perjantai 10. elokuuta 2018

Karmivan viehättävä goottilaisklassikko: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme

Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissuhtena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä.

Kun viimeksi vilkaisin keittiön hyllyssä lojuvia kirjaston kirjoja, ne olivat yli viisi kuukautta myöhässä, ja mietin, olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että ne olisivat kirjoista viimeiset, ne jotka jäisivät keittiön hyllyyn ikuisiksi ajoiksi. Me siirtelimme tavaroita vain harvoin: rauhattomuus ja kuohunta ei kuulunut Blacwoodien tyyliin. Me huolehdimme pienistä, näkyvistä ja tilapäisistä esineistä, kirjoista ja kukista ja lusikoista, mutta niiden alla oli aina jotain pysyvää omaisuutta johon saatoimme luottaa.

Näin eriskummallisella esittelyllä alkaa amerikkalaisen Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme -teos. Ja kovin eriskummallinen on kirjan minäkertojana toimiva Marykin ja kovin eriskummallinen on koko kirjakin. Ihan teoksen ensisanoista lähtien viehätyin teoksen hahmojen herttaisesta kummallisuudesta, joka näyttäytyi silmissäni sympaattisena. Pikku hiljaa teoksen edetessä se, mikä aluksi oli herttaiselta, saakin yhä karmivampia piirteitä. Mitään verta hyytävää kauhua ei ole tässä goottilaista kauhua edustavassa kirjassa luvassa, mutta selkäpiitä kutkuttavia psykologisia kauhuelementtejä teos tarjoaa. Oikeastaan kaikki kauhea on tapahtunut jo vuosia sitten, mutta menneisyys ja sen salaisuudet alkavat avautua pikku hiljaa lukijalle kuin vierivä lankakerä teoksen edetessä.



Teos kertoo Blacwoodien perheestä, johon kuuluu minäkertojana toimiva Merricatiksi kutsuttu Mary Katherine, hänen isosiskonsa Constance sekä Julian-setä, jonka elämä on pyörätuoliin sidottua. He kaikki asuvat saman katon alla, Blackwoodien suvun hulppeassa sukutalossa, jonka ulkomuoto ja sisustus antavat olettaa, että on kyse hyvin varakkaasta perheestä. Vain nämä kolme henkilöä ovat jäljellä perheestä, joka joskus on ollut paljon suurempi. Muut ovat kuolleet jonkin kamalan sattumuksen vuoksi vuosia aiemmin. Kyläläiset karttavat perhettä, ja Merricat on perheestä ainoa, joka poistuu kotitalosta kylälle hoitamaan asioita ja ostamaan ruokaa. Sen hänkin tekee aina äärimmäisen varovaisesti, vastahakoisesti ja ahdistunein mielin. Jotakin synkkää ja salaista leijuu eristäytyneen perheen yllä. Pikku hiljaa alkaa kuroutua auki salaisuuksien verkko paljasten, mikä on ollut muun perheen kohtalona ja miksi perhe on niin eristynyt muusta maailmasta.

Linna on aina ollut kotimme lienee yksi erikoisimmista teoksista, mitä olen koskaan lukenut. Se sekä ihastutti että vähän värisytti inhosta ja kammottavuudesta. Tavallaan teoksessa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä tai pahaa,  mutta teoksen henkilöhahmot tai varsinkin eräs niistä paljastaa itsestään niin ristiriitaisia piirteitä, että kyseessä on yksi karmivimmista kirjallisuudessa tapaamistani henkilöhahmoista. Tässä tarinassa ei ole erikseen hyviksiä ja pahiksia, vaan hyvyys ja pahuus kietoutuvat yhteen. 

Teoksen tyyli ja kieli saivat ihastukseni osakseen. Kieli on vivahteikasta, ja tyyli ihmiskuvauksineen hienovaraista ja tarkkaa. Kirjailija piirtää ihmiskuvansa esiin elävin yksityiskohdin. Pidänkin yhtenä teoksen suurimmista vahvuuksista psykologista tarkkanäköisyyttä. Teoksen tunnelma on viehättävä ja kutkuttava: unelias ja pysähtynyt pikkukaupunki, joka on hieman kiinni menneessä ja jossa ei ajattelisi tapahtuvan mitään maininnan tai tarinan arvoista, mutta jossa pinnan alla kytee salaisuuksia ja jännittäviä ihmiskohtaloita. Vaikka teoksessa on synkkiä salaisuuksia ja kauhun elementtejä, on siinä silti jotakin tavattoman lempeää ja sympaattista - pienistä kauhunväristyksistä huolimatta.

Alkuteos on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomeksi teos ilmestyi vasta tänä vuonna. Takakansitekstissä teosta tituleerataan "goottilaisen kirjallisuuden kauniiksi ja merkilliseksi klassikoksi". Myös esimerkiksi Lumiomena pohtii teoksen klassikkoasemaa ja löytää tukea sille. Itsekin ajattelen, että tämä käsiini vähän sattumalta joutunut teos on oikea helmi kirjaksi, jossa voi aistia klassikon ainekset.

