torstai 26. toukokuuta 2022

Kirjailijaunelmista totta: Kustannussopimus!

Iloisia uutisia: olen allekirjoittanut ensimmäisen kustannussopimukseni! 

Kirjoitin huhtikuussa kirjailijaunelmista ja kakkukirjastani, jonka käsikirjoituksen lähetin etsimään onneaan kustantamoista 1.4. Sainkin jo noin kahdessa viikossa vastauksen ensimmäisestä kustantamosta. Avain tarjosi minulle kustannussopimusta!

Tovin mietittyäni päätin hyväksyä Avaimen tarjouksen. Viime viikolla pääsin allekirjoittamaan sopimuksen.

Jos kaikki menee hyvin ja kuten suunniteltu, kirjani kirjoista ja kakuista on tarkoitus ilmestyä ensi keväänä.

Kertauksena kirjani idea: Esittelen lukijalle henkilökohtaisella otteella ihanina pitämiäni kirjoja ja kehittelen näiden kaveriksi kakkureseptejä, jotka ammentavat inspiraationsa kirjojen maailmasta. Ohessa myös taustatietoa kirjoista ja kirjailijoista. Kokonaisuuden kruunaa ja koristaa herkulliset kuvat, joista välittyy sekä kakkujen että kirjallisuuden lumo.

En malttaisi odottaa, että saan kirjan käsiini ja näen, miltä se näyttää! Kauniilta ja ihanalta, siitä olen varma.

Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon työtä tehtävänä: kirjoitettava paljon tekstiä, kehitettävä ja laadittava monta uutta reseptiä, otettava kuvia... Onneksi kansalaisopiston opettajalla on erityispitkä kesäloma!

Olen ollut aika onnellinen ja häkeltynytkin siitä, että ensimmäinen käsikirjoitukseni, jonka lähetin kustantamoille, sai niin onnellisen kohtalon, että se hyväksyttiin ensimmäisessä kustantamossa, josta sain vastauksen. 

Joskus voi elämässä käydä hyvinkin - ja joskus ovat minunkin yllä loistavat tähdet juuri oikeassa asennossa.




torstai 12. toukokuuta 2022

Riemastuttavia linturunoja: Jukka Itkosen Tiira tiiraa tiiraa

Jukka Itkosen kirjoittama ja Camilla Pentin kuvittama lasten linturunokokoelma Tiira tiiraa tiiraa oli minulle ihastuttava kirjatuttavuus. Tämä kirja on suorastaan riemastuttava!

Ensimmäinen runo "Säkeiden siivin" toimii hyvänä johdatteluna kokoelman runojen maailmaan. Siinä todetaan: Niin se on täällä / ihmisen laita, / vaikka olisi yllä heliumpaita, // ihminen ei luonnostaan lennä.  Mutta ihmisellä on kuitenkin oma mahdollisuutensa päästä lentoon. Runo päättyy: pompin taikka hiivin // lentoon voin päästä / vain säkeiden siivin. Tämä kokoelma saa lukijan pukeutumaan linnun höyhenpukuun ja pääsemään lentoon säkeiden siivin, tarkastelemaan maailmaa lintuperspektiivistä.

Suurin osa runoista on hauskoja ja saivat hymyn nousemaan huulilleni. Välillä suorastaan purskahdin nauruun. Samalla runot ovat opettavaisia, kahdellakin tavalla. 

Useimmat runot kuvaavat jotakin tiettyä lintulajia, ja ne on myös nimetty lajien mukaan. Nämä runot yleensä opettavat jotakin lajien piirteistä, varsinkin lintujen ulkonäkö ja ääntely tulevat monissa runoissa esille. Esimerkiksi "Taivaanvuohi"-runossa kuvataan näin: "Vuohi lentää ylös / syöksyy / sieltä / alas / ja alkaa mäkättää: "Mäkä, mäkä, mäkä, mäkä / mäkä, mäkä mää!" (Juuri viikonloppuna kuulin taivaanvuohen lentävän ja se kyllä kuulosti juuri tältä!) "Talitiainen"-runossa tutun linnun ulkomuotoa kuvataan hauskoin kielikuvin: harmaa takki / sammalenvihreät liivit.

Tämän lisäksi joissakin runoissa on toinen taso, joka opettaa jotain yleistä elämästä ja arvoista. "Naakka"-runossa kuvattu mustan naakan ja valkean pulmusen kontrasti vie suorastaan filosofisiin sfääreihin. Kokoelman päättää osuvasti "Kuoro"-niminen runo, ja siinä kuvataan, kuinka eri tavalla eri linnut laulavat. Kaikki mahtuvat samaan kuoroon ja kaikilla on oma tehtävänsä. Saa myös näyttää juuri sellaiselta kuin näyttää.  Runon merkitys laajenee lintujen maailman ulkopuolelle. Siteeraan seitsensäkeistöisestä runosta neljättä ja viimeistä säkeistöä:

Kuoro, se on värikäs

siipiniekkasakki.

