torstai 29. marraskuuta 2018

Historian havinaa lukupiirissä: Jään ja tulen kevät, Ikitie ja Marsipaanisotilas

Aloitin tänä syksynä lukupiirin, jossa on sukellettu historiallisten romaanien pariin. Ensin luimme Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevään, sitten Antti Tuurin Ikitien ja sen jälkeen vielä Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan. Viimeiseen tapaamiseen en harmikseni päässyt mukaan. Kukin näistä romaaneista avaa näkökulmia Suomen historiaan, ja siksi koin ne kaikki tavalla tai toisella opettavaisiksi. Osa romaaneista tarjosi pieniä tuskan hetkiä ja pakkolukemisen tunteita, mutta lukupiiriharrastuksessa onkin juuri se hieno puoli, että se saa avartamaan omia lukutottumuksiaan ja saa ylittämään oman lukumukavuusalueensa. Loppuun päästyäni ihan jokainen näistä romaaneista tuntuikin palkitsevalta ja avartavalta lukukokemukselta.


Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät


Tässä kirjassa seurataan työläiskorttelin elämää välirauhan aikana. Keskiössä on etenkin Tuomen perhe: Menneisyytensä vanki Lassi, joka makaa toimettomana punkassaan. Hänen vaimonsa Anna, joka uupuneena yrittää pitää arkea pystyssä ja hoitaa kahta pientä lastaan. Lassin sisar Hilda, joka yrittää työnteolla elättää itsensä lisäksi myös veljeään ja tämän perhettä. Sodan uhka leijuu arjen yllä, ja on pulaa ja puutetta. Henkilögalleria on laaja, ja sen kautta Kähkönen avaa välirauhan aikaista ihmisarkea monella taholla. Keskeiseksi henkilöksi nousee myös esimerkiksi rouva Lehtivaara, joka edustaa varakkaampaa luokkaa, mutta joka sosiaalisesta taustastaan poiketen osoittaa harvinaista luokkarajat ylittävää ystävällsiyyttä ja avuliaisuutta Tuomen perheelle ja myös muille työläiskorttelin asukkaille.

Tämän kirjan keskiö on arjen pienissä hetkissä. Jopa kyllästymiseen asti teos kuvaa tavallisia arjen askareita. Esimerkiksi yhtä ja samaa sikaa teurastetaan sivu kaupalla. Mitään suurta draaman kaarta ei teos ei muodosta, vaan kuvaa ikään kuin elämää itsessään: sitä tavallista ja tasaisen harmaata. Teoksen lopussa tapahtuu se, mikä on pitkään leijunut ilmassa: syttyy sota.

Teoksen arjen kuvauksessa ja kielessä on jopa jotakin pientä inhorealismia. Ehkäpä osin siksi koin teoksen hyvin pitkään tylsänä ja uuvuttavana. Siihen vaikutti myös se, että keskittymiskykyni ei riittänyt aluksi pysymään mukana teoksen kaikissa lukuisissa ihmisissä.  Tämä oli kuitenkin minulle kirja, joka vaati ikään kuin pientä lämmittelyä. Noin puolivälissä teosta suhtautumiseni muuttui, ja aloin pitämään teosta mielenkiintoisena. Pikku hiljaa tarinan myötä myös kiinnyin henkilöhahmoihin ja aloin sen myötä kokemaan ja myötäelämään heidän kanssaan.


Siihen, miksi teos yhtäkkiä muuttui mielestäni niin mielenkiintoiseksi, vaikutti hassusti eräs yksityiskohta: rouva Lehtivaara antaa sairausvuoteella makaavalle Annalle Minna Canthin Työmiehen vaimon, jota tämä alkaa aikansa kuluksi lukea. Minä, joka olin tähän asti lukenut teosta puolikeskittyneenä tylsyyskuoleman partaalla, tunsin heti herääväni kuin unesta Työmiehen vaimon astuttua tarinaan mukaan  Mielenkiintoni heräsi. Työmiehen vaimo on merkittävä teos, jonka tunnen myös itse melko hyvin. Minua alkoi suuresti kiinnostamaan, minkälaiseksi intertekstiksi Työmiehen vaimo kasvaa Kähkösen teoksessa ja mitä merkitysulottuvuuksia se tuo teokseen. Jotenkin ajattelin heti, ettei Työmiehen vaimo ole vain pieni ja merkityksetön yksityiskohta, vaan sillä on selvästi jokin syy, miksi se on tarinassa. Ja oikeassa olinkin.

Anna oppii Canthin tarinasta, että naisten on pidettävä yhtä. Ja siitä oikeastaan koko Jään ja tulen kevät kertookin: tässä teoksessa arkea ja elämää pyörittävät naiset, jotka ovat toistensa apuna ja tukena - myös säätyyn katsomatta. Aivan toisin kuin Työmiehen vaimossa, jossa rikas nainen syyttää päähenkilöä Johannaa varkaudesta, kieltäytyy uskomasta tämän tarinaa ja syöksee Johannan lapsineen perikatoon, vaikka varkauden takana on Johannan hulttioaviomies. Rouva Lehtivaaran ja Tuomen perheen naisten välillä ei ole samanlaista ylemmyyden ja alemmuuden kuilua kuin Työmiehen vaimossa on rikkaan ja työläisnaisen välillä. Kähkönen kuvaa vahvoja naisia, ja siten teoksessa voidaan nähdä ripaus feminististä voimaa.


Yhteys Minna Canthiin löytyy myös teoksen miljööstä: Minna Canth oli kotoisin Kuopiosta, joka toimii Jään ja tulen kevään tapahtumapaikkana. Kaupunki on vahvasti läsnä teoksessa, ja arvelisin sen siksi olevan mielenkiintoinen sellaisille, joille Kuopio on tuttu ja läheinen kaupunki. Henkilöt puhuvat myös vahvaa Kuopion murretta, mikä tosin hankaloitti välillä omaa lukemistani.

Jään ja tulen kevät on myös kolmas osa Kähkösen seitsenosaista Kuopiosarjaa. Tämä oli minulle ensimmäinen teos sarjasta ja ylipäätään koko kirjailijalta. Kuulisin mielelläni mielipiteitä sarjan muista osista niitä lukeneilta!

Sirpa Kähkönen
Jään ja tulen kevät, 2004
Otava
382 s.