Shirley Jackson
Linna on aina ollut kotimme, 2018
(We Have Always Lived in a Castle, 1962)
Suom. Laura Vestanto
Fabriikki Kustannus
198 s.


tiistai 31. heinäkuuta 2018

Viime tingassa mukaan klassikkohaasteeseen: Joseph Conradin Pimeyden sydän

Minä, joka olen suuri klassikoiden ystävä ja ottanut osaa ihan jokaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen aiemmin sekä odottanut sitä usein aivan into piukassa, olin tänä vuonna tehdä suuren erehdyksen ja unohtaa koko haasteen. Sunnuntaina silmiini osui Facebookista jokin klassikkohaaseeseen liittyvä juttu ja heräsin todellisuuteen: apua, klassikkohaaste on taas täällä enkä minä ole lukenut mitään! Ensi ajatukseni oli antaa haasteen tällä kertaa mennä osaltani menojaan, mutta sitten ajattelin: ei, enhän minä voi olla edes yrittämättä, jos olen kerran aina ennenkin klassikoinut klassikkohaasteen nimissä!

Viime hetken hopusta huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - klassikkovalintaa ei tarvinnut juurikaan miettiä: tiesin heti, että nyt on aika lukea se pitkään kirjahyllyssä lukematta kiikkunut Joseph Conradin kuuluisa, mutta kooltaan pieni Pimeyden sydän. 160 sivua kaiketi taittuisi muutamassa päivässä. Tiukille kuitenkin otti: sain teoksen luettua noin klo 23.15 tänään 31.7., jolloin klassikkopostaus pitäisi julkaista omassa blogissaan. Mainittakoon, että klassikkohaaste meinasi kaatua myös maanantaina meidän nukkuma-aitasta tekemääni ludelöytöön, mikä pisti vähän ajatukset sekaisin ja saivat minut lähes koko maanantain lukemaan erinäisiä luteisiin ja niiden hävittämiseen liittyviä tekstejä klassikon sijaan ja johti myös suureen siivousoperaatioon. Koettelemuksista huolimatta sain kuin sainkin luettua klassikkoni. Koska kuitenkin aika jäi tiukille, sanani tästä klassikosta jäävät lyhyiksi. Lyhyestä siis virsi kaunis.


Pimeyden sydän on siirtomaa-aikaan sijoittuva tarina, jossa merimies Marlow kertoo kuulijoilleen kokemuksistaan Afrikassa, siitä, kuinka hän laivallaan matkaa "pimeyden sydämeen". Samalla matkataan myös ihmismielen pimeyteen. Tarinan keskiöön nousee Kurz-niminen norsunluukauppias, joka on tunnettu kaunopuheisista puhelahjoistaan, mutta jonka ahneudelle ja julkeudelle kauppamiehenä ei näy olevan rajaa. Olosuhteet saavat hänen sivistyneen miehen kuorensa karisemaan.

Teoksessa käsitellään rasismia, eurooppalaista ylemmyydentuntoa ja sitä, että ero afrikkalaisen villin alkuasukkaan sekä eurooppalaisen "sivistyneen miehen" välillä ei ehkä sittenkään ole suuri. Alunperin lehdessä vuonna 1899 julkaistu tarina tarttuu aikanaan hyvin tärkeisiin moraalimyksiin, mutta samat ajatukset, vaikkakin ehkä hieman eri muodossa ovat ajankohtaisia nykyäänkin.

Tämä pieni ja synkkäsävyinen klassikko jätti minut vähän kylmäksi, enkä kokenut teoksen äärellä kovin suurta lukuiloa. Mietin, kuinka paljon tämä johtui vähän liian kiirehtivästä lukemisesta. Teoksen loppu vähän pelasti lukukokemusta: se jotenkin pysäytti, kosketti. Paikoin teoksen kieli ja sen synkeä runollisuus ihastutti hieman. Kuitenkin kun tällaisesta klassikosta on kyse, voin kai todeta ainakin sen, että kirjallinen sivistykseni on tämän kokemuksen jälkeen jälleen hieman laajempi, vaikka kovin suurta lukuiloa ei Pimeyden sydän minulle tarjonnutkaan.


Joseph Conrad
Pimeyden sydän
(Heart of Darkness, 1902)
Suom. Kristiina Kivivuori
Otava
160 s.

Kooste klassikkohaasteesta ja lista muiden bloggaajien klassikkopostauksista löytyy täältä haastetta emännöineestä Unelmien aika -blogista.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Runotytön tarina jatkuu: Huotarisen ja Koskimiehen kutkuttava Emilia Kent

Emilian ja Teddyn häistä oli kulunut viisi kuukautta. Lumimorsian Emilia oli astunut sydäntalvisena sunnuntaina Blair Waterin kivikirkon käytävää pitkin valkoisia ja hopeisia helmiä mustissa hiuksissaan. Päivä oli ollut kylmä, huurteiset puut kirkon liepeillä juhlavia jäykissä asusteissaan, ja varpusia oli hakeutunut kirkon räystäiden lämpöön. Teddy näytti Emilian rinnalla Tuhannen ja yhden yön satujen prinssiltä, ja hänen silmissään paloi tuli. Emilialla oli yllään morsiuspuku, joka oli Elizabeth-tädin määräyksen mukaan valmistettu Charlottetownin parhaassa ompelimossa ja jonka nähtyään Jimmy-serkku oli kuiskannut: "Avioliiton satamaan tarvitaan melkoinen pääsymaksu!" Himmeän norsunluunvärisenä läikehtivän kankaan valintaan oli Emilia kuitenkin sanonut sanansa, ja helmet hän oli ripotellut tukkaansa itse.


Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kent on teos, josta kuultuani en meinannut pysyä nahoissani.  Nämä kaksi suomalaiskirjailijaa ovat tarttuneet kuuluisan kanadalaisen, jo kauan sitten kuolleen kirjailijattaren L. M. Montgomeryn ikimuistoiseen runotyttöhahmoon ja jatkaneet Runotytön tarinaa siitä, mihin Montgomery tarinansa lähes sata vuotta sitten päätti. Uskalias yritys - Runotytöt nimittäin ovat monelle lukijalle niin rakkaita, lähes pyhiä. Voiko samaan tasoon yltää, pystyykö kukaan muu vangitsemaan runotytön henkeä?

Tämän vuoksi varmasti moni Runotyttö-fani onkin suhtautunut Huotarisen ja Koskimiehen fanfiction-hankkeeseen perin epäilevästi. Itse kuitenkin heti kirjasta kuulutani olin pakahtua uteliaisuudesta ja innosta, tuskin edes maltoin odottaa kirjan julkaisua. Siksipä teinkin jotakin minulle itselleni hyvin tavatonta: pyysin kerrankin arvostelukappaleen kirjasta.

Omat odotukseni kirjan suhteen olivat siis korkealla. Kirja ei kuitenkaan pettänyt niitä - päin vastoin! Emilia Kent lumosi minut täysin ja suorastaan ylitti odotukseni. Alkuperäisen tarinan henki ja tyyli on vangittu hienosti. Teoksen tyylistä löytyy alkuperäiselle vertaansa vetävää herkkyyttä, kauneutta ja runollisuutta - yhdistettynä tietysti pieneen purevaa  ironiaan ja huumoriin. Runotytön hahmo todella herää uudestaan eloon näiden suomalaiskirjailijoiden teoksessa. 

Vaikka Huotarinen ja Koskimies ovat tavoittaneet runotytöstä jotakin hyvin alkuperäistä, näkee kirjasta kuitenkin monin tavoin, että se on paljon modernimman ajan tuotos kuin alkuperäiset runotyttökirjat. Ja ehkäpä ihan hyvä niin. Huotarinen ja Koskimies ovat tarttuneet sellaisiin teemoihin, mihin Montgomery tuskin olisi ainakaan samalla tavalla kyennyt tarttumaan sata vuotta sitten, ainakaan nuortenkirjan genressä. Heidän tarinansa kirjoituskutsumukselleen omistautuvasta aviovaimosta on sellainen, jota olisi ollut vaikea kirjoittaa Montgomeryn aikana - mutta kuitenkin se on alkuperäisen Runotytön hengen mukainen. Sillä mitä olisikaan Runotyttö, jos hän ei tavoittelisi tähtiä kirjailijana? 

Mielestäni oikeastaan Emilia Kent onkin enemmän aikuisten kirja kuin lasten- tai nuortenkirja, toisin kuin Montgomeryn alkuperäiset Runotytöt. Jos pitäisi miettiä teoksen kohderyhmään, niin ajattelisin, että se on ennen kaikkea tarkoitettu sellaisille aikuisille tai jo varttuneemmille nuorille, jotka ovat nuorempina fanittaneet runotyttöä ja haluavat kuulla, kuinka Emilialle kävi "onnellisen lopun jälkeen."

Emilia seisoi Huomispäivän tiellä - siinä, missä se laskeutui Blair Waterin laaksoon. Hän kuuli takanaan Teddyn kiirehtivät innokkaat askelet. Ja edessä tummalla kukkulalla kohosi iltaruskon loisteessa pieni, rakastettu harmaa talo, joka ei enää olisi autio.


Näin päättää Montgomery runotyttötrilogian päätösosan, Runotyttö etsii tähteään. Lukija näkee edessä epämääräisen utuisena kangastelevan Emilian ja Teddyn yhteisen tulevaisuuden Autiossa talossa ja voi aavistella yhteistä onnea. Montgomery ei kuitenkaan vielä paljasta mitään tulevasta, vaan jättää lopun kuin ilmaan leijumaan. Montgomeryn kirjoittama trilogian päätös onkin siis mitä otollisin mielikuvituksen vapaaseen lentoon ja fanfictionin kehittelyyn.

Huotarinen ja Koskimies aloittavat tarinansa siitä, kun Emilia ja Teddy ovat olleet naimisissa jo viisi kuukautta. Häähumusta on selvitty, ja arki on alkanut. Teddystä on jo kuuluisa kuvataitelija, jonka nimi on tunnettu kaikkialla Kanadassa. Hän valmistelee suurta näyttelyä ja on uppoutunut työhönsä. Emilian päivää rytmittää emännän velvollisuudet. Hänen kirjansa julkaisusta on kulunut jo tuskastuttavan kauan, mutta uusi inspiraatio ei ole vielä saapunut. Kirjan kantavin teema onkin kirjoittamisen problematiikka. Kirjan keskiössä on se kuuluisa Emilian "leimahduksen" etsintä. Emilia tasapainoilee kirjoittamiskutsumuksensa ja vaimon velvollisuuksien välillä. Kuinka löytää tila ja luovuus kirjoittamiselle arkisten velvollisuuksien lomassa? Mielessä askartelee myös kysymys mahdollisesta perheen perustamisesta. Onko sen aika vielä, vai onko kutsu kirjoittamiseen vahvempi?

