tiistai 28. toukokuuta 2013

Emilia ei voita Annaa: Pieni runotyttö

 
L.M. Montgomery
Pieni runotyttö
Teoksessa: Runotyttö – Uuden Kuun Emilian tarina 
Suom. I. K. Inha
Alkuteos: Emily of New Moon (1923)
WSOY
 
Kerran tässä keväällä tullessani kotiin ja astuessani huoneeseeni ryhdyin kiljumaan kurkkus suorana. Äiti riensi hätiin ja ihmetteli, mikäs tytölle nyt tuli. Sänkyni päällä komeili kirja, joka oli kiljunnan syy: L.M. Montgomeryn Runotyttö Uuden Kuun Emilian tarina, jossa on kaikki Montgomeryn kolme Runotyttö-teosta yksissä ja samoissa kansissa. Kirja, joka kuin taikaiskusta tai ajatuksen voimasta oli pöllähtänyt yhtäkkiä lapsuusvuosistani nykyhetkeen.

Olin nimittäin juuri hiljakkoin muistellut tätä kirjaa, jonka äitimme tilasi muinoin kirjakerhosta minun ollessani varhaisteini-iässä. Olin ajatellut, että haluaisin lukea Runotytöt uudestaan Anna-innostukseni huumassa ja harmitellut sitä, että tuo lapsuusvuosieni Runotyttökokoelma oli joutunut teille tietämättömille. En ollut manininnut sanaakaan näistä tuumista äidilleni mitään, joten yllätys oli valtava, kun tuo haaveilemani kirja, jota tuskin kymmeneen vuoteen olen nähnyt, koreili kauniina ja houkuttelevana, kuin taivaasta hyvien enkelien tipauttamana sänkyni päällä. Enpä muista, milloin olisin tullut näin iloisesti yllätetyksi!

Koska olen kuluneen vuoden aikana rakastunut korviani myöden saman kirjailijan Anna-kirjoihin, odotin Pieneltä runotytöltä, ensimmäiseltä Runotyttö-kirjalta suuria. Väistämättä koko ajan lukiessani vertailin kirjaa Annoihin.

Tämä ei ole hedelmällinen lukutapa, sillä mitä muutakaan kuin pettymystä voi odottaa, jos vertaa kaikkea lukemaansa lempikirjasarjaansa? Sanoisin, että onnistuin perustavanlaatuisella asennevammalla pilaamaan suurimman hohdon lukukokemuksesta, joka olisi ilman vertailua voinut olla erittäinkin hohdokas.

Silti: Pieni runotyttö oli miellyttävää kesälukemista, joka toi mieleen kauniit, kirkkaat kesät ja suloiset, lempeätlapsuuden unelmat, kukkaset ja lintuset sekä kirkkaan sinitaivaan.

Oikeastaan ihmettelin, miksi minulle tuli vain kovin kesäisiä ja valoisia mielikuvia kirjasta, jossa kuitenkin kuvataan muitakin vuodenaikoja kuin kesää. Johtuneeko kannen kesäisestä kuvasta vai mistä, mutta tämä oli tunnelmaltaan kirkkaan keltainen kesäkirja!

Päähenkilö Emilia Starr jää kirjan alussa orvoksi isän menehtyessä keuhkotautiin. Lempeän, rakastavan ja ymmärtävän, vaikkakin melko köyhän isän hoteissa on ollut ihanaa asua, mutta nyt Emilian on lähdettävä kohti uusia, pelottavia haasteita. Hänestä tulee äitinsä suvun Murrayden suojatti ja hän muuttaa uuteen taloon nimeltään Uusi Kuu, jonka emäntänä toimii ankara ja tiukka, lapsia ymmärtämätön Elisabeth-täti. Elisabeth haluaa kasvattaa Emiliasta kunnon tytön ja kitkeä hänestä kaikki huonot taipumukset pois, mikä merkitsee tiukkoja rajoja ja hurjasti sääntöjä. Onneksi saman katon alla asuu myös ihana, lapsirakas Laura-täti sekä runoja kirjoittava Jimmy-serkku, joka ymmärtää Emiliaa.
 
Emilia on mielikuvituksissa viihtyvä, kirkasotsainen runoilijanalku, jonka sielu palaa kirjoittamiselle. Toisinaan häneen iskee leimahdus, suunnaton tunne, joka antaa hänelle inspiraation. Hänen ainainen, paras ystävänsä on mystinen Tuulen tyttö, joka tulee ja menee, kuinka tahtoo. Tuulen tyttö ei kuitenkaan ole lihaa ja verta, vaan mielikuvitusta ja henkeä.
 
