Hilpeä joulu Pepin seurassa: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset on jouluinen hyvän mielen kirja, jossa tuttu ystävämme Peppi Pitkätossu panee parastaan saadakseen koko kaupungin lapset hymyilemään jouluna.

Peppi Pitkätossu on käynyt naulaamassa torin laitaan, raatihuoneen oveen seuraavanlaisen kyltin:

Koko kaupungin lapset odottavat innosta soikeina pääsevänsä Pepin joulukuusenriisujaisiin. Myös Tommi ja Annika odottavat innoissaan tulevaa iltaa. Normaalisti Tommi ja Annika viettävät koko päivän Pepin seurassa, mutta nyt Peppi on sanonut haluavansa olla yksin.  Mitäköhän Peppi on keksinyt?

Mutta kun kauan odotettu ilta saapuu ja koko kaupungin lapset suuntaavat Pepin luokse Huvikumpuun, ei ikkunoissa näy valoa. Talo näyttää autiolta. Pettyneet lapset kääntyvät kannoillaan ja lähtevät laahustamaan apein mielin kotiin päin. Taitaa jollakin tulla itkukin. Mutta sitten vastaan loikkii Pepin pikku apina, herra Nilsson. (Tässä kirjassa apinan nimi on tosiaan ruotsalaisittain Nilsson, ei Tossavainen). Apina ojentaa Tomille paperilapun, jossa on mystinen viesti: "SEURKAAT JÄLIÄ JA SYÖ KÄÄNE". On siis ilmeisesti seurattava jälkiä ja syötävä ne. 

Maassa olevat karamellit johdattavat lapset Huvikummiun taakse, jossa koreilee suuren suuri joulukuusi:

"Voi, millainen joulukuusi", Annika kuiskasi, "voi millainen joulukuusi!"

Ja siitä kaikki olivat samaa mieltä. Pepin puutarhassa kasvoi monta puuta ja talon takana seisoi kuusi, korkea tummanvihreä kaunis kuusi. Siinä loistivat kynttilät, eivät mitkään pienet kuusenkynttilät, vaan isot, paksut kruunukynttilät, jotka valaisivat koko puutarhan. Mutta ei kuusessa pelkkiä kynttilöitä ollut.

Kuusen oksille oli ripustettu suuren suuria piparkakku-ukkoja ja isoja kiiltopaperikoreja ja valtavia karamellirinkilöitä ja hienoista hienoimpia joulukuusenkaramelleja ja ympäri kuusen kiersivät lippunauhat.

Ja mikä tärkeintä: kuusessa oli valtavasti paketteja!

Lapset seisoivat hiirenhiljaa. Mutta sitten heiltä pääsi riemunkiljahdus. 

"Voi miten kiltti Peppi on!" he huusivat.

Lapset saavat kuusen vieressä olevassa lumimajassa kaakaota ja täytekakkua. Sen jälkeen leikitään ja lauletaan kuusen ympärillä. Lopuksi riisutaan kuusi ja kaikki lapset saavat lahjoja. Pepin laulunsanat eivät mene ihan laulukirjan mukaan, mutta ei se haittaa:

"Peppi, ei sen niin mene", Annika torui."Eikö?" sanoi Peppi, "olenko minä unohtanut kaikki kauniit laulut? No mutta tämän minä muistan: Joulupuu on ravistettu, neulaset on matolla, joulupukki värjöttelee talon ulko-ovella."

Jopa aivan juuri vastikään kaupunkiin muuttanut Eino, joka ei uskaltanut uutena edes toivoa pääsevänsä juhliin, mutta joka oli salaa tullut katsomaan ilonpitoa syrjästä, pääsee mukaan, kun Peppi huomaa hänet. Mutta vain yhdellä ehdolla:

"Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."

Pepin suurella avokätisyydellä on kyllä myös rajansa. Lapsia vihaavaa rouva Hienostoa, joka on haistanut kermakakun hajun ja joka tekisi ihan mitä vain yhden kakunpalan eteen, ei päästetä Pepin juhliin. Nämä ovat lasten juhlat ja aikuiset pysyköön loitolla!

Joskus syvällisen pohdiskelun ja analyysin sijaan on ihan mukavaa vain pitäytyä pelkässä juonireferaatissa ja antaa sen puhua puolestaan. Siispä: tämän tarinan myötä haluan toivottaa kaikille lukijoilleni

Oikein ihanaa joulunaikaa!

 P.s. Muistakaa tulla avaamaan Blogistanian joulukalenterin viimeinen luukku ylihuomenna 25.12 blogiini!

Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset (1950)

Suom. Kristiina Rikman

WSOY

35 s.

Marjatta Kurenniemen iki-ihastuttava Onnelin ja Annelin talo

- Katsokaas, tytöt, tämän talon rakentamisessa tapahtui tosiaankin suuri erehdys. Kun tilasin sen rakennusmestarilta, sanoin että siitä piti tulla yksinäisen vanhan rouvan talo. Niin juuri minä sanoin. Ainakin minun olisi pitänyt sanoa niin. Ja jokainen kai silloin tietää, minkälainen semmoisen talon pitää olla. Mutta ajatelkaahan, rakennusmestari on joko kuullut väärin tai sitten hänen piirustuksensa olivat jollakin tavoin sekaantuneet, en tiedä. Tai sitten olin hajamielisyydessäni sanonut jotakina aivan hullua. Mutta joka tapauksessa hän rakensikin kahden pienen tytön talon! Tämä on tosiaankin hyvin viehättävä pieni talo, mutta minulle se ei sovi ollenkaan. Ja sen tähden minä myyn sen, kun vain saan sopivat ostajat.
Minkälaisia ovat sopivat ostajat? Minä kysyin.
- Sopivat ostajat ovat tietenkin kaksi pientä tyttöä, rouva Ruusupuu sanoi. - Sellaiset kuin te kaksi.
Katsoimme hämmästyneinä toisiimme. Rouva Ruusupuu jatkoi:

- Mutta ikävintä on, että kahdella pienellä tytöllä ei juuri milloinkaan ole niin paljon rahaa, että he voisivat ostaa talon. Jolleivät he satu voittamaan arpajaisissa tai veikkauksessa tai saa perintöä tai...

- ... tai? minä kysyin jännittyneenä. Huikea ajatus oli tullut mieleeni.

- Tai satu löytämään rahaa, rouva Ruuspuu sanoi. - Mutta sellaista tapahtuu kovin harvoin.

