Minna Canthin päivän kunniaksi kakkua ja kuvakirjaa

Tänään 19.3. vietetään Suomessa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää.

175 vuotta sitten tänä päivämääränä syntyi Tampereella hyvin tavanomaiseen perheeseen pikkuinen tyttö, joka aikuiseksi kasvettuaan jätti suuren jälken Suomen historiankirjoihin.  Päivä on ollut yleinen liputuspäivä vuodesta 2007, ja Wikipedia tietää kertoa, että Canth on kahdeksas suomalainen merkkihenkilö ja ensimmäinen naispuolinen henkilö, joka on saanut oman liputuspäivänsä. Niinpä päivän teeman, tasa-arvon, korostamiselle on edelleen tarvetta. Onkohan meillä joskus kalenteri, johon olisi merkitty suurin piirtein yhtä monen naispuolisen kuin miespuolisenkin merkkihenkilön liputuspäiviä?

Minna Canth on poikkeuksellinen nainen: hän on paitsi Suomen varhaisimpia merkittäviä naiskirjailijoita, myös ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen. Lisäksi hän oli aikanaan tärkeä yhteiskunnnallinen vaikuttaja: kiihkeällä lehtikirjoittelullaan, kantaa-ottavilla kirjallisilla teoksillaan, aktiivisella yhdistystoiminnallaan ja vilkkaalla salonkielämällään Canth näkyi ja kuului vahvasti aikansa yhteiskunnallisessa elämässä ja sai sanansa kuuluviin. Canth edisti sukupuolten välistä tasa-arvoa ja oli kiihkeä tyttöjen koulutuksen puolestapuhuja.  Sen lisäksi hän kannatti myös sosiaalista tasa-arvoa ja toi esille köyhien kurjia oloja sekä puhui ja kirjoitti raittiusaatteen puolesta. Kaiken kirjoittelun ja muun vaikuttamisen ohella tämä Suomen supernainen synnytti ja kasvatti kokonaiset seitsemän lasta. Suuren osan kasvatusurakkaansa hän suoritti yksinhuoltajana, sillä hän jäi melko nuorena leskeksi, odottaessaan seitsemättä lastaan. Aikamoista!

Kyseessä siis on todellinen supernainen, joka on taatusti liputuspäivänsä ansainnut. Tämän merkkipäivän kunniaksi ajattelin esitellä blogissani Leena Virtasen kirjoittaman ja Sanna Pelliccionin kuvittaman viime vuonna ilmestyneen lasten kuvakirjan Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, joka on ensimmäinen osa Suomen supernaisia -sarjasta, josta ei vielä toistaiseksi ole ilmestynyt muita teoksia.

Luin teoksen jo tammikuun alussa, mutta nyt tämän päivän kunniaksi palaan teokseen. Minulla oli vuoden vaihteen tienoilla todellinen Canth-kausi: luin ensin Minna Rytisalon upean Rouva C -teoksen, jonka jälkeen luin Minna Maijalan kirjoittaman Canth-elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen, joka oli valitettavasti palautettava kirjastoon, ennen kuin ehdin siitä bloggaamaan. Canth-kauteni kruunasi lopuksi tämä Virtasen ja Pelliccionin hurmaava ja riemastuttava kuvakirja.

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kuvakirja kertoo lapsentajuisesti Minna Canthin elämäntarinaa ja esittelee samalla Canthin keskeisiä teoksia sekä Canthin muita merkkitekoja. Canthin elämäntarinan kuvakirja on rajannut miehen kuolemaa seuranneeseen Kuopion kauteen. Teos lähtee käyntiin "aikaisesta toukokouisesta lauantaiaamusta herran vuonna 1988". Avioliittoon ja elämään Jyväskylässä ennen Kuopioon muttoa kurkistetaan yhdellä sivulla takauman kautta. Minnan miehen Ferdinandin kuolemaa seurannut Kuopion kausi onkin Minnan elämässä merkittävin: vasta silloin hänen uransa pääsi todelliseen alkuun.

Hyvin kirjoitettua tarinaa kohottaa entisestään sinne tänne ripotellut aidot Canth-sitaatit, kuten

"Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana."

"Siihen päätökseen olen tullut, että kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista. Poikkeuksen tekee vain kahvi."

"Kaikkea muuta kunhan ei vain nukkuvaa puolikuollutta elämää."

Eräs aukeama on omistettu kokonaan Minna Canthin kuolemattomille lentävien lauseiden tyyppisille  viisauksille. Aukeaman ylälaidassa johdatellaan aiheeseen sanoin "Minna oli taitava ja rohkea kynäniekka ja puhuja. Hänen lausahduksensa ilahduttavat meitä tänäkin päivänä". Tätä seuraa kokoelma upeita ja viisaita lausahduksia, jotka todella ilahduttivat ainakin minua. Esimerkiksi:

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, vaan ihmiskunnan kysymys."

"Nuoruus on ilon ja runouden aikaa. Runous tuottaa iloa, ilo tuottaa runoutta, ja ilo on välttämätön, terveellinen sekä sielulle että ruumiille."

"Ei ole hyvä tehdä liian paljon työtä. Täytyy myöskin laiskotella välistä, välistä huvitella."

Sanna Pelliccionin kuvitukset ovat riemastuttavia ja vangitsevia. Tyyli on yksinkertainen, mutta hyvin persoonallinen ja mielikuvituksekas. Kuvituksiin on muutamassa kohtaa yhdistetty myös aitoa valokuvaa. Tekstin ja kuvan yhteistyö toimii hyvin. Tämä on kirja, johon kannattaa tarttua aivan yhtä lailla hyvän tekstin kuin upean kuvituksenkin takia.

Teos sisältää hieman muutakin kuin Minna Canthin elämäntarinan ja sitaatteja kuuluisan kirjailijan kynästä. Kirjan loppuvaiheilla on aukeama, jossa on lyhyt katsaus tasa-arvon kehityksen historiaan Suomessa. Aukeama päättyy lukijalle heitettyyn kysymykseen: "Minna aloitti työn, joka on vielä kesken. Mitä Minna tekisi, jos hän eläisi nyt?"