Antti Tuurin Ikitie


Ikitie kertoo tarinan Jussi Ketolasta, jonka eräänä yönä Lapuan liikkeen miehet tulevat kesken unien kiskomaan irti sängystä ja kyyditsemään Suomen halki Venäjälle niin sanottua Ikitietä pitkin. Rankasta matkasta hän selviää kuitenkin hengissä ja aloittaa uuden elämän Venäjällä. Suomeen jäi vaimo ja lapset, ja vuosien varrella hän perustaa uuden perheen venäläisellä kolhoosilla. Poliittisten olosuhteiden takia Suomeen takaisin pääseminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta hän ei silti ikinä heitä menemään kaikkea toivoaan.

Tämä kirja oli ensimmäinen Tuurini, ja täytyy sanoa, että lukukokemuksena kirja ja sen tyyli eivät olleet kovin positiiviset. Minulla oli suuria suhtautumisongelmia romaaniin hyvin pitkään, lähes loppuun saakka. Tuuri kirjoittaa lakonisesti, äärimmäisen konkreettisesti, vailla mitään pohdintoja tai tunteita. Tämä sai minut kokemaan kirjoitustyylin kuivana ja tylsänä. Luin Wikipediasta, että Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, ja lukiessani en voinut välttää ajatusta, että Tuuri kiroittaa hyvin insinöörimäisesti. Kirja on kuin jokin kuivan asiallinen raportti Jussi Ketolan elämänkohtalosta. Tämä on tietysti vähän mieltymyskysymys, ja on vain todettava, että teos ei ollut minunlaiseni kirja. Toisaalta teos on helppolukuisesti kirjoitettu, ja sivut soljuivat mukavaa vauhtia eteenpäin tylsyydestä huolimatta lukupiirin kannustamana. Ikitie on kyllä teos, jota tuskin olisin saanut luettua ilman lukupiiriä. 

Vaikka Ikitie tarjosi minulle vähän puuduttavia lukuhetkiä, loppuun päästyäni koin kuitenkin kokeneeni teoksen kautta jotakin arvokasta. Teoksen lopun käänteet ravistelivat tunteitani kerronnan kaikesta lakonisuudesta huolimatta niin voimallisesti, että aivan loppumetreillä jollain tavalla jopa kiinnyin Jussi Ketolan tarinaan ja teoksen tapahtumat ja teemat tuntuivat puhuttelevilla. Koin lukukokemuksen myös sivistäväksi, sillä sen avaama kuva elämästä sosialistisessa Neuvostoliitossa ja kolhoosielämästä opetti minulle paljon uutta ja avarsi historiatietämystäni.


Antti Tuuri
Ikitie, 2011
Otava
431 s.


Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas


Tämä kirja oli näistä kolmesta ehdottomasti lempparini! Lundbergin romaani veti minut mukanaan aivan ensimmäisiltä riveiltä lähtien ja tiesin heti, että tulisin rakastamaan tätä kirjaa! Enkä ollut yhtään väärässä: tämä on juuri sellainen romaani, johon voi rakastua.

Lundbergin Marsipaanisotilaassa kuvataan Kummelin kuusihenkisen opettajaperheen elämää sotien myllerryksissä. Perhe asuu Helsingissä. Isä ja äiti Kummel ovat molemmat opettajia, ja perhe asuu koulurakennuksen opettaja-asunnossa. Heillä on kolme poikaa, Petter, Frej ja Göran, sekä kuopuksena tytär nimeltään Charlotte. Sota saapuu keskelle keskiluokkaista arkea. Kun opettaja kertoo koulupäivän aluksi, että sota on syttynyt ja koulupäivä perutaan, 13-vuotias Charlotte koulutovereineen iloitsee: kammoksuttua suomen kielen koetta ei siis pidetäkään! Sota merkitsee hänelle vapautta arkisista velvollisuuksista. Perheen pojista Frej ja Göran lähtevät sotaan, Göran jopa nuoresta iästään huolimatta vapaaehtoisena. Papiksi opiskeleva Petter ei sairautensa takia lähde, vaan jää perheensä luokse. Romaanissa seurataan näiden kaikkien kuuden perheenjäsenten elämää talvisodasta välirauhan kautta aina jatkosodan jälkeiseen aikaan asti. Lukija pääsee osalliseksi siis niin elämään kotirintamalla kuin taistelurintamallakin.

Parasta tässä teoksessa on Lundbergin ilotteleva kirjoitustyyli, joka kuvaa henkilöhahmoja paitsi aivan mahtavalla ironialla, myös ymmärryksellä ja lämmöllä. Lundberg saa hahmot todella elämään ja lukijan myötäelämään henkilöhahmojen koettelemukset. Romaanissa on mukana aimo annos huumoria, ja se syntyy ennen kaikkea kertojan tavasta kuvata henkilöhahmoja. Näin vakavaan sota-aiheeseen saadan ripaus keveyttä.

Keveä romaani ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole. Se kuvaa sotaa ja sen kauheuksia kaikessa kamaluudessaan. Mielenkiintoisen teoksesta sotaromaanina tekee mielestäni se, että lukija nykynäkökulmasta katsottuna tietää, miten suuren arven teoksessa kuvattavat sodat ovat jättäneet historiaan, mutta romaanihenkilöt vaikuttavat olevan autuaan tietämättömyyden vallassa, eivätkä tunnu tajuavan, miten vakavasta asiasta on kyse. Varsinkin Kummelin perheen lapset - Petteriä lukuunottamatta - tuntuvat ottavan sodan kovin kevyesti, mistä ehkä parhaimpana esimerkkinä Charlotten riemu siitä, kun koulupäivä loppuu sodanjulistukseen.

Kummelin perheen tarina vei minut niin mennessään, että tämän lukukokemuksen innostamana päätin tarttua vihdoin uudestaan Lundbergin Is-romaaniin (Jää), joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012 ja joka on ikään kuin jatko-osa Marsipaanisotilaalle ja kertoo Kummelin perheen esikoispojan Petterin myöhemmistä vaiheista. Sain teoksen tuoreeltaan joululahjaksi alkukielisenä, mutta silloin sen lukeminen keskeytyi jonnekin sadan sivun jälkeen. Olen odotellut, milloin se saisi uuden tilaisuuden. Marsipaanisotilaan jälkeen koin Jään ajan vihdoin koittaneen. Sain teoksen luettua juuri muutama päivä sitten ja toivon, että siitä tullaan kuulemaan myöhemmin lisää blogissani.