Tarinaan tuo jännitettä myös Emilian entisen rakastetun Dean Priestin ilmaantuminen kuvioihin sekä naistaiteilija, jonka kanssa Teddy on järjestämässä yhteisnäyttelyä ja jolle Emilia on mustasukkainen. Näitä viittauksia Teddyn ja Emilian suhteiden mahdolliseen rakoilemiseen en olisi itse tarinaan kaivannut - jotenkin ne tuntuivat liiallisilta, siltä, etteivät ne kuuluisi Emilian maailmaan. Ilahduttavaa tarinassa oli kuitenkin myös yllättävä romanssi, jota en osannut yhtään odottaa ja joka sai niin hempeän hymyn huulilleni! 

Huotarinen ja Koskimies tarjoavat Emilia Kent -teoksellaan kurkistuksen Runotyttö Emilian elämään häiden jälkeen. Kuitenkaan teos ei kanna tarinaa loppujen lopuksi kovin pitkälle ja Emilian elämä tuntuu olevan vasta aluillaan, kun teos päättyy. Suomalaiskirjailijat päättävät tämän tarinansa vieläkin avoimempaan kohtaan kuin Montgomery omansa. Loppu avaa kauniin epämääräisiä mahdollisuuksia, mutta jätti minut lukijana jopa hieman ärsyttävänkin kutkuttavaan tilaan. Jäin janoamaan lisää tarinaa, lisää tietoa siitä, kuinka Emilian ja Teddyn tarina jatkuu. Mutta ehkäpä minun on tehtävä niin kuin tekivät Huotarinen ja Koskimieskin Montgomeryn tarinan suhteen: kuviteltava itse, päätettävä itse, kuinka tarina jatkuu.



Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies
Emilia Kent, 2018
WSOY
308 s.

P.s. Samat kirjailijat ovat kirjoittaneet yhdessä myös aiemmin teokset Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt sekä Runotyttöjen vuosi.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Kuulumisia häähumusta kesän kirjoihin


Blogissani on häähumun takia ollut pitkään hiljaista. Huhtikuun viimeisenä lauantaina, tasan kaksi kuukautta sitten, vietimme ihania, kauniita ja täydellisiä häitämme Taulun kartanossa ja pyysimme Jumalan siunausta liitollemme. Samana päivänä muutin virallisesti mieheni luokse eteläisestä Suomesta aina kaukaiseen Etelä-Savoon saakka. Muutos kaupunkilaisesta ja yksinäisestä kerrostaloasujasta pienen metsän keskellä olevan lähes 90-vuotiaan punaisen talovanhuksen emännäksi ja sen talon isännän vaimoksi on ollut suuri, mutta elämänmuutos tähän mennessä on sujunut uskomattoman hyvin. Ihan viime viikkoina on alkanut kuitenkin pieni "koti-ikävä" kolkutella ovella, mutta se kuulunee asiaan. Merta ja avarampia maisemia on ikävä, samoin entisen kotini suurempia ikkunoita ja sisään tulvivaa luonnonvaloa. Onneksi kuitenkin vierellä on maailman ihanin mies, jollaista ei löytynyt entisen, valoisamman kotini nurkista!



Tämän postauksen kuvissa ripaus häätunnelmaa!

Elämäni vaimona ja vanhan talon emäntänä on ollut paljon kiireisempää kuin elämäni yksinäisenä kerrostaloasujana. Kotitöitä, maalauspuuhaa ja sisustamista riittää, ja tietysti varsinkin näin avioliiton alkutaipaleella haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa myös rakkaansa kanssa. Siksipä lukuharrastus jäi pitkäksi aikaa vähemmälle. Huomasinpa jossakin vaiheessa kuitenkin, että liika puuhastelu rauhallisemman ja rakkaimman harrastukseni eli lukemisen kustannuksella vaikutti negatiivisesti hyvinvointiini ja terveyteeni. Olen nimittäin edelleen uupumusoireiden vuoksi sairauslomalla. Siksi kesäkuun puolella olen tietoisemmin yrittänyt järjestää enemmän aikaa lukemiselle, ja välillä viis veisata siitä, että mielessäni kolkuttelee viisikymmenkohtainen tehtävälista. Olen huomannut, että se on tehnyt minulle todella hyvää. Suuri hinku kirjoittaa, vetäytyä sanojen ja ajatusten maailmaan, on myös herännyt, ja samalla kiinnostus ja suoranainen tarvekin blogin kirjoittamiseen pikku tauon jälkeen lisääntynyt.




Viime aikoina olen saanut jo joitakin kirjoja päätökseen, ja kesken aktiivisesti on ainakin kolme. Tämän kevään ja kesän suurenmoisin ja kutkuttavin lukukokemus on Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen Emilia Kent -teos, joka jatkaa ikimuistoisen tyttökirjasankarin runotyttö-Emilian tarinaa siitä, mihin L. M. Montgomery runotytön tarinansa lähes sata vuotta sitten päätti. Toukokuussa ilmestynyt teos on yksi niistä muutamista harvoista teoksista, joista olen pyytänyt arvostelukappaleen. Se on myös niitä harvoja kirjoja, joiden ilmestymistä olen odottanut aivan täpinöissäni monen monta kuukautta etukäteen. Koska sain kirjan arvostelukappaleeksi, tullaan Emilia Kentistä kuulemaan blogissani varmasti lähiaikoina lisääkin! Sen voin jo etukäteen paljastaa, että teos ei pettänyt suuria odotuksiani. Montgomery on ollut mukana viime aikoina omassa lukuelämässäni muutenkin: vasta tänä vuonna suomeksi julkaistu tarinakokoelma Yrttitarha oli ihanaa kesälukemista - toivon, että ehdin siitäkin jossain vaiheessa kirjoittaa blogiini. Thomas Hardyn vanhan klassikkoromaanin Paluu nummelle -teoksen sain vihdoin myös kesäkuussa luettua - se on ollut kesken useamman kuukauden, ja raahasin sen oikeastaan tänne takapajulaan aina Turun kirjastosta asti, koska en siitä kyennyt vielä luopuumaan.