Aivan lopuksi kirjassa on vielä ideasivu Minna Canthin päivän juhlintaan sekä kakkuohje. Ideasivulla on ehdotuksia, kuinka Minna Canthin ja tasa-arvon päivää voisi juhlistaa koulussa tai kotona. Yksi ideoista on Minna Canthin kahvikakun leipominen. Ohje löytyykin viereiseltä sivulta, ja itse päätin päivän kunniaksi ensimmäistä kertaa elämässäni leipoa Minna Canthin kahvikakkua!

Kakkuohje on siitä erikoinen, että toisin kuin yleensä kuivakakuissa, siinä ei ole kovin paljoa voita, mutta sen sijaan valtava määrä kermavaahtoa. Minua suorastaan epäilytti, kuinka kermavaahtopohjainen taikina voi rakenteellisesti toimia, mutta kakusta tuli erinomainen. Kakun maussa nousee esiin jouluiset mausteet ja makea siirappi. Rakenne on miellyttävän pehmeä ja kuohkea - voin suositella kokeilemaan! Ohje näkyy tässä kuvassa:

Sitäkin lämpimämmin voin suositella niin lapsia kuin aikuisiakin lukemaan tämän Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin upean kuvakirjan! Vaikka kirja on lapsille suunnattu, se lapsentasoisessa ytimekkyydessään tiivistää Minna Canthista kaiken olennaisen ja tarjoaa näin aikuisillekin helppolukuisen ja miellyttävän pikakertauskurssin tästä Suomen supernaisesta, Minna Canthista.

Leena Virtanen (teksti) & Sanna Pelliccioni (kuvitus)

Suomen supernaisia 1:

Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (2018)

Teos

42 s.

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Nytpä kerron salaisuuden, jota kukaan ei tiedä. Ettehän sano kenellekään! Ei edes äiti tiedä sitä, eikä isäkään. Sillä kun sisko ja minä synnyimme kauan sitten, siitä on seitsemän vuotta, heti sillään sisareni juoksi ulos ja meni piiloon sen suuren ruusupensaan alle, joka kasva kaukana puutarhan kulmassa. Ajatelkaa sitä siskoa! Jaksoi juosta semmoisen matkan, vaikka oli ihan juuri syntynyt!

Kultasiskoni on Astrid Lindgrenin kuvasatukirja, jossa lumoavinta ja kauneinta on mielestäni nimenomaan kuvat. Tarinakaan ei missään nimessä ole huono, mutta omaan sydämeeni upposivat erityisesti kuvat – jotka tosin ammennatavat lumonsa ja kauneutensa taitelijansa taitojen lisäksi myös pitkälti sadunhohtoisesta tarinasta.

Tässä tarinassa on ripaus Salaisen puutarhan henkeä ja sitäkin suurempi hyppysellinen L. M. Montgomeryn Marigoldin lumottua maailmaa, jonka luin juuri viime viikolla pidetyn Blogistanian lukumaraton III:n yhteydessä ja josta en valitettavasti vielä ole erikseen ehtinyt bloggaamaan. 

Liisalla on salainen kaksoissisko, josta kukaan muu kuin hän itse ei tiedä mitään. Siskon nimi on Ylva-Ii ja hän kutsuu kaksoissiskoaan aina kultasiskokseen. Ylva-Iii asuu ruusupensaan takana – ruusupensaan, jota kaksoisiskot ovat päättäneet kutsua Salikoniksi. Ylva-Iiin luokse päästään menemällä Salikonin alla olevasta aukosta sisään, kapuamalla pitkiä tikkaita alaspäin ja kulkemalla pitkin pitkää käytävää, joka johtaa kultaiseen saliin. Siellä, kultaisessa salissa on Ylva-Iii kuningattarena.

Se kaunis sadun ja fantasian maailma, jonka tarina piirtää esiin, on upea. Ja upeiten se piirtyykin esiin Hans Arnoldin ihastuttavassa kuvituksessa. Kuvat vangitsivat minut täysin ja saivat minut jopa tuntemaan pientä kipua sydänalassani: haluaisin niin hypätä kuvien sisään ja kokea "oikeasti" sen kaiken kauneuden ja lumon, joka kuvista välittyy.

Tarinan loppu jätti minut hämmennyksen valtaan ja epätietoisuuteen sen suhteen, mikä oikeastaan oli tarinan sanoma? Mitä satu haluaa sanoa? Tuntuu, että itse satu ja sen sanoma kätkeytyvät samanlaiseen salaperäisyyden ja hämärän hohteen peittoon, joka myös kuvituksessa etäisesti tulee esiin.

En kerro enempää – jos kiinnostuit, lue ja ihastele ihmeessä!

Astrid Lindgren

Kultasiskoni

(Allrakäraste syster, 1949)

Suom. L. Aro

Kuv. Hans Arnold (1973)

27 s.

Hilpeä joulu Pepin seurassa: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset on jouluinen hyvän mielen kirja, jossa tuttu ystävämme Peppi Pitkätossu panee parastaan saadakseen koko kaupungin lapset hymyilemään jouluna.

Peppi Pitkätossu on käynyt naulaamassa torin laitaan, raatihuoneen oveen seuraavanlaisen kyltin:

Koko kaupungin lapset odottavat innosta soikeina pääsevänsä Pepin joulukuusenriisujaisiin. Myös Tommi ja Annika odottavat innoissaan tulevaa iltaa. Normaalisti Tommi ja Annika viettävät koko päivän Pepin seurassa, mutta nyt Peppi on sanonut haluavansa olla yksin.  Mitäköhän Peppi on keksinyt?

Mutta kun kauan odotettu ilta saapuu ja koko kaupungin lapset suuntaavat Pepin luokse Huvikumpuun, ei ikkunoissa näy valoa. Talo näyttää autiolta. Pettyneet lapset kääntyvät kannoillaan ja lähtevät laahustamaan apein mielin kotiin päin. Taitaa jollakin tulla itkukin. Mutta sitten vastaan loikkii Pepin pikku apina, herra Nilsson. (Tässä kirjassa apinan nimi on tosiaan ruotsalaisittain Nilsson, ei Tossavainen). Apina ojentaa Tomille paperilapun, jossa on mystinen viesti: "SEURKAAT JÄLIÄ JA SYÖ KÄÄNE". On siis ilmeisesti seurattava jälkiä ja syötävä ne. 