Ulla-Lena Lundberg
Marsipaanisotilas, 2001
Gummerrus
496 s.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Täydellinen lukuromaani: Kate Mortonin ihana Hylätty puutarha

Täti oli sanonut tulevansa takaisin, ja pieni tyttö toivoi, että hän tulisi pian. Hän oli odottanut jo kauan, niin kauan, että aurinko oli ajelehtinut taivaan poikki ja lämmitti nyt hänen polviaan mekon läpi. Hän yritti kuulostella tädin hameen kahinaa puukantta vasten. Korot kopisivat kiireisesti, aina yhtä kiireisesti, niin kiireisesti tytön oma äiti ei koskaan liikkunut. Suuresti rakastettujen lasten huolettomaan tapaan pieni tyttö mietti, missä äiti mahtoi olla. Milloin äiti mahtaisi tulla. Ja hän mietti myös tätiä. Hän tiesi, kuka tämä täti oli, oli kuullut isoäidin puhuvan hänestä. Tätiä sanottiin Kirjailijattareksi, ja hän asui pienessä talossa kartanon tiluksien laidalla sokkelon takana. Häntä oli kielletty leikkimästä karhunvatukkasokkelossa. Äiti ja isoäiti olivat sanoneet, että oli vaarallista mennä lähelle jyrkännettä. Pienestä tytöstä oli kuitenkin hauskaa tehdä kaikenlaista kiellettyä, kun ketään ei ollut näkemässä.

Olen löytänyt kirjan, joka on mielestäni aivan täydellinen lukuromaani. Sellaisen kirjan, jossa on aivan kaikki palaset kohdallaan, jotta voi kokea täydellisen lukuseikkailun, johon hypätä mukaan täysin rinnoin ja jonka äärellä voi vain huokailla ihastuksesta. Sellaisen kirjan, jossa on kiehtova ja lumoava tarina, joka vie mennessään ja herättää halun lukea aina vain seuraavan luvun. Hyvin kirjoitettua, upeaa, jopa kaunista kieltä. Taidokkaasti punottu rakenne, jossa eri aikatasot ja monihaarainen tarina kutoutuvat saumattomasti yhteen. Ja jossa on lisäksi jokin sellainen mystinen, ihmeellinen ainesosa, joka saa ajattelemaan, että tämä on juuri minun kirjani. Arvelen, että se jokin on ehkä hippunen sadun taikaa ja menneen maailman nostalgiaa ja romantiikkaa.

Sellainen kirja on Kate Mortonin Hylätty puutarha. Se on kiehtovin ja lumoavin kirja, mitä muistan lukeneeni pitkiin aikoihin. Se on sellainen kirja, jonka loppuun lukeminen sai minut surullisen haikeuden valtaan: oli haikeaa lopettaa näin upea lukukokemus ja mietin, milloinkohan saan seuraavaksi kokea jotakin yhtä huikaisevaa. Hylätty puutarha on nimittäin sellainen helmi, ettei sellaisia tule vastaan usein.

Tämä teos koukuttaa lukijansa mysteerillä, jonka selvittelyssä seikkaillaan yli vuosisadan halki. Vuonna 1913 pieni tyttö matkustaa Britanniasta Australiaan. Perillä häntä ei ole vastaanottamassa ketään, eikä pieni tyttö osaa kertoa mitään itsestään, ei edes nimeään. Mukanaan hänellä on vain pieni laukku, jossa on satukirja. Se ja satukirjan kirjoittanut salaperäinen kirjailijatar on merkittävin vihje hänen menneisyydestään. Eräs pariskunta ottaa tytön huomiinsa ja kasvatettavakseen, koska kukaan muukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Aikuisena tuo Nelliksi nimetty tyttö yrittää selvittää omaa tarinaansa, aluksi asenaan vain matkalaukussa ollut satukirja. Satukirja johtaa hänet Englannin maaseudulle erään kartanon maille ja salaperäiseen Cliff Cottage -nimiseen mökkiin, jota ympäröi kiehtova ja mystinen puutarha.  Kuitenkin kohtalo tulee väliin, eikä Nell saa omana elinaikanaan ikinä lopullisia vastauksia menneisyydestään. Kun Nellin tyttärentytär Cassandra saa isoäidiltään perinnöksi Englannissa sijaitsevan talon avaimen ja salamyhkäisen viestin, lähtee Cassandra Englantiin selvittämään isoäitinsä tarinaa. 

Tässä romaanissa menneisyyden salaisuudet kuroutuvat ihanan jännittävästi vähä vähältä auki. Isoäidin tarina, joka pikku hiljaa avautuu lukijalle, on kiehtova. Vanha englantilainen kartanomiljöö salaperäisine puutarhoineen tarjoaa puitteet unohtumattoman upealle lukuseikkailulle. Tätä lukiessani saatoin vain hämmästella sitä, miten niin moneen suuntaan aukeava tarina on saatu punottua niin hienosti ja taidokkaasti yhteen.

Jo kirjan nimi ja kansi toi minulle mieleen Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan. Intertekstuaalisuuden ja Salaisen puutarhan suurena ystävänä eräs ihastuttavimpia yksityiskohtia Mortonin romaanissa oli minulle se, että itsepä rouva Burnett käveli romaanin sivulla minua vastaan. Morton on kutonut Hylättyyn puutarhaan kiehtovan intertekstuaalisen yhteyden Burnettin salaiseen puutarhaan. Teoksen yhteydet satujen maailmaan myös ihastuttivat minua. Nellin matkalaukusta löytyneen satukirjan sadut kulkevat tarinassa mukana alusta loppuun, ja ne sisältävät vastaavuuksia tarinan reaalimaailmaan ja avaavat Nellin menneisyyttä. Näiden satujen kirjoittaja Eliza Makepeace on kuitenkin ihan fiktiivinen Mortonin mielikuvituksen tuote, ei oikea kirjailija. 