Onneli ja Anneli ovat parhaita ystävyksiä. Eräänä päivänä he sattuvat löytämään Ruusukujalta kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Kuori kätkee sisäänsä suuren summan rahaa, niin suuren, etteivät kaksi pientä tyttöä tiedä, mitä niin suurella summalla voisi tehdä. Niinpä he päättävät palauttaa kuoren takaisin sinne, mistä sen löysivätkin, mutta Ruusukujalla asuva rouva Ruusupuu keskeyttääkin heidän aikeensa. Rouva Ruuspuu on nimittäin sattumoisin teetättänyt itselleen talon, joka on suunnteltu kahden pienen tytön taloksi.

Ja kas vain, tietysit Onneli ja Anneli ostavat sen, ja niinpä parhaat ystävykset saavat viettää onnellisia päiviä asuen yhdessä ihanassa pienessä ja sievässä talossa, jossa kaikki on kuin unelmaa. Tietysti tähän pikkutyttöjen vaaleanpunaiseen unelmaan on luotu mausteeksi hieman jännitystä ja dramatiikkaa, jota tarjoaa naapurin rouva Rosina Rusina säästöpossuineen, eräs hänen possujaan (tai pikemminkin niiden sisältöä) himoitseva kehveli sekä poliisi Urho Ulpukka. Toisessa naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen puolestaan tuovat hupia ja hauskuutta sekä mielikuvituksen juhlaa omaperääisyydellään. Tiedätkö, mistä ovat oikeat vappuhuiskut tai ilmapallot kotoisin? Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhasta, jossa niitä kasvatetaan!

Onnelin ja Annelin talo on Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan ensimmäinen osa. Sarja ja erityisesti ehkä juuri tämä ensimmäinen osa oli lapsuuteni ehdottomia kirjasuosikkeja. Lukutoukan kirjablogissa

julistettiin juuri pieni haaste palata lapsuuden lempisatujen ääreen ja postata niistä. Tämä kirja sopiikin siis oivasti haasteeseen ja on kiva miettiä sitä, mikä siinä iski minuun niin lujalla otteella ollessani pieni tyttö ja miltä satu tuntui nyt.

Pienenä minuun vetosi ajatus ihanassa ja sievässä talossa asumisesta ihan kahdestaan oman parhaimman ystävän kera, vailla vanhempia ja rajoja. Aivan kuin saavuttaisi aikuisuuden jo lapsena, kun saa asua omassa talossa. Pienen tytön silmissä siinä oli hohtoa! Etenkin, kun kaikki talossa on niin täydellistä viimeistä piirtoa myöten: leikkihuone täynnä toinen toistaan ihanampia leluja, vaatekaappi täynnä toinen toistaan kauniimpia mekkoja jne.

Nyt aikuisuuden kynnyksellä, kun omaan kotiin muuttaminen olisi täysin mahdollista (itse asiassa asun vielä vanhempieni luona, toisin kuin useimmat ikätovereistani), ei sinänsä tuntunut tietysti niin auvoisalta ajatus asustaa kahden ystävän kanssa. Mutta tietysti osasin myös samaistua tässä siihen pikkutyttöjen maailmaan, jossa tällainen ajatus on taivaallinen ja satumaisen epätodellinen. Ja tietysti unelma täydellisestä pikku talosta, jossa kaikki on kaunista kuin unelma, vetosi edelleen minuun, mutta tietyllä tavalla suurin hohto oli poissa.

Tingelstiinan ja Tangelstiinan taianomainen maailma pääsiäismunia munivine kanoineen ja kukkaruukussa kasvavine ilmapalloineen kutkutti edelleen mukavasti mielikuvitustani. Onnelin ja Annelin ihana ystävyys oli liikuttavan kaunista... Mutta se, minkä nyt huomasin, ja jota en ainakaan muistikuvieni mukaan lapsena huomannut, oli se traagisuus, joka tarinaan sisältyi. Niin, miten on mahdollista, että kaksi pientä tyttöä tuosta vain muuttavat omaan taloon? Niinpä, se onkin se surullinen juttu tarinassa.

Anneli on avioeroperheen ainokainen lapsi, jota hänen vanhempansa vuorotellen pitävät hoivissaan, mutta eivät juuri puhu toisilleen. Niinpä käykin siten, että kesäloman alkaessa oli Annelin isä luullut, että Anneli lähtee äidin kanssa lomamatkalle ja Annelin äiti puolestaan kuvitteli, että Anneli lähtisi isän kanssa lomalle. Kumpikaan vanhemmista ei siis osaa kaivata lastaan.  Onneli puolestaan on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen, eikä hänen kiireinen äitinsä tule huomanneeksi, että yksi lapsista ei ole lainkaan enää kotona.

Lopussa kuitenkin väärinkäsitykset selviävät ja ystävykset saavat jäädä silti asumaan yhteiseen taloonsa. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Onnelin ja Annelin talo on mielestäni oivallinen satu, jota voin suositella niin kaikille lapsille  kuin lapsenmielisille aikuisillekin.

Marjatta Kurenniemi

Onnelin ja Annelin talo (1966)

Teoksessa: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset

WSOY

90/318 s.

Kirjaesittely: Tarinoiden aarrearkku

 

Ostin neljä vuotta täyttävälle veljenpojalleni synttärilahjaksi upean satukirjan nimeltään Tarinoiden aarrearkku. Tämä aarrearkku on täynnä klassisia satuja upeasti kuvitettuina. Ensin mietin, että mahdanko raaskiakaan tätä veljenpojalle antaa, sillä mielellään pitäisin tällaisen kirjan myös itselläni!

 

 

 

En ehtinyt kirjaa itse lukea ennen kuin se jouti jo lahjapakettiin ja veljenpoikani käsiin, mutta ajattelin esitellä kirjan kuitenkin pintapuolisesti ja antaa hyvän satukirjavinkin kiinnostuneille.

 

Sadut ovat esipuheen mukaan melko uskollisia mukaelmia Grimmin veljesten, Andersenin, brittiläisen kansanperinteen tai Charles Perraultin saduista. Tässä kuvassa kirjan sisällysluettelo:

 

 

Perusteena miksi ostin tämän veljenpojalleni oli se, että kuvat ovat tässä niin keskeisellä sijalla. Veljenpoikani jaksaa ikuisuuksiin tuijotella satukirjoja, joista löytyy mielenkiintoisia kuvia.

Tässä kirjassa on aivan joka aukeamalla kuvia, itse asiassa melkein kaikki aukeamat ovat pelkkää kuvaa. Teksti on kirjoitettu yleensä kuvan päälle, mutta kuvan värit tekstikohdissa ovat hiemmennetty siten, että tekstiä on kuitenkin helppo lukea. Kirjakaupassa minut pysäytti juuri kuvien hallitsevuus.