Parasta hääpäivässä sen lisäksi, että sain maailman ihanimman miehen, oli se, että sain pukeutua maailman ihanimpaan hääpukuun, Maggie Sotteron ihanaan kokopitsiseen Cordeliaan!

Tykkään lukea usein ainakin muutamia, vähän erilaisia teoksia rinnakkain. Tällä hetkellä minulla on menossa ties kuinka mones uusintalukukierros Emily Bronten Humisevasta harjusta - en ole tälle klassikolle aiemmin lämmennyt, mutta koska pidän Emilyn siskon Charlotten kirjoista niin paljon, halusin antaa tälle klassikolle vielä ainakin yhden mahdollisuuden ja kokeilla, jos aika ja ikä olisi kypsyttänyt ajatukseni. Tästä kirjasta haluan ehdottomasti blogata, kun olen sen vihdoin joskus saanut päätökseen! Tämän rinnalla olen aloittanut Julian Fellowesin historiallista Belgravia-romaania, joka kyllä alun perusteella vaikuttaa vähän ärsyttävän pinnalliselta - saa nähdä, jatkanko loppuun. Ja hassua kuin mikä: lainasin juuri viime viikolla kirjastosta Bonnie Bryantin Tallijengi-sarjaan kuuluvan Yllätyksiä tallilla -kirjan. Olen pitkään leikitellyt sellaisella ajatuksiella, että olisi niin hauskaa ja niin nostalgista lukea jokin sellainen hevoskirja, joita nuorena heppatyttönä ahmin. Jännittävän ja muistorikkaan kirjaston hevoskirjahyllyn koluamistuokion jälkeen päätin vihdoin, että tallijengiläisten seikkailujen parissa tahdon tehdä tämän kirjallisen nostalgiamatkan nuoruuteeni.


Piakkoin palaan varmaan blogin päivittämiseen kirja-arvioin! Näiden kuulumisten myötä haluan toivottaa kaikille rakkaille lukijoilleni oikein ihanaa kesää ja hyviä kesäisiä lukuhetkiä! Kertokaahan, mitä ihania kirjoja teidän kesäänne kuuluu?


P.s. Tämän kuulumispäivityksen myötä on vihdoin aika päivittää myös uusi bloginimeni: enää en olekaan Anna J. vaan Anna P.!

torstai 26. huhtikuuta 2018

Kiireisen morsiamen lyhytarvioita: Sielujen saari, Maailman kirkkaalle laidalle ja Vieras kartanossa

Tämän viikon lauantaina juhlitaan häitämme, ja huomenna lähden viimeisen kerran täältä Etelä-Suomesta Etelä-Savoon, jonne asetun asumaan yhdessä mieheni kanssa häidemme jälkeen. Kaappini perukoille on kasaantunut suuri ja vino pino kirjoja, jotka on palautettava paikalliseen kirjastoon, ennen kuin lähden kohti uusia seikkailujani. Siksipä päätin tässä viime tingan hääkiireiden keskellä blogata lyhyesti muutaman ihanan teoksen, jonka olen tänä vuonna lukenut ja jotka ovat kaapin perällä odottelleet, että pääsisivät blogiini.



Viime perjantaina kävimme tekemässä minusta rouvan Turun maistraatissa ja juhlimme sen jälkeen tapausta Paraisilla kakun äärellä.

Johanna Holmströmin upea Sielujen saari


Johanna Holmströmin Sielujen saari lähes salpasi hengitykseni upeudellaan. Viime vuonna julkaistu tuore teos sijoittuu Seilin saarelle ja käsittelee mielisairauden historiaa. Näkökulmatekniikkaa hyödyntävä ja historiallisista tosiasioista kehyksensä ammentava romaani kertoo kolmen eri naisen tarinan, joka ulottuu lähes vuosisadan yli 1900-luvun loppupuolelle.  Sisälehdellä oleva omistuskirjoitus "Sinulle, joka olet joskus epäillyt olevasi hullu tai tulevasi hulluksi. Olet luultavasti oikeassa." puhutteli minua vahvasti ja sai minut heti ensiriveiltä kokemaan, että tämä on juuri minun kirjani.

Teos käsittelee tärkeitä teemoja: kuka on terve, kuka on sairas? Mikä erottaa terveen sairaasta - vai olemmeko vähän hulluja kaikki? Teos herättää myös kysymyksiä mielisairaiden hoidosta ja sen historiasta. Nykynäkökulmasta katsottuna mielisairaiden hoidon historia on aika synkkä ja herättää lukijan ajattelemaan, että monet hoitomuodot varmasti sairastuttivat mieltä entisestään sen sijaan, että olisivat parantaneet.