Kirkkaat värit sallitaan

ja kelpaa musta frakki.

( - - )

Niin ne linnut laulelee

taivaankannen alla.

Ja ikioma äänensä

on joka laulajalla.


Vaikka monet runot olivat humoristisia, oli yksi runo selvästi erilainen sävyltään. "Muistoruno linnunpojalle" on niin koskettava runo, että se avasi kyynelhanani aivan vuolaiksi. Tätä kirjoittaessanikin meinaa vielä tippa nousta linssiin, kun edes muistelen runoa! Runo on niin herkän kaunis ja koskettava kaikessa traagisuudessaan, että siitä tuli ehdoton lempirunoni kokoelmassa. Siinä kerrotaan linnunpojasta, joka tuulisena päivänä tipahtaa pesästään.

Ilta saapuu, se nukkuu nurmikolla,

nukkuu vain ja unen siivin lentää

kauas, kauas,

taivaan valokaareen,


eikä sieltä koskaan poistu.

Camilla Pentin kuvitus on veikeä ja sopii Itkosen humoristisiin runoihin. Piirrostyyli on lapsenomainen ja harkitun kömpelö, mutta kuvissa tulee selkeästi esille lintujen lajityypillinen ulkonäkö. Kuvissa on kirkkaat värit ja selkeä puuvärikynän piirrosjälki, joka tuo lähes nostalgisia muistumia koulujen kuvistunneilta.

Yleensä parhaimmat kirjat ovat sellaisia, että ne sytyttävät jotakin uutta sisälläni. Inspiroivat, saavat sanat kuhisemaan päässäni, herättävät jonkin uuden idean ja saavat ehkä jopa minut itseni tarttumaan kynään. Luomaan jotakin omaa sen pohjalta, mitä olen lukenut. Itkosen kokoelma sai minut sanailemaan oman linturunoni runovihkooni ja minulla oli hyvin hauska pieni oma runohetkeni!

Puukiipijällä on jokin aivan oma erityinen sopukka sydämessäni. Niitä näkee harvoin, mutta silloin kun näkee, niiden kiipeämistä on todella hauska seurata. Puukiipijät kiipeävät puunrunkoa pitkin alhaalta ylöspäin ja yrittävät etsiä kaarnanraoista hyönteisiä ruuakseen. Kun kiipijä on kipittänyt ylös asti, se lehahtaa alas seuraavan puun juurelle ja aloittaa saman urakan alhaalta ylös. Tätä puukiipijälle tyypillistä liikehtimistä yritin kuvata omassa runossani. Runo on vielä editoimaton, yhdessä salamannopeassa inspiraation hetkessä syntynyt - saa nähdä, tuleeko siitä myöhemmin vielä hiotumpi. 

Postauksen piristykseksi lopetan omaan runooni:


Pienen pieni puukiipijä

kipittää kaarnaa ylös,

on kiirettä!


On kiipijällä aina hoppu

ylöspäin,

mutta sitten lennähtää

alas näin!


Ei voi ylös edetä,

ellei välillä käy

maan kamaralla kylässä.


Muuten olisi pää pilvissä,

mutta puukiipijä,

se etsii hyönteisiä!

Jukka Itkonen

Tiira tiiraa tiiraa - Runoja linnuista

Kuv. Camilla Pentti

Lasten keskus (2016)

44 s.

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Äitienpäivän kunniaksi: Eero Huovisen Äitiä ikävä


On aika outoa, että minun ikäiselläni miehellä on ikävä äitiä.

Olen seitsemänkymmentäviisivuotias ja katson jo kohti viimeisiä aikoja. Luulisi, ettei taaksepäin kohdistuva kaiherrus enää vaivaisi. Luulisi, että tähän mennessä olisi oppinut olemaan omillaan. Luulisi, että pärjäisi jo ilman äitiä.

Outoa on, että ikävöin äitiä, joka kuoli yli kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Pian tulee sata vuotta äidin syntymästä. Vuodet eivät kuitenkaan sammuta janoa. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä. Pikemminkin on käynyt niin, että aukko sisimmässä on alkanut suurentua.

Outoa on, että en ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.

Mikä olisikaan parempaa lukemista äitienpäiväviikonloppuun kuin emerituspiispa Eero Huovisen muistelmateos Äitiä ikävä? Riipaisevan kaunis teos koskettaa kaikkia, joilla on tai on ollut äiti. Siis ihan jokaista meistä. 

