Thomas Mann: Buddenbrookit

Jess, minä tein sen! Luin teoksen, jonka olen halunnut lukea monen monta vuotta sitten jo! Enkä pettynyt en, sillä Thomas Mannin Buddenbrookit oli hieno ja upea tarina, mutta tämän lisäksi löysin siitä myös jotakin

muuta, mitä en ollut osannut odottaa: kirpeää satiiria.

Tilaisuuden toeteuttaa vihdoin ja viimein tämä vuosia mielessä ollut lukuaie  kirjallisuuden proseminaari, jossa minun oli viime maanantaina opponoitava eräs työ Buddenbrookeista. Opponointia varten oli tietysti luettava primaarilähde, jotta voisi olla jotakin sanottavaa aiheesta.

Bloggasinkin teokseen liittyen viime viikonloppuna bloggauksen Sontapompelista ja siitä, kuinka oliosta tuli olento, jossa tarkastelin muutamaa suomennokseen liittyvää seikkaa: sontapompeli-sanan riemastuttavuutta sekä olio-sanan käyttöä konteksteissa, joissa mielestäni pitäsii käyttää olento-sanaa. Tämä bloggauksen on tarkoitus keskittyä vähän tähdellisempiin asioihin perinteiseen kirjabloggaustyyliini.

Buddenrbrookien alaotsikko "erään suvun rappeutumistarina", kertookin aika pitkälle, mistä teoksessa on kyse. Se on sukuromaani, joka kertoo mahtavan saksalaisen kauppiassuvun, Buddenbrookien tiestä rappioon. Se ei kuitenkaan ole lainkaan niin synkkä ja ikävä kirja kuin etukäteen kuvittelin, vaikka tietysti loppua kohti tarina saa melko traagisia piirteitä. Teos kattaa melko pitkän ajan: tarina alkaa vuodesta 1835 ja pättyy vuoteen 1877. Henkilögalleria on laaja ja rikas – tarinaa seuratessa saa päänsä aikamoiseen pökerrystilaan ohi vilahtavien hahmojen nimien kanssa. Mielestäni ehkä keskeisimmäksi hahmoksi nousee kuitenkin Antoinette eli Tony Buddenrbrook, joka lähes ainoana hahmona on mukana aivan alusta aivan loppuun saakka tarinassa.

Buddenbrookit tarjoaa kuvauksen varakkaan saksalaisen porvariperheen elämästä, joka näyttäytyy melkeinpä hieman sadunhohtoisena 2000-luvun lapselle. Kaikki ne suuret perhepäivälliset, joiden ruokalajien määrästä ei ole tulla loppua. Ja se perhelääkäri, joka määrää jokaiseen vaivaan palasen kyyhkysenlihaa ja palasen ranskanleipää. Suuri ja upea talo, jossa riittää vilinää ja melskettä, paljon sukulaisia ja vieraita. Maailmankuva, jossa kaikkein tärkeintä on ajatella suvun kunniaa ja menestystä. Se tunne, että kuuluu sukuun, joka on koko kaupungin merkittävin suku, ja toisaalta se tunne, kun tuntuu, että suku  on liukumassa pois sille suodulta kunniapaikalta. En kadehdi en tällaista elämää, mutta sitä on vain äärimmäisen mielenkiintoista seurata romaanin muodossa!

Lempihahmoni tästä suuresta henkilöhahmogalleriasta oli Hanno Buddenbrook, jonka elämää seurataan romaanin loppupuoliskolla. Hän on yliherkkä ja tunteellinen sekä melko sairaalloinen pieni poika, josta isä Thomas yrittää kasvattaa raavaampaa miestä, kauppahuoneen jatkajaksi siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Hannon suurin intohimo on soittaminen. Hannon elävästi kuvaillut soittokohtaukset olivat mielestäni kirjan upeimpia ja tavallaan myös hauskimpia kohtauksia. Hannon antautuminen nimittäin soittamisensa lumoihin saa jo miltei huvittavia piirteitä:

Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisessä yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, pianissimo, e-mollisointu tremoloineen... Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä fortea dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis`n. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis`n sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen fortissimoon. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H-duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!... Ei vielä...ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi... Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen... Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta... nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäille, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, – viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, – vaipui takaisin H-duuriin, kohotti sävelen fortissimoon ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.