Hylätty puutarha oli minulle ensimmäinen kirja Mortonilta. Sen innostamana luin pian sen jälkeen myös saman kirjailijan Salaisuuden kantajan. Se on myös vetävä lukuromaani, jota tuskin maltoin laskea käsistäni ja jossa Hylätyn puutarhan tapaan selvitetään  menneisyyden salaisuuksia. Siitä kuitenkin puuttui omissa silmissäni se lumo ja tenho, jota Hylätty puutarha minulle tarjosi. Haluaisin mielelläni kuulla, mitä kokemuksia blogini lukijoilla on muista Mortonin romaaneista. Voitteko suositella minulle hänen muita kirjojaan?
Kate Morton

Hylätty puutarha 
(The Forgotten Garden, 2008)
Suom. Hilkka Pennanen
Bazar
700 s.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni

Elena Ferranten Napoli-sarjan kirjat ovat tuntuneet olevan teoksia, joihin olen törmännyt kaikkialla: kirjakaupoissa ne suorastaan kävelevät vastaan, Instagramissa ja Facebookissa niiden kuvia vilisee tiuhaan. Vaikka kirjat ovat olleet paljon esillä, en ole oikeastaan aiemmin tiennyt yhtään, missä niistä on kyse, ennen kuin teoksen ensimmäinen osa Loistava ystäväni valikoitui lukupiirikirjaksemme ja minun oli tartuttava siihen. Ja jostakin hyvin kummallisesta syystä olin kuvitellut Elena Ferranten kirjoittavan jotakin kevyttä naisille suunnattua viihdettä. Sen, kuinka väärässä olinkaan, sain huomata  hyvin pian päästyäni kirjan pariin.

Loistava ystäväni avaa näkymän sodanjälkeiseen Italiaan. 50-luvun Napolissa eräässä köyhälistökorttelissa varttuu kirjan minäkertoja, nuori tyttö nimeltään Elena sekä hänen paras ystävänsä Lila. Heidän elinpiirinsä arkea värittää vahvasti väkivalta, joka on täysin hyväksytty ja normaali tapa ratkaista asioita. Miehet hakkaavat vaimojaan, lapsiaa ja toisiaan, naiset lapsiaan. Jossakin taustalla väijyvät sellaiset aatteet kuin kommunismi ja fasismi, jotka jollakin lasten silmissä vähän mystisellä tavalla vaikuttavat myös korttelin elämään ja sen ihmissuhteisiin. Teoksessa kuljetaan ystävysten matkassa lapsuusiän nukkeleikeistä yhteisen kansakouluajan halki teini-iän myllerryksiin saakka, joita värittävät epävarmuus ulkonäöstä ja kehon muutoksista, rakkauden mysteerit ja poikaystävät. Lopulta toisen ystävän elämässä myös jokin niin käsittämätön ja ihmeellinen asia kuin kosinta ja avioliitto.

Kirjan nimi sai minut odottamaan jotakin Anna-kirjojen Annan ja Dianan välistä ihanaa, idyllistä ja täydellistä ystävyyttä, mutta Loistava ystäväni kertookin tarinan hyvin toisenlaisesta ystävyydesta, joka on täynnä jännitteitä. Siitä löytyy toisinaan jopa ilkeyttä, molemminpuolista kateutta ja katkeruutta. On myös aikoja, jolloin ystävät ovat niin uppoutuneita omaan arkeensa, etteivät he juuri tapaa toisiaan. Mutta kaikesta huolimatta ystävyys pitää. Se vain lujittuu elämän heitellessä. Molemmilla ystävyksillä on kova pyrkimys päästä elämässä eteenpäin. He haluavat irrottautua siitä kurjuudesta, jonka keskelle ovat syntyneet. Hienoisen kateuden ylläpitämä keskinäinen kilpailu saa Elenan ja Lilan pyristelemään entistä ponnekkaammin irti lapsuutensa perinnöstä. Molemmat tytöt menestyvät hyvin koulussa ja pistävät itsensä täysillä likoon arvosanajahdissa. 

 Perhe kuitenkin katkaisee Lilan opintien kansakoulun jälkeen. Elenan tie jatkuu hänen sinnikkään opettajansa kannustamana lukioon. Lila keskittyy rikkauden hankkimiseen tekemällä työtä isänsä suutarinverstaalla ja alkaa suunnitella omia kenkämalleja. Elena edelleen toivoo saavuttavansa paremman elämän koulutuksen avulla. Näin teoksessa kuvataan tyttöjen ajatuksia menestyksestä ja rikkaudesta:

- - tajusin, että rikkaus, josta me pikkutyttöinä unelmoimme, oli muuttumassa aivan toisenlaiseksi. Aarrearkut täynnä kultakolikoita, jotka livreeasuisten palvelijoiden jono kantaisi linnaamme, kun olisimme julkaisseet Pikku naisten veroisen romaanin - rikkaus yhdistettynä maineeseen - olivat lopullisesti menettäneet hohtonsa. Ehkä jäljellä oli vielä ajatus rahasta sementtinä joka vakauttaisi elämämme, estäisi sitä ja rakkaitamme hajoamasta. Mutta perustavanlaatuinen, tätä nykyä hallitseva piirre oli konkreettisuus, jokapäiväiset toimet, neuvotteleminen. Nuoruutemme rikkaus pohjautui edelleen lapsen nerokkaan mielikuvituksen tuotteeseen - erikoisiin kenkämalleihin - mutta se ilmentyi Rinon riidanhaluisessa tyytymättömyydessä ja halussa kuluttaa niin kuin iso kiho, television omistamisessa, Marcellon sormuksessa, jolla hän luuli voivansa ostaa tunteen, ja lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen Stefanossa, kohteliaassa nuoressamiehessä, joka myi elintarvikkeita, ajoi punaisella avoautolla, kulutti neljäkymmentäviisituhatta liiraa tuosta vain, kehysti piirustuksia, halusi tehdä kauppaa paitsi juustoilla, myös kengillä, sijoittaa nahkatuotantoon ja työvoimaan, uskoi lujasti pystyvänsä vihkimään yhteisössämme rauhan ja hyvinvoinnin aikakauden: lyhyesti sanottuna rikkaus liittyi arkipäiväisiin asioihin ja niin muodoin siitä puuttui kaikki loistokkuus ja kunnia.