Sen sijaan vallattomasta Ilse Burneystä Emilia saa "ihan oikean ystävän". Ilse, vapaan kasvatuksen malliesimerkki, temperamenttinen äkäpussi, jonka isä ei edes usko Jumalaan ei sinänsä ole Emilialle mitään hyvää seuraa - ainakaan Elisabethin mielestä. Romaanihenkilönä Ilse on kuitenkin mitä mainioin, suurin huumorinpilkahdus kirjassa.
 
Eniten minua häiritsi kirjassa se, että siinä oli todella paljon samaa ainesta kuin Anna-kirjoissa, mutta silti siinä ei ollut "sitä jotakin".
 
Tarinan kehys orvoksi jääneestä, vieraiden ihmisten luokse muuttavasta pikkutytöstä on sama. Taipumuksiltaan ja luonteeltaan Emilia ja Anna ovat hieman samanlaisia: molemmille on tärkeää mielikuvitusmaailma ja kirjoittaminen, vaikka Emilialle kirjoittaminen on merkittävämpi osa identiteettiä ja elämää. Molemmat pääsevät lisäksi sellaiseen paikkaan kasvatettaviksi, joissa pääkasvatusvastuu on  ankaralla ja tiukkapipoisella naishenkilöllä (Elisabeth vs. Marilla), mutta josta löytyy myös lempeämpiluontoinen aikuinen, jolta ammentaa ymmärrystä (Laura-täti vs. Matthew). Listaa yhtäläisyyksistä voisi jatkaa vielä huomattavasti pidemmällekin.
 
Mutta se, mikä Emiliasta puuttuu ja mikä Annassa kuitenkin on, on se, että Anna on niin ihanan sählä, jonka vuoksi pystyn samaistumaan häneen paremmin! Emilia on muutenkin henkilöhahmona hieman siloitellumpi, vaikka temperamenttia hänestäkin löytyy.
 
Johtopäätökseni kuitenkin on, että pidän Emiliasta, mutta Annan voittanutta ei ole - eikä tarvikaan olla.  Emilia on Emilia eikä Anna.
 
Tämän asian sisäistäneenä olen lähtenyt jo lukemaan Runotyttö-trilogian toista osaa ja voin sanoa, että kokemukseni on paljon positiivisempi kuin ensimmäisestä osasta. Luultavasti blogissani tullaan kuulemaan vielä lisää Runotytöstä lähitulevaisuudessa!
 
 
Muualla:
Myös  Sukeutus on lukenut Pienen runotytön lähiaikoina.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Talo jalavan varjossa - aistillista englantilaiselämää 1900-luvun alusta

Margaret oli usein ihmetellyt sitä sekasortoa, joka syntyy maailman vesissä, kun rakkaus, tuo näennäisesti niin sileä, pieni kivi, putoaa veteen. Keneen kuuluu rakkaus, paitsi rakastettuun ja rakastajaan? Sen loiskahdus aiheuttaa kuitenkin tulvan sadalle rannikolle. Epäilemättä häiriö on itse asiassa sukupolvien henki, joka lausuu uuden sukupolven tervetulleeksi ja kapinoi ylintä kohtaloa vastaan, jonka kädessä ovat kaikki maailman meret. Mutta rakkaus ei voi sitä ymmärtää. Se ei voi käsittää toisen äärettömyyttä, se on tietoinen vain omastaan – se on kiitävä auringonsäde, putoava ruusu, piikivi, joka pyytää vain saada vajota ajan ja paikan ärsyttävän leikin tuolle puolen. Se tietään että se on oleva olemassa aikojen loppuun saakka ja että kohtalo ottaa sen kuin jalokiven mudasta ja sitä käsitellään jumalien kokouksessa ihaillen.  – Ihmiset loivat tämän, he sanovat, ja niin sanoessaan he antavat ihmiselle kuolemattomuuden. Mutta sitä ennen – voi niitä levottomuuksia! Omaisuuden ja omistuksen laitoksen kaksi karia paljastuvat vedestä; perheylpeys rämpii pintaan läähättäen ja puuskuttaen ja kieltäytyy lohdutuksesta; teologia nousee likaisesta pohjamainingista epämääräisen askeettisena. Sitten kaikki lakimiehet heräävät  – kylmäverinen sukukunta  – ja ryömivät esille koloistaan. He tekevät mitä voivat, he järjestävät omaisuuden ja omistuksen paikoilleen, rauhoittavat teologian ja perheylpeyden. Rahoja sataa levottomiin vesiin, lakimiehet ryömivät takaisin, ja jos kaikki on mennyt hyvin, rakkaus liittää erään miehen ja naisen yhteen avioliitossa.