 

Kuvittajia on useita eri henkilöitä, mutta tyyli yllättävänkin samanlainen. Luulin itse asiassa ensin, että nämä kuvat olisivat kaikki saman kuvittajan kynästä. Kuvat eivät ole tyyliltään ehkä kovin omintakeisia tai persoonallisia, lähinnä melko kaupallista satukirjakuvitustyyliä edustavia. Mutta se, että kuvia on niin paljon ja ne suurudessaan hallitsevat koko kirjaa, tekee tästä kuitenkin mielenkiintoisen ja mielekkään katseltavan.
 

 Lisäksi se, mikä kohottaa tämän satukirjan monien muiden satukokoelmien yläpuolelle on hieno johdanto sekä kirjan lopusta löytyvät tietoiskut jokaisen sadun taustasta.

 

Sivun mittaisesa johdannossa pohditaan satujen merkitystä ylesitajuisesti, jopa lapselle soveltuvin sanoin:

 

Satuja on kerrottu ja kirjoitettu kaikkialla maailmasa vuosisatojen ajan. Sadut kuuluvat jokaiseen kulttuuriin, ja usein yllättävän samanlaisia tarinoita on olemassa eripuolella maapalloa. Alkuperästään riippumatta sadut voivat olla joko onnellisia tai surullisia, pelottavia tai lohduttavia, synkkiä tai toiveikkaita, tai sitten näitä kaikkia yhtä aikaa.

 

Yksi samanlainen ominaisuus yhdistää kuitenkin kaikkia satuja. Ne käsittelevät tunteita, iloja toiveita ja unelmia, jotka ovat yhteisiä meille kaikille. Vaikka pelkoa ilmaistaan kohtaamalla pelottava noita tai iloa ilmennetään herättämällä prinsessa ikiunesta, sadut koskettavat tunteita ja kokemuksia, joihin jokainen voi samaistua. Me kaikki etsimme oma ikuista onneamme.

 

Kirjan lopussa on aivan jokaiselle satukokoelman sadulle omistettu yhden sivun mittainen taustoitus, joissa kerrotaan kunkin sadun taustasta ja syntyhistoriasta. Näitä vilkaisin nopeasti ja opin paljon mielenkiintoisia juttuja!

 

Kauotar ja hirviö -sadun esikuvaa voidaan hakea jo antiikin Eros ja Psykhe -myytistä. Ensimmäisen Kaunotar ja hirviö -nimellä kulkevan sadun kirjoitti aristokraatti Marie-Cathrerine Le Jumel de Barneville vuonna 1650, ja siinä petona oli käärme. Ensimmäinen moderni versio sadusta on puolestaan Madame Gabrielle-Suzanne Barbot de Gallon de Villeneuven`n käsialaa ja hänen 362 sivua pitkä (!) tarinansa on kirjoitettu vuonna 1740.

 

Mielenkiintoista!
 

 

Tarinoiden aarrearkku

Alkuteokset: My Treasury of Fairytales ja My Treasury of Bedtime Tales

Kuvitus: Melissa Webb, Omar Aranda, Anton Petrov, Suzie Byrne, Stevie Mahardhika, Mirela Tufan, Brijbasi ja Dean Jones

KIRJALITO

369 s.

 

 

Pieni prinssisatu - kauniita ihanteita pienille pojille!

Olipa kerran pikku prinssi nimeltä Pauli. Pauli tahtoi kalastaa ja leikkiä koko päivän kotia Kaisa-prinsessan kanssa.

Pauli kirjoitti Kaisalle kortin. Tuletko meille? kortissa luki. Lähetti kiirehti matkaan postin kanssa.

Pauli keräsi kalavehkeet, valjasti ratsun ja  lähti lammelle. Pauli päätti onkia odotellessaan. Prinssi oli oikea kalamies.

Pikku Prinssin jälkeen on hyvä jatkaa prinssien parissa ja suunnata katseensa Pieneen prinssisatuun.

Olen aiemmin blogannut iki-ihanasta ja suloistakin suloisemmasta Pienestä prinsessasadusta , joka innoitti minut tutustumaan sen kaveriin, Pieneen prinssisatuun. Se on edellisen tapaan Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama ja toimii eräänlaisena jatko-osana Pienelle prinsessasadulle.

Pienessä prinsessasadussa ystävykset Kaisa-prinsessa ja Pauli-prinssi viettivät leikintäyteistä päivää Kaisa-prinsessan luona. Värimaailma siinä on tyttömäisen vaaleanpunainen ja hempeä, ja kirjan voidaan sanoa olevan selvästi tyttöjen kirja.

Pieni prinssisatu on sen sijaan enemmän pojille suunnattu. Kansi on tumman sininen ja värimaailma useimmissa kirjan aukeamilla liikkuu sinisen ja vihreän eri sävyissä. Mukaan mahtuu myös joitakin prinsessamaisempia kuvia.

 Siinä missä Pienessä prinsessasadussa vierailtiin prinsessan kotona, ovat roolit vaihtuneet tässä päinvastaisiksi. Nyt on Kaisa-prinsessan vuoro tulla Pauli-prinssin luokse kylään:

Kaisa-prinsessa ilahtui kutsusta. Hän pakkasi repun ja tarttui työkalupakkiin. Isä oli hoitamassa valtakunnan asioita. Äiti oli poimimassa ruusutarhassa kukkia.

-          Minä muutan Paulin luo, Kaisa ilmoitti porttivahdille ja juoksi puiston halki lammelle.

Poikamaisuus näkyy myös sadun ja siinä leikittävien leikkien sisällössä. Toki kotia leikitään jälleen, kuten leikittiin myös Pienessä prinsessasadussa. Mutta lisäksi on kalastusta, matojen keräämistä, sammakoilla leikkimistä sekä muuta poikia kiinnostavaa puuhaa.

Äiti sammakko kurnutti rannalla. Pauli nosti sammakon ja sanoi:

- Älä huoli. Päästän poikasi pian vapaaksi.

Äiti sammakko oli iloinen. Paulin kädessä oli mukava makoilla. Isä sammakko myhäili kaislikossa. Sillä oli koivet koukussa ja kruunu päässä. Sellaista oli elämä prinssin mailla.

Arvio:

Pidin tästä sadusta jälleen suunnattomasti! Se ei tosin ollut ihan yhtä ihana mielestäni kuin Pieni prinsessasatu, jonka luettuani olin aivan myyty. Tämä johtuu kenties siitä, että edustan itse prinsessojen sukupuolta, joten sen vaaleanpunaisen prinsessamainen maailma vetosi minuun enemmän. Visuaalisesti tämä kirja oli myös jokseenkin levottomampi, mikä ehkä saattaa vedotakin juuri enemmän poikiin.

