sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Runeberg: Vänrikki Stoolin (pitkäveteiset) tarinat

J.L. Runeberg
Vänrikki Stoolin tarinat
Fänrik Ståls sägner (I osa 1848, II osa 1860)
Suom. Paavo Cajander
WSOY
379 s.

(Sisältää rinnakkain sekä ruotsin että suomenkielisen)


Seikkailuni Suomen kirjallisuuden parissa jatkuvat. Juhani Ahon Juhan, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen ja Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen jälkeen vuorossa oli suuresti kammoksumani ja pelkäämäni Vänrikki Stoolin tarinat.

Kerrottakoon nyt ensiksi kirjasta hyvät uutiset:

Se ei ollut lainkaan niin tylsä kuin luulin. 

Olen ihan hengissä vieläkin ja voin hyvin niin ruumiiltani kuin hengeltänikin. (Huom. tylsyyteenkin voi kuolla, ainakin niin uskon vakaasti.) Luin sen lisäksi kirjan huomattavasti nopeammin kuin olin luullut, sitä olin odottanut tuskallisen pitkiä, loputtomiin asti jatkuvia tunteja kirjan parissa. Lukupäiviä oli vain kaksi, vaikka niiden välissä olikin viikko väliä; ensimmäisenä päivänä luin ensimmäisen osan, toisenä päivänä toisen osan.

Ja sitten huonot uutiset:

No, tosi tylsä se siltikin oli.
Toisen osan tylsyyttä helpotti huomattavasti, että menin tänään töiden jälkeen kauniiseen puistoon Paraisilla, solisevan veden ääreen Hurmaavan suklaapikari -jäätelön, ihanien Paraisten prinsessa ja prinssi -keksien sekä mansikoiden kera. Juuri tällä tyylillä kuuluu kaikki tylsät kirjat lukea!


Vänrikki Stoolin tarinat on runomuotoon kirjoitettu teos, joka koostuu erillisistä eeppisistä runoista, joita kuitenkin sitoo yhteen vain alussa ilmi tuleva kehyskertomus sekä yhteinen teema: isänmaallisuus ja isänmaan puolesta kuoleminen.

Kirja ei ollut ainostaan tylsä, huonoa siinä oli myös maailmankuva. Vänrikki Stoolin tarinat on aivan yltiöisänmäällinen kirja, joka hehkuttaa, kuinka suurella ilolla kaikki kunnon sotilaat ovat heittäneet henkensä isänmaan puolesta ja kuinka suurta ja kunnioitettavaa tällainen on. Tämä ylitöisänmaallisuus oli mielestäni aika luotaantyöntävää, miltei sairaalta vaikuttavaa. Tälläisillä kirjoillako ennen aivopestiin nuorukaisraukat, jotta nämä hymyssä suin luopuisivat hengestään taistelussa?

Kuolema on minusta ikävä asia (etenkin ennenaikainen kuolema), eikä sitä tee mielestäni yhtään sen hohdokkaammaksi se, että saa luopua hengestään isänmaan hyväksi. Itse olen lisäksi melko pasifisti, enkä pitänyt tällaisesta sotimaan kannustamisesta.

Tässä suhteessa teos ei ole ehkä kestänyt aikaansa, minun ja luulen, että monen muunkin nykylukijan mielestä tällaista isänmaanrakkautta on vaikea ymmärtää. Jossakin runossa isänmaa rinnastettiin jopa rakastettuun ja morsiameen, ja näin ollen isänmaan vuoksi kuoleminen sai yhtä romanttisen hohteen kuin rakastettunsa vuoksi henkensä menettäminen.

Minua erityisesti kummastutti eräs "Torpan tyttö" -niminen tarina, jossa tyttö päättää luopua hengestään kun tajuaa, että hänen sulhonsa on karannut rintamalta. Surun taistelussa menetetystä sulhasesta hän olisi kyennyt kantaa, muttei sitä häpeää, joka aiheutuu taistelusta karenneesta sulhasesta. Minusta sulhasen käytös on vain tervettä itsesuojeluvaistoa, ja minä vain huoahdin tätä runoa lukiessani, että voi mitä aivopesua!

Tietysti ymmärrän, että tämä oli 1800-luvun kansallisromantiikan henki. Mutta silti, tässä on vain jotakin, jota minä en pohjimmiltaan pysty ymmärtämään.

Mutta huomasinpa, että tämä kirja ei aivan turhaan nykyäänkin kuulu niihin suuriin suomalaisiin klassikoihin, joiden tuntemista pidetään yleissivistävänä. Monet teoksen runoista tavalla tai toisella elävät kulttuurissamme. Teoksen ensimmäinen runo esittää Maamme-laulusta tutut säkeet. Lisäksi yksi teoksen runoista on "Porilaisten marssii", joka on minulle ainakin tuttu jokavuotisesta joulurauhan julistustilaisuudesta, jossa tosin vain soitetaan sen sävel. Yksi runoista oli nimeltään "Lotta Svärd", josta ilmeisesti Lotta-järjestö on saanut nimensä ja ihanteensa.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen
maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret manteret
ne meist´on kultaiset,
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht`yömme, kesät kirkkahat,
kaikk´, kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.