Ferrante kirjoittaa vetävästi ja onnistuu koukuttamaan lukijansa.  Juoni on hyvin monitahoinen. Vaikka Elena ja Lila ovat keskushenkilöitä, käsittelee teos koko korttelin elämää. Ihmissuhteet siellä kietoutuvat kiinnostavasti ja tiivisti toisiinsa. Kortteli on kuin oma pienoismaailmansa, jossa on aivan omat sääntönsä ja lakinsa. Myös lopetus on onnistunut koukuttavuuden suhteen. Kirjan loppu on hyvin yllättävä ja äkkinäinen, täynnä kysymyksiä. Se on mielestäni jopa yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista romaanilopetuksista, mitä olen lukenut. Se suorastaan huusi minua jatkamaan jakto-osan parissa, minkä itse asiassa hyvin pian teinkin.

Loistava ystäväni on mielenkiintoinen romaani, jonka teemat tarjoavat pohdittavaa. Teos on hyvin yhteiskunnallinen, ja avaa tärkeällä tavalla sosiaalista eriarvoisuutta. Se avaa myös hyvin eriarvoisuuden syitä. Sitä, kuinka vahvoin sitein perhetausta vetää yksilöitä siihen samanlaiseen kulttuuriin, johon on synnytty. Toisaalta tämä teos antaa toivoa siitä, että kovin ponnistuksin ihminen kykenee ehkä myös takomaan oman onnensa ja rakentamaan oman elämänsä.


Loistava ystäväni on paljon karumpi kuin mitä olin osannut odottaa. Teoksessa kuvattu väkivalta oli välillä suorastaan luotaantyöntävää. Minua jäi kiinnostamaan kysymys, kuinka realistista teoksen väkivaltakuvaus on. Siinä ei ole mitään uutta, että maailmaan mahtuu väkivaltaa ja on aina mahtunut. Toisaalta myös mielikuva tulisista italialaisista elää yhä. Sitä kuitenkin jäin miettimään, miten realistista on tällainen kokonainen väkivallan kulttuuri, jossa väkivalta on niin normaalia ja arkipäiväistä lähes jokaisessa perheessä, ei mikään marginaalinen ja yllättävä tapahtuma.

Julkaistessani tämän bloggauksen olen ehtinyt lukea jo toisen osan ja mietin, lopetanko matkani sarjan parissa siihen vai jatkanko vielä eteenpäin. Väkivalta ja raakuus, jotka toisessa osassa mielestäni vielä pahenevat, on saanut minut miettimään, kannattaako jatkaa. Mitä mieltä te muut lukijat olette sarjasta? Suositteletteko lukemaan sarjan loppuun?


Elena Ferrante
Loistava ystäväni
(L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY
362 s.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

L. M. Montgomeryn Yrttitarha - vasta suomennettuja, ihastuttavia novelleja

Joskus keväällä hieraisin silmiäni kirjaston lukusalissa, enkä ollut uskoa näkemääni: lukusalilainojen uutuuksien joukossa oli L. M. Montgomeryn, rakkaan suosikkikirjailijani, novellikokoelma, josta en ollut kuullutkaan. Ihan joka päivä ei kirjastossa kävele vastaan uusia suomennoksia lempikirjailijalta, joka kirjoitteli tuotantoaan noin 100 vuotta sitten. Kauniit vihreät kannet ja viehättävä nimi Yrttitarha lupailivat lempeitä lukunautintoja. Myöhemmin tietysti varasin teoksen ja luin.

Erityisesti ihastuttavista Anna- ja Runotyttö-kirjoistaan tunnettu L. M. Montgomery kirjaili elämässään kunnioitettavan määrän kaikenlaisia lyhyempiä kertomuksia, joita julkaistiin hänen elinaikanaan erinäisissä lehdissä. Nämä novellit ja kertomukset ovat jääneet Montgomeryn romaanien varjoon, ja niistä on suomennettu vain murto-osa. Tässä Minerva-kustannuksen tänä vuonna julkaistussa ja Saana Rusin suomentamassa Yrttitarha-kokoelmassa on 12 Montgomeryn ennen suomentamatonta novellia. Nämä novellit ovat Jedediahin romanssi, Putneyn naisten lakko, Valley View´n juoru, Bay Shoren maatilalla, Mary Isabel kapinoi, Miriamin sulhanen, Sally-neidin kirje, Niin oli käydäkseen, Häävieraat, Eräänlaista rakkautta, Susanna-tädin syntymäpäivä sekä niminovellina toimiva Yrttitarha

Kokoelman novellit avaavat Montgomeryn muusta tuotannosta tutun maailman. Tarinat kätkevät sisäänsä paljon pikkukylän ihmissuhdekiemuroita ja erityisesti rakkautta - hyvin monenlaista - sekä herkullisen erikoisia ja omaperäisiä ihmishahmoja. Tunteikkaat novellit sekä naurattavat että itkettävät: näistä löytyy paljon romantiikkaa ja onnellisia loppuja, mutta myös terävää satiiria ja huumoria. Novelleissa otetaan kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin, kuten naisen asemaan. Monet novellit sisältävätkin henkilökuvia vahvoista ja neuvokkaista naisista. Niminovelli Yrttitarha puolestaan tarjoaa vahvan lapsinäkökulman, ja lapsen mielen kuvaamisessa Montgomery onkin usein vahvimmillaan, mikä ilmenee hyvin hänen romaanituotannossaankin. Perusotteeltaan novellit ovat viihteellisiä ja tarjoavat mukavia, viihdyttäviä lukuhetkiä lukijalleen, mutta pinnan alla on silti paljon muutakin.


Nämä novellit tarjosivat minulle ihania, kesäisiä lukuhetkiä. Olen lukenut Montgomeryn novelleja aiemminkin useita kokoelmia, mutta jotenkin tuntui, että nautin tästä enemmän kuin aiemmista. En ole varmat, johtuiko se tuoreesta ja sujuvasta suomennoksesta vai itse tarinoista - vai siitä, että aiemmat lukukokemukset ovat ehtineet jo muistissani vähän himmetä. Yhtä kaikki, nautin teoksesta täysin siemauksin ja mielestäni on mahtavaa, että Montgomeryltä julkaistaan yhä nykyään uusia suomennoksia!

L. M. Montgomery
Yrttitarha
(Novellit koottu eri lähteistä, kirjoitettu vuosina 1896-1918)
Suom. Saana Rusi
Minerva Kustannus, 2018

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Rakkautta, jännitystä ja mysteeriä: Carlos Ruiz Zafónin Marina


 Marina sanoi kerran, että muistaisimme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut. Kului iäisyys ennen kuin ymmärsin noiden sanojen merkityksen. Vaan parasta aloittaa alusta, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin loppu.