Maassa olevat karamellit johdattavat lapset Huvikummiun taakse, jossa koreilee suuren suuri joulukuusi:

"Voi, millainen joulukuusi", Annika kuiskasi, "voi millainen joulukuusi!"

Ja siitä kaikki olivat samaa mieltä. Pepin puutarhassa kasvoi monta puuta ja talon takana seisoi kuusi, korkea tummanvihreä kaunis kuusi. Siinä loistivat kynttilät, eivät mitkään pienet kuusenkynttilät, vaan isot, paksut kruunukynttilät, jotka valaisivat koko puutarhan. Mutta ei kuusessa pelkkiä kynttilöitä ollut.

Kuusen oksille oli ripustettu suuren suuria piparkakku-ukkoja ja isoja kiiltopaperikoreja ja valtavia karamellirinkilöitä ja hienoista hienoimpia joulukuusenkaramelleja ja ympäri kuusen kiersivät lippunauhat.

Ja mikä tärkeintä: kuusessa oli valtavasti paketteja!

Lapset seisoivat hiirenhiljaa. Mutta sitten heiltä pääsi riemunkiljahdus. 

"Voi miten kiltti Peppi on!" he huusivat.

Lapset saavat kuusen vieressä olevassa lumimajassa kaakaota ja täytekakkua. Sen jälkeen leikitään ja lauletaan kuusen ympärillä. Lopuksi riisutaan kuusi ja kaikki lapset saavat lahjoja. Pepin laulunsanat eivät mene ihan laulukirjan mukaan, mutta ei se haittaa:

"Peppi, ei sen niin mene", Annika torui."Eikö?" sanoi Peppi, "olenko minä unohtanut kaikki kauniit laulut? No mutta tämän minä muistan: Joulupuu on ravistettu, neulaset on matolla, joulupukki värjöttelee talon ulko-ovella."

Jopa aivan juuri vastikään kaupunkiin muuttanut Eino, joka ei uskaltanut uutena edes toivoa pääsevänsä juhliin, mutta joka oli salaa tullut katsomaan ilonpitoa syrjästä, pääsee mukaan, kun Peppi huomaa hänet. Mutta vain yhdellä ehdolla:

"Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."

Pepin suurella avokätisyydellä on kyllä myös rajansa. Lapsia vihaavaa rouva Hienostoa, joka on haistanut kermakakun hajun ja joka tekisi ihan mitä vain yhden kakunpalan eteen, ei päästetä Pepin juhliin. Nämä ovat lasten juhlat ja aikuiset pysyköön loitolla!

Joskus syvällisen pohdiskelun ja analyysin sijaan on ihan mukavaa vain pitäytyä pelkässä juonireferaatissa ja antaa sen puhua puolestaan. Siispä: tämän tarinan myötä haluan toivottaa kaikille lukijoilleni

Oikein ihanaa joulunaikaa!

 P.s. Muistakaa tulla avaamaan Blogistanian joulukalenterin viimeinen luukku ylihuomenna 25.12 blogiini!

Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset (1950)

Suom. Kristiina Rikman

WSOY

35 s.

Suloinen yllättäjä: Tähdikki - Aavikon taikaponi

 

Sarah Kilbride (kirjoittanut) ja Sophie Tilley (kuvittanut)

Prinsessa Eveliinan ponit: Tähdikki - Aavikon taikaponi

Princess Evie´s Ponies: Star the Magic Sand Pony (2010)

Suom. Tytti Träff

Karisto

 

 

Tähtitalleilla oli läkähdyttävän kuuma päivä, joten prinsessa Eveliina vei poninsa varjoisen puron rantaan vilvoittelemaan."Kuka tahtoo lähteä seikkailemaan?" hän kuiskasi ponien hörppiessä vettä. "Mihin taikatunneli mahtaakaan meidät tänään viedä?"

 

Eveliinan ponit eivät olleet mitä tahansa poneja. Ne olivat taikaponeja! Kun Eveliina nousi niiden selkään, ne veivät hänet lumotun maan ihmeellisiin seikkailuihin.

 

Isäni päätti kerran ilahduttaa minua ja lainasi kirjastosta minulle kaksi prinsessakirjaa, sillä tiesi minun pitävän prinsessasaduista. (Kenen muun isä muuten raahaa kirjastosta 24-vuotiaalle tyttärelleen prinsessakirjoja?) Toinen vaikutti kiinnostavalta (en ole vielä lukenut), mutta tämä toinen Prinsessa Eveliinan ponit -sarjaan kuuluva Tähdikki - Aavikon taikaponi vaikutti ei-voisi-vähempää-kiinnostaa-kirjalta. Päätin kuitenkin koettaa, sillä satu oli lyhyt ja käden käänteessä luettu.

 

Koska odotukset eivät olleet korkealla, kävi niin että tämä ponikirja yllätti suloisuudellaan ja taianomaisella itämaisella hengellään.

 

Tähdikki -Aavikon taikaponi ei ole mikään päätähuimaavan omaperäinen prinsessakirja, joka hurmaisi ennenkuulumattoman upealla tarinalla tai henkeäsalpaavan taidokkaalla ja taiteellisella kuvituksella.

 

Se on melko tavanomainen prinsessakirja, jossa on kuitenkin häviähdys eksotiikkaa, joka kohottaa sen aavistuksen monien muiden tavanomaisten prinsessakirjojen yläpuolelle. Lisäksi siinä oli vain sitä jotakin, joka lumosi ja joka pakenee analyyttistä määritelmääni. Ehkä se oli mielikuvituksen voima, tuo lumottu maa, jonne prinsessa Eveliinan ponit vievät myös lukijan?