Kuvitustyyli, joka jatkaa aika pitkälle Pienen prinsessasadun linjoilla, saa osakseen jälleen kerran kiitosta. Suloisen kömpelöt ja pelkistetyt, lapsenomaiset piirrokset kömpivät suoraan sydämeeni. Uutta verrattuna Pieneen prinsessasatuun on kollaasitekniikka, jota on käytetty joissakin kuvissa. Piirroskuviin on yhdistetty valokuvia, kuten alla olevassa kaulakoru-kuvassa. Tämä tuo enemmän elävyyttä, mutta toisaalta sitä jo mainitsemaani levottomuutta kuviin.

Viehättävä ajatus näissä molemmissa pikku saduissa on se, että vaikka sanatasolla puhutaan prinssistä ja prinsessasta, valtakunnasta ja kuninkaasta jne., loistaa läpi ajatus, että tässä ei ole kyse ihan oikeista prinsseistä ja prinsessoista perinteisessä mielessä. Jokainen lapsi voi olla oman isän pikku prinsessa tai prinssi!

Mietelmiä sukupuolirooleista:

Satu pisti minut miettimään sukupuolirooleja sekä jakoa tyttöjen ja poikien kirjoihin. Sekä Pienessä prinsessasadussa että Pienessä prinssisadussa on molemmissa jotakin hyvin perinteistä sukupuoliroolijaottelua. Etenkin näin, jos tarkastellaan kirjojen värimaailmaa. Vaaleanpunainen satu on tyttöjen satu ja sininen satu on poikien satu.

Silti kirjat rikkovat radikaalilla tavalla perinteisiä malleja. Tässä on pieni tyttö ja pieni poika, joiden välillä on mitä lämpimin ja herkin ystävyys, vaikka he ovatkin eri sukupuolta. Lisäksi Pauli-prinssistä on oikein mukavaa leikkiä Kaisan kanssa kotia, ilman että hän kokee poikamaisuutensa uhatuksi.

Tässä piileekin Pienen prinssisadun mullistavuus poikien satuna. Tämä satu on herkkä ja kaunis, sen arvot ovat lempeitä ja ystävällisiä. Siinä ei ole sellaista menoa ja meininkiä, räiskettä ja pauketta, joita yleensä yritetään syöttää pojille sukupuoliroolien omaksumisen nimissä. Pauli-prinssi on hyvin erilainen esikuva pikkuisille pojille kuin esimerkiksi Batman tai Supermies. Kaipaisinkin enemmän lastenkirjallisuuteen ja muuhun lastenkulttuuriin pojille enemmän tällaisia lempeitä ja kauniita esikuvia.

Tulin miettineeksi, että onko pikkupojille ylipäätänsä kirjoitettu juurikaan mitään prinssisatuja? Minulle ei ainakaan tule mieleen. Pikkuisille tytöille sen sijaan kirjoitetaan vaikka millä mitalla prinsessasatuja.  

Uskaltaisinpa väittää, että maailma olisi parempi, miellyttävämpi ja turvallisempi paikka elää, jos pienten poikien suurimmaksi ihanteeksi tulisi prinssit joidenkin räiske- ja pauke –hahmojen sijaan.

Toinen kysymys on, että saadaanko pojat kiinnostumaan prinssisaduista. Ovatko niin prinssit kuin prinsessatkin lähtökohtaisesti enemmän tyttöjen juttu? Mitä mahtavat oikeat pikku pojat tuumata Pienestä prinssisadusta?  Heitetäänkö se roskakoriin liian tyttömäisenä ja tylsänä?

Mitä ajatuksia tyttöjen ja poikien sadut tai kirjat herättävät teissä?

Kaisa kiitti ja hyvästeli Paulin. Huomenna kaivetaan matoja kasvimaalta, Pauli lupasi.

- Ja ongitaan koko päivä, Kaisa jatkoi.

- Ja etsitään aarteita, Pauli hymyili.

- Mutta kallein aarre löytyi jo!

 Sadun opetus: ystävyys on kallein aarre!

Pieni prinssisatu, 2012

Kirjoittanut: Katri Tapola

Kuvittanut: Sanna Pelliccioni

Tammi

Pikku Prinssi - saturaamattu

Antoine de Saint-Exupéry

Pikku Prinssi (Le Petit Prince), 1946

Suomentanut: Irma Packalén

Editions Gallimard, 1999

 

Voitin Ajatuksia kirjamaasta -blogin arvonnassa 20 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan. Heti seuraavana päivänä suuntaisin innosta hihkuen Suomalaiseen. Oli niin hauskaa saada valita lahjakortilla itselleen mieluisia kirjoja, ja vain kirjoja! Eikä tarvinnut tuntea lainkaan syyllisyyttä siitä, että voisi sijoittaa pienet opiskelijan killinkinsä johonkin järkevämpäänkin.   

Pitkän kiertelyn, kaartelun, pohdinnan ja mietinnän jälkeen mukaani lähtivät Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi sekä J.M. Barrien Peter Pan. Voi ihanuutta, näistä kirjoista olen haaveillut pitkään! Kiitos Annille, arvonnan järjestäjälle!

Pikku prinssin muistan lukeneeni joskus ala-asteella ja pidin sitä silloin perin omituisena ja tylsänä kirjana. Enkä yhtään ihmettele – kirjan filosofinen hienous tuskin avautuu monellekaan tuon ikäiselle.  Viime kesänä hankin Suomalaisen kirjakaupan kanta-asiakaskortin, jossa on Pikku Prinssin kuva sekä sitaatti kirjasta: ”Vain sydämellään näkee hyvin. Tärkeitä asioita ei näe silmillä”. Nämä suloisesti muotoillut, mutta suuren elämänviisauksen sisältävät sanat upposivat sydämeeni niin, että siitä asti olen haaveillut Pikku Prinssin lukemisesta ja ollut vakuuttunut siitä, että pitäisin kirjasta.

Oikeassa olin. Paitsi että pitää on aivan liian lievä ilmaus. Minä rakastan Pikku Prinssiä! Niin hauska, mutta niin surullinen. Niin kevyt pinnalta, mutta niin syvä sisältä! Täynnä suuria viisauksia, joista voimme jokainen ottaa opiksemme. Muistakaa: sydämen silmä, tärkein silmä!

Juoni

Kirjan minä-kertoja, jonka voidaan ajatella samaistuvan kirjoittajaan, on pudonnut lentokoneellaan keskelle aavikkoa. Aavikolla hänelle ilmestyy pieni kultakutrinen poika, joka on kotoisin asteroidi B 612:lta.

Tämä Pikku Prinssi pyytää kirjoittajaa piirtämään hänelle lampaan. Hän joutuu piirtämään useita lampaita, sillä aina lampaissa on jotakin vikaa. Lopuksi kirjoittaja turhautuu ja piirtää laatikon, ja sanoo lampaan olevan laatikon sisällä. Nyt on prinssi tyytyväinen!