Tämä teos sai silmäni kostumaan kyynelistä moneen kertaan,  sekä myötätunnosta Huovista ja hänen isäänsä kohtaan että omista henkilökohtaisista syistä: Minulla on vielä äiti, mutta kuinka kauan? Ja äitiä on ikävä välillä minullakin - avioliittoni vei minut kauas äidistäni. Milloin oma ikäväni kasvaa ikuiseksi ja pohjattomaksi? Äitiä ikävä saa ennakoimaan ja elämään sellaisia tunteita, jotka minulla on joskus vielä edessäpäin.

Eero Huovinen oli vasta yhdeksän vuotta, kun hänen äitinsä kuoli elokuussa 1954. Ikävöimään jäi isä ja kolme poikaa, joista Eero on vanhin. Avioliitto oli ollut hyvin onnellinen, ja vaimo jätti jälkeensä surusta mykän miehen, joka ei osannut puhua ja kertoa menetetystä äidistä pojille. Äidin muisto haaleni, mutta ikävä oli ja pysyi esikoispojan rinnassa. 

Kun isä kuoli 40 vuotta äitiä myöhemmin, löysi Eero jäämistöstä ison pinon kirjeitä äidiltä sekä muita dokumentteja, jotka alkoivat piirtää tarkempaa kuvaa muistojen äidistä, jonka reunat olivat unohduksesta suhraantuneet.

Kirjeet ja kuitit ensitreffeiltä veivät Eeron matkalle menneeseen, etsimään kadonnutta äitiä. Äiti alkoi saada muotoa, hahmoja ja värejä. Hän tuli eläväksi. Olennainen osa tutkimusmatkaa oli kirjoittaminen; kirjoittamisen Eero sanoo olleen itselleen aina tärkeä tapa jäsentää asioita. Matka konkretisoitu kirjaan Äitiä ikävä. Kirjan kirjoittaminen on ollut selvästi henkilökohtaisesti tärkeää Huoviselle, mutta hän osaa kirjoittaa tavalla, joka tekee hänen äitinsä tarinasta tarinan meille kaikille.

Äitiä ikävä on mielestäni hieno muistutus siitä, että kenen tahansa elämä voi olla kertomisen ja kirjan arvoinen, jos on vain kirjoittaja, joka osaa käsitellä elämää oikealla tavalla ja tuoda tarinan lähelle lukijaa. Ei Eeron äiti mikään suuri ja mahtava ihminen ollut, sellainen, joka olisi jättänyt jälkensä historiaan. Hän oli hammaslääkäri, vaimo ja äiti. Kirja kuitenkin välittää kuvan, että hän oli tärkeä ja rakastettu omassa piirissään, ja kirjan arvoiseksi hänet tekee se, että hänen perheensä menetti hänet liian varhain ja häntä jäi kaipaamaan poika, joka osaa kirjoittaa koskettavasti äidistään ja kaipauksestaan.

Ja kirjoittaa Eero Huovinen osaa. Nautin kovin hänen tyylistään. Kirja on elämänmakuinen, mutta kaiken takaa loistaa kaiho, joka saa kirjailijan kynän välillä kauniin runolliseksikin. Myös äidin oma ääni on vahvasti läsnä: Huovinen hyödyntää paljon sitaatteja äidin kirjoittamista kirjeistä ja muista dokumenteista. Ja kuinka lämmin kuva äitistä välittyykään! Hellittelynimiä riittää kolmelle pojalle. Sairaalasta äiti kirjoittaa: "Rakkaat äidin omunaiset! Mitäs teille oikein kuuluu?" Miten ihana sana tuo omunaiset!

Oli sattumaa, että luin kirjan juuri nyt, äitienpäiväviikonloppuna.  Teos on ollut lukulistallani pitkään, ja pitkään se oli lainattunakin, ennen kuin sen luin. Kirja oli jo myöhässä ja siitä oli varaus, ja koska kirja oli lainattu Keski-kirjastoista (joiden alueella en edes asu), päätin, että tänään äitienpäivänä on minun pakko palauttaa se, kun käymme naapurikunnassa. Luin kirjan pikavauhtia parissa päivässä. Vauhtia lukemiseen toi se, että Eero Huovinen on tulossa kuun lopussa vierailemaan kotikuntani Kangasniemen kirjastoon ja halusin ehtiä perehtyä hänen kirjaansa ennen kohtaamista.

Olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan juuri nyt!  Äitiä ikävä vei koskettavasti päivän tunnelmaan, varsinkin kun en ole saanut viettää äitienpäivää oman äidin kanssa sen jälkeen, kun menin naimisiin. Oma äidinikävä on läsnä aina äitienpäivänä.

Toivotan onnea kaikille äideille ja lohtua kaikille äitiään tai äitiyttä kaipaaville!


Eero Huovinen

Äitiä ikävä (2020)

WSOY

235 s.