Voiko kieli enää juuri upeammaksi ja aistikkaammaksi mennä?
 
E.M. Forsterin teos Talo jalavan varjossa tarjosi minulle juuri sitä, mitä olin odottanutkin. Viehättävän kuvauksen 1900-luvun alun aistillisesta, hienostuneesta ja sivistyneestä  englantilaiselämästä.
 
Teoksen tunnelma ja henki olikin juuri sitä mitä olin odottanut ja kaivannut, mutta teosta tuskin voi sanoa yllätyksettömäksi. Ainakin minun jalkojen alta matto vedettiiin pois useampaan kertaan juonenkäänteiden myötä, vaikkei miksikään suureksi juoniromaaniksi kirjaa tuskin voikaan kutsua. Tunnelma, henki ja upea herkän analyyttinen ja useita kielikuvia hyödyntävä kieli ovat kirjan ydin ja suurin viehätys. Voi, kuinka nautin tästä kauneudesta!
 
Talo jalavan varjossa kahdesta elegantista ja älykkäästä siskoksesta Margaretista ja Helenistä sekä heidän seikkailuistaan Lontoon seurapiireissä. Siskosten kohtalot kietoutuvat kummasti Howards End -talon asukkaiden elämään, taloon jalavan varjossa. Rakkautta ja dramatiikkaa on luvassa, mutta ei mielestäni ollenkaan perinteisessä mielessä.

Kirja oli vangitseva lukukokemus ja älykkäästi kirjoitettu. Mielenkiintoinen yhdistelmä melko karua realismia, mutta ripaus romantiikkaa ja höyhenenkeveitä unelmia. 1900-luvun alun Englanti on mielestäni kiehtova aikakausi, jonne on aina luomoavaa lentää romaanin siivin. 
 
Mutta itse asiassa minun ei tee mieli sanoa enempää. Lukekaa itse! :) Suositella voin.

 
E.M. Forster
Talo jalavan varjossa
(Howards End, 1910)
Suom. Eila Pennanen
WSOY
374 s.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Aino Kallas: Sudenmorsian

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi , siellä metsänpetojen ja Diabolus sylvarium`n elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä ,ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.
 
Herra, hyvästi varjele meidän sielumme ja ruumiimme kaikelta varalta ja vahingolta, niinkuin hopiaisella haarniskalla, kusta kiusaajan nuolet kilpistyvät, nyt ja hamaan ijankaikkisuuteen!
 
 
Näin kuuluu Aino Kallaksen kiitetyn klassikkoteoksen Sudemorisamen ensimmäinen luku kokonaisuudessaan, ja se hienosti tiivistää paitsi teoksen tyylin, myös keskeisen juonellisen aineksen. 
 
Teos on vuosikaudet kummitellut mielessäni kiinnostavana ja kiehtovana teoksena ja johon vasta nyt tartuin Suomen kirjallisuuden kurssin yhteydessä. Olen jo aiemmin yrittänyt tarttua kirjaan monesti kurssin nimissä, mutta vanhahtava kieli on työntänyt luotaan jo ensimmäisillä sivuilla ja estänyt tarinaan heittäytymisen, vaikka kirja ohuudessaan ja pienuudessaan näyttää hyvin helposti lähestyttävältä.
 
Kuitenkin, eräänä kauniina kertana, kun rohkeasti lähestyin taas teosta ja päätin vakaasti lukea sen loppuun, huomasin yllätyksekseni, että kieleen tottui ja teos tempaisi mukaansa. Tämä on sopiva yhden illan kirja, jonka lukee vaivatta yhdeltä istumalta, kun voittaa ensin vierauden tunteen kieltä kohtaan.
 
Oikeastaan opin nauttimaan suuresti kielen vanhahtavasta kauneudesta. Se todellakin sytyttää lukijan oikeaan tunnelmaan, vie halki vuosisatojen maailmaan, jossa kaikki uskoivat yhtä vakaasti niin Jumalan kuin Saatanan olemassaoloon sekä siihen, että myös noitia ja ihmissusia on olemassa.
 
Ihmettelen kovasti sitä taidokkuutta, jolla kirjalija on saanut vanhan tyylin näkymään niin sanavalinnoissa, lauserakenteisssakin kuin muoto-opissakin. Sanajärjestys on ainakin nykysuomesta poikkeava ja se saa aikaan lyyrisen tunnelman.  Monien vanhahtavien sanojen merkitystä en edes ymmärtänyt, mutta väliäkös tuolla, kun hienolta kuulostaa.
 