 

 

 

 

Prinsessa Eveliinalla on poneja, joiden selkään hyppäämällä hän pääsee taikatunnelia pitkin lumottuun maailmaan, joka tarjoaa joka kerta toinen toistaan ihmeellisempiä seikkailuja. Tämän kirjan aiheena on seikkailu, joka johdattaa hänet valtavalle hiekka-aavikolle, kauniin itämaisen prinsessan Saran kotiovelle. Prinsessa Sara odottaa luokseen saapuvaksi serkkujaan, seitsemää tähtiprinsessaa. Kaikki yhdeksän prinsessaa viettävät pyjamajuhlia, mikä on oikein hauskaa. Tapahtuu kuitenkin myös vähän jännittäviä ja pelottaviakin asioita.

 

Lopulta on Prinsessa Eveliinan matkattava takaisin Tähdikki-poninsa selässä, ja ilmaan jää leijumaan kysymys, oliko hän mielikuvitusmatkalla vai onko prinsessa Sara ja vaaleanpunainen aavikko totta? Violetti, tähtikirjailtu sikkipyjama prinsessa Eveliinan sägyllä antaa kuitenkin olettaa, että taikamaa on oikeasti olemassa.

 

Pidän tällaisista lastenkirjoista, joissa mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat yhteen jättäen jälkeensä hämmentävän tunteen ja uskon siihen, että mikä tahansa voi olla mahdollista.

 

Kirjan kuvitus on aavistuksen liian vaaleanpunainen ja imelä (tämä on paljon sanottu minulta, suurelta vaaleanpunaisen ystävältä!), mutta silti siinä on jotakin hyvin kaunista ja satumaisen ihanaa. Jäin haikean tunteen vallassa tuijottelemaan kuvia, jotka veivät minut taianomaiseen ja valloittavaan satumaailmaan, jonne minäkin mielelläni lentäsin ponin selässä.

Muualla:

En löytänyt muista blogeista arviota juuri samasta kirjasta, mutta Sinisen linna kirjastossa on luettu samaan sarjaan kuuluva Hopea - lumimaan taikaponi.


 
 

Suloisten Kahden kerroksen karhujen matkassa: Syntymäpäivät

Kirjoittanut ja kuvittanut: Carol Lawson

Kahden kerroksen karhut - Syntymäpäivät, 2000

Alkuperäisteos: The Upstairs Downstairs Bears The Teddy Bear Hunt

Suomentanut: Anne Ali-Raatikainen

Tämä mielenkiintoisennäköinen nallekirja pysäytti minut kirjastoreisullani suloisella kansikuvituksellaan, joka oli niin ihastuttava ja täynnä pehmeää nallen lämpöä ja vanhanaikaista lastenhuoneidylliä, ihanan vaaleansinisen taustavärin kehystämänä.

Sama suloinen, kaunis ja äärettömän harmoninen ja säännöllinen kuvitustyyli jatkuu myös kirjan sisäpuolen kuvilla ja ne ovat kirjan parasta antia. Näitä iloisia ja lämminhenkisiä, helein värein piirrettyjä nallekuvia jaksaisi tujoittaa vaikka ikuisuuden!

Kahden kerroksen karhut on kirjasarjan nimi, johon kuuluu suomeksi Syntymäpäivien lisäksi ainakin  Kahden kerroksen karhut lomalla -niminen teos. Mijöönsä kahden kerroksen karhut ovat hakeneet Kahden kerroksen väkeä -tv-sarjasta. Nämä nallukaiset asuvat 1900-luvun alun Englannissa Nallekatu 49:ssä.  Oletkos ihastuttavammasta nallekirjasta kuullut!

Karhulahden koko perhe palvelusväkineen esitellään upeasti kirjan ensimmäisellä sivulla olevin pikku kuvin, mikä oli mielestäni todella suloinen yksityiskohta kirjassa. Palvelusväki on  nimetty hauskasti. Lastenhoitajan nimi on Hellätassu, kokin nimi Rouva Piiras ja hovimerstarin nimi Hovitoffee. Tämän kirjan päähenkilöt ovat kuitenkin kaksoskarhut Elisabeth ja Henri, sillä tänään on heidän syntymäpäivänsä!

Aamulla nallekaksoset heräävät ja avaavat äidin ja isän antaman lahjan. Kun syntymäpäiväkutsujen olisi määrä alkaa, ei vieraita näy missään.

"Missä kaikki ovat? Henri ihmettelee. "En tiedä", Elisabeth vastaa. "Katso! Tuolla on lipas ja lapussa on meidän nimemme."

Lippaas sisällä on paperikäärö, jossa on viesti kaksosille. Viestissä lukee:
 

Tämä on arvoitus nallekaksosille.

On vihjeiden tarkoitus

tuoda vieraat esille.

Tämhän on nallekarhujen piilosta!" Henri huudahtaa.

 

Siitä alkaa nallekarhujen piiloleikki, jossa vihjeiden avulla saadaan yksi kerrallaan vieraat kömpimään esiin piilostaan. Sitten vielä on osattava seikkailla vieraiden kanssa juhlapaikalle:

Naru johdattaa pikkuiset nallet aurinkoiselle nurmikolle, missä muut Kahden kerroksen karhut jo odottavat. "Yllätys!" karhut huudahtavat.

Yksi yllätys on vielä jäljellä!" isäkarhu sanoo. Paikalle ilmestyy rouva Piiras kantaen tarjottimella valtavaa syntymäpäiväkakkua. "Hauskaa syntymäpäivää, Elisabeth ja Henri!"

 

Ja tämä syntymäpäivä oli kaikkien aikojen paras Elisabethin ja Henrin mielestä!

Minun ikäistä lukijaa kirjassa viehätti kuvitus ja idea kahden kerroksen karhuista. Enpä ole näin ihanan porvarillista nallesatua aikaisemmin lukenut! Pienemmille lukijoille voi kirjan juoni ja johtolankaleikki tuntua riemastuttavalta.

 

Kaunis joulusatu: Dockan som kunde önska

 

 

 

 

Det här är en berättelse om önskningar. Den handlar också om en docka och en liten flicka. Det börjar med dockan.