Vuoden 1980 toukokuussa katosin maailmasta kokonaiseksi viikoksi. Kului seitsemän päivää ja seitsemän yötä ilman että kukaan tiesi olinpaikkaani. Ystävät, koulutoverit ja opettajat kävivät jäljittämään karkulaista, jonka jotkut jo arvelivat kuolleen tai eksyneen äkillisessä mielenhäiriössä huonoille teille.

( - - )

Kaikilla meillä on jokin salaisuus lukittuna sielun ullakolle. Omani on tällainen.


Näin kutkuttavasti, mystisesti ja kauniisti alkaa Carlos Ruiz Zafónin romaani Marina. Tarinassa on juuri kaikkea sitä tunnelmaa, mitä alku lupailee, mutta vielä vähän enemmän. Tarina tarjosi nimittäin myös niin selkäpiitä karmivaa jännitystä, että tuskin olisin edes rohjennut tarttua teokseen, jos olisin sen arvannut . niin herkkähermoinen kun olen. Kohtasin Marinassa hyvin mukaansatempaavan lukukokemuksen, joka ei meinannut antaa laskea itseään käsistä. Hotkaisinkin lähes 300-sivuisen romaanin reilussa vuorokaudessa, mikä on hyvin epätyypillistä minulle, hyvin hitaalle lukijalle. Vaikka tämän lukuseikkailun varrella vähän huimasi ja pelotti, en tarinan pyörteisiin hypättyäni voinut enää lopettaakaan.


Zafónin Marina on tarina 60-luvulla Barcelonassa sisäoppilaitosta käyvästä 15-vuotiaasta nuorukaisesta sekä siitä seikkaluista, jonka hän kokee erään Marina-nimisen tytön kanssa. Tuo minäkertojana toimiva Oscar Drai -niminen päähenkilö kertoo lukijalle nuoruutensa tarinaa, joka on tapahtunut 15 vuotta sitten. 

Oscar ei ole erityisen motivoitunut koululainen. Oppitunnit sisäoppilaitoksessa hän haaveilee siitä vapaudesta, joka koittaa, kun kello soi ja ilmoittaa päivän oppitunnit päättyneiksi. Sen jälkeen hän ei suinkaan hukkaa iltaansa läksyjen parissa, vaan lähtee kuljeksimaan ja seikkailemaan Barcelonan loputtomille kujille. Noilla retkillään hän omien sanojensa mukaan kokee vapauden huumaa ja mielikuvituksen lentoa. Erään kerran tuollaisella retkellään hän eksyy kujalle, jolta löytää rappeutuneen näköisen kartanon, joka jollain tavalla lumoaa hänet ja vetää puoleensa. Tunkeuduttuaan hoitamattomaan puutarhaan hän kuulee jotakin yliluonnollisen kaunista laulua, jonka houkuttelemana hän uskaltautuu talon sisään. Siellä hän kuuntelee ihmetelleen gramofonista kantautuvaa ihmeellistä laulua ja tutkailee pöydällä olevaa mielenkiintoista taskukelloa. Nojatuolista yhtäkkiä nouseva hahmo kuitenkin säikäyttää pojan niin pahanpäiväisesti, että hän pakenee paikalta niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.

Vasta sisäoppilaitoksen omaan huoneeseen palattuaan Oscar huomaa, että tuli ajatuksissaan napanneeksi mukaan taskukellon. Tämä taskukello sinetöi hänen kohtalonsa: varastaminen on väärin, joten hänen on vielä palattava kartanoon, vaikka se pelottaakin suunnattomasti. Varastetusta kellosta lähtevä ystävyys ei ala kovin lupaavasti, mutta kellon palauttaminen johdattaa kuitenkin Oscarin suhteeseen rappeutuneen kartanon tyttären Marinan kanssa. Se on alku paitsi ystävyydelle, rakkaudelle, myös suurelle seikkailulle ja mysteerille.

Tuossa mystisessä ja rappeutuneessa vanhassa kartanossa asuu Marina isänsä kanssa. Äiti on kuollut kauan sitten. Yksinäistä ja eristynyttä elämää elävälle isälle ja tyttärelle Oscarin ilmaantuminen kuvioihin on tervetullut piristys, ja Oscar alkaakin käydä vierailulla uusien tuttaviensa luona varsin usein. Erään kerra Marina johdattaa Oscarin eräälle unohdetulle hautausmaalle todistamaan salaisuutta, joka on askarruttanut hänen mieltään. Hautausmaalla piileskellessään he näkevät, kun eräs tummiin verhoutunut ja kasvonsakin piiloon huputtanut nainen tulee erään nimettömän hautakiven luokse, jossa ei ole muuta kaiverrusta kuin siipensä levittäneen perhosen kuva, ja laskee sille verenpunaisen ruusun. Marina tietää kertoa, että sama nainen, yhtä mystisesti puettuna, toistaa saman näytelmän joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina kello kymmenen. Nuoret aistivat nimettömässä haudassa ja sille säännöllisin väliajoin ilmaantuvassa mystisessä, kasvottomassa naisessa salaisuuden, joka on selvitettävä.

Salapoliisien tavoin Oscar ja Marina heittäytyvät selvittämään mysteeriä. Pitkin Barcelonan pimeitä katuja ja mutkikkaita kujia he etsivät menneisyyden haamuja ja pääsevät käsiksi vanhaan, jo unohduksiin vaipuneeseen tarinaan ja ja jännittäviin ihmiskohtaloihin. Tarinan edetessä vähän viattoman kutkuttavasta hautausmaakohtauksesta käyntiin lähtenyt mysteeri saa yhä hurjempia piirteitä.


Tämän kaiken jännittävän rinnalla etenee myös eräs toinen, vähän hidastempoisempi juonikuvio. Oscar on selvästi ensi silmäyksestä lähtien rakastunut Marinaan, mutta mahtaako Marina kaivata Oscarista muuta kuin ystävää ja toveria mysteerin selvittämiseen? Vaikuttaa myös siltä, että Marina salaisi jotakin itsestään Oscarilta.

Marina on paitsi huippujännittävä, myös äärettömän kaunis ja haikea tarina. Kehoitan kaikkia vähänkään herkempiä lukijoita varaamaan kokonaisen paketillisen nenäliinoja tarinan loppua varten!