-          Tuo on liian vanha. Minä haluan sellaisen lampaan, joka elää kauan.

Silloin kärsivällisyyteni loppui, ja kun minulla oli kiire moottoria korjaamaan, tekaisin seuraavan piirustuksen:

Ja huomautin:

       -     Se on laatikko. Lammas on sen sisällä.

Mutta hämmästyin tavattomasti nähtyäni nuoren arvostelijani silmien kirkastuvan:

-          Se on juuri sellainen kuin halusin. Luuletko, että se tarvitsee paljon ruohoa?

Niinpä kirjoittaja huomaa, että tämä pieni prinssi on hyvin fiksu. Hän ei tuijota vain siihen, mitä silmillä näkee kuten isot ihmiset tekevät. Tästä alkaa ystävyys ison miehen, jolla on lapsen sydän sekä pikku prinssin välillä. Prinssi kertoo omasta kotitähdestään sekä kiertomatkastaan muilla tähdillä. Hän kertoo vierailuistaan mm. Turhamaisen, Juopon, Kuninkaan ja Liikemiehen tähdillä. Nämä ovat varoittavia kertomuksia merkityksettömästä elämästä.

Loppu on kuitenkin haikea. Pikku prinssin on lähdettävä takaisin kotiinsa hoitamaan lasikuvussa asuvaa kukkaansa, joka on oikullinen, mutta silti rakastettava.

Saturaamattu

Lanseeraan täten suomen kieleen aivan uuden sanan, saturaamatun. Ai miksikö?

No siksi, että Pikku Prinssi on mielestäni saturaamattu, enkä ilman tätä sanaa voi kirjaa kuvailla siltä kannalta, jolta haluaisin. Toki on mainittava, että Pikku Prinssi kaikessa filosofisessa syvällisyydessään on hyvin monitasoinen kirja ja se on paljon muutakin kuin saturaamattu. Tämä saturaamatun taso oli kuitenkin se, johon ensimmäisenä kiinnitin huomioni kirjaa lukiessa.

Kun on lanseerannut uuden termin, on se tietysti määriteltävä asianmukaisesti:

Saturaamattu tarkoittaa sadunomaiseen muotoon kirjoitettua teosta, jota voidaan pitää Raamattuallegoriana tai joka sisältää muutoin runsaan määrän Raamattuun viittaavia alluusioita. Saturaamatun sanoma perustuu Raamatun ideologiaan, vaikkei tätä suoraan ilmaistakaan.

Juuri tällainen teos on mielestäni Pikku Prinssi. Ei sanakaan tosin Jumalasta tai Jeesuksesta, mutta teoksen idea rakentuu aika pitkälle saman idean varaan kuin Uusi testamentti. Päähenkilönä taivaasta (lue asteroidilta) maahan tipahtanut olento, Pikku Prinssi, jolla on kuninkaallinen arvonimi kuten Jeesuksella. Ja tällä olennolla on selkeä tehtävä maan päällä: jakaa elämänviisauksia ihmisille. Nämä elämänviisaudet jäävät elämään jälkeensä tämän taivaallista alkuperää olevan olennon palattua takaisin sinne mistä tulikin, eli asteroidilleen.

Nämä pikku prinssin viisaudet jäävät elämään nimenomaan tässä kirjassa, saturaamatussa – kuten Jeesuksen elämänviisaudet jäivät elämään Raamatun kautta. Raamatun sanotaan olevan maailman luetuin ja käännetyin kirja, ja Wikipedian mukaan Pikku Prinssi on puolestaan luetuin ja käännetyin ranskalainen kirja.

Keskeinen punainen lanka Pikku Prinssin ideologiassa on vastakkain asettelu isojen ihmisten eli aikuisten sekä lasten välillä. Pikku prinssi itse on nimenomaan lapsi ja siksi hän on niin viisas. Lapsen ajatus- ja arvomaailma asettuu ihanteeksi vääristynyttä isojen ihmisten maailmaa kohtaan. Lapsi tai lapsimainen aikuinen pääsee käsiksi totuuteen. Hän näkee norsun boa-käärmeen sisällä. Hän tietää, että tärkeitä asioita ei näe silmillä, vaan sydämellä.

Näinhän on myös Raamatussa, jossa lapsi ja lapsen usko on ihanne. Herkkäuskoisuutensa ja viattomuutensa kautta lapsi on järkeilevää aikuista alttiimpi ottamaan vastaan Jeesuksen. Niin Jeesus sanoi: "Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta". (Matt. 19: 14)

Oma lukunsa on myös baobab-puut, jotka ovat vaarallisia puita. Ne edustavat pahuutta ja niitä tulee varoa.

Sanon: ”Lapset, varokaa baobabeja!”

Mieleen tulee Raamatun hyvän ja pahan tiedon puu, joka myös on myös kaiken pahan alku ja juuri. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Wikipedian mukaan baobabien esikuvaa on haettu myös natseista. Eri vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole tosiaan poissulkevia. Tässä piileekin Pikku Prinssin hienous ja kenties myös suosion salaisuus: kirjan monitasoisuus mahdollistaa monet rinnakkaiset tulkinnat.

Kirjan lopussa esiintyy myös viekas ja paha käärme – kuten myös Raamatun käärme, joka viekoittelee Eevan maistamaan kiellettyä hedelmää, on paha tai oikeastaan itse pahuus.

Tulkitsin ajatuksen sydämellään näkemisestä teoksen johtomotiiviksi. Ajatus ”Vain sydämellään näkee hyvin, tärkeitä asioita ei näe silmillä.” voisi olla ajatuksena kuin suoraan Jeesuksen suusta, vaikkei asia aivan tässä muodossa ja näin tiivisti esitettynä Raamatussa käsittääkseni esiinnykään.

Lopuksi

 Siirryn vielä aivan maallisiin asioihin. Haluan jakaa tämän ihastuttavan lainauksen, johon on todella kauniilla ja riemastuttavalla tavalla tiivistetty hankalien ja turhamaisten naisten olemus:

Mutta tuo yksi kukka oli versonut eräänä päivänä siemenestä, joka oli tullut Luoja ties´mistä, ja pikku prinssi oli hoitanut alusta alkaen hyvin tarkasti pientä tainta, joka oli aivan erilainen kuin muut. Sehän saattoi olla vaikka jokin uusi baobab-laji. Mutta taimi lakkasi pian kasvamasta ja alkoi valmistaa kukkaa. Pikku prinssi, joka seurasi suuren nupun kehittymistä, aavisti, että sieltä puhkeaisi jokin aivan ihmeellinen ilmestys. Mutta kukkanen antoi hänen odottaa kauan. Se laittoi itseään kauniiksi vihreän kammionsa suojissa. Se valitsi tarkoin ja huolellisesti värinsä. Se pukeutui hitaasti, ripustaen terälehtensä yksitelleen paikoilleen. Se ei halunnut näyttäytyä ryppyisenä kuin unikonkukat. Se halusi tulla näkyviin vasta, kun se oli kauneimmillaan. Niinpä niin! se oli hyvin turhamainen! Sen salaperäinen valmistautuminen kesti useita päiviä. Ja sitten vihdoin eräänä aamuna, juuri auringonnousun aikaan, se näyttäytyi.