Hon hette Julia, så klart. Hon kunde inte ha hetat något annat, för hon var julklädd i röd klänning och röda skor, men hennes underkjol och strumpor var gröna. (---)

Det var på morgonen sista dagen före jul. Leksakerna i herr Blossoms leksakaffär i den lilla stan vaknade och ruskade på sig efter den långa natten. "Idag måste vi bli sålda", sa de.

"Idag?" undrade Julia. Hon hade inte blivit upp-packad förrän dagen innan, och hon var den nyaste leksaken i hela affären.

Tämä on Lyhyesti virsi kaunis -arvio.

Dockan som kunde önska on ruotsinnos jo 50-luvulla ensi kerran ilmestyneestä englantilaisesta, Rumer Goddenin kirjoittamasta sadusta.  Se on kaunis ja liikuttava joulusatu toivomusten ihmeellisestä voimasta, joulun taiasta ja ihmisten hyvästä tahdosta.

Leikkikalut herra Blossomin kaupassa haluavat tulla myydyksi jouluna. He haluavat tuntea lasten kädet ympärillänsä. Kuinka käy Julian, kaupan uusimmat nuken, jota kukaan ei näytä huolivan? Mutta Julia päättää toivoa.

Toisaalla pieni lastenkodista karannut orpotyttö Eva toivoo, että hän saisi joululahjaksi nuken. Hän myös toivoo, että hänellä olisi isoäiti.

Lapseton rouva Johnson haluaisi pitkästä aikaa viettää oikeaa joulua. Hän toivoo, että hänellä olisi lapsi, jolle voisi ostaa lelukaupan ikkunassa näkemänsä kauniin punamekkoisen nuken ja jonka kanssa viettää joulua.

Kyllähän tässä tietää, kuinka tämä hyvänmielen joulusatu päättyy, mutta se ei lainkaan haittaa, sillä mutkia matkassa on sopivan paljon.

Kirjan kuvat ovat kauniit ja henkivät vanhan ajan suloista joulun tunnelmaa. Kuvat itse puhukoon loput puolestaan!

Rumer Godden

Dockan som kunde önska

( The Story of Holly and Ivy, 1957, 1958, 1985)

Kuvittanut: Barbara Cooney Porter, 1985

Kääntänyt: Harriet Alfons

Bokförlaget natur och Kultur

31 s.

Suloisuuden huippu: Pieni prinsessasatu!

Se on linnan paras ruusu, Kaisa sanoi. – Sinä saat sen. Prinssi ilahtui ruususta.

-  Saat myös prinsessan ja puoli valtakuntaa jos vain tahdot, Kaisa jatkoi.

- Tahdon minä, Pauli sanoi. – Mitä sen eteen pitää tehdä?

Kaisa mietti hetken.

- Pitää sanoa tahdon ja sillä sipuli.

- Tahdon, Pauli sanoi.

- Tahdon, Kaisakin sanoi.

- Ja sillä sipuli, he sanoivat yhteen ääneen.

Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Pieni prinsessasatu on ihastuttavan sievä, tavallisuudesta suloisen rosoisesti poikkeava prinsessasatu, jota lukiessa ei voinut kuin hymyillä korvasta korvaan ulottuvaa ja silmät sädehtimään saavaa ihastuksen täyttämää hymyä. Näytin sitä lukiessa varmasti aikalailla siltä, kuinka sadun päähenkilöä kuvataan:

Kaisan posket olivat pyöreät, sillä ne olivat hymyä täynnä. Hiukset hohtivat silkkiä ja silmät säihkyivät smaragdeina.

Tämä on siis tarina pikkuisesta Kaisa nimisestä prinsessasta. Aamulla hän nousee ja pukeutuu pitsihameeseen ja rusettikenkiin, laittaa pompulat päähänsä ja tiaran otsalle. Sitten Kaisa suuntaa kohti kuninkaanlinnan leikkikenttiä. Lammella hän kohtaa ystävänsä Pauli-prinssin, joka on onkimassa. Prinssin ratsu (jonka kuva paljastaa keppihepaksi!) on puun alla huilaamassa. Sitten prinssi ja prinsessa karauttavat yhdessä keppihepalla kuninkaanlinnaan nauttimaan aamiaista. Myöhemmin päivällä leikitään ulkona kotia. Pikku prinsessan ja pikku prinssin elämä on täynnä leikkiä, suloisia unelmia sekä herkkää ystävyyttä.

Kirjan jokainen sana ja jokainen kuva on viimeistä piirtoa myöten suloisen söpöä, olematta kuitenkaan lainkaan ällön imelää. Kuvittajan kynän jälki on kömpelön kaunista ja rosoista, miltei lapsen piirrosta muistuttavaa. Värimaailma on hyvin pastellinen. Violetin eri sävyt toistuvat teoksessa, vihreä ja punainen väri siellä täällä tuovat kuviin elävyyttä ja kontrastia. Ja kansi on tietystikin vaaleanpunainen ja sen yläreunaa koristaa kaunis valkoinen pitsikuvio.

Kaikki kirjassa on pientä ja kaunista. Se onkin kirja suurista pienistä asioista. Niistä suloisista pikku yksityiskohdista, jotka ovat suuria asioita lapselle. Kuten joka maanantaisesta rusinasoppa-aamiaisesta. Sametilla vuoratusta kenkälaatikosta. Hienosta ruvesta polvessa.  Ankkakeinusta, jossa voi leikkiä rosvoa ja poliisia. Prinssinakkeja syövästä pikkuisesta prinssistä, sekä monista muista hymyn huulille saavista ihanista yksityiskohdista!

Kirjan ulkoinen olemus on myös hyvin pieni ja kaunis. Se on kuin koru, jonka söpöyden haluaisin vangita lasipurkkiin ja asettaa hyllyn reunalle ihasteltavaksi. Voinko edes tarpeeksi kuvata tämä pienen, mutta suuren kirjan ihanuutta?