Sielujen saari on tarina Kristinasta, joka synnytyksen jälkeisen masennuksen uuvuttamana surmaa lapsensa - koska haluaisi levätä edes hetken. Se on myös tarina porvaristyttö Ellistä, joka tekee hurjan pakomatkan erään miehen kanssa ja joka siksi leimataan hulluksi. Heidät lähetetään Seilin saarelle, jossa on mielisairaiden hoitokoti. Siitä kodista ei yleensä ole paluuta. takaisin. Eräällä tavalla saaren vankina on myös Sigrid, joka tuo tarinaan kolmannen ja hieman erilaisen näkökulman. Hän on potilaiden hoitaja samassa hoitokodissa, jossa Kristina ja Elli ovat hoidettavina. Kuitenkin teos kysyy lukijalta, eroaako hän loppujen lopuksi niin paljon potilaistaan? Eivätkö he ole samanlaisia ihmisiä kaikki?

Holmströmin kieli lumoaa. Se on ilmaisuvoimaista, hieman lyyristäkin. Tarina on puhutteleva, hyvin samaistuttava. Mielestäni kirjailija on tavoittanut upeasti särkyneen ja hajoilevan ihmismielen liikeet. Tämä oli minulle vaikuttavin ja upein lukukokemus pitkään aikaan.

Johanna Holmström
Sielujen saari
(Själarnas ö, 2017)
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava
365 s. 


Sarah Watersin kutkuttava Vieras kartanossa

Vieras kartanossa on tiivistunnelmainen romaani, jota tuskin maltoin laskea käsistäni. 1940-luvun Englannin maaseudulle kartanomiljööseen sijoittuvassa teoksessa on viehättävän nostalgista tunnelmaa sekä kutkuttavaa jännitystä - mikä mahtava yhdistelmä!




Nukkavieru ja köyhä maalaislääkäri, tohtori Faraday, saa kutsun potilaskäynnille Hundreds Hallin kartanoon, jota asuttaa Ayresin perhe. Vuosisatoja suvun omistuksessa ollut kartano on pahoin rapistunut, ja sen loiston päivät ovat jääneet jo kauan sitten taakse; teos käsitteleekin yhtenä keskeisenä teemanaan englantilaisen luokkayhteiskunnan murenemista. Potilaskäynti kartanossa virittääkin tohtorin ja Ayresin perheen välille syvän ja tiiviin tuttavuuden, jonka myötä Faradaystä tulee perheen luottoystävä, joka vihkiytyy perheen ja kartanon syvimpiin salaisuuksiin. Samalla kaksi maailmaa ja kaksi luokkaa kohtaavat toisensa. Pikku hiljaa tohtori joutuu ikään kuin salapoliisin asemaan. Hänen tärkeäksi tehtäväkseen tulee selvittää, mikä on niiden kummallisten ja mystisten tapahtumien taustalla, joiden päänäyttämönä kartano toimii. Lukija saa pohdittavakseen, alkaako kaikkien Ayresin perheen jäsenten mielenterveys rakoilla ja tapahtuuko kaikki kumma vain heidän päänsä sisällä vai onko kenties niin, että kartanolla on oma tahto ja oma sielu ja se elää?


Lukukokemus oli hyvin mukaansatempaava. Loistava lukuromaani.

Sarah Waters
Vieras kartanossa
(The Little Stranger, 2009)
Suom. Helene Bützow
Tammi
592 s.


Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle

Viime syksynä lukemani Eowyn Iveyn Lumilapsi oli niin lumoava ja vangitseva lukukokemus, että sen jälkeen ei voi tehdä muuta kuin pettyä, jos odottaa jotakin yhtä huikeaa lukukokemusta samalta kirjailijalta. Jos en olisi ollut niin Lumilapsen lumoama, tuskin olisin kokenut minkäänlaista pettymystä Iveyn toisesta romaanista. Pilvilinnoista on kuitenkin suunta vain alaspäin. Kuitenkin jos unohdetaan Lumilapsi, on Maailman kirkkaalle laidalle -romaanissa kaikki, mitä tarvitaan hienoon kirjaan ja upeaan tarinaan.



Maailman kirkkaalle laidalle on paitsi seikkailutarina, myös rakkaustarina 1800-luvun lopusta. Vasta-avioitunut everstiluutnantti Allen Forrester on lähdössä tutkimusmatkalle Alaskaan kartoittamaan ennestään tuntemattomia seutuja. Hänen nuori vaimonsa Sophie on aikalaisnaisiinsa nähden tavaton seikkailusielu, joka on innolla lähdössä miehensä mukaan. Kuitenkin juuri lähdön kynnyksellä hänen havaitaan olevankin raskaana, ja niinpä on hänen jäätävä kotiin odottamaan miestään. Ero on tuskallinen ja raastava ja vaatii molemmilta voimaa ja rohkeutta. Moniääninen teos kulkee eteenpäin pääosin näiden kahden päähenkilön päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden avulla, mutta teoksessa on myös muunlaisia ääniä ja tekstejä. Osa äänistä on myös kahden nykyajassa elävän miehen, jotka tutkivat Allenin ja Sophien elämää niiden historiallisten dokumenttien valossa, joita nämä ovat jättäneet jälkeensä.

Tarina on kaunis, koskettava ja riipaiseva. Koska teoksessa on niin monenlaisia ääniä ja tekstejä, kokemukseni teoksesta vaihteli hyvin paljon. Kaikista eniten pidin Sophien päiväkirjateksteistä. Odotin aina malttamattomana, milloin Sophie pääsee jälleen ääneen. Hänen päiväkirjateksteistään löysin jotakin sellaista kauneutta ja kuulautta, josta pidin kovin. Koko teoksen teksti on kuitenkin mielestäni hyvin hengittävää ja keveää, vaikka siinä käsitelläänkin monia raskaita ja synkeitäkin teemoja.