Pidin Buddenbrookeista, sen hitaasti kehitellystä tarinasta, verkalleen etenevästä kerronnasta ja  sen aistillisesta kielestä. Niin, ja tietysti se sontapompeli kruunasi aivan kaiken! (Uudessa käännöksessä tämä loistava sana on kuulemma sianpillu – ei, ei sanon minä!)

Thomas Mann

Buddenbrookit

(Buddenbrooks, 1901)

Suom. Siiri Siegberg

WSOY

606 s.

Sontapompelista ja siitä, kuinka oliosta tuli olento

Joskus on kiva viilata pilkkuja, vai mitä ystävät? Takertua yksittäisiin sanoihin ja vääntää ja pohtia niitä joka kulmasta. Lukemisen alla oleva Thomas Mannin Buddenbrookit innosti minut tekemään postauksen muutamasta silmääni pistävästä jutusta. Kunnollinen, hieman tähdellisempiin asioihin keskittyvä postaus Buddenbrookeista luvassa myöhemmin blogissani. Mutta nyt, rakkaat ystävät, viilatkaamme pilkkuja!

Yleensä pilkunviilaus on jonkinlaista kritisointia (jollaista olen itse aiemmin esimerkiksi harrastanut postauksessani "Oletkos kuullut pisimuurahaisista? Pilkunviilaajan näkemys Muumipapan ja meren suomennoksesta"). Tällä kertaa ajattelin keskittyä kuitenkin erään sanan suorastaan riemastuttavaan suomennokseen sekä etymologiseen pohdintaan olio- ja olento-sanojen suhteesta.

Ette kuulkaas arvaa, millaiseen hurmostilaan sana sontapompeli saattoi minut! Se on sana, joka kaatoi Tony Buddenbrookin avioliiton. Hirmuinen sana, joka oli lähtöisin Tonyn aviomiehen huulilta ja jota miehensä pettämisestä kiinni saanut Tony ei pitkiin aikoihin tohtinut toistaa, sillä niin hirmuinen se oli. Mutta viimein, tuo hirmuinen sana, josta on tehty jo aiemmin kova hälinä ja jonka kamaluutta Tony on alleviivannut, tulee ilmi yhtä aikaa sekä Tonyn läheisille että lukijalle:

Myöhemmin, jollakin ikuisesti selittämättömällä tavalla saivat perheen jäsenet tietää sen "sanan", sen hirmuisen sanan, jonka herra Permaneder oli antanut luiskahtaa suustaan tuona kohtalokkaana yönä. Miten se kuului? – "Mene helvettiin, sontapompeli!"

Näin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto.

Tämä kohta sai minut repeämään äänekkääseen nauruun, joka vaihtui kutkuttavaksi kikatukseksi, josta ei meinannut tulla loppua. Ihailen kääntäjän luovuutta sontapompelin suomennoksessa. Oletan, että luovuutta tässä on saanut käyttää, sillä saksaakin osaamattomana tiedän, että sontapompelille tuskin löytyy alkukielestä suoraa käännösvastinetta. En myöskään tiedä, mikä tuo sontapompeli on ollut alkukielessä, mutta se ei ole olennaista tässä pilkunviilaajan ylistysvirrestä koskien sanan loistavuutta. Sana nimittäin sopii mielestäni kuin pompeli sontaan tuossa kontekstissa! 

Sana on hyvin huvittavan kuuloinen, mikä korostaa kohdan satiirista hauskuutta. Suomennoksen osuvuutta korostaa se, että Tonyn ja hänen aviomiehensä suurimpana luonteen erona on ollut se, että edellinen on saanut hienostuneen kasvatuksen ja käyttää sanoja valikoiden ja hienosti, jälkimmäinen on puolestaan karkeakäytöksinen ja -sanainen, kasvanut täysin erilaisessa ympäristössä kuin Tony. Niinpä tähän sontapompeliin tiivistyy satiirisella tavalla koko herra Permanederin luonne ja kasvatus. Se on sana, jonka voisi olettaa livahtavan juuri hänen kaltaisensa ihmisen huulilta, mutta ei ikinä hänen vaimonsa kaltaisen huulilta. Siksi sana onkin niin suuri järkytyksen aihe Tonylle. Sanalla ja sen luomalla reaktiolla nauretaan paitsi herra Permanederin korostuneelle hienostumattomuudelle, myös Tonyn korostetulle hienostuneisuudelle.