Hämmästyttävintä ja ihastuttavinta kirjassa on se, että se perustuu 7-vuotiaan Emma Väänäsen luomaan tarinaan. (Vaikkakaan en tiedä, kuinka löyhästi tai tiukasti.) Kenties juuri siitä juontuu se autenttinen ilo ja suloisuus, joka tuotetaan pienten, mutta tärkeiden yksityiskohtien kuvailulla jonkin suuren juonen kertomisen sijasta.

Autenttista lapsen maailman iloa ja suloa parhaimmillaan!

P.s Kirjasta on kirjoitettu myös esimerkiksi Lastenkirjahyllyssä

P.p.s. Kirja on saanut myös kaverikseen samojen tekijöiden Pienen prinssisadun, joka pääseekin heti lukulistalleni. Siitä voi lukea esimerkiksi täältä

Pieni prinsessasatu, 2011

Teksti: Katri Tapola

Kuvitus: Sanna Pelliccioni

Tammi

n 30 s.

Finlandia Juniorin voittaja: Det vidunderliga ägget

 

 

 

Christel Rönns

Det vidunderliga ägget, 2012

n.32 sivua

Juoni:

Perhe on viettämässä kesäpäivää rannalla, ja tytär tekee hiekasta oudon löydön: kummallinen muna, josta ei ota selvää, mikä muna se on. Muna viedään kotiin, jossa se myöhemmin kuoriutuu. Oudon munan sisuksista löytyy vielä oudompi olento, määrittelemätön eläin, joka ristitään Koi-Koiksi. Otuksesta, jonka lajia ei harvinaisiin eläimiin erikoistunut professorikaan onnistu selvittämään, tulee tärkeä osa perhettä. Kummallisuudestaan huolimatta on otus rakastettava. Onko Koi-Koi tullut perheeseen jäädäkseen?

 

Arvioni:

Ensin risut

Nyt voin kyllä sanoa, etten saanut lainkaan sitä mitä olin odottanut. Tämä Finlandia Juniorin voittaja petti minut. Kirja tuskin on oikeasti huono, mutta en itse siitä erityisemmin pitänyt.

Inspiroiduin varaamaan kirjan kirjastosta, koska olin kuullut sen mittelevän Finlandia Juniorin palkinnosta ja koska kirjalla oli mielestäni houkuttelevan kiehtova nimi. Se olikin juuri tämä nimi, joka laittoi mielikuvitukseni liitoon. Näin sieluni silmin taianomaisen satumaailman prinsessoineen ja ritareineen sekä ihmeellisen ja maagisen munan, josta syntyy ties mitä, esimerkiksi vaaleanpunainen prinsessalinna. Ja kaiken tämän näin kauniin tähtisumun ja kukkaispölyn koristamana.

Det vidunerliga ägget ei kuitenkaan ole kuitenkaan lainkaan mikään taianomainen satu tähtisumun peittämästä toisesta maailmasta, vaan ulkoisesti hyvin proosallisen arkinen teos. En pitänyt juuri sen kuvitustyylistä ja värimaailmasta. Eihän niissä mitään vikaa varsinaisesti ollut, mutta ei vain ollut minun makuuni.

En siis kohdannut sellaista satumaailman kauneutta, jota yleensä kuvakirjoista etsin. Vaikutelmaani kirjan kauneuden puutteesta ei suinkaan helpottanut se, että kirja tarjosi myös pieruhuumoria, jonka hauskuutta en ole koskaan kyennyt näkemään enkä arvostamaan.

Sitten ruusut

Mutta ei nyt sentään heittäydytä liian kriittisiksi. Kyllä minä oikeasti löysin teoksesta jotakin hyvääkin:

Ensinnäkin kirjan viimeinen sivu, jonka sisältöä en nyt todellakaan tohdi paljastaa, tarjosi sellaisen yllätyksen, joka kohotti kirjan pisteitä silmissäni huomattavasti.

Toiseksi kirjan temaattinen taso on kuitenkin opettavainen ja oivaltava. Kirja käsittelee erilaisuuden hyväksymisen teemaa hauskalla tavalla yhdistämällä erilaisuuden kummallisesta munasta syntyvään kummalliseen otukseen. Kirja kehottaa ihmisiä katsomaan siihen, millaisia muut ovat, sen sijaan, että arvioitaisiin toisia sen perusteella, miltä he näyttävät:

Men pappa, vad är det för ett djur?

Hm, viktigast är inte VAD det är för ett djur utan HUR det är” säger pappa som inte har en aning om vad han ska svara.

Lisäksi paikoin kirjasta löytyi jotakin hauskaakin, sekä kielellisesti että kuvallisesti. Hauskinta mielestäni oli hämmästyneen professorin kommentti Koi-Koista:

”Extremt intressant, högst imponerande, oehört omöjligt, i allra högsta grad märkligt”, utbrister professorn som blir mycket ivrig över Koi-Koi.

Loppupäätelmät:

Uskottakoon, ettei teos turhaan Finlandia-palkintoaan anastanut. Kriittinen suhtautumiseni luultavasti johtui liian lennokkaasta mielikuvituksestani, joka rakensi mitä kummallisimpia odotuksia teoksen suhteen. Näin jo jonkin aikaa maisteltuani teoksen jälkitunnelmia, alan ehkä pitää siitä yhä enemmän.

Enna Airikin uskomattoman kaunis Haavemaa

 

 

Enna Airikin Haavemaa (2012) on surusävyisen kaunis ja koskettava satu mielikuvituksen ihmeellisestä ja parantavasta voimasta. Kirjaa koristavat herkän kauniit ja runolliset kuvitukset, jotka ovat myös saman tekijän käsialaa kuin tarinakin. Tarina ja kuvitus ovat saumattomassa yhteistyössä teoksessa, ja tulee olo, että kuvitus olisi melkein merkityksellisempää tässä kuin itse sanat.  Kirjaa voisi lukea pelkkinä kuvina, mutta tarinaa olisi mahdoton lukea ilman kuvien tuomaa merkitystä.