Jään odottamaan malttamattomana, julkaiseeko  Ivey tulevaisuudessa vielä muutakin. Hänen kahden teoksen mittainen kirjailijanuransa vaikuttaa mielestäni hyvin lupaavalta ja kiinnostavalta.


Eowyn Ivey
Maailman kirkkaalle laidalle
(To the Bright Edge of the World, 2016)
Suom. Marja Helanen
Bazar


maanantai 5. maaliskuuta 2018

Upea suomentamaton klassikko: Elizabeth Gaskellin North and South

Margaret opened the door and went in with the straight, fearless, dignified presence habitual to her. She felt no awkwardness; she had too much the habits of society for that. Here was a person come on business to her father; and, as he was one who had shown himself obliging, she was disposed to treat him with full measure of civility. Mr. Thornton was a good deal more surprised and discomfited than she. Instead of a quiet, middle aged clergyman, a young lady came forward with frank dignity - a young lady of different type to most of those he was in habit of seeing. Her dress was very plain: a close straw bonnet of the best material and shape, trimmed with the ribbon; a dark silk gown, without any trimming or flounce; a large Indian shawl, which hung about her in heavy folds, and which she wore as an empress wears her drapery. He did not understand who she was, as he caught the simple, straight, unabashed look, which showed that his being there was of no concern to the beautiful countenance, and called up no flush of surprise to the pale ivory of the complexion. He had heard that Mr. Hale had a daughter, but he had imagined that she was a little girl.

Elizabeth Gaskellin North and South -teos on kirja, jonka olisin lukenut jo aikapäiviä sitten, jos se olisi suomennettu. Ihme ja kumma, tämä upea englantilainen klassikko on kuitenkin säilynyt suomentamatta näihin päiviin asti - kuten suurin osa muutakin Gaskellin tuotantoa. Gaskellilta on suomennettu vain kaksi teosta, viime syksynä lukemani Cranfordin naiset sekä Sylvian kosijat, jotka olen lukenut joskus jo ennen kirjablogiaikaani. North and South -teoksen tarina on kuitenkin jäänyt värjymään mieleeni joskus kauan sitten näkemäni BBC:n minisarjan vuoksi - eikä ole jättänyt minua rauhaan.

Koska pelkkä tahdonvoimani ei ole ketään suomentajaa vielä edelleenkään saanut suomentamaan teosta, päätin vihdoin viime vuoden lopulla käydä tuulta päin ja yrittää lukea teoksen alkukielellä. Yli 500-sivuisen 1800-luvulla kirjoitetun englanninkielisen teoksen lukeminen oli minulta hyvin uhkarohkea yritys, joka ihan omaksiksin yllätyksekseni päättyi hyvin onnellisesti: sain kuin sainkin teoksen luetuksi, vaikkakin kaksi kuukautta siihen meni kaikkien muiden, vähän nopeampien lukuprojektien ohella. Kun "The End" -teksi teoksen viimeisellä sivulla, sivunumerolla 547, kohtasi katseeni, oli aikamoinen voittajaolo. En nimittäin ole ikinä jaksanut lukea näin vanhaa teosta englanniksi - ja hyvin harvoja uudempiakaan.



North and South -teoksen juoni tuo väkisinkin mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Silti teosten maailmat poikkeavat hyvin rajusti toisistaan. Austenin tanssin ja naurun täyteisistä seurapiirisalongeista on hyvin pitkä matka niihin teollisuuskaupungin synkkiin huoneisiin, joissa ihmismieltä varjostaa paitsi kaupungin sankka sumu, myös työntekijöiden ihmisoikeudet sekä kovat henkilökohtaiset menetykset. North and South ja Ylpeys ja ennakkoluulo -teosten suurimmat erot selittyvätkin pitkälti sillä, että edellinen edustaa englantilaista romantiikka kun taas jälkimmäinen realisimia.


North and South teoksen päähenkilönä on Margaret, joka on varttunut eteläenglantilaisella maaseudulla Hellstone-nimisen pikku kylän pappilassa, puiden ja vihreyden ympröimänä. Nuoruusvuosiaan hän osin viettää rikkaampien sukulaistensa hoivissa Lontoossa, jossa on päässyt oppimaan hienon maailman tapoja. Margaretin sydän kuitenkin halajaa takaisin Hellstoneen, vehreän idyllin keskelle. Siksipä Margarethille on aikamoinen shokki, kun hänen isänsä päättää erota vakaumuksellisten erimielisyyksiensä takia papinvirastaan ja aloittaa alusta aivan toisaalla. Tuo uusi alku on yksityisopettajan paikka Pohjois-Englannissa sijaitsevassa Milton-nimisessä teollisuuskaupungissa, joiden synkkiäja tehdassavun sumentamia katuja raahustavat väsyneet työlaiset.

Isän yksityisoppilaaksi sattuu eräs John Thornton -niminen nuori herra, joka on merkittävässä asemassa oleva tehtaanomistaja. Margaretin ensivaikutelma herrasta on konsanaan yhtä töykeä yrmy kuin neiti Elizabeth Bennetin ensivaikutelma herra Darcystaan Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Margaret ja herra Thornton edustavat monessa suhteessa pitkälti toistensa vastakohtia, ja heidän näkemyksensä asettuvat monissa keskusteluissa täysin vastakkain. Heidän erimielisyytensä palautuvat lähinnä teoksen nimenkin osoittamaan vastakkaiasetteluun: Margaret edustaa arvoillaa ja ajatuksillaan etelän pehmeämpia arvoja, herra Thornton puolestaan kovempia pohjoisen työläiskaupungin arvoja, joissa raha ja tehokkuus ratkaisevat.