Luulen, että aion ottaa sontapompelin käyttöön omaan sanavarastooni!

Mutta se sonnasta ja pompeleista, siirtykäämme nyt olioihin ja olentoihin. 

Joskus alkusyksystä lukiessani ääneen L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosia isälleni kiinnittyi huomioni sanaan olio sellaisessa kontekstissa, jossa olisi mielestäni ehdottomasti pitänyt olla sana olento. Muistan keskustelleeni asiasta isänikin kanssa, joka oli kanssani yhtä mieltä siitä, että siinä pitäisi lukea olento eikä olio. En nyt harmikseni pysty löytämään tuota kohtaa kirjasta. Sana viittasi ihmiseen (muistaakseni Annaan?), ei kuitenkaan halventavassa merkityksessä, vaan täysin kunnioittavassa. Oliosta minulle tulee mieleen pienet, vihreät ja limaiset ulkoavaruudesta saapuneet avaruusoliot tai jotkin muut kummajaiset. Jokin, jota on ehkä joko vaikea määritellä tai jokin, joka on vastenmielistä.(Toki sana on tuttu minulle filosofisena terminä, mutta se on täysin eri asia.) Olio ei mielestäni voi missään nimessä olla ihminen, paitsi ehkä todella halventavassa  (tai filosofisessa) merkityksessä.

Ajattelin, että olikohan tuo pieni suomennoskömmähdys, mutta nyt Buddenbrookeja lukiessani huomioni kiinnittyi täysin samankaltaiseen olio-sanan käyttöön:

Tuo rakastettava olio [lastenhoitajatar] luki heille Katerlieschenistä, joka lähti maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista ja Sammakkokuninkaasta – syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi suljetuin silmin (– –).

Lukemani, omasta hyllystäni löytynyt Buddenbrookit-painos on vanha Siiri Siegbergin  vuonna 1925 tekemä käännös. Oma Annan nuoruusvuoteni on Hilja Vesalan vuonna 1920 tekemän suomennoksen vuonna 1961 uudistettu ja tarkistettu laitos.  Molemmat ovat siis aika vanhoja suomennoksia, ja päädyin tämän perusteella tekemään etymologisen päätelmän, että olio-sanan merkityksen on täytynyt varmasti muuttua vuosien varrella.

Itse asiassa kuitenkin Kielitoimiston sanakirjan (2004) mukaan olio- ja olento-sanojen merkitykset ovat ainakin jossain määrin kuitenkin päällekkäin menevät:

olio³

1. olento, luontokappale, otus. Merkillinen olio. Elolliset oliot. Ihmeolio.

2. fil. olemassa oleva yhtenäinen kokonaisuus.

3. atk tietojen ja niitä käsittelevien toimintojen kokonaisuus

olento^1*J ihmisestä t. eläimestä vars. elollisena oliona; ihmis- t. eläinhahmoisesta kuvitteellisesta oliosta. Ihmiset ja muut elolliset olennot. Ei näkynytainoatakaan elävää olentoa. Nainen, tuo arvoituksellinen olento. Aaveet ja muut yliluonnolliset olennot. Satu-, henki-, avaruusolento.

Tämä ei kuitenkaan horjuttanut täysin tulkintaani siitä, että olio ei ole sopiva sana esille tuomiini kohtiin. On varmasti konteksteja, joissa molemmat sanat ovat käypiä sanoja, mutta tietysti niillä voi olla sävyeroja. Mutta mielestäni Vihervaaran Anna ei ole olio sen paremmin kuin Buddenbrookien lastenhoitajakaan!

Tästä pienestä esimerkistä huomaa, että  vanhojen klassikkoteosten yhä uudesti tehtävät uudistetut suomennokset eivät ole mikään turha juttu. Maailma muuttuu, kieli muuttuu ja niin on myös käännösten muututtava. Sen, joka lukee vanhoja käännöksiä, olisi hyvä pitää mielessään, että jos kohtaa jonkin omituisen sanaolion, ei välttämättä kannata heti suu vaahdossa syyttää kääntäjää taitamattomuudesta. Olio ei välttämättä ollut olio puolivuosisataa sitten.

Oletteko kohdannut "sontapompeleita" tai "olioita" lukemissanne kirjoissa? Entä mitä mieltä olette olio- vs. olento-sanojen herättämistä konnotaatioista?