Kirjan kuvitus on mielestäni aivan uskomattoman kaunista – sitä katsellessa en voi muuta kuin haukkoa henkeä ihastuksesta ja kaipuun tuskasta. Tuonne minäkin haluaisin, ihanaan Haavemaahan, sen upeaan kauneuteen. Toisaalta kirjan sanoma onkin, että Haavemaa on jokaisella ihmisellä aivan käden ulottuvilla - myös minulla. Tarvitaan vain mielikuvituksen voimaa sinne lennättämään. Kuvitustyylistä minulla tulee mieleeni etäisesti Carl Larsson. Erona tosin on se, että siinä missä Larssonin teokset uhkuvat vankkaa tosielämässä kiinni pysymistä ja elämäniloista optimismia, henkii Airikin kuvitukset satumaailman haaveellisuutta sekä surun ja kaipuun kaikuista haurasta kauneutta.

 
Sinä marraskuisena iltana maailma oli harmaa ja  viluinen, mutta kuun sirppi loisti kirkkaana ja hoivasi kahta tähteä helmassaan. Aana katseli tähtiä suuresta ullakkoikkunasta. Hän nosti laihan kätensä ja vilkutti.

         - Hyvää yötä, äiti ja isä, hän kuiskasi. Ja niin kuin aina, hän oli varma, että tähdet vilkuttivat takaisin.

Näin alkaa Haavemaa. Tarina kertoo Aana-nimisestä orvosta ja sairaasta lapsesta, joka on Oili-tädin huostassa. Hän ikävöi menetettyjä vanhempiaan. Nyt on kuitenkin Aanan syntymäpäivä ja hän saa tädiltään lahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioidun kirjan. Kirjan kannessa on joutsenen kuva.  Aana huomaa heti, ettei se ole mikään tavallinen kirja, vaan taikakirja. Kaikki mitä siihen kirjoitetaan, käy toteen. Niinpä Aana alkaa kirjoittamaan:
 

Rakas haavekirjani

Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen kirjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkea kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.

Lahjaksi saatu taikakirja avaa Aanalle portit toiseen maailman, jossa kaikki on hyvin ja niin kaunista kuin kuvitella saattaa. Haavemaa tarjoaa paon kärsivälle tytölle. Kuitenkin Aana yhä kaipaa sitä rakkainta asiaa, omia vanhempiaan. Kirjan loppu on monitulkintainen ja jättää kysymyksiä avoimeksi. Tapahtuuko lopulta paras vai pahin, vai onko pahin oikeastaan paras?

Kirjan kannessa on joutsenen kuva ja joutsenia esiintyy myös Haavemaassa. Joutsen onkin kantavana symbolina teoksessa, ja tarjoaa myös tien teoksen tulkintaan. Joutsen symboloi teoksessa kuolemaa, mutta toisaalta myös kuolemattomuutta. Teoksessa on kuultavissa kuolon kellojen sointujen hiljainen lähestyminen sairasta tyttöä kohti. Toisaalta taikakirja ja mielikuvitus tarjoavat avaimet kuolemattomuuteen. Haavemaassa pääsee pakoon ihmisen ja elämän rajallisuutta. Haavemaa on ikuista ja kuolematonta.  Ja sinne ei ole pitkä matka. Ajatus Haavemaasta yhdistyy myös mielestäni tuonpuoleiseen, eräänlaiseen taivaaseen.

Haavemaa on satu ja näin ollen periaatteessa lastenkirjallisuutta. Teoksen vakavuudessa ja syvällisyydessä on kuitenkin jotakin sellaista, että voisin kuvitella sen vetoavan melkeinpä enemmän aikuisiin. Olisikin ihan mielenkiintoista kuulla, mitä lapset ovat tykänneet teoksesta. Toisaalta lapsille ehkä avautuu teoksesta sellainen taso, jota meidän aikuisten on vaikea analyyttisessä fiksuudessamme nähdä.

Olisipa mukava saada tämä teos omaan hyllyyn, jotta siitä voisi säännöllisin väliajoin käydä ammentamassa voimaa elämään sekä rakennusaineita omaan Haavemaahani!

Kaikille Enna Airikista kiinnostuneille suosittelisin paitsi tätä kirjaa, myös  hänen upeita kotisivujaan , jotka ovat kuin itse kaunis satukirja- melko kirjaimellisestikin ottaen.

Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviö - satumaailman ajatonta kauneutta

Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja hirviö (2012) vie lukijan koskettavalle seikkailulle ajattoman kauniiseen satumaailmaan ja opettaa ikuisia elämän viisauksia.

Tämä kirja on oman hyllyni uusimpia tulokkailta ja olen kirjoittanut siitä jo hieman kirjoituksessani Satumaista postia Adlibriksestä . Vuoden alussa ostin samoilta tekijöiltä Prinsessa vailla valtakuntaa -kirjan, jonka satumaisen kauniiseen kuvitukseen rakastuneena halusin ehdottomasti hankkia myös tämän Kaunottaren ja hirviön, kun kuulin, että samat tekijät ovat sellaisen tehneet. Kirjan kuvitus on jälleen kerran upeaa ja siron kaunista, tyyliltään hyvin edeltäjänsä kaltaista. On kuitenkin mainittava, etten tykännyt näistä kuvituksista aivan yhtä mielipuolisen paljon –  vaikkakin melko lähelle kylläkin.

Olipa kerran rikas kauppias, jolla oli kolme tytärtä. Kaksi vanhinta oli hyvin sieviä, mutta nuorin oli lumoavan kaunis, joten kaikki sanoivat häntä Kaunottareksi. Se sai hänen sisarensa kateellisiksi.

Kaikki kaupungin nuorukaiset olisivat halunneet mennä naimisiin Kaunottaren sisarten kanssa, mutta sisaret olivat hyvin nirsoja aviomiestä valitessaan. Toinen sisarista odotti herttuaa ja toinen suostui vasta prinssin kosintaan. Useat kosijat pyysivät myös Kaunottaren kättä, mutta Kaunottaresta oli hauskempaa pysyä isänsä luona, lukea kirjojaan ja soittaa pianoa.

