lauantai 28. syyskuuta 2013

Edith Södergran: Landet som icke är


Jag längtar till landet som icke är, 
ty allting som är, är jag trött att begära. 
Månen berättar mig i silverne runor 

om landet som icke är. 

Landet, där all vår önskan blir underbart uppfylld, 

landet, där alla våra kedjor falla, 

landet, där vi svalka vår sargade panna 

i månens dagg.

Tämä pätkä on Södergranin runosta "Landet som icke är", joka on ollut oma ylivertainen lempirunoni vuosikausia. Osaan sen ulkoa alusta loppuun, ja joskus viihdytän itseäni laususkelemalla sitä itsekseni. (Hyvä keino muuten ruotsinopettajalle saada oppilaat hetkeksi aivan hiiren hiljaiseksi, kun lausuu kokonaisen runon ulkomuistista! Kokeiltu on!) 

Tutustuin siihen joskus toisena yliopistovuonnani, kun meidän piti yhdellä ruotsin suullisen ilmaisun kurssilla lausua ääneen jokin ruotsinkielinen runo. Tämä osui käteeni jostakin suuresta runo-opuksesta, jossa oli useiden kirjailijoiden runoja ja siinä elämäntilanteessa, jossa oli paljon kärsimystä ja surua, samaistuin voimakkaasti runon puhujaan. Kaipasin jonnekin pois, koska olin väsynyt anomaan parempaa. Runo osui ja upposi syvälle, ja vaikka elämäni on paljon valoisamaa nykyään, muistuttaa tämä runo minua aina siitä, että niin ei ole aina ollut. Onni ei ole itsestäänselvyys. Siksi runo on minulle edelleen hyvin rakas.

Tänään tulin aivan ex-tempore lukeneeksi koko sen Södergranin runokokoelman, jossa tämä runo on alun perin julkaistu ja joka on saanut nimensäkin tästä runosta. Landet som icke är -runokokoelma oli Edith Södergranin viimeisimmäksi jäänyt kokoelma, joka julkaistiin postuumisti 1925, noin kaksi vuotta keuhkotaudin näivettämän runoilijan kuoleman jälkeen.

Luin koko kokoelman yhdeltä istumalta, noin tunnissa Project Runeberg -sivustolta, jonka olemassaolosta olen aiemmin kyllä tiennyt, mutta jonka suunnattomia mahdollisuuksia en ole aiemmin juuri tullut hyödyntäneeksi. Sivustolta lötyy useiden, lähinnä ruotsinkielisten kirjailijoiden, mutta satunnaisesti myös muunmaalaisten teoksia ruotsiksi. Joitakin harvoja teoksia löytyy muilla kielillä. (Esim. Kalevala suomeksi!) Ja mikä parasta: kaikki ovat ilmaisesti saatavilla! Taidan viettää jatkossakin aika Project Runebergin parissa!

Lueskelin runoja ääneen, mikä on mielestäni juuri oikea tapa ainakin itselleni lähestyä runoutta ja lisäksi mitä ihanin tapa viettää lauantai-iltapäivää. Södergranin runokieli on voimakasta ja vaikuttavaa, jotenkin suorastaan fyysisesti virkistävää. Runoja lukiessa tunsin, kuinka suorastaan voima virtaa jäseniini ja on helpompi hengittää.


Minua on kerta toisensa jälkeen hämmästyttänyt se, kuinka sairauden vangitsema ja näännyttämä runoilija jaksaa kirjoittaa niin rohkeasti. Södergranin sanat huhkuvat voimaa. Vaikka juuri tässä viimeisessä kokoelmassa, ja erityisesti kokoelman loppua lähetessä väsyneet, riutuneet ja epätoivolta kaikuvat äänensävyt saavat enemmän valtaa. Jo siteerattu ja käsitelty runo "Landet som icke är" on kokoelman toiseksi viimeisin, ja siinä epätoivoiset, kuolemaa enteilevät sävyt ovat hyvin vahvoja. Runokokoelma loppuu hyvin pelottavan enteellisesti runoon nimeltä "Ankomst till Hades", jonka viimeinen säkeistö kuuluu näin:

Kransen som aldrig smyckat min panna 
lägger jag tyst till din fot. 
Du skall visa mig ett underbart land 
där palmerna höga stå, 
och där mellan pelarraderna 
längtans vågor gå

Runokokoelma on, kuten sanottu, ilmestynyt postuumisti ja sen on toimittanut Elmer Diktonius. Runot ovat sijoitettu kolmen otsakkeen alle: ensin on "Tidiga dikter", sen jälkeen "Dikter från 1919-1920 ja viimeiseksi "Sista dikter". Runojen valikoinnin ja sommittelun kokonaisuuteen nähden on ilmeisesti tehnyt siis Elmer Diktonius ja luultavasti tarkoituksella niin, että lopulta tulee runoilijan kuolema, saapuminen Haadeksen valtakuntaan.

Kiinnitin huomiota lukiessani paljon siihen, kuinka usein kaipaus-sana "längtan" tai kaivata-verbi "längta" esiintyy näissä Södergranin runoissa. (Esimerkiksi molemmissa tässä sireeraamissani runoissa!) Kaipuun täytteistä varmasti 17-vuotiaasta kuolemaansa saakka, 31-vuotiaaksi keuhkotautia sairastavan runoilijan elämä on ollut.

Edith Södergranin runous on lumoavaa ja hänen elämänkohtalonsa koskettava. Voisin sanoa häntä lempirunoilijakseni.


Keskenjäänyt: Alastalon salissa I

En ole aiemmin tainnutkaan postata keskenjääneistä kirjoista. Nyt kuitenkin ajattelin ihan huvin vuoksi, sillä veikkaan, että tällä kertaa keskenjääneeni on kirja, joka varmaan on aika monelta muultakin jäänyt kesken. Ja kenties se on kirja, johon monet eivät ole edes uskaltaneet tarttua sen vuoksi, että epäilevät tai suorastaan tietävät sen jäävän kesken. 

Siis Volter Kilven Alastalon salissa, josta minun oli tarkoituskin lukea vain kaksoisniteen ensimmäinen osa Suomen kirjallisuushistorian kurssin nimissä. No, tentti oli jo eilen ja jopa vain sen ensimmäisen osan lukeminen loppuun osoittautui ylivoimaiseksi haasteeksi. Onneksi siitä kirjasta ei kuitenkaan tullut kysymystä! 

Ja voin sentään rinta rottingilla sanoa, että yritetty on! Olen kirjanmerkkini mukaan kahlannut tätä Suomen kirjallisuushistorian pitkäpiimäisimmän klassikon maineessa olevaa teosta peräti sivulle 88 asti. (Tässä ensimmäisessa niteessä on yheensä 459 sivua, toisessa kenties suunnilleen yhtä monta?)

Vuonna 1933 ensi kertaa ilmestynyt Alastalon salissa on yhdenpäivänromaani, jossa on käytetty sitä kuuluisaa (ja lukukokemuksen miellyttävyyden kannalta hivenen pahamaineista) tajunnanvirtatekniikkaa. Kerronta on siis äärimmilleen hidastettua ja se merkittävin tapahtuu henkilöhahmojen tietoisuudessa, ei romaanissa kuvatuissa olosuhteissa.

Tajunnanvirtatekniikka on mielestäni jo aiempienkin lukukokemusten kannalta usein hyvin raskassoutuista luettavaa. Lukijan on oltava hyvin tarkkaavainen ja valpas, sillä päänsisäisten tapahtumien kuvailu kulkee monipolvisten ja vapaiden assosiaatioiden kautta asiasta toiseen, ja jos keskittyminen herpaantuu jossakin kohtaa, pian ei ollenkaan tiedä, missä mennään, mistä puhutaan jne. Tuntuu, että ainakin oma keskittymiskyvyn puute koitui tämän lukukokemuksen turmioksi.

Enpä voi väittää, ettei Alastalon salissa olisi sisältänyt joitakin mielenkiintoisia ja viehättäviäkin piirteitä. Kieli, siinä on jotain! Erityisen hurmaantunut olin esiluvun vanhahtavaan, pateettisen tunteelliseen kieleen, joka tyylillisesti poikkeaa paljon muun teoksen kielestä. Tässä pieni maistiainen siitä:

Kaikki, kaikki te kalpeat lepääjät olette kerta eläneet, seisahtuneet sydämenne ovat sykkineet, veren riemu on soittanut suonissannne, ohimojenne lakastuneet kulmat ovat kukoistaneet, on tyrehtyineissä rinnoissanne läikehtinyt elämän valtoin aallokko. On nuorilla otsillanne liehunut unelmien hurma, ovat nuoret huulenne juoneet ilmojen autuutta, ovat nuoret povenne paisuneet  elämän värjyisää rikkautta, on nuori jalkanne rientänyt elämän liitävään tanssiin!

Kolmannessa luvussa, joka on alaotsikoitu "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä" koin monia huvittuneisuuden hetkiä." Luku alkaa jo sivulta 40 ja päättyy sivulle 121, joten en ehtinyt sitä loppuun asti. Noin kahdekankymmentä sivua siis omistettu sille, kuinka herra  nimeltään Härkäniemi valitsee itselleen piippua hyllystä. Varsin harkitsevainen herra hän taitaa olla! Huvittavaa tässä luvussa oli mielestäni se, kuinka Härkäniemi piippua valitsessaan tekee erinäisiä rinnastuksia piippujen ja naisten välille. Nainen on vähän niin kuin piippu ja toisin päin, vaikka tiettyjä eroja näiden kahden eri kapineen välillä löytyy: 

En minä tytärtäni semmoiselle miehelle usko, joka ei polta tunnolla piippuansa! Semmoinen, joka on huolimaton piipullensa, on huolimaton vaimollensakin. Hyvä ja altis vaimo on astia, joka ansiosta ansaitsee herkän ja tuntevan huomion, tarvitsee vielä aremman huomion kuin uskollinen piippukaan, sillä vaimoihmisen luonto on monimutkaisempi kuin piipun, ja vaimoihmisen kärsivällisyys pienempi kuin piipun. En minä tytärtäni sinulle anna, minun tulee surku piipunkin puolesta suussasi, kuinkas sitte tyttäreni puolesta sinun käsissäsi! Niin puhuisin, ja niinhän asia onkin. En minä itsekään vielä tähän päivään asti ole rohjennut vaimoihmistä vastuulleni ottaa, vaikka, jos tosi on sanottava, piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!

En tiedä, onko romantiikan tajuni todella omituinen, mutta mielestäni tämä kuulosti niin herttaiselta! Härkäniemi! <3

Hihkaiskaapa kaikki, jotka olette päihittäneet Alastalon salissa! Olisi hauskaa kuulla kokemuksia sellaisilta, jotka todella ovat sen lukeneet!

Volter Kilpi
Alastalon salissa  I (1933)
Otava
459 s.

torstai 26. syyskuuta 2013

"Kuolemantapaus virkistää" - Sillanpään Hurskas kurjuus

Toivolan Jussi, Juha, Janne - kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpoika - oli vanha vastenmielisin näköinen äijänrahjus. Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseaa pistettä, joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan julhää, päinvastoin niiden ilme pikemminkin tavoitteli hymyä.
(---)
Puhdistustyötä toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä keväisenä yönä yhtäaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.

Ja viimeistä viedään! Yllä olevilla sanoilla lähtee käyntiin suomen ainoan Nobel-kirjailijan F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus -romaani, joka oli vihoviimeinen Suomen kirjallisuushistorian kurssiin lukemani kaunokirja. Kuten jo teoksen ensimmäisen sivun sanoista voi olettaa, on teos hyvin toivoton, lohduton ja synkkä tarina, täysin nimensä veroinen mitä teoksen sisältämän kurjuuden määrään tulee.  

Ja yllättävää: mainituista ominaisuuksista huolimatta minä, pilvilinnoissani viihtyvä ja epärealistiseen hyvyyteen uskova romanttinen haihattelija, pidin teoksesta! Vieläkin yllättävämpää, että näin jopa siitä huolimatta, että teokseen sisältyi paljon inhoamiani naturalismin sävyjä. Hurskas kurjuus on hieno, upea, tärkeä, koskettava ja sanomattoman traaginen teos. Viiltävä.

Ensimmäisellä sivulla tulee jo ilmi, kuinka tämä tarina päättyy: päähenkilön Juhan teloittamiseen. Niinpä suurta juonellista jännitettä tarinassa ei ole. Alkuluvun jälkeen palataan kauas Juhan lapsuuteen ja ryhdytään kronologisesti, tarinankerronnan keinoin seuraamaan Juhan elämänvaiheita lapsuusajoista elämän päätepisteeseen, jonka olosuhteet lukija jo hyvin tietää. Kansalaissodassa punaisten puolelle kuuluva syytön Juha teloitetaan epäiltynä herrasmiehen murhasta erään onnettoman tapahtumaketjun seurauksena. Koska kaikki on jo tiedossa, vaikkei aivan yksityiskohtia myöten, näyttäytyy Juhan elämän tarina kulkevan kuin vääjäämättömän deterministisenä loppuaan, epäoikeudenmukaista tuhoaan kohti.

Juha on tyypillinen suomalaisen kirjallisuuden antisankari. Ressukka tavallinen mies, jota ei missään kohdin kovin imartelevasti kuvata. Jonka elämä on arkista aherrusta vailla hohdon päivää. Hän tuo paljossa mieleen, eikä vain nimeltään, Juhani Ahon Juha-romaanin päähenkilön. Jännä sattuma, että molempien nimi tosiaan on Juha. (Vai onko se sattuma?) No, tämän jälkeen ei ainakaa tee mieli antaa omalle lapselleen nimeksi Juhaa.

Vaikka tosiaan tarinan puitteet, naturalistinen vivahde ja kurjuudessa rypeminen periaatteessa antaisi olettaa, että inhoaisin kirjaa, oli taika-aineena kuitenkin Sillanpään kerronta, jossa on jotakin uskomatonta magiaa, joka lumoaa minut. En osaa sanoa, mistä elementeistä Sillanpään kerronnan taikaliemi tarkalleen koostuu, mutta tiedän vain, että Sillanpää osaa kertoa!  Hänen kerrontatapansa on tavallaan hyvin perinteinen ja vähäeleinen, mutta siinä on jotakin uskomatonta voimaa.


Eräs mielenkiintoinen seikka, johon kiinnitin huomiotani tarinaa lukiessani oli, kuinka Sillanpää kuvaa avioliittoa ja rakkausasioita. Sillanpäällä on romantiikka näistä asioista kaukana! Usein Sillanpäästä puhuttaessa sanotaan, että hänen maailmankuva on biologinen (olihan hän biologi), ja tässä asisassa se tuli aika räikeällä tavalla esiin.

Kun Juha on jo aikamiehen ikään ehtinyt nuori mies, eikä hänellä ole edelleenkään lähes kaikkien ikätovereidensa tapaan kokemusta vaimoväen mysteereistä, jotka häntä näyttää kuitenkin kiehtovan ja vetävän puoleensa, hän ikään kuin biologian määräämänä päätyy erään Riina-nimisen piian punkkaan. Ja miksi juuri Riina? No, hän sattui olemaan saman talon palveluksessa kuin Juha itsekin ja oli siis helposti saatavilla. Ei mitään suuria tunteita tai romanttista rakkautta. Ja kun Juha alkaa säännöllisesti tehdä yöllisiä vierailuja Riinan luo ja tämä tulee "siunattuun tilaan", alkaa näyttää molemmin puolin asiaankuuluvana itsestäänselvyytenä, että mennään naimisiin. Se on eräänlainen pakollinen välttämättömyys. Avioliiton turvalliseen satamaan ei suinkaan saavuta onnesta hehkuen, vaan kuin raskaan ikeen päälleen saaneina.

Toinen asia, johon kiinnitin huomiota lukiessa, on kuoleman käsittely. Jo tämän bloggauksen otsikossa esiintyvä lausahdus "kuolemantapaus virkistää" jäi elämään lentävän lauseen tavoin mieleeni. Hurkas kurjuus -romaanissa tulee monia ruumiita: päähenkilön luonnottoman kuoleman lisäksi sattuu useita luonnollisempiakin kuolemia: Juhan vaimo, yksi hänen poikansa ja yksi tyttärensä kuolevat. Pojan kuolema ohitetaan suunnilleen olkia kohauttamalla, vaimon kuolema puolestaan herättää Juhassa jonkinlaista helpottuneisuuden tunnetta, jota minun oli vaikea ymmärtää. Piiaksi lähteneen vanhimman tyttären kuolema puolestaan järkyttää eniten Juhaa, se on ainoa perheen sisällä sattunut kuolemantapaus, joka herättää Juhan rinnassa kunnollista surua

Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin ja vuosikymmeniin - ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa hieman pyhäistä hohdetta.

(- - -)

Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että saa Riinan. 

Kuolema näyttäytyy luonnollisena jatkumona elämäntapahtumien virrassa, kaiken lopullisena päätepisteenä, johon ikään kuin kaikki sitä ennen on tähdännyt.

Vaikuttavin kuolemankuvaus oli tietenkin romaanin päätepiste, Juhan kuolema ja teloitus. Kirjan loppu on hyvin traaginen ja koskettava. Juhan kuolemassa ei ole samanlaista luonnollisuutta ja välinpitämättömän merkityksettömyyden leimaa kuin muissa kirjan kuolemantapauksissa. Se ei ole biologinen pakko, vaan luonnon poikkeama. Teloituksen kuvaus oli hyvin vaikuttava ja sisäisesti riistävä. Kuvittelin elävästi mielessäni, millaista olisi odottaa vankisellissä pian tapahtuvaa teloitusta, millaista olisi odottaa siinä kuopan reunalla omaa vuoroaan, millaista olisi nähdä toverien kaatuvan, tulla itse vuoroon viimeisenä ja lopulta, mitä olisi tuntea se? Hetki, kun luoti lävistää ihmiskehon?

Kirja aiheutti valtaisan tunnekouhun, kyynelten virran ja tunteen, että elämä on pohjattoman traagista. Juhan tarina on sinänsä fiktiivinen, mutta jotain samantapaista on käynyt lukemattomille muille vuoden 1918 sodassa ja monissa muissa sodissa myös.

Ruusuinen ja kaunis ei ole Sillanpään antama kuva elämästä. Pisteenä i:n päälle ja kirsikkana kakun pälle tarjoan lopuksi katkelman kohdasta, jossa Juha pääsee selville elämän salaisuudesta, olemassaolon ytimestä:

Juha luulee nyt selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niin kuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia  yhtämittaa juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee -



P.s. Huomenna vihdoin menen tenttimään Suomen kirjallisuushistorian kurssin, johon kuuluvia kirjoja ja etenemistäni niiden parissa ollaan aika aktiivisesti seurailut blogissani viime kuukausina.

Lähipäivinä varmaan tulossa blogiini jonkinlainen loppukooste ja yhteenveto kurssista.


F.E. Sillanpää
Hurskas kurjuus (1919)
Otava
176 s.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Leena Krohnin unenomainen Tainaron

Yöllä heräsin siihen, että keittokomerossa helisi ja soi. Tiedät kai, että Tainaron sijaitsee tuliperäisellä vyöhykkeellä. Tutkijat väittävät, että olemme jo siirtyneet ajanjaksoon, jonka kuluessa on odotettavissa suuri järistys, niin kohtalokas, että se saattaa merkitä koko kaupungin tuhoa. 

Entä sitten? Älä luule, että se vaikuttaa tainaronilaisten elämään. Yön vapina unohtuu, ja aamun häikäisyssä torilla, jonka läpi usein oikaisen, avoimissa hedelmäkoreissa hohtaa metinen auer ja kiveys askelten alla on ikuinen taas.

Ja illalla katson suunnatonta maailmanpyörää kukkulalla ukkospilveä vasten. Sen kehä, napa ja akselit on merkitty tuhansin valotähdin. Maailmanpyörä, onnenpyörä... Katseeni takertuu joskus sen kiertoon ja olen kuulevinani uneen asti rattaan ainaisen huminan, joka on itse Tainaronin ääni.

Suururakkani Suomen kirjallisuushistorian kurssin parissa jatkuu ja loppu häämöttää edessäni. Tulevana perjantaina olisi tarkoitus vihdoin mennä tenttiin ja siihen menssä on luettuna se, mikä on. (Huh & Jess!)

Krohnin Tainaron oli sanomattoman virkistävä ja raikas yllätys kurssin ohjelmassa. Tainaron on mitä eriskummallisin kirja, jonka mukaan hyppäsin ilman mitään ennakkotietoja kirjasta ja yllätyin positiivisesti. En osannut odottaa mitään ötökkäseikkalua, ja yllätys oli suuri, kun jo ensimmäisellä sivulla huomasin tarkastelevan maailmaa ötökän silmin. Ja mikä kiehtova perspektiivi se olikaan!

Kirja vie lukijansa mukanaan unenomaiseen ja aavistuksen sadunhohtoiseenkin maailmaan, Tainaronin kaupunkiin, jossa vallitsee outo, maaginen tunnelma. Se, mikä ja missä Tainaron oikeastaan on, jää monien olettamuksien ja arvailujen varaan, ja tämä outous ja arvoituksellisuus lisää kirjaan mystistä viehättävyyttä. Onko Tainaron jossakin aivan toisessa ulottuvuudessa, onko se kenties toisella planeetalla vai onko se vain "tavanomainen" ötököiden kaupunki maan pinnalla? Yhtä kaikki, se avautuu lukijan silmien eteen aivan toisenlaisena todellisuutena

Tainaronin kaupunki on täynnä monenmoista vilskettä, elämää ja kuhinaa. Se on jonkinlainen ötököiden valtakunta; siellä asustelee mitä erilaisimpia kuoriaisia, mehiläisiä, mittarimatoja ja muita ötököitä. Päähenkilönä on muukalainen, ötökkä myöskin, jonka tarkka laji ja myöskin nimi jäävät hämärän peittoon. Päähenkilö on ollut kaupungissa vain vasta vähän aikaa, ja kaikki on hänelle uutta ja outoa. Hän tarkastelee Tainaronia muukalaisen silmin ja lukijan on helppo samaistua tähän näkökulmaan. Lukija on muukalainen Tainaronin oudon maailman keskellä. 

Tainaron on kirjeromaani, ja teos koostuu kirjeistä, joita päähenkilö-ötökkä lähettää kotimaassaan olevalle ystävälleen, jonka kaikista vihjauksista voisi päätellä olevan hänen (entinen?) rakastettunsa. Kirjeissä hän kuvailee Tainaronia ja yrittää tehdä siitä selkoa ystävälleen. Mutta kirjeet eivät koskaan saa vastausta, ja lähettäjä ihmettelee, missä on vika. Eikö hän halua tai ehdi vastata vai eivätkö kirjeet koskaan saavu perille? Kuitenkaan kirjeiden kirjoittaja ei tästä lannistu, vaan jatkaa kirjeiden lähettämistä. 

Lukijalle (tai ainakin minulle) muodostuu kuva, että kirjeet eivät pääse perille. Että Tainaron on niin eristäytynyt ulkomaailmasta, että kerran sinne päästyään (tai jouduttuaan), on mahdotonta saada kontaktia ulkomaailmaan. Päähenkilö näyttätyi minulle kuin kaninkoloon hypänneelta Liisalta Ihmemaassa, joka on joutunut oudon maailman keskelle, josta ei ole omaehtoista paluuta eikä myös mitään kontaktia tavalliseen, tuttuun maailmaan.

Tainaron ei muodosta mitään suurta juonellista kaarta. Kirjeitä voisi luonnehtia tuokiokuviksi Tainaronin elämästä. Etusijalla on ilmiöiden kuvailu, ei juonen kehittely.

Kieli on väräjävän kaunista ja kuvailevaa. Se oli ehkä suurin syy siitä, miksi aivan ensi sanoista lähtien kuin henkeäni pidätellen luin kirjan loppuun asti. Kieli vie mennessään ja pitää otteessaan; kuin olisin tullut taikaiskun lyömäksi sitä lukiessani. Jännittävää kontrastia syntyy siitä, kuinka kaunis kieli yhdistyy ötököiden kuvauksiin, joita lukiessa ötökkäkammoiset voivat saada joskus pieniä tai perin suuriakin inhon väristyksiä.

Ja sitten syttyvät illan valot, syttyvät sadat heijastukset vesiin ja silmiin ja ikkunoihin. Tiedäthän, on olemassa niitäkin, jotka valaisevat lähitienoota omien elimiensä tai ruumiinjäsentensä hehkulla: tulikärpäset etelän puutarhoissa, kiiltomato korrella ja vesihaudoissa elävät olennot, jotka kantavat valaisimia hirviömäisillä otsillaan. Niitä kylmempi on mesisienen peittämän lahopuun himmerrys.

Mutta täällä Tainaronissakin on eräitä, joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät. Katson heitä ihaillen, kun he kiirehtivät kadulla ohitseni - aina nopeasti, melkeinpä tanssiaskelin. He ilmestyvät asunnoistaan vasta illansuussa enkä aavistakaan, mitä he tekevät sitä ennen koko pitkän päivän - ehkä nukkuvat vain.

Kirjan hohtoa lisäsi se, että olin aistivinani siitä rivien välistä Suuria Ajatuksia. Kirja tarjoaa pieniä filosifisia pähkinöitä lukijalleen. Aluksi mietin, onko kyse jostakin suuremman tason allegorisesta kertomuksesta, siis allegoriasta koko kertomuksen tasolla. (Kirjassa nimittäin haisee hyvin epäilyttävästi allegoria!)  Tulin siihen tulokseen, että tuskin, mutta pieniä allegorioita sieltä täältä kertomusta voi varmasti löytää. Vaikka tämä kirja kertoo pinta-tasolla ötököistä, on syvemmällä tasolla kyse kuitenkin ihmisestä ja ihmisluonteesta. Mistäpä muustakaan?

 Jäin hämmästelemään ja kummastelemaan monia kirjan toteamuksia ja kuvauksia, joiden takaa loistaa jokin suurempi tarkoitus. Tainaron ei päästä filosofisiin ajatuksiin tarttuvaa lukijaansa helpolla, mutta kutsuu lukijan pohtimaan. Saatat saada vastauksen tai sitten et.

Muualla:

Myös esim. Linnea ja Katja ovat tykänneet ja bloganneet Tainaronista!


Leena Krohn
Tainaron - postia toisesta kaupungista (1985)
Kustannusosakeyhtiö Teos
138 s.


torstai 19. syyskuuta 2013

Eino Leino: Helkavirsiä I

Eino Leinon Helkavirsiä I oli Suomen kirjallisuushistorian kurssin yksi pelätyimmistä koettelemuksista. Mutta nyt luettuani sen, en edes tohtisi sitä koettelemukseksi kutsua. Minut pelasti ensinnäkin teoksen lyhyys. (Enhän aluksi edes tajunnut, että kirjastosta lainaamassani painoksessa oli sekä Helkavirisä I että II samassa. joten ei tarvinnut koko kirjaa lukea!)

Toiseksi olivathan nämä sisällöllisestikin hienoja runoja monet, vaikka kaikille en suinkaan lämmennyt. (Joidenkin runojen kohdalla tämä johtui ainakin osittain siitä, etten aina oikein varsinaisesti tajunnut mitä runossa tapahtuu! - Kieli on nimittäin kovin kiemuiraista ja hankalaa!)

Leinon Helkavirsiä on kalevalanmittaan kirjoitettu runoteos, joka koostuu erilaista myyttisistä henkilöistä kertovista runoista. Runojen sankarit (tai antisankarit) eivät ole kuitenkaan kansanrunouteen kuuluvia tunnettuja hahmoja, vaan Leinon mielikuvituksen tuotetta, kirjailijan oma mytologia.  Runojen maailma mukailee kuitenkin kansanrunouden maailmaa siten, että henkilöhahmojen voisi luulla nousevan ikivanhasta kansanrunoperinteestä.

Runot eivät liity millään tavoin juonellisesti yhteen kuten esimerkiksi Kalevalassa, mutta yhdessä ne piirtävät laajan henkilögallerian, joiden taustalla oleva myyttinen maailma on yhtenäinen. Maailma, jossa kristinuskon elementit yhdistyvät miltei pakanallisella tavalla vanhoihin kansanuskomuksiin ja perinteisiin. Maailma, jossa haltijat, sinipiiat, monet muut henkiolennot sekä itse Herra Kiesus mahtuvat sulassa sovussa saman maailmankuvan sisälle.


Helkavirsiä I -teoksen viimeinen runo "Tumma" oli ainoa runo näistä, joka oli minulle entuudestaan jo hyvin tuttu. Opetusharjoittelussa jouduin läpikäymään tämän runon tulkintaa ja sen keinoja yhdessä 9-luokkalaisten kanssa. Osittain ehkä tästä perusteellisesta ja mieleenpainuneesta runon pilkkomisesta ja märehtimisestä johtuen, tämä runo tuntui rakkaimmalta ja koskettavimmalta. Ja itse asiassa tuo runo iski jo minuun silloin opetusharjoittelussa sen perusteella, että luin "Tummasta" oman elämäntarinani. Runo alkaa näilla sanoilla, jotka jo niin hyvin osaan ulkoa:

Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.

Tumma on säikky olento, joka kokee sopeutumisvaikeuksia elämäänsä ylivertaisen herkkyytensä ansiosta. Tumma koettaa toimittaa monia eri asioita, monia eri elannonhankintakeinoja, mutta mistään ei tule mitään. Hän näkee "kauhut kaikkialla". Ilmeisesti Tumma ei ole tätä elämää varten, joten hän lähtee "kuolon kuusikkohon, vainajien varvikkohon." Kuitenkin runo saa onnellisen lopun. Tumma ei jääkään Tuonelaan, vaan saatuaan neuvoa esi-isiltä, palaa hän muuttuneena miehenä takaisin elämään, opittuaan paremman tavan elää; hän omaksuu eräänlaisen stoalaista mielentyyneyttä muistuttavan elämänasenteen:

Poika Tuonelta palasi, 
tuli miesnä hiljaisena,
istui tuttuhun tupahan;
kohenti  takassa tulta,
talon töitä toimitteli,
hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen selillä,
meni merelle, metsähänkin,
vei verkon, asetti ansan,
niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin.

Mitä ovat ne nykyajan Tummat? Tuskin niitä, jotka näkevät pahoja haltijoita ja sinipiikoja saloilla, maasta kohoavia maahisia tai kankahalla hirnuvia hiisiä kuten Leinon Tumma. Sen sijaan he ovat kenties arkajalkaisia Annoja, jotka näkevät seinälle itse maalaamansa pirut, joita kukaan muu ei näe. Annoja, jotka loihtivat mielikuvituksensa uumenista mitä erikoisempia kauhukuvia, joita kukaan muu ei tule ajatelleeksikaan. Monet Leinon luomista henkilöhahmoista ovatkin yleisiä ihmistyyppejä, joista kenties jokainen voi löytää omansa. 

Mikä on sinun helkavirtesi?


Eino Leino
Helkavirsiä, ensimmäinen sarja (1903)
Teoksessa: Helkavirsiä
Otava
104 / 206 s.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Haaste: Kesän 2013 muistot

Cultturelle ja Mari A antoivat minulle saman haasteen: listata menneeseen kesään liittyvää 10 hyvää ja 10 huonoa asiaa.

Kiitos haastajille mukavasta haasteesta!

Aloitetaanpa positiiviesta päästä. Siispä tässä:

Kesässäni oli hyvää:

1. Itse kesä! Auringonpaiste, vihreä ruoho, kukkiva luonto, lämpö, kesän tuoksu, kesän tunnelma ja se kaikki! <3

2. Kaikki ihanat kesäiset juhlat, joita tänä kesänä oli oman mittapuuni mukaan aika monia! 


3. Kaikki ihanat ystävät, hetket heidän kanssaan ja tunne siitä, että minulla on ympärilläni paljon rakastavia ihmisiä.

4. Kirjat! Tämä oli ensimmäinen kesä kirjablogin kanssa ja blogin pitäminen on kasvattanut huomattavasti intoani ja ahkeruuttani lukemisen suhteen. Luin tänä kesänä enemmän kuin minään aikaisempana kesänä.

Ihanaa kirjojen kesässä oli erityisesti hetket, jotka vietin jossakin ulkona mukavassa paikassa kirjan ja mahdollisesti hyvien eväiden kera. Lukuhetkiä aurigon alla tulen kaipaamaan talven saapuessa!


5. Blogistanian kesälukumaraton II, ensimmäinen lukumaratonini (tai ensimmäinen mikä tahansa -maratonini) oli yksi yksittäisistä kesän huippukokemuksista. 24 tuntia aikaa keskittyä pelkästään kirjoihin ja lukemiseen (ja herkutteluun) - ah ihanuutta! <3


6. Hankin kesällä älypuhelimen. Pienten alkuhankaluuksien jälkeen opin suuresti arvostamaan älypuhelimen ihmeitä!

7. Mansikan maku! <3 (jota näin mansikanmyyjänä saa maistaa kiitettävän usein)



 8. Kaikki herkut ja herkutteluhetket! Jäätelöt, kakut yms. ihanuudet nostavat kesätunnelmani kattoon!


9. Olen tänä kesänä reissaillut enemmän kuin pitkään aikaan, vaikkakin vain kotimaassa. Reissailu on oiva keino irrottautua arjen rutiineista ja pitää hauskaa, etenkin kun on hyvää seuraa :)

10. Tunne siitä, että olen voinut nauttia kesästä ja ottaa kaiken ilon irti kesälomasta, odottamatta lainkaan malttamattomana opintojen alkamista.


Kesässäni oli ikävää

1. Tietokoneen kovalevy hajosi heinäkuussa ja sen mukana meni kaikki koneelleni tallennetut tiedot ja tiedostot, joita ei kuulemma enää saa ronkittua ulos. Eniten jään itkemään kaikkia menetettyjä valokuviani noin parin vuoden ajalta! (Syy, miksi kuvien kaivelu tämän bloggauksen tekemiseen oli hyvin haastavaa)

2. Blogini on reistaillut, minkä vuoksi bloggaaminen oli äärimmäisen vaivalloista yhdessä vaihessa. Ne vaikeudet ovat kuitenkin nyt takanapäin, kiitos selaimen vaihdon!

3. Yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystäväni muutti heinäkuun alkupuolella Amerikkaan, koska menee (itse asiassa juuri tänään!) naimisiin arizonalaisen miehen kanssa. Ikävä ja haikeus on suuri, ja lentokentällä ei meinannut tulla kyynelistä loppua! Onneksi sain viettää paljon aikaa ystäväni kanssa tänä kesänä ennen kuin hän lähti merten taakse <3




4. Olin alkukesästä aika pitkään flunssassa, mikä vähän häiritsi elämää (Ja olen taas!)

5. Tämä kesä hulahti ohi aivan liian nopeasti. Tule pian takaisin, kesä rakas!

Nyt loppui mielikuvitus. En keksi enempää. Minulla oli hyvä kesä, toivottavasti oli teilläkin!


Jaan haateen eteenpäin seuraaville blogeille:


Tarttukaa haasteeseen tai jättäkää väliin!

maanantai 9. syyskuuta 2013

Maria Jotuni: Rakkautta

Maria Jotunin Rakkautta-novellikokoelma hoitui sujuvasti ja kepeästi yksi päivä mansikanmyyynnin ohella, ja olen näin ollen taas yhtä kirjaa lähempänä tavoitettani Suomen kirjallisuushistorian kurssin suhteen.

Novellikokoelma yllätti minut. Ja lähinnä positiivisesti. 

Mielikuvani teoksesta oli jotakin hyvin modernia, "liian modernia" makuuni. Mutta maailma, jonka kohtasin heti ensimmäisellä sivulla, veikin minut jonnekin hyvin kauas, mikä pisti selkeimmin heti silmään kielen tasolla. Novellien kieli on hyvin vanhahtavaa ja antaa mielestäni tarinoille kauniin nostalgisen hohteen, mistä pidin.

Toisaalta väärät ennakko-oletukseni kirjan suhteen johtuivat myös aika pitkälti siitä, että teos on julkaistu jo vuonna 1907, mutta minä olin epätietoisten mielikuvien täyttämässä mielessäni sijoittanut teoksen jonnekin hyvin paljon myöhemmäksi, suunilleen 40-luvulle. En tiedä, mistä tällainen mielikuva on saanut alkunsa!

Rakkautta-novellikokoelman tarinat sijoittuvat kaikki saman aiheen ympärille: rakkauden. Novellit kertovat hyvin erilaisia tarinoita eri elämäntilanteissa olevista ihmisistä ja heidän suhteistaan. 

Mutta jotakin yhteistä näillä kaikilla tarinoilla on aiheensa lisäksi: kokoelma piirtää kuvan rakkaudesta joksikin epätodelliseksi saduksi, jota ei oikeasti ole olemassa. Tai jos on, niin se on jotakin, joka aina kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Rakkaus ei voi kestää. Aina tulee jokin väliin. Esimerkiksi tosielämän realiteetit, jotka voivat estää naimasta sen, jota rakastaa, ja pakottaa järkisyistä naimaan sen, jota ei voi rakastaa. Rahan puute, joka ei anna lupaa mennä naimisiin. Tai... syitä on monia.

Ehkä jotenkin koskettavin novelli oli mielestäni "Lovisa Öhman" -niminen novelli, joka kertoi menneisyyteensä vangiksi jääneestä ikäneidosta, joka yksin ja yksinäisenä omassa talossaan haikailee nuoruudenrakkautensa perään, jota ei koskaan voinut saada. Kauan on kulunut, mutta yhä vain on Ernst Lovisan mielessä, vaikka mies on ollut vuosikymmenet onnellisesti naimisissa toisen naisen kanssa. Tässä novellissa kaikuu katkeran koskettavalla tavalla menetetyt mahdollisuuudet ja nuoruuden menetys. Onni, joka kulki ohi ja jota ei enää kiinni saa. 

Oli lauantai ilta niinkuin silloinkin. Kuinka kauan siitä olikaan? Niin, yli kolmekymmentä vuotta.

Neiti Lovisa Öhman pienessä vinnikamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vaan, että äiti ja isä silloin vielä elivät ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vaan, että silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksuivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei hänellä ollut ainoatakaan kukkaa ja päivä oli pilvinen ja raskas.

(Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kuten tässäkin novellissa myös muissa kokoelman novelleissa, oli toinen toistaan hurmaavampia vanhanaikaisia nimiä: matami Röhelin, Augusta Aurell, Akseli, Amanda, Josefiina, Eriika (huom. kahdella i:llä!), Aliina, , Herman jne...)

Novellien sanoma on pessimistinen. Se sai pohtimaan, onko se todella näin vaikeaa? Näin mahdotonta saavuttaa? Mutta ei. Jotuni ei onnistunut lopultakaan pyyhkimään romanttisesta sielustani uskoa ikuiseen rakkauteen ja sen mahdollisuuteen.

Mutta mitä sitten tarkoittaa edes tuo suuri ja ylevä sana rakkaus? Siihen Jotunin novellikokoelman niminovelli "Rakkautta" antaa tällaisen vastauksen:

- No niin, minä sanoin minä sitte vielä tälle sen, että miehen pitää olla selväpäinen ja ymmärtää sitä maailmanjärjestystä, jonka alle on alistettu, niin että esimerkiksi kun nainen, jonka on ottanut itseänsä varten ikäänkuin, ei vaadi vuotuista palkkaa oloistaan, niin se työ, jonka nainen pesään tekee, on niinkuin vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta - niin sitä voi sanoa vaikka rakkaudeksi. Ymmärtääkö hän sen, kysyin minä.
- Ymmärtää, täydellisesti ymmärtää, sanoi hän. Mutta että hän antaa myös vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rahoja pantaisi, ja sitäkin sopii sanoa rakkaudeksi.
- Juu, sopii kyllä, sanoin mina. Ja sillä se oli tehty. Huomenna mentiin ja ostettiin sormukset.

Mielenkiintoinen määritelmä, vai mitä?

Maria Jotuni
Rakkautta (1907)
Weilin & Göös
175 s.



sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Eeva-Liisa Manner: Tämä matka

Ota nämä koteloidut sanat ja pane ne talteen
Niissä on puu ja perho ja lisko ja korento
ja etana ja kotilo ja kierreportaat
ja käärme sillä sekin on välttämätöntä

Niissä on joutsenlisko ja joutsenen venytetty kaula ja laulu
ja sademetsä ja käpylinnun suomu ja huuto.
Niissä on pakeneva kavio ja loukatun hevosen muisti,
ja muisti siitä miten ihmiset, ansat on kierrettävä.
Niissä on hidas luminen kuolema ja nopeat hieroglyfit
ja sirot varvaskirjoitukset laskeutuneessa suolassa,
ja näkinkenkäin levyt ja kierteet jotka soivat
ja kontrapunktin salaisuus, jonka keksivät nummuliitit
- oi miten ne soivatkaan -


Näillä sanoilla alkaa Eeva-Liisa Mannerin modernistinen Tämä matka -runoelma. Tämä on katkelma nimettömäksi jäävästä runosta, joka toimii mielestäni eräänlaisena johdantona itse teokseen. Siinä kutsutaan lukija matkalle sanojen maailmaan ja ottamaan vaarin sanoista.

Tämä matka on hämmentävä ja kaunis runokokoelma.

Kieli on yksinkertaisesti kaunista, täyteenladattu kielikuvia, joiden tiheys tekee runoista mielestäni vaikeaselkoisia. Jos totta puhutaan, tuntui, etten tajunnut monista runoista juuri hölkäsenpöläystä, mutta jotenkin se ei haitannut. Siis lukukokemuksen kannalta. Nautin vain sanojen voimasta ja juuri niiden hämmentävyydestä. Toisaalta joskus mietin, että onko kaikista runoista edes mielekästä etsiä merkitystä perinteisessä mielessä. Tuntuu, että osassa runoja korostuu kielen materiaalisuus, ei niinkään vahvasti sanojen merkitys.

Runokokoelman runoja leimaa mielestäni tietynlainen kevyt raskasmielisyys. Surumielinen vivahde, pettymys elämään ja ihmisyyteen. Mutta se tekeekin omalla tavallaan runoista juuri kauniita. Mitään kovin hilpeitä ja iloisia runot siis eivät ole, ja ajoittain koin runot miltei hieman liiankin raskauttavina.

Runokokoelman viimeisin, hyvin pitkän pitkäksi venyvä (reilu 20 sivua) "Lapsuuden hämärästä" -runo oli jossakin kohdassa aivan tuskallisen ahdistava, sillä jouduin kohtaamaan sen kautta myös omat lapsuuden traumani ja puhkesin kyyneliin. "Lapsuuden hämärästä" oli jo kuitenkin sen pituuden vuoksi mielenkiintoinen runo, joka  eeppisellä tavalla kertoi kokonaisen elämäntarinan.

Tämä matka kuului Suomen kirjallisuushistorian kurssini ohjelmistoon.


Eeva-Liisa Manner
Tämä matka, 1956
Tammi
98 s.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Vihervaaran Annaa isän seurassa, osa I

L.M. Montgomery
Annan nuoruusvuodet
(Anne of Green Gables, 1908)
Hilja Vesalan uudistettu ja tarkistettu suomennos 1961
Wsoy 282 s.

Minä vietin tänä iltana ihanan isä-tytär-hetken ja ryhdyin lukemaan isälleni ääneen lempikirjaani, rakkaasta kaimastani Vihervaaran Annasta kertovaa L.M. Montgomeryn iki-ihanaa tyttökirjaklassikkoa nimeltään Annan nuoruusvuodet, joka on Anna-sarjan ensimmäinen osa.


Keväällä omenapuun alla tanssiessani tunsin palan Vihervaaran Annaa sisälläni


Isäni on etenkin nuorempana ollut suuri kirjallisuuden rakastaja ja lukenut pinoittain monia maineikkaita kirjallisuuden klassikoita. Nykyään hän lukee hyvin vähän kaunokirjallisuutta. Isälläni on mielestäni nykyään vähän vaikeuksia rentoutua ja joskus elämänilo hieman hukassa mielekkäiden ajanvietetapojen puuttuessa. Olen ehdottanut vaivaan lääkkeeksi kaunokirjallisuuden runsasta nauttimista, ja joskus tänä kesänä onnistuinkin "pakottamaan" hänet lukemaan yhden muumikirjan, josta hän kyllä piti. Pidemmän aikaa olen yrittänyt painostaa häntä myös lukemaan Annan nuoruusvuosia, ja perustellut asiaa paitsi sen mieltä ylentävillä vaikutuksilla, myös sillä, että oppiakseen tuntemaan minut, hänen on luettava tämä kirja. Sillä koen, että Anna-kirjat, erityisesti Annan nuoruusvuodet kertovat paljon minusta. Se on sieluni kuvastin.

Koska isäni ei tähän suosittelemaani kirjaan ole tarttunut, tartuin minä tänään siihen itse (ja ties kuinka monetta kertaa!) ja istutin (tai tarkemmin sanottuna makuutin) isäni sohvalle ja istuin itse viereen. Luimme kirjan kaksi ensimmäistä lukua "Rouva Rachel Lynde hämmästyy" ja "Matthew Cuthbert hämmästyy".

Rouva Rachel Lynden asunto oli juuri siinä, missä Avonlean maantie painui pieneen leppien ja fuksiapensaiden reunustamaan notkoon. Notkon läpi juoksi puro, jonka lähteet olivat syvällä metsässä vanhan Cuthbertin talon takana. Alkumatkasta, virratessaan tuon metsän läpi, sen sanottiin olevan hyvin oikullinen ja  vallaton pikku puro, jossa oli tummia, salaperäisiä suvantoja ja porisevia putouksia. Mutta Lynden notkoon päästyään se oli jo rauhallinen ja hyvätapainen pikku vesi, sillä ei edes puro voinut kulkea rouva Rachel Lynden ohi kiinnittämättä asianmukaista huomiota säädyllisyyteen ja hyviin tapoihin.

Näin alkaa kirjan ensimmäinen luku ja siis koko Annan nuoruusvuodet. Ensimmäinen luku on hyvä esimerkki Montgomeryn kynän purevasta satiirista, joka tunnusomaista Montgomerylle ja myös Anna-kirjoille. Luvussa esitellään kirjan keskushenkilöiden naapuri rouva Lynde, joka on tyypillinen vanhanajan kyläpoliisi ja tekopyhä hurskastelija, kuten kirjan alun oivallinen metaforinen purokuvauskin osoittaa. Luvussa Rachel Lynden mielenkiinto ja uteliaisuus ärsytetään huippuunsa, kun naapurin Matthew Cuthbert ajaa tietä ohi kieseillään pukeutuneena parhaimpiin vaatteisiinsa, vaikka rouva Lynde kuuli edellisenä päivänä hänen kertoneen, että hän aikoo seuraavana päivänä istuttaa turnipseja. Mihin on Matthew matkalla noin hienona, kun hänen pitäisi olla turnipsejaan istuttamassa? Tästä selvää ottaakseen on rouva Lynden suunnattava naapuriin ja kysyttävä asiaa Matthewin siskolta Marillalta. Hän saa tietää hämmästyttävän ja kerrassaan järkyttävän seikan: nämä kaksi naimatonta vanhaa sisarusta ovat ottamassa orpokodista itselleen kasvattipojan, jota Matthew on nyt kieseillään noutamassa juna-asemalta! Mitä kaksi naimatonta vanhaa sisarusta muka tietäisivät lastenkasvatuksesta!

Toisessa luvussa nimeltään "Matthew Cuthbert hämmästyy" joutuu puolestaan Matthew ällikällä lyödyksi, kun ei löydäkään asemalta poikaa, vaan pienen ja omituisen, kirkassilmäisen orpotytön, tarinamme sankarittaren Anna Shirleyn matkalaukkunsa kera, jossa on "koko hänen maallinen omaisuutensa"! Tyttö on kerrassaan erikoinen pakkaus, ja Matthew ei henno eikä uskalla kertoa hänelle asiaa, joka järkyttäisi elämänsä suurinta ja onnellisinta käännettään eli kodin löytämistä innolla odottavaa tyttöä sydänjuuriaan myöten: että hän on väärä henkilö Matthewille ja Marillalle, koska ei ole poika. Luvussa kuvaillaan yksityiskohtaisesti Matthewin ja Annan hevoskyytiä asemalta määränpäähän, Vihervaaraan. Anna höpöttää taukoamatta ja joutuu ympäröivän kauneuden lumoamaksi, Matthew vastailee välissä lyhytsanaisesti tytön lukemattomiin kysymyksiin. Annan jatkuvan höpötyksen tuloksena lukija tutustuu Annan luonteen erityislaatuisuuksiin ja tulee luultavasti vakuutetuksi siitä, että Anna on romaanihenkilönä mitä mielenkiintoisin tapaus ja mitä ihastuttavin hömppä.

Nämä kaksi lukua riittivät vakuuttamaan isäni siitä, että Annan nuoruusvuodet on mitä oivallisin tyttökirja, hienosti ja mestarillisesti rakennettu romaani, joka tarjoaa nuorille tytöille sellaisia ihanteita ja samaistumisenkohteita, joita he kaipaavat. Hän sanoi ymmärtävänsä oikein hyvin, miksi tämä kirja on tyttökirjallisuuden klassikko. Ja vaikka hän suhtautui ennen lukemisen aloittamista hyvin skeptisesti kirjaan juuri siksi, että se on "sellaista tyttöjen hömppää", nautti isäni kirjasta. Häneen iski kirjan pureva huumori ja Annan hauska, mielikuvitusrikas, eloisa ja tunnevoittoinen luonne. Hän suorastaan hämmästeli Annan erikoislaatuista luonnetta, hänen eläytymiskykyään ja mielikuvituksellista herkkyyttään. Ja totesipa lukemisen päätyttyä, että ymmärtää nyt paremmin minun sielunelämääni! Vau!

Isäni teki myös monia teräviä huomioita kirjasta. Hän esimerkiksi päätteli aivan aluksi, että yllä lainaamassani katkelmassa kuvattu oikullinen ja vallaton puro kuvastaa päähenkilöä Annaa. Tämän hän päätteli näppärästi jo siinä vaiheessa, kun päähenkilöä ei oltu esitelty, mutta hän päätteli siitä, että minä samaistun Annaan voimakkaasti, että Annan on oltava hyvin omapäinen kirjasankari :P Minusta isäni tulkinta purosta on mielenkiintoinen ja uskottava, vaikka en itse ole sitä aiemmin huomannut. Purohan tosiaan lähtee oikukkaana ja vallattomana Vihervaaran, eli Annan tulevan kotitalon takaa. Näin kirjan pähenkilö tulee esitellyksi aivan kirjan alussa pienenä vihjauksena, vaikka kunnolla lukija tapaa hänet vasta toisessa luvussa.

Minusta oli aivan ihanaa lukea lempikirjaani isälleni ääneen, ja olin positiivisesti yllättynyt vastaanotosta! Suunnittelenpa sellaista, että aion lukea isälleni koko teoksen ääneen pienissä pätkissä ja raportoida lukuprojektin edistymisestä täällä blogissani silloin tällöin tuoden mukaan isässäni heränneitä ajatuksia. 

Saa nähdä, kuinka pitkälle intoa riittää meissä molemmissa, mutta tämä on minusta äärettöman mielenkiintoista!

Tällainen tekstin hidas käsittely sopiikin erinomaisesti ajankohtaan, sillä ensi viikolla aloitan uudelleen kirjallisuuden proseminaarin, joka viime keväänä jäi kesken ja jossa minulla olisi tarkoitus kirjoittaa työ juuri tästä kirjasta.

Jään odottamaan seuraavaa lukuhetkeämme!


Omenankukat vievät ajatukseni aina Vihervaaran ikimuistoisiin maisemiin!


P.s.Olen blogannut kirjasta kaksi kertaa aiemminkin:

1.Englanninkielisen luettuani perinteiseen kirja-arviotyyliin: Anne of Green Gables
2. Suomenkielisen luettuani kirjoitin 10 syytä rakastaa Vihervaaran Annaa

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Valitsemassa kaikkien aikojen parasta kirjaa: ehdokkaani


Tänä syksynä kirjablogit ovat  valitsemassa kaikkien aikojen parasta kirjaa yhteistyössä Kirjakantti-tapahtuman kanssa. Tästä löytyy lisää tietoa Amman lukuhetki -blogissa, jossa saa myös itse käydä ehdottamassa omia suosikkejaan.

Tämä on siitä mukava kilpailu, että ehdolle saa asettaa niin monta kirjaa kuin haluaa! Ei siis tarvinnut kauheasti kärsiä päättämättömyyden sietämäntöntä vaikeutta.

Ajattelin, että olisi mukava julkaista myös täällä omassa blogissani sama ehdokaslistani, jonka jätin Amman lukuhetkiinkin. Ja vieläpä pienten selitysten sekä arviolinkkien kera.

Alla siis omat ehdokkaani ja linkit kirja-arvioihin, jos olen sattunut bloggaamaan kyseisestä kirjasta omassa blogissani. Numerointi ei vastaa arvojärjestystä, mutta listan kaksi ylintä ovat nykyisin suurimpia lempikirjojani, vaikka en näitä kahta pysty keskinäiseen paremmuusjärjestykseen laittamaan.

1. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet / Anne of Green Gables

Paitsi oikea helmi tyttökirjojen genressä, myös kirja, johon minulla on voimakas henkilökohtainen tunneside. Tarina, jonka sankarittareen samaistun voimakkaammin kuin yhdenkään toisen kirjan henkilöön.

2. Charlotte Brontë: Kotiopettajan romaani

Ikimuistoinen rakkaustarina, jossa on jotakin sanomattoman kiehtovaa ja kaunista ja joka esittää samalla kokonaisen rakkauden filosofian, joka ainakansa kontekstissa on ihailtavan radikaali.

3.  Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina

Surumielinen, uskomattoman koskettava ja traagisen kaunis tarina, joka joskus vuosia, vuosia sitten teki syvän vaikutuksen. (Haaveissa olisi uusintalukemisen paikka.)

4. Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Ranskan vallankumouksen pyörteistä kertova historiallinen romaani, joka kosketti syvältä.

5. Charles Dickens: Saiturin joulu / Joululaulu

Mitä parhain hyvän joulumielen sytyttäjä, jonka lukemisen jälkeen ei tee mieli kuin hymyillä ja olla hyvä ihminen kaikille. Dickensin satiirinen huumori hiottu huppuunsa, ja kirja on paitsi erinomaisen viihdyttävää, mutta myös ajatuksia herättävää luettavaa.


6. William Makepeace Thakeray: Turhuuden turuilla

Erinomainen satiirinen suurromaani.

7. Tove Jansson: Pappan och havet / Muumipappa ja meri

Muumeista se syvällisin ja vakavamielisin, joka kiehtoo juuri loputtomilla kysymyksillään ja analyysinaiheillaan.

8. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumeista hauskin ja hulvattomin, jota lukiessa ei nauru ehdi hyytyä kertaakaan.

9. F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Traagisen kaunis suomalainen klassikko, joka jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen jo 9-luokalla, kun tein tästä kirjailijasta ja kirjasta esitelmän. Se oli pitkään lempikirjani.

10. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Satu, joka iski syvälle jo nuorena ja iskee nykyäänkin vähintään yhtä syvälle, ettei syvemmällekin. Kaunis tarina koskettavasta veljesrakkaudesta, joka ei voi jättää sydäntä kylmäksi.

11. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Tarvisiko tämän romaanin päätymistä listalle edes yrittää selittää? Tämä romaani vie mukanaan paitsi erinomaisen romanttisen jännittävillä ihmissuhdekuvioillaan sekä Austenin vertaansa vailla olevan kynän huippuunsa hiotuilla satiirin piikeillä.



Kaksi Annaa kuin kaksi marjaa




Tätä listaa laatiessani hämmästyin itsekin siitä, kuinka suuri osa omista suosikeistani kuuluu 1800-luvulle, nimittäin 6 näistä 11:stä kirjasta on kirjoitettu 1800-luvulla. Olen toki ennenkin tiedostanut, että 1800-luvun kirjallisuus on sydäntäni lähellä (kerronhan sen blogiproofilissanikin), mutta en tajunnutkaan, että näin paljon! Loput viisi kirjaa on kirjoitettu 1900-luvulla, ja nekin aika kauan aikaa sitten. Taidan olla pahasti jämähtänyt menneisiin vuosisatoihin ja -kymmeniin, noihin ihaniin nostalgisiin aikoihin!

Kolmelta kirjailijalta Dickensiltä, Brontëlta ja Tove Janssonilta on listalle päätynyt peräti kaksi kirjaa, ja kun tarkemmin ajattelee, niin tämä kolmen kopla eittämättä varmasti kuuluu rakkaimpiin kirjailijoihini. Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut -arvion yhteydessä julistinkin Dickensin viralliseksi lempikirjailijakseni.

Jännityksellä jään odottamaan, kuinka Paras kirja -kilpailussa käy ja pääseekö joku omalta listaltani viiden parhaimman joukkoon!

(Minulla on omat arveluni siitä, mikä näistä luultavasti ainakin tulee sinne pääsemään, mutta enpäs sano!)

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Elokuun luetut ja syksyn havinaa


Niin se vain on, että kesä on virallisesti oman käsitykseni mukaan ohi ja syksy kolkuttaa ovella! Tulevalla viikolla odottaa paluu yliopiston penkille, ja vaikka elokuun alussa valitin syysahdistusta ja luentosalikammoa, niin kumma kyllä, nyt olen jälleen intoa täynnä! Ja hyvä näin, sillä suoritan paluuni luentosaleihin ylihuomenna, tiistaina 3.9.

Vaikka myönnän, että jossakin takaraivon perukoilla yhä huutaa pieni ja pelokas ääni "apua, ei takaisin yliopistoon, ainakaan proseminaariin!" Mutta lippuni on joka tapauksessa huomattavasti korkeammalla kuin elokuun alussa.

Elokussa bloggasin yhteensä kymmenestä kirjasta, joista kaksi itseasiassa kuului heinäkuussa pidettyyn Blogistanian kesälukumaratoniin. Siispä elokuussa luettuja ja blogattuja kirjoja on yhteensä kahdeksan.

Heinäkuun maratooniin kuuluvat kirjat:

1. John Irving: Oman elämänsä sankari
2. Astrid Lindgren: Peppi pitkätossun tarina

Elokuussa luetut ja blogatut kirjat:

1. Ivan Turgenev: Tarpettoman ihmisen päiväkirja: ei mikään järistyttävä lukuelämys, muttei mikään kovin surkeakaan.

2. Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo: Ihana, ihana lapsuuteni suosikki!

3. Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut: Hieno, jännittävä ja mukaansatempaava romaani, joka sai minut siihen lopputulokseen, jota olen aiemminkin vakavasti harkinnut, että Charles Dickens taitaa olla virallinen lempikirjailijani.

4. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani: Uskomattoman, uskomattoman hieno kirja, joka jokaisella lukukerralla on kohonnut silmissäni entistä suurempaan arvoon. Sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo ja tälla kolmannella lukukerralla tulin siihen tulokseen, että kirja on Annan nuoruusvuosien / Anne of Green Gables -teoksen ohella lempikirjani.

5. Jane Austen: Viisasteleva sydän: Jane Austen on aina Jane Austenia, viihdyttävää avioliittodraamaa, mutta tämä teos ei kuitenkaan viihdyttävyyttä syvemmