sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Riemastuttavia satuja: Päivi Alasalmen Turhamainen aasi

Asuipa kerran syvällä metsässä suuressa linnassa hirviö nimeltä Reinar. Hänellä oli vain yksi palvelija, nainen nimeltään Reetta. He olivat asuttaneet linnaa kahdestaan niin kauan, että eivät edes muistaneet, kuinka kauan. Heillä ei vieraillut kukaan, eivätkä he käyneet kenenkään luona kylässä. He vain kyhjöttivät linnassa ja pitivät mykkäkoulua.


Mykkäkoulu ei ole koulu puhekyvyttömille lapsille, vaan mykkäkouluun joutuvat aikuiset, jotka eivät halua puhua mitään toisilleen, vaikka osaisivatkin. He ovat siihen liian kiukkuisia. Ja kun kiukulle antaa vapaat kädet, pinna kiristyy, pultti irtoaa, vieteri katkeaa ja hälytyskello alkaa soida Mykkyyden noidan keittiössä. Mykkyyden noita taikoo seuraavaksi heidän äänijänteensä kireäksi, äänensä kimeäksi ja suunsa kuivaksi. Sitten puhe ei enää tule heidän huuliltaan kovin helposti, vaikka he taas haluaisivatkin puhua ja pyytää anteeksi. Mykkäkoulu on hyvin vaarallinen olotila, jos se jää pysyväksi. Silloin Mykkyyden noita on saanut taas yhden pisteen taistelussa Onni-keijua vastaan.

Päivi Alasalmen satukokoelma Turhamainen aasi on täynnä toinen toistaan riemastuttavampia satuja, joiden taika-aineksena toimii hyvin perinteiset satuelementit sekoitettuna samaan keitokseen uusien, raikkaiden ja oivallisen riemastuttavien ainesosien kanssa. Tästä satukokoelmasta löytyy niin prinssiä kuin prinsessaa, kuningasta ja kuningarta, lohikäärmettä kuin ilkeää noitaakin. Tuttuja juoniasetelmia löytyy, mutta osa hieman päälaelleen käännettynä.

Kirjailijan leikittely perinteisten ja tuttujen satuainesten kanssa tuntuu suorastaan ihastuttavalta ja nerokkaalta. Esimerkiksi sadussa Prinsessa Rusosuun vaarallinen vastustaja prinsessa saa pelastaa prinssinsä lohikäärmeen kynsistä eikä päinvastoin! Vielä riemastuttavin on mielestäni Pieni sammakkoystävä-satu, jossa kohdataan tuttu juonikuvio sammakoksi loihditusta prinssistä, jonka voi pelastaa vain aito rakkaus. Mutta tämä prinssi ei muutukaan miksikään komeaksi nuorukaiseksi sammakonmuodosta päästyään, vaan "hurmaavaksi hopeahiuksiseksi kuninkaaksi" – hän nimittäin oli joutunut odottamaan rakkautta niin kauan, että oli jo ehtinyt vanhentua odotellessaan. Ja mikäs siinä, sillä hänen "prinsessansa" olikin jo omien sanojensa mukaan "tällainen ikäkulu eukko". Satu on hauskalla tavalla kantaaottava: oletko ikinä miettinyt, miksi ihmeessä kaikkien suurten tarinoiden ja loistokkaiden satujen  ihailtavat sankarit ja sankarittaret ovat nuoria? Eikö vanhuksilla ole sankarin osaa?

Satujen lomassa esiintyy toisinaan aika kiperää moraaliopetusta. Mutta ei mitään vanhanaikaista, topeliaanista kodin, isänmaan ja uskonnon pyhään kolminaisuuteen keskittyvää, vaan moraaliopetusta, jonka uskoisin miellyttävän myös useimpia nykyvanhempia. Esimerkiksi yllä oleva kuvaus mykkäkoulun pitämisen turmiollisuudesta on hauska esimerkki tällaisesta moraaliopetukesta. Toisinaan moraaliopetukset lähtevät hieman vakavampisävyisimmillekin poluille. Pidin tästä moraalisesta piirteestä saduissa. Mielestäni on hyvä, jos sadut pystyvät olemaan samaan aikaan sekä viihdyttäviä että opettavia. Tässä tehtävässä Alasalmen sadut onnistuvat mielestäni erinomaisesti.

Minusta yksi kiehtovimmista ja yllättävimmistä saduista kokoelmassa on juuri Hirviö ja palvelijatar -satu, jonka alkua olen siteerannut yllä. Se kertoo hirmuisen äksystä hirviöstä, joka asuu palvelijattarensa kanssa linnassa. Palvelijatar hoitaa tehtävänsä kuin pitääkin, mutta välttelee hirviötä niin paljon kuin mahdollista ja on hirviön kanssa mykkäkoulussa. He eivät enää edes muista, mistä syystä ja milloin ovat mykkäkoulunsa aloittaneet – niin kauan he ovat olleet mykkinä. Erään kerran linnaan tulee käymään poika. Hän soittaa ihmeellistä taikapilliään. Sen sävelen kuulleessaan sanoo hirviö Reinar aivan tahtomattaan palvelijalleen Reetalle "Saanko luvan, kaunis Reetta". "Tottakai, rakas Reinar", vastaa Reetta yhtä tahtomattaan ja vihaisena itselleen moisesta ystävällisyydestä. Tanssin jälkeen poika näyttää parille toista taikakaluaan, peiliä. Pari kurkistaa peiliin, ja he näkevät siellä leveästi hymyilevan prinsessan ja prinssin ruusutarhan keskellä hoviväen ympäröimänä. Hirviö ja palvelijatar ei tunnista peilikuvan henkilöitä. Mutta poika kertoo, että he ovat prinssi Reinar ja prinssi Reetta. Tämä taikapeili näyttää katsojilleen heidät onnellisimmillaan. Reinar ja Reetta ovat vihanpitonsa keskellä unohtaneet, että olivat joskus onnellinen aviopari. Muistaessaan tämän saa pari takaisin puhekykynsä ja rakkautensa.

Minusta tarina on hyvin nerokas ja opettavainen – myös aikuisille. Hirivö ja palvelijatar -tarinassa on kuvattu monen avioliiton tarina. Mitä tapahtuu, kun antaa katkeruudelle vallan avioliitossa ja ryhtyy välttelemään puolisoaan? Toinen muuttuu kenties hirviöksi, toinen palvelijattareksi, jonka tehtävä avioliitossa on vain tehdä kotityöt ja toimittaa päivällinen pöytään oikeaan aikaan päivästä.

Tämä satukokoelma on nököttänyt kirjahyllyssäni melko lukematta parisen vuotta saman kirjailijan Sinnikäs meripoika -nimisen sisarteoksen vieressä. Nyt päätin tarttua härkää (tai Alasalmea) sarvista ja lukea vihdoin koko satukokoelman kannesta kanteen. Lukukokemus oli sen verran ihastuttava, että ennustan Sinnikkään meripojan esiintyvän myös blogissani melko lähitulevaisuudessa!

Päivi Alasalmi
Turhamainen aasi, 2009
Kuv. Riikka Jäntti
Gummerrus