Tämä tarina on varmasti monille hyvin tuttu, eivätkä Ursula Jones ja Sarah Gibb ole sitä sen suuremmin muunnelleet, vaikka jotakin omaperäistäkin löytyy. (En nyt valitettavasti muista aivan tarkalleen muita sadun versioita, jotta voisin kovin pätevästi verrata.)  

Tarina siis alkaa siitä, että rikas kauppias menettää omaisuutensa ja perheen on muutettava pois kaupungista maaseudulle vaatimattomiin oloihin. Sitten eräänä päivänä kuullaan, että laiva, jonka luultiin hukkuneen ja jonka varassa kauppiaan omaisuus oli ollut, onkin saapunut satamaan. Äkkirikastunut isä lähtee matkalle kaupunkiin ja Kaunottaren sisarukset tekevät pitkän listan niistä kaikista kalliista turhamaisuuksista, jotka haluavat isän ostavan heille tuliaisiksi. Mutta mitä haluaa Kaunotar? Vain yhden ruusun.

Kaunottaren vähäpätöinen toive osoittautuu kuitenkin kohtalokkaaksi. Paluumatkalla väsynyt ja murheellinen isä, joka sittenkin oli menettänyt kaiken omaisuutensa, pysähtyy yöpymään lumottuun kartanoon. Kotiin lähtiessään näkee isä kartanon puutarhassa ruusupensaan ja muistaa Kaunottaren toiveen. Mutta kun hän taittaa pensaasta ruusun, ilmestyy suunniltaan oleva, vihainen Hirviö hänen eteensä: Sinä epäkiitollinen ihminen!” olento ärisi. ”Kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle antanut, sinä varastat ruusujani. Kuole! ”

No, Hirviölle kelpaisi kauppiaan hengen sijasta myös tyttären henki. Kaunotar toimitetaan Hirviön luokse, ja kuinkas käykään?

Hirviöhän rakastuu! Kaunotar ei suostu kuitenkaan kosintaan, vaikka oppii pitämään Hirviöstä ja huomaamaan, että Hirviöllä on oikeasti hyvä sydän – ei ennen kuin näkee, että Hirviö on kuolemassa ikävästä häneen. Silloin hän lausuu maagiset taikasanat:

"Ole kiltti äläkä kuole, minun rakas Hirviöni. Suostun menemään kanssasi naimisiin. Tulen vaimoksesi.”

Siinä samassa tuhannet ilotulitteet räjähtivät kukkimaan puutarhan ylle ja Kaunottaren vieressä seisoi komea prinssi – jolla tosin oli hyvin märät kasvot.

Hirviö olikin vain tyhmäksi ja rumaksi loitsittu prinssi. Loitsu oli määrätty raukeavaksi silloin, kun joku suostuu Hirviön vaimoksi.

”Toivottavasti haluat yhä vaimokseni, Kaunotar, vaikka en enää olekaan Hirviö.”

Kaunotar hymyili hänelle. ”Kyllä minä totun sinuun. Koko maailmassa ei ole minulle ketään muuta kuin sinä, prinssi Hirviö.”

Sadun ydin ja opetus:

Voiko satu tästä enää kauniimmaksi muuttua? Sadun opetus on todellakin hyvin suuri, syvällinen sekä ajaton: ulkoisella olemuksella ei ole väliä, vaan sisäinen kauneus ratkaisee. Kaunotar rakastuu Hirviöön, vaikka tämä onkin kovin ruma. Ja mitä tapahtuu rakastumisen hetkellä? Ruma Hirviö muuttuukin mitä komeimmaksi prinssiksi. Tämä voidaan käsittää allegoriaksi siitä, kuinka kuka tahansa ulkonäköön katsomatta voi näyttäytyä maailman komeimpana prinssinä tai kauneimpana prinsessana sen silmissä, joka häntä rakastaa. Prinsseys tai prinsessaus on piilevänä voimavarana jokaisessa ihmisessä – tarvitaan vain joku rakastunut sielu se löytämään! Loitsivia velhoja ei tosi elämästä sen sijaan löydy, mutta niiden  sijaan samaa virkaa toimittavat ennakkoluulot, jotka estävät näkemästä sitä kauneutta ja upeutta, joka toisissa ihmisissä piilee.

Satu puolustaa myös muilla tavoin sydämen kauneutta. Sadun sankaritar on Kaunotar, joka kuvataan hyväsydämiseksi ja nöyräksi. Siksi hän menestyy. Hänen kontrastikseen asettuvat ilkeät, kateelliset ja naurettavan turhamaisiksi kuvatut sisarukset, jotka saavat myös opetuksen turhamaisuudestaan ja kateudestaan. Kirjassa on kohtaus, jota en muista olleen muissa Kaunottaren ja Hirviön versioissa, jossa Kaunottaren ollessa kotonaan lomalla Hirviön kartanosta, alkavat sisarukset koetella Kaunottaren Hirviöltä saamia upeita vaatteita, joita kadehtivat:

mutta – PAM – sekunnin murto-osassa kauniit vaatteet muuttuivat naurettavannäköisiksi alushousuiksi, ja sisarten täytyi peittää itsensä lakanoilla.

Sisaret olivat raivoissaan, koska heidät oli saatu näyttämään naurettavilta heidän uusien aviomiestensä edessä, vaikkakin aviomiehet olivat yhtä tylsiä kuin tiskirätti. Toinen oli liian viisas ja toinen liian komea ollakseen totta.

Eikä liene myöskään sattumaa, että juuri hyväsydämisin sisaruksista on kuvattu kauneimmaksi Kaunottareksi. Sisäinen kauneus samaistetaan ulkoiseen kauneuteen.

Tyyli:

Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviö on tyyliltään raikas ja tuore. Vakava-aiheisesta kirjasta löytyy sopivasti myös ripaus huumoria ja komiikkaa. Kieli on miellyttävää ja sujuvasti eteenpäin soljuvaa, kerrassaan mukavaa luettavaa.

Loppupäätelmät:

Aivan ihastuttava kirja, jota voi ehdottomasti suositella kaikille prinsessasatujen ystäville! Kirja tarjoaa sekä silmälle että sielulle mitä erinomaisinta ruokaa.  Tykkään tuhannesti!