Monipuolista tarinaa voisi pitää suoranaisena genrehybridinä: Marinassa on niin rakkausromaanin kuin salapoliisitarinan ja jopa scifin piirteitä. Tunnistan Marinassa hurjan paljon samaa kuin muutama vuosi sitten lukemassani Tuulen varjossa, jossa myös salapoliisin tavoin seikkaillaan pitkin Barcelonan hämäriä kujia selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Yhtä paljon Marina ei minua kuitenkaan lumonnut - Tuulen varjo nimittäin oli aivan harvinaisen huikea lukukokemus. Samanlaista, Tuulen varjon tapaista nostalgiaa, jonkin maagisen ja mystisen tarinan taikaa, surumielistä ja hämäräistä tunnelmaa sekä menneiden ihmiskohtaloiden selvittelyä Marina kuitenkin tarjoaa. Marinan takakannessa kuvataankin teoksen olevan "kuin Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko". Tämän lukukokemuksen inspiroimana haluaisin joskus vielä lukea muutkin Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan kuuluvat teokset, joihin Tuulen varjo myös lukeutuu. Zafónin tarinoissa todella tuntuu olevan lumoa!

Carlos Ruiz Zafón
Marina
(Marina, 1999)
Suom. Antero Tiittula
Otava
282 s.

torstai 6. syyskuuta 2018

Tuulen viemän jälkeen: Alexandra Ripleyn Scarlett

Margaret Mitchellin klassikkoromaani Tuulen viemää päättyy romantiikannälkäisen ja onnellisia loppuja haikailevan lukijan kannalta epätyydyttävästi: rakastavaiset eivät saakaan toisiaan, ja pääparin Scarlettin ja Rhettin suhteen tulevaisuus jää ilmaan roikkumaan Rhettin kääntäessä vaimolleen selkänsä. "Eihän tämän näin kuulu mennä!" on varmaan moni lukija tuumannut vihaisesti mielessään. Onneksi kuitenkin Alexandra Ripley on tarjonnut näillä ärsyyntyneille lukijoille toisen mahdollisuuden, lähes 60 vuotta Tuulen viemän kirjoittamisen jälkeen. Ripleyn teos Scarlett (1991) jatkaa Scarlettin ja Rhettin tarinaa siitä, mihin se Tuulen viemää -teoksessa jäi.


Rhett on jättänyt Scarlettin, mutta Scarlett on päättänyt saada takaisin Rhettinsä. Päättäväinen ja tarmokas Scarlett on tottunut saamaan, mitä haluaa. Hän on jälleen valmis antamaan kaikkensa haluamansa eteen, mutta riittääkö se? Rhett kuitenkin karttaa Scarlettia kuin ruttoa. Onko Scarlettin mahdollisuus iäksi menetetty vai onnistuuko hän voittamaan uudelleen aviomiehensä rakkauden? Scarlett pääpiirteissään rakentuu. Tämän kuvion ympärille Alexandra Ripleyn

831-sivuisen romaanin aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista muutakin, ja Scarlett vaihtaa maisemaa useasti teoksen aikana. Vaihtelevat miljööt tuovatkin mielestä mukavaa jännitystä ja vaihtelua teokseen.  Seikkaillaan paitsi useassa eri Amerikan kaupungissa, mutta matkataan myös Valtameren taakse Irlantiin. Isänsä puolelta irlantilaista sukujuurta oleva Scarlett pääse ensi kertaa elämässään tutustumaan isän puoleisiin sukulaisiinsa ja löytää samalla sisäisen irlantilaisensa. Tämä itsensälöytämisprosessi onkin mielestäni rakkausteeman lisäksi tärkein teema kirjassa. Scarlett kasvaa ja kehittyy romaanin kuluessa myös muin tavoin. Muuttuu ja aikuistuu.

Tuulen viemää on minulle yksi elämäni lumoavimmista lukukokemuksista. Se on tiiliskiven kokoinen kirja, joka tempaisi minut niin mukaani, että sitä oli vaikea laskea käsistäni. Se on kirja, joka paitsi viihdytti ja tarjosi suuren tarinan taikaa, mutta joka myös kosketti ja puhutteli, sivisti ja avarsi. Sellaisen kirjan jatko-osalta odottaa paljon, ja pelkäsin pettymystä. Ripleyn Scarlett yllätti minut kuitenkin iloisesti. Sain enemmän kuin odotin.

Ripley on teoksessaan tavoittanut uskomattoman hyvin Mitchellin romaanin maailman ja luonut romaanin, joka elää yhtä vahvasti kuin alkuteos. Toisen kirjailijan kirjoittamassa jatko-osassa lienee usein tärkeintä se, että jatko-osa on uskottava ja istuu hyvin samaan maailman kuin alkuteoskin. Tässä Ripley on mielestäni onnistunut hyvin. Lisäksi hän on saavuttanut jotakin vieläkin enemmän: Tuulen viemää oli ainakin minulle romaani, jonka aloitettuani olisin vain halunnut lukea ja lukea enkä laskea kirjaa ollenkaan käsistäni. Ripley on saanut luotua Scarlett-teokseensa yhtä vahvan lukuimun. Vaiherikas ja luomoava tarina tempaa mukaansa, eikä juonellisesti rikkaasta teoksesta tapahtumien käänteitä puutu!

Se, mikä teoksen kuitenkin erottaa edeltäjästään on se, ettei Ripleyn teos ole mielestäni kuitenkaan temaattisesti niin rikas kuin Tuulen viemää. Scarlett on ennen kaikkea rakkaustarina, mutta Tuulen viemää sen lisäksi niin paljon muutakin. Esimerkiksi sota ja sen kauheus ja pahuus on yksi keskeisimpia teemoja Tuulen viemässä. Ripleyn teoksessa onkin selvästi viihteellisempi ote, ja teoksen perimmäinen tarkoitus onkin tyydyttää uteliaisuus sellaisissa lukijoissa, joita on jäänyt vaivaamaan Scarlettin ja Rhettin kohtalo.