Ja kukka, joka oli niin huolellisesti valmistautunut, sanoi haukotellen:

-          Hooh! herään juuri… Pyydän anteeksi… Olen vielä aivan pörröpäinen…

Pikku Prinssi ei voinut silloin pidättää ihastustaan:

-          Olettepa te kaunis!

Millaisia ajatuksia ja tunteita Pikku Prinssi herättää teissä, rakkaat lukijani? Mitkä ovat kirjan parhaimmat palat?

Kaunis joulusatu: Dockan som kunde önska

 

 

 

 

Det här är en berättelse om önskningar. Den handlar också om en docka och en liten flicka. Det börjar med dockan.

Hon hette Julia, så klart. Hon kunde inte ha hetat något annat, för hon var julklädd i röd klänning och röda skor, men hennes underkjol och strumpor var gröna. (---)

Det var på morgonen sista dagen före jul. Leksakerna i herr Blossoms leksakaffär i den lilla stan vaknade och ruskade på sig efter den långa natten. "Idag måste vi bli sålda", sa de.

"Idag?" undrade Julia. Hon hade inte blivit upp-packad förrän dagen innan, och hon var den nyaste leksaken i hela affären.

Tämä on Lyhyesti virsi kaunis -arvio.

Dockan som kunde önska on ruotsinnos jo 50-luvulla ensi kerran ilmestyneestä englantilaisesta, Rumer Goddenin kirjoittamasta sadusta.  Se on kaunis ja liikuttava joulusatu toivomusten ihmeellisestä voimasta, joulun taiasta ja ihmisten hyvästä tahdosta.

Leikkikalut herra Blossomin kaupassa haluavat tulla myydyksi jouluna. He haluavat tuntea lasten kädet ympärillänsä. Kuinka käy Julian, kaupan uusimmat nuken, jota kukaan ei näytä huolivan? Mutta Julia päättää toivoa.

Toisaalla pieni lastenkodista karannut orpotyttö Eva toivoo, että hän saisi joululahjaksi nuken. Hän myös toivoo, että hänellä olisi isoäiti.

Lapseton rouva Johnson haluaisi pitkästä aikaa viettää oikeaa joulua. Hän toivoo, että hänellä olisi lapsi, jolle voisi ostaa lelukaupan ikkunassa näkemänsä kauniin punamekkoisen nuken ja jonka kanssa viettää joulua.

Kyllähän tässä tietää, kuinka tämä hyvänmielen joulusatu päättyy, mutta se ei lainkaan haittaa, sillä mutkia matkassa on sopivan paljon.

Kirjan kuvat ovat kauniit ja henkivät vanhan ajan suloista joulun tunnelmaa. Kuvat itse puhukoon loput puolestaan!

Rumer Godden

Dockan som kunde önska

( The Story of Holly and Ivy, 1957, 1958, 1985)

Kuvittanut: Barbara Cooney Porter, 1985

Kääntänyt: Harriet Alfons

Bokförlaget natur och Kultur

31 s.

Enna Airikin uskomattoman kaunis Haavemaa

 

 

Enna Airikin Haavemaa (2012) on surusävyisen kaunis ja koskettava satu mielikuvituksen ihmeellisestä ja parantavasta voimasta. Kirjaa koristavat herkän kauniit ja runolliset kuvitukset, jotka ovat myös saman tekijän käsialaa kuin tarinakin. Tarina ja kuvitus ovat saumattomassa yhteistyössä teoksessa, ja tulee olo, että kuvitus olisi melkein merkityksellisempää tässä kuin itse sanat.  Kirjaa voisi lukea pelkkinä kuvina, mutta tarinaa olisi mahdoton lukea ilman kuvien tuomaa merkitystä.

Kirjan kuvitus on mielestäni aivan uskomattoman kaunista – sitä katsellessa en voi muuta kuin haukkoa henkeä ihastuksesta ja kaipuun tuskasta. Tuonne minäkin haluaisin, ihanaan Haavemaahan, sen upeaan kauneuteen. Toisaalta kirjan sanoma onkin, että Haavemaa on jokaisella ihmisellä aivan käden ulottuvilla - myös minulla. Tarvitaan vain mielikuvituksen voimaa sinne lennättämään. Kuvitustyylistä minulla tulee mieleeni etäisesti Carl Larsson. Erona tosin on se, että siinä missä Larssonin teokset uhkuvat vankkaa tosielämässä kiinni pysymistä ja elämäniloista optimismia, henkii Airikin kuvitukset satumaailman haaveellisuutta sekä surun ja kaipuun kaikuista haurasta kauneutta.

 
Sinä marraskuisena iltana maailma oli harmaa ja  viluinen, mutta kuun sirppi loisti kirkkaana ja hoivasi kahta tähteä helmassaan. Aana katseli tähtiä suuresta ullakkoikkunasta. Hän nosti laihan kätensä ja vilkutti.

         - Hyvää yötä, äiti ja isä, hän kuiskasi. Ja niin kuin aina, hän oli varma, että tähdet vilkuttivat takaisin.

Näin alkaa Haavemaa. Tarina kertoo Aana-nimisestä orvosta ja sairaasta lapsesta, joka on Oili-tädin huostassa. Hän ikävöi menetettyjä vanhempiaan. Nyt on kuitenkin Aanan syntymäpäivä ja hän saa tädiltään lahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioidun kirjan. Kirjan kannessa on joutsenen kuva.  Aana huomaa heti, ettei se ole mikään tavallinen kirja, vaan taikakirja. Kaikki mitä siihen kirjoitetaan, käy toteen. Niinpä Aana alkaa kirjoittamaan:
 

Rakas haavekirjani

Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen kirjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkea kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.

Lahjaksi saatu taikakirja avaa Aanalle portit toiseen maailman, jossa kaikki on hyvin ja niin kaunista kuin kuvitella saattaa. Haavemaa tarjoaa paon kärsivälle tytölle. Kuitenkin Aana yhä kaipaa sitä rakkainta asiaa, omia vanhempiaan. Kirjan loppu on monitulkintainen ja jättää kysymyksiä avoimeksi. Tapahtuuko lopulta paras vai pahin, vai onko pahin oikeastaan paras?