Tyyli on runollinen ja kaunis ja se yhdistyy hätkähdyttävällä tavalla melko rajuun ja synkkään tarinaan. Tässä piileekin kirjan ristiriita lukukokemuksessani. Toisaalta ihailin teosta, sen kauneutta ja taidokkuutta, historian lehtien havinaa, tuulahdusta vuosisatojen takaa. Kuitenkin kirjassa oli sellaista sisällöllistä ainesta, joka ei sovi kovin hyvin yhteen kristillisen vakaumukseni kanssa ja jollaisen lukeminen saa minun voimaan henkisesti pahoin ja ahdistumaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi osannut kiinnostua ja nauttia tarinasta. Voisi sanoa, että juoni oli mukaansatempaava.
 
Hatunnosto siis Kallakselle, vaikka ei kuitenkaan ollut ihan lempikirjojani!
 
Aino Kallas
Sudenmorsian, 1928
Otava
96 s.
 
 

perjantai 10. toukokuuta 2013

Matkalla Kaukamaahan Peter Panin kanssa



Nyt päätin tappaa blogihiljaisuuteni ainakin taas hetkeksi ja kirjoittaa kirjasta, jota olen lukenut peräti yli kaksi kuukautta, vaikka se on kovin pieni sekä kaiken lisäksi myös mukaansatempaava, vallan ihastuttava, riemastuttava, räikeä ja kauhistuttava. Suoraan sanoen, oikea helmi kirjojen joukossa. Ja vaikka olen haaveillut sen lukemisesta jo iät ja ajat, lukeminen venyi, kuten myös kirjoittaminen; sain nimittäin kirjan päätökseen jo maaliskuun viimeisenä päivänä. Siis TADAA, sanen esitellä:

J.M. Barrien kuuluisa Peter Pan!

Alkuperäisenä ja lyhentämättömänä versiona, joka ilmestyi suomeksi ensi kertaa vasta vuonna 2011, uudenlaisena suomennoksena.

Vau, jännittääkö? Minua ainakin!

Kaikki lapset paitsi yksi kasvavat isoiksi. He ymmärtävät sen jo varhain, ja kerron nyt, miten se selvisi Darlingin perheen Wendy-tytölle.  Kun Wendy leikki kerran kahden vanhana eräässä puutarhassa, hän poimi tapansa mukaan maasta kukan ja juoksi sitten äitinsä luo. Hän taisi näyttää aika suloiselta, koska äiti pani käden sydämelle ja huudahti. "Voi Wendy, miksi sinä et voi olla aina samanlainen kuin nyt!" Puheenaihe jäi siihen, mutta silloin Wendy tajusi, että kasvaisi väistämättä isoksi.  Kaikki tajuavat sen kaksivuotiaana. Kaksivuotispäivä on lopun alkua.
 
Kaikkihan tuntevat tarinan Peter Panista, hupaisasta ja ihanasta pojasta, joka ei halunnut kasvaa isoksi. Ja Darlingin perheen pikku kullanmuruista, Wendystä, Johnista ja Michaelista, jotka lentävät Peter Panin ja Helinä-keijun matkassa Mikä-Mikä-Maahan. Mikä-Mikä-Maahan, joka on hauska ja iloinen paikka, vaikka siellä koetaankin jännittäviä merirosvoseikkailuja.
 
Vai tuntevatko sittenkään?
 
Nimittäin sillä tässä uudessa, alkuperäisteokselle uskollisessa suomennoksessa asiat ovat aika paljon toisin. Aloitetaanpa siitä, että Mikä-Mikä-Maata ei ole olemassakaan! Ei myöskään Helinä-keijua. On Kaukamaa sekä Raikuli-keiju. Näiden sanojen sulattaminen vei paljon aikaa. Itse asiassa Kaukamaata en ole vieläkään sulattanut loppuun asti. Lieneekö syy se, että olen niin kovasti kiintynyt Mikä-Mikä-Maa-sanaan blogini nimen vuoksi?

Toisaalta, Mikä-Mikä-Maa-nimellä on ehkä liian positiivinen konnotaatio suhteessa siihen, kuinka synkeäksi ja karuksi paikaksi se teoksessa kuvataan. Kun otetaan huomioon keijun luonne, on Raikuli myös paljon kuvaavampi nimi keijulle kuin Helinä. Raikuli on nimittäin aikamoinen raikuli, tuhma, ilkikurinen, röyhkeä ja mustasukkainen olento, joka mielellään ottaisi Wendyn hengiltä.