Toinen teoksia erottava seikka on Scarlettin hahmon hienoinen inhimillistyminen ja pehmentyminen. Kirjaneito on myös lukenut teoksen ja huomauttaa Scarlettin tulevan Ripleyn teoksessa "siedettävämmäksi ihmiseksi". Hän sanoo myös pitävänsä Scarlettista enemmän tässä teoksessa. Tässä olen samoilla linjoilla Kirjaneidon kanssa.  Tuulen viemän Scarletthan on perin ristiriitainen hahmo: kova, häikäilemätön, jopa julma. Keinoja kaihtamaton nainen, joka ottaa sen mitä haluaa muiden tunteista juuri välittämättä. Ripleyn Scarlettissa nähdään kuitenkin selvästi kehitystä inhimillisempään suuntaan. Hänestä nähdään myös hieman herkkä ja haavoittuvaisempi puoli. Silti hän on yhä se sama vahva ja tulisieluinen Scarlett, suurromaanin arvoinen sankaritar. Hän on kuitenkin vähän kasvanut ja aikuistunut, ottanut opikseen virheistään ja katunut niitä sekä löytänyt vähän inhimillisemmän itsensä.


Alexandra Ripley
Scarlett, (1991)
Suom. Juhani Lindholm
Otava
831 s.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Thomas Hardyn tumma klassikkoromaani Paluu nummelle


alkoi laskeutua eräänä marraskuisena lauantai-iltapäivänä, ja valtava, Edgonon nummena tunnettu aitaamaton autioniitty synkkeni hetki hetkeltä.  Ontto, vaalea pilvikerros, joka peitti taivaan näkyvistä, oli kuin teltta, jolla oli koko nummi laittianaan. Kun taivaalle oli levittäytynyt tämä kalpea verho ja maa oli tumman kasvillisuuden peitossa, erottui taivaan ja maan raja selvästi horisontissa. Tällainen vastakohtaisuus sai nummen näyttämään airuelta, joka oli saapunut ilmoittamaan yön tulosta ennen sen varsinaisen astronomisen alkamishetken koittamista. Pimeys oli oikeastaan jo laskeutunut tänne, vaikka päivä vielä selvästi piti puoliaan taivaalla. Ylös vilkaistessaan piikkiherneiden leikkaaja olisi ollut taipuvainen vielä jatkamaan työtään; alas katsoessaan hän olisi päättänyt kerätä kimppunsa täyteen ja lähteä kotiin. Maan ja taivaankannen kaukaiset reunat näyttivät viivoilta, jotka erottivat myös aikaa eivätkä vain ainetta. Pelkällä yleisilmeellään nummen kasvot jouduttivat iltaa puolella tunnilla; samalla tavoin ne saattoivat viivyttää päivänkoittoa, synkistää keskipäivää, aavistella syntymässä olevan myrskyn puhkeamista ja vahvistaa kuuttoman keskiyön lämpitunkemattomuutta ihmisten peloksi ja vavistukseksi.

Oikeastaan juuri tällä siirtymähetkellä, jolloin Egdonin autioniitty vajosi yölliseen pimeyteensä, alkoi sen suuri ja omalaatuinen tenho vaikuttaa, eikä kukaan, joka ei ollut tuohon aikaan käynyt, voinut sanoa tuntevansa sitä. Sen saattoi parhaiten tuntea silloin, kun sitä ei voinut selvästi nähdä; koko nummen vaikutus ja sen arvoituksen ratkaisu kätkeytyi tähän hetkeen ja seuraaviin aamunkoittoa edeltäviin tunteihin. Silloin ja vain silloin nummi kertoi toden tarinansa.

Paluu nummelle lienee englantilaisen 1800-luvun realistin Thomas Hardyn tunnetuimpia teoksia. Se kertoo synkkäsävyisen tarinan, jonka näyttämönä on karun viehättävä Edgonin nummi. Juonen keskiössä on rakkauskuviot ja kirjoitusajankohtaan nähden hieman radikaaliltakin vaikuttava kolmiodraama. Pakahduttavia tunteita ja ihanan onnellisia loppuja rakkausromaaneista haikailevan lukijan kannattaa tämän teoksen sijaan tarttua mieluummin vaikka Jane Austenin kirjoihin. Thomas Hardy kuvaa rakkautta raadollisesti.Ihmiset rakastuvat joko väärään henkilöön tai väärään aikaan. Tai rakkaudeksi luultu ei ehkä olekaan rakkautta, vaan itsekästä halua käyttää toista ihmistä hyväksi saadakseen haluamansa.

Paluu nummelle ei palkitse lukijaansa siirappisen onnellisella lopulla, vaan romaanin viehätys perustuu toisenlaisiin asioihin. Viehättävä teos nimittäin on - ainakin jos sattuu viihtymään vanhemman kirjallisuuden parissa. Teoksessa viehättää paitsi miljöön, myös sisällön karuus, jossa on ripaus runollista tenhoa. Thomas Hardy kuvailee niin nummimaisemaa kuin ihmisiäkin paitsi tarkkanäköisesti, myös kauniisti. Kontrastina tälle teoksesta löytyy myös huumoria. Teoksen miljöönä toimiva kylä on täynnä persoonallisia henkilöhahmoja, joiden sanailut ja edesottamukset saavat välillä hymyn nousemaan huulille, vaikka pohjavireeltään teos onkin enemmän vakava ja synkkä.

Oma lukukokemukseni  kärsi vähän siitä, että aloitin teoksen lukemisen kiireiden keskellä ja sen lukeminen venyi useamman kuukauden mittaiselle jaksolle ja jossain välissä oli häiden ja kaiken häähumun ja hääkiireiden vuoksi hyvin pitkä tauko. Tämän vuoksi teos oli jo vähällä jäädä keskenkin, mutta olen iloinen, että pitkän tauon jälkeen kuitenkin jatkoin lukemista. Tällainen hidastempoinen vanha romaani tarvitsisi vähän enemmän keskittymistä kuin mitä minulla oli sille antaa. Välillä teos tuntui jopa vähän tylsältä, mutta syytän siitä ehkä enemmän elämäntilannettani, johon ei lukuhetkellä hitaasti etenevät romaanit kovin hyvin sopineet. Loppua kohden tempauduin kuitenkin vanvemmin tarinan mukaan, ja loppuun päästyäni koin lukukokemuksen hyvin antoisana ja palkitsevana.

Thomas Hardy
Paluu nummelle
(The return of the native, 1878)
Suom.Harry Forsblom
WSOY
473 s.