuremassa määrin kirjan anarkistisuus. Peppi pistää totutut arvot ja auktoriteetit matalaksi; leikkii hippaa poliisien kanssa ja sanoo piut paut koulunkäynnille ja "kertomustaululle". Niin, mutta kun eihän Peppi tahallaan! Hän haluaisi käyttäytyä hyvin, mutta se on niin hankalaa. Hän ehkä jopa haluaisi olla opettajan opastamalla tavalla Hieno Nainen, jos vain osaisi ja kykenisi:

Anikka istui nurmella jonkin matkan päässä opettajasta ja Pepistä. Hän kaiveli ajatuksissaan nenäänsä.
- Annikka, huusi Peppi ankarasti, mitä sinä teet? Muista, että Todella Hieno Nainen kaivaa nenäänsä vain ollessaan ihan yksin.
Mutta nyt opettaja sanoi, että oli aika marssia kotiin. Lapset asettuivat riviin. Vain Peppi istui nurmella. Hänen ilmeensä oli jännittynyt, aivan kuin hän olisi kuunnellut jotakin.
Mikä hätänä, pikku Peppi? kysyi opettaja.
- Kuule opettaja, sanoi Peppi.- Saako Todella Hienon Naisen vatsa kurista?
Hän istui hiljaa ja näytti kuuntelevan jatkuvasti.
- Jollei saa, hän sanoi lopulta, voin heti päättää ruveta merirosvoksi.