Yllätyksiä kirjaan mahtui myös monia muita. Suurimmat yllätykset liittyvätkin nimenomaan siihen, että Peter Pan ei olekaan mikään kevytmielinen, hilpeä ja iloinen lastenkirja. Se on traaginen, surullinen, kova, karu ja melkein kaikkea muuta kuin lastenkirja. Toisaalta Barrie hallitsee myös huumorin, mutta kirjan huumori ei ole pelkästään hilpeää, vaan myös synkeää.

Peterin hahmo on moniulotteinen. Toisaalta se on säälittävä ja traaginen kuva pojasta, jolla ei ole äitiä, mutta toisaalta Peter näyttäytyy todella julmana ja itsekkäänä, melkein pahana ja aivan raivostuttavan huonostikäyttyäytyvänä pojannulikkana. Sisäinen kasvattajani oikein heräsi pintaan kirjaa lukiessa, ja minun olisi kerran jos toisenkin tehnyt mieli sanoa Peterille muutama tarkoin valittu sana!

Koska ajattelin osallistua kirjalla myös Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, voisin kirjoittaa muutaman sanan myös tästä teemasta. Itse asiassa aivan silmiinpistävä teema kirjassa on äitiys ja äitien merkitys. Peter Pan on suorastaan ylistyspuhe äideille. Teoksen äitikuva on hyvin vanhanaikainen ja perinteinen, miltei liian siloiteltu ja epärealistisen ihannemainen. Jopa siinä määrin, että pieni sisäinen feministinen ääni pääni sisällä heräsi eloon ja ärsyyntyi tästä. Tämä on aikamoinen saavutus kirjalta, sillä pidän itseäni enemmänkin antifeministinä.

Wendystä, joka on hyvin pieni tyttö, tulee Kaukamaan kadonneiden poikien äitihahmo, sillä hän on yhtä kaikki naispuolinen ja luotu äidiksi. Pojat suorastaan palvovat häntä.

Mutta toisaalta: tämä äitiyden ylistys oli kaunista ja herttaista luettavaa. Mitä olisimmekaan ilman äitejä?

Olisimme onnettomia kadonneita poikia Kaukamaassa, poikia, jotka alati kaipaavat äitiä.

Parasta teoksessa oli tyyli ja kielikuvat. Pidin tavattomasti tästä lapsenomaisesta tyylistä, joka on yhtä aikaa sekä keveän leikkimielinen, että syvällisen vakavamielinen. Kielikuvat ovat oivallisia ja syvälle meneviä – ihanaa pientä aivojumppaa lukijalle. Minua jäi tavattomasti kiehtomaan ja kiinnostamaan se suukko, joka rouva Darlingin suunpielessä väreilee, ja jota kukaan ei pysty saamaan omakseen. Myös rouva Darlingin romanttisen luonteen vertaus pieniin sisäkkäisiin rasioihin oli vallan ihastuttavaa.

Äiti oli kaunis, ja hänellä oli romanttinen luonne ja hyvin herttainen ja veitikkamainen hymy. Hänen romanttinen luonteensa oli kuin ne pienet sisäkkäiset rasiat, joita tuodaan idän salaperäisistä maista – ne, joista jokaisessa on vielä pienepi rasia – ja hänen herttaisesti ja veitikkamaisesti hymyilevillä huulillaan oli yksi suukko, jota Wendy ei saanut millään, vaikka se näkyi aivan selvästi oikeassa suunpielessä.
( – –)
Isä sai hänet kokonaan omakseen lukuunottamatta  sisimmäistä rasiaa ja sitä suukkoa, joka oli hänen suunpielessään. Isä ei edes tiennyt rasiasta ja suukkoa hän lakkasi havittelemasta ajan mittaan.  Wendy arveli, että äiti oli saattanut antaa suukon Napoleonille, mutta minä veikkaan, että Napoleonkin olisi tavoitellut sitä turhaan, suuttunut ja lähtenyt ovet paukkuen.


Mielenkiintoisin kysymys, jonka teos nosti, oli ne merkitykset, joita liitetään Peter Paniin ja Kaukamaahan. Kuka on Peter Pan ja mistä hän tulee? Missä on Kaukamaa? Onko se jokaisen lapsen mielikuvituksessa, paikka, jonne lapset tietyssä iässä lentävät mielikuvituksen siivin? Vai onko se jotakin synkempää? Onko se itse kuolema? Vai onko se molempia yhtäaikaa, moniulotteinen metafora?

Muualla:

Lurun luvut -blogi

Sallan lukupäiväkirja -blogi