Kirjan kannessa on joutsenen kuva ja joutsenia esiintyy myös Haavemaassa. Joutsen onkin kantavana symbolina teoksessa, ja tarjoaa myös tien teoksen tulkintaan. Joutsen symboloi teoksessa kuolemaa, mutta toisaalta myös kuolemattomuutta. Teoksessa on kuultavissa kuolon kellojen sointujen hiljainen lähestyminen sairasta tyttöä kohti. Toisaalta taikakirja ja mielikuvitus tarjoavat avaimet kuolemattomuuteen. Haavemaassa pääsee pakoon ihmisen ja elämän rajallisuutta. Haavemaa on ikuista ja kuolematonta.  Ja sinne ei ole pitkä matka. Ajatus Haavemaasta yhdistyy myös mielestäni tuonpuoleiseen, eräänlaiseen taivaaseen.

Haavemaa on satu ja näin ollen periaatteessa lastenkirjallisuutta. Teoksen vakavuudessa ja syvällisyydessä on kuitenkin jotakin sellaista, että voisin kuvitella sen vetoavan melkeinpä enemmän aikuisiin. Olisikin ihan mielenkiintoista kuulla, mitä lapset ovat tykänneet teoksesta. Toisaalta lapsille ehkä avautuu teoksesta sellainen taso, jota meidän aikuisten on vaikea analyyttisessä fiksuudessamme nähdä.

Olisipa mukava saada tämä teos omaan hyllyyn, jotta siitä voisi säännöllisin väliajoin käydä ammentamassa voimaa elämään sekä rakennusaineita omaan Haavemaahani!

Kaikille Enna Airikista kiinnostuneille suosittelisin paitsi tätä kirjaa, myös  hänen upeita kotisivujaan , jotka ovat kuin itse kaunis satukirja- melko kirjaimellisestikin ottaen.

Satumaista postia Adlibriksestä!

 

 

TADAA! Saanen esitellä kirjahyllyni uusimmat asukkaat, jotka saapuivat juuri tänään Adlibriksestä, kauan odotetussa paketissa:

 

 

 Siis satuja kolmella kielellä: Ursula Jonesin & Sarah Gibbin Kaunotar ja hirviö, ruotsinkielinen Ylva Blomqvistin Prinsessor - sju sagor sekä H.C Andersenin Eventyr og Historier alkuperäiskielellä, tanskaksi!


Ursula Jones & Sarah Gibb: Kaunotar ja hirviö:

Tämä kirja oli itseasiassa alkuperäinen syyni tehdä tilaus Adlibriksestä. Minulla on ennestään kirjahyllyssä samojen tekijöiden Prinsessa vailla valtakuntaa, josta olen myös blogannut ja jonka kuvitukseen olen täysin mielipuolisesti rakastunut. Siksipä, kun huomasin hiljattain, että samat tekijät ovat myöskin tehneet hieman samaan tyyliin tällaisen Kaunotar ja hirviö-kirjan, päätin heti, että se on minun myös saatava ehdottomasti. Ja sainhan minä! Luulen, että tästä kirjasta tullaan kuulemaan vielä lähiaikoina lisää blogissani, kun olen sen lukenut.

H.C Andersen: Eventyr og Historier:


Kun pahalle antaa pikkusormen, niin se vie koko käden - kuten sanonta kuuluu. Jos pikkusormi oli tuo Kaunottareen ja hirviöön törsääminen, niin koko käsi oli tämä satusetä Andersenin suurjärkäle, jossa ei ole yhtään sen vähempää sivuja kuin 1180. Kun olin nyt kerran tilausta lähtenyt tekemään, niin tulipa mieleeni tarkistaa, jos Adlibriksestä löytyisi myös Andersenin Eventyr og historier-teosta, joka minulla oli ollut kirjastosta pitkään lainassa. Ja kyllähän sieltä löytyi. No tietenkin piti sekin sitten tilata!

Takaa-ajatuksena ostaa Andersenia alkukielellä oli, että olen joskus suunnitellut hieman, että Andersenin sadut olisivat (lukemattomien muiden orastavien aiheajatusten rinnalla!) hyvä kirjallisuuden graduaihe minulle. Kirjallisuuden gradua tehdessä ainakin meillä yleensä vaaditaan, että tutkittavaa teosta on luettava alkuperäiskielellä. Niinpä ajattelin, että lueskelisin näitä satuja ikään kuin kokeeksi, ovatko tanskan ymmärrystaitoni tarpeeksi hyvät, jotta voisin ajatella gradun kirjoittamista Andersenista.





Ylva Blomqvist: Prinsessor - sju sagor

Ja kun pahalle on antanut pikkusormensa, ja kun se onkin vienyt koko käden, niin se saatta vielä viedä koko toisenkin käden! Toinen käteni tällä kertaa oli tämä prinsessakirja, joka sisältää klassisia, kaikkien tuntemia prinsessasatuja Prinsessa Ruususesta Prinsessaan ja herneeseenYlva Blomqvistin uudelleen kertomia.

Kun olin jo siirtänyt Kaunottar ja hirviö- sekä Eventyr og Historier-kirjat ostoskoriini, ajattelin ihan vain katsoa, minkälaisia prinsessakirjoja Adlibriksestä ylipäätänsä löytyy. Prinsessakirjat ovat tunnetusti suuri heikkouteni ja kun näin, että Adlibriksestä löytyi tällainen suloisen omalaatuisen näköisesti kuvitettu prinsessakirja, niin olin vain sitä mieltä, että pakko saada!

 

 

 

 

Tämä teos päättyy tällaiseen hupaisaan, mutta hyvin käytännölliseen kaikille pikku prinsessoille suunnattuun neuvoon, joka takuuvarmasti auttaa kaikkia prinsessoja oman prinssinsä metsästyksessä:

 

 

 

Ursula Jones & Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa

Olipa kerran prinsessa, jolla ei ollut valtakuntaa. Mutta hänellä oli poni, jonka nimi oli Soma. Ja joka päivä prinsessa kiipesi poninsa kärryille ja ajeli kauas, kauas, ympäriinsä, etsien omaa valtakuntaansa.

Siltä varalta, että sade yllättäisi matkalla, hänellä oli aina mukana punainen sateenvarjo. Ja minne hän menikin, ihmiset kysyivät häneltä: ”Prinsessa, joko olet
löytänyt valtakuntasi?”

