Tämä oli aikakausista paras ja pahin,
se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla
epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja
epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa
suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan – lyhyesti
sanottuna, aikakausi muistutti siinä määrin nykyistä aikaa, että muutamat sen
huomattavimmista auktoriteeteista väittivät, että siinä niin hyvän kuin pahan
suhteen saattoi käyttää vain yhtä vertailuastetta.
Näillä värisyttävän juhlavilla ja kammon kaikuisilla sanoilla
alkaa Charles Dickensin Kaksi kaupunkia.
Voiko tätä kirjaa edes yrittää sanoin kuvata? Yritän kuitenkin.
Olen pitänyt Dickensistä suuresti aiemminkin, mutta Kaksi kaupunkia nosti Dickensin pisteitä
silmissäni huimasti ja teos kiisi vauhdilla aivan lempikirjojeni kärkeen.
Muuhun Dickensin tuotantoon verrattuna tämä teos, joka englanniksi ilmestyi
vuonna 1859 nimellä A Tale of Two Cities,
on huomattavan paljon synkkäsävyisempi ja vakavampi.
Kaksi kaupunkia on historiallinen romaani joka kuvaa
Ranskan suuren vallankumouksen aikoja Englannin kanaalin molemmin puolin,
Pariisissa ja Lontoossa kietoen monen Englannista Pariisiin tulleen henkilön
kohtalot Ranskan vallankumouksen pyörteisiin. Ranskan vallankumous riisutaan
totaalisesti siitä ylevyyden verhosta, johon monet historian kirjat ovat sen
kietoneet. Vallankumous on raaka ja julma. Päitä lentää alas giljotiinin
korokkeelta kuin vesipisaroita taivaasta sateella. Vallankumous kuvataan
raadollisena lumipalloefektinä, joka vyöryy hallitsemattomasti eteenpäin kerran
liikkeelle lähdettyään surmaten tieltä kaikki eteen sattuvat.
Herää kysymys, kenen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa
vaalitaan? Ei ainakaan kaikkien. Herää myös kysymys, olivatko tämä nämä ylevät
arvot hintansa väärtejä? Ranskan vallankumous söi monet omat lapsensa, lisäksi
monet sellaiset, jotka eivät sitä kannattaneet, mutta eivät olleet tehneet
mitään muuta pahaa kuin sattuneet syntymään väärään sukuun.
Tunnen itse pienen omantunnon pistoksen sydämessäni
ajatellessani, onko minun kiittäminen niitä giljotiinilta alas lentäneitä päitä
tästä hienosta demokratiasta, josta saan nauttia? Toisaalta, jos vallankumous
ei olisi puhjennut Ranskassa, olisi se luultavasti puhjennut myöhemmin jossakin
muualla. Olisiko se ollut yhtä julma ja kuolemaa kylvävä ja olisiko
verenvuodatus ollut joka tapauksessa välttämätöntä, jotta pystyttiin siirtymään
ylimystön mahdista koko kansan demokratiaan? Vastaukset näihin kysymyksiin jäävät ikuisiksi
arvoituksiksi.
Kaksi kaupunkia ei kuvaa vallankumousta vain
yleiseltä tasolta, vaan lähelle tulevien ihmisten kautta, joiden elämää
vallankumouksen aikana seurataan. Siispä niille, jotka eivät ole varsinaisesti
historiallisesta kuvauksesta kiinnostuneet, kirja tarjoaa joka tapauksessa
mielenkiintoisia ja koskettavia ihmiskuvia ja -kohtaloita. Teos yhdistää
hienolla tavalla yleisen ja yksityisen.
Kaikkea tätä synkeyttä vastaan nousee kuitenkin myös valo ja
toivo paremmasta huomisesta. Teoksen kantavana teeman on pyyteetön ja uhrautuva
lähimmäisenrakkaus. Kaksi kaupunkia antaa esimerkin
äärimmäisestä, vilpittömän pyyteettömästä rakkaudesta. Loppu on yhtä aikaa sekä
äärimmäisen kaunis että julma. Loppuun päästyäni minun oli melkein mahdotonta
lopettaa itkemistä. Mielestäni koskettavin kirja, jonka olen lukenut.
Kirja sai minut myös miettimään aristoteelista katharsiksen käsitettä. Kaksi kaupunkia sai minut kokemaan
tällaisen puhdistautumiskokemuksen, jossa sääli ja kauhu viattomien kärsijöiden
puolesta saa oman mieleni ja haluni kiinnittymään siihen, mikä on hyvää ja
arvokasta elämässä. Tämän kirjan jälkeen haluan oikeasti olla parempi ihminen
ja rakastaa kaikkia ihmisiä parhaimman kykyni mukaan!
Tämä alkaa kuulostaa jo melkein liian tunteilevalta ollakseen
uskottavaa, mutta teos todella teki minuun syvän vaikutuksen.
Kirjasta
kiinnostuneille: Ollakseen
Dickensiä, on tämä kirja hyvin lyhyt, kohtuulliset 347 sivua. Siispä niille,
jotka ovat pelänneet Dickensiin tarttumista kirjojen järkälemäisen koon vuoksi,
voisi tämä teos olla hyvä ensimmäinen kiinnekohta. Ja puolestaan niille, jotka
ovat muuten Dickensiä lukeneet, mutta eivät juuri tätä, voin sanoa, että tämä
on todella laadukasta Dickensiä ja kannattaa lukea, jos vähänkin arvostaa kirjailijaa.
Monet valittavat Dickensin kirjojen olevan kovin raskaslukuisia, mutta Kaksi kaupunkia oli mielestäni
erilainen. Hyvin mukaansatempaava kirja, jota oli vaikea laskea käsitä. Luin
sen alle viikossa, kun taas esimerkiksi Koleaan taloon minulla aikoinaan
vierähti 4-5 kk.
Englanninkielisessä Wikipediassa mainitaan, että Kaksi kaupunkia kuuluu fiktiivisen
kirjallisuuden historiassa myydyimpiin kirjoihin maailmalla. Siispä hyvin
taattua laatua.
Pieni keskustelunaihe: haluaisin mielelläni kuulla, onko
muilla ihmisillä sellaisia kirjakokemuksia, jotka ovat osuneet ja uponneet niin
syvälle, että sen jälkeen kokee olevansa uusi, parempi ihminen? Vai olenko minä
ainoa, joka näin tunteella heittäytyy mukaan?
P.s. Löysin kahdesta muustakin blogista jutun Kahdesta kaupungista, joita kannattaa myös käydä kurkkaamassa: Kirjanurkka ja Rakaudesta kirjoihin, jotta kuva kirjasta ei muodostuisi minun kirjoitukseni perusteella aivan yksipuolisen ylistäväksi.
P.s. Löysin kahdesta muustakin blogista jutun Kahdesta kaupungista, joita kannattaa myös käydä kurkkaamassa: Kirjanurkka ja Rakaudesta kirjoihin, jotta kuva kirjasta ei muodostuisi minun kirjoitukseni perusteella aivan yksipuolisen ylistäväksi.