Jostakin kumman syystä näiden kahden, hyvin erilaisen ihmisen välille kehittyy kuitenkin vetovoima. Suhteen vastuksena on kuitenkin monet väärinkäsitykset, ennakkoluulot, ylpeys ja katkeruus. North and South ei ole kuitenkaan vain tarina herra Thornton ja Margaretin suhteesta, vaan siihen mahtuu myös paljon muuta.

Yksi tärkeä juonellinen jännite on Margaretin veli Frederik ja hänen tarinansa. Frederik on ollut maanpaossa laivastossa syntyneen kapinan vuoksi. Siksi hän on kotimaassaan Englannissa lainsuojaton. Uhkarohkea Frederik kuitenkin tulee katsomaan perhettään, kun kuulee äitinsä olevan vakavasti sairaana. Margaret haluaisi todistaa veljensä syyttömyyden, jotta tämä voisi palata pysyvästi kotimaahansa. 

North and South -teoksessa otetaan kantaa myös työlaisten oloihin sekä yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Lisäksi teoksessa pohditaan oikeaa ja väärää, valhetta ja totuutta. 

North and South -romaani tarjosi minulle antoisan lukukokemuksen. Se on yksiä niitä kirjoja, joiden viimeisellä sivulla oli äärimmäisen vaikeaa ja haikeaa jättää tarina taaksensa. Kun on elänyt, kokenut, surrut ja iloinnut niin monet tapahtumat niin suurella sydämellä romaanihenkilöiden mukana, on eron hetki tuskaisa - vaikka samalla tuntuikin upealta, että olin kuin olinkin jaksanut lukea näin paksun ja vanhan englanninkielisen kirjan loppuunsa.

Omassa mielestäni North and South -teoksen voi hyvin asettaa sellaisten suurten englantilaisten klassikkokirjailijoiden kuin Dickensin ja Austenin teosten rinnalle. 1800-luvun englantilainen kirjallisuus on hyvin lähellä sydäntäni, ja North and South -romaanissa on juuri samanlaista lumovoimaa kuin muissakin rakastamissani vanhoissa englantilaisissa klassikoissa. Suosittelen muillekin kaltaisilleni vanhojen klassikoiden ystäville - jos ei englannin kieli liikaa pelota!





Elizabeth Gaskell
North and South, 1855
Vintage Books
547 s.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Pascal Mercierin tunnelmallinen Yöjuna Lissaboniin

Sain siskoltani joululahjaksi Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin - nimisen romaanin. En ollut sitä ennen kuullut edes koko kirjasta, enkä tainnut lukea kokonaan edes takakantta, vaan heittäydyin lukuseikkailun vietäväksi yhtä suin päin ja avoimin mielin kuin teoksen päähenkilö heittäytyy omaan seikkailuunsa.

Siskoni oli askarrellut minulle lahjaksi myös vallan ihanan kirjanmerkin, jossa on eräs osuva lainaus tästä lahjakirjasta.

Yöjuna Lissaboniin on hidas, tunnelmallinen, hieman haikean surumielinen ja melankolinen sekä filosofinen romaani. Sen lukeminen sopi mielestäni juuri siihen ajankohtaan ja tyyliin kuin milloin ja miten minä sitä luin: yöhön viittava nimikin houkuttelee pistämään kynttilät palamaan vuoden pimeimpänä aikana ja heittäytymään tunnelmallisen tarinan vietäväksi.



Päivä, jonka jälkeen Raimund Gregoriuksen elämässä mikään ei ollut enää oleva niin kuin ennen, alkoi lukuisten muiden päivien tavoin. 

Näin alkaa tarina sveitsiläisestä latinanopettajasta, joka on elänyt tavallista ja turvallista elämää, jossa jokainen päivä on edellisensä kaltainen. Eräänä päivänä tämä tunnontarkka opettajaihminen kuitenkin ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja tekee jotakin täysin luonteensa vastaista ja uutta: hän jättää oppikirjansa opettajanpöydälle eikä enää palaa. Hän lähtee yöjunalla Lissaboniin. Matkalukemisena hänellä on erään portugalilaisen lääkärin Amadeu de Pradon kirja, jonka hän sattumalta on saanut käsiinsä. Filosofinen, kirjoittajan elämää käsittelevä kirja imaisee Gregoriuksen niin mukaansa, että hän saa pakkomielteen selvittää kirjoittajasta kaiken selvitettävissä olevan. Lissabonissa Gregorius lähtee kulkemaan askel askeleelta jo kauan sitten kuolleen kirjailijan jalanjälkiä ja tekee samalla pitkän ja syvän matkan itseensä.

Nautin kovin tämään kirjan lukemisesta. Tarinan melankolisessa, yöllisessä tunnelmassa oli tenhoa ja taikaa. Hidastempoinen tarina kietoi minut otteeseensa vähin erin, eikä ollut lopulta päästää irti.

Pascal Mercier
Yöjuna Lissaboniin
(Nachtzug nach Lissabon, 2004)
Suom. Raija Nylander
Tammi 
612 s.