Ursula Jonesin kirjoittama ja Sarah Gibbin kuvittama Prinsessa vailla valtakuntaa on vallan ihastuttava ja herttainen lasten prinsessakuvakirja. Siinä on paitsi tarina, jolla on kaunis ja yleismaailmallinen sanoma, myös niin kauniin lyyrinen ja herkkä kuvitus, että en ole toiseen sen vertaiseen törmännyt. Kuvituksessa yhdistyy vaalea pastellisävyinen maailma mustiin silhuettikuviin, mikä tekee tunnelmallisen ja rikkaan vaikutelman. Myös esimerkiksi Sinisen linnan kirjastossa on kirjoitettu samasta sadusta, ja myöskin positiiviseen sävyyn: http://sininenlinna.blogspot.fi/2011/08/ursula-jones-sarah-gibb-prinsessa.html

Kirja löytyy omasta kirjahyllystäni, jonne sen hankin alle vuosi sitten peräti muutaman kuukauden harkinnan jälkeen. Olin nähnyt sen kirjakaupassa ja päättänyt rahansäästöpuuskassani olla missään nimessä ostamassa mitään niin hyödytöntä kuin lasten prinsessakirjoja. Ilmeisesti kaitselmus oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä kirjan kauniit kuvitukset olivat piirtyneet niin lähtemättöminä mieleni syvimpiin sopukoihin, että robotin tavoin vihdoin kävelin uudestaan kirjakauppaan ja ostin kirjan vakaasta päätöksestäni huolimatta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä sitä mikään olisi voinut sammuttaa!

Niin tarinan erilaisuuden kuin kuvien ihastuttavuuden tähden keskityn seuraavassa perusteelliseen juonireferaattiin maustaen sen useilla sitaateilla ja runsaalla määrällä kuvia, joiden kauneutta olenkin jo edellä hekuttanut.

Prinsessasaduksi Prinsessa vailla valtakuntaa rikkoo ilahduttavalla tavalla perinteitä, mutta säilyttää kuitenkin vanhan ajan prinsessaromantiikkan. Koditon ja varaton kiertolaisprinsessa paikatussa hameessa ja kirkkaan punaisissa sukissa valtakuntaansa etsimässä ei vastaa lainkaan edes käsitystä prinsessasta, mutta silti hän on prinsessa.

”Sen täytyy olla jossakin”, Prinsessalla oli tapana kuiskata Soma-ponille. ”Ei voi olla prinsessaa ilman valtakuntaa.”

Eräänä päivänä Prinsessa piipahtaa kylässä kuninkaanlinnassa. Koska leskiherttuatar ei halua, että hänen poikansa Pontus rakastuisi valtakunnattomaan ja varattomaan prinsessaan, hän järjestää pojan pois silmistä sillä aikaa. Ruokapöydässä prinsessalle tarjotaan vain toiseksi parhaita keksejä – mitä muuta voisikaan odottaa Prinsessa vailla valtakuntaa.

Kerran Prinsessa lukee lehdestä, että prinssi kruunataan kuninkaaksi ja kuninkaanlinnassa järjestetään kruunajaiset. Myös Prinsessa päättää lähteä juhlatilaisuuteen Somansa kanssa:

He saapuivat juuri sopivasti liittyäkseen kultaisten kuomuvaunujen kulkueeseen, joka saatteli kuninkaallista perhettä kruunajaisiin, Mutta kukaan ei osannut varautua hänen tuloonsa. ”Kukas sinä olet?” supisi harmistunut hovimies.

Kruunajaisten jälkeisissä tanssiaisissa uusi kuningas kiinnittää huomion kauniiseen Prinsessaan vailla valtakuntaa. Mutta niin tekevät kaikki muutkin miehenpuolet.

”Lopeta etsiminen” sanoi prinssi Pontus polvistuen hänen eteensä. ”Mene naimisiin kanssani ja ota minun valtakuntani!”

Pontuksen kosiessa tulevat muut prinssit mustasukkaisiksi ja alkaa kiihkeä sota miesten kesken, jossa leivokset ja kakut lentelevät vilkasta tahtia.

Tuoksinan keskellä Prinsessa vilahtaa ulos yksinään yhä Prinsessana vailla valtakuntaa ja lähtee pois:

”Kuninkaalliset eivät näköjään osaa muuta kuin tapella” Ja niin he lähtivät jatkamaan matkaa ja valtakunnan etsimistä. Prinsessa antoi Soman valita polut, joita he vaelsivat voinkeltaisen kuunvalon näyttäessä tietä.

Aamunkoitteessa Prinsessa kohtaa erään nuorukaisen, jota pysähtyy auttamaan:

"Kiitos, Prinsessa!” sanoi nuorukainen. ”Kas kun kerran arvasit, että olen prinsessa, ”niin sattuisitko tietämään myös, missä on minun valtakuntani? Olen etsinyt sitä vuosikaudet.” ”Täällä”, sanoi nuori mies ja painoi kätensä sydämelleen. ”Etkös olekin hovinarri?” Prinsessa kysyi kurkistellen pukua, joka pilkisti miehen takin alta. ”Leskiherttuattaren palatsista?” ”Minä olin” mies vastasi. ”Sopimukseni päättyi. Mutta sinä olet minun sydämeni kuningatar, joten täällä”, hän sanoi taputtaen sydäntään, ”on sinun valtakuntasi”. ”Sehän on oikein hienoa”, sanoi prinsessa, ”mutta me tarvitsisimme valtakunnan, jossa kasvattaa lapsia!” ”Lapsia!”, änkytti hovinarri. ”Tarkoittiko tuo, että sinä kosit minua?” ”Kyllä”, vastasi Prinsessa. Minunko täällä pitää kaikki tehdä?”

Prinsessa löysi siis Prinssinsä, joka tarkkaan ottaen olikin hovinarri, mutta yhä hän haikailee valtakuntansa perään. Mutta ratkaisu tapahtuu, kun Prinsessa saa eräänä päivänä paketin, jossa on hänen punainen sateenvarjonsa, jonka hän oli unohtanut kirjastoon. Paketin osoitelapussa lukee näin:

Niinpä Prinsessa tajuaa, että hänen valtakuntansa on täällä, siellä ja kaikkialla.

Ja niin he lähtivät matkaan, kuningatar ja kuningas, täällä, siellä ja kaikkialla. Aika kului ja pian he huomasivat, että kärryille täytyi tehdä tilaa lapsille. Ja Soman vieressä juoksenteli pikkuinen musta varsa pitkillä, honteloilla jaloillaan.

Sadun opetus on hieno. Se mitä etsimme, saattaakin olla aivan käden ulottuvilla, jo itsellämme. Se ei vain välttämättä ole juuri sellainen, miksi sen kuvittelimme; hieno linna, paljon rahaa, kalliita pukuja ja alamaisia. Missä on sinun valtakuntasi?

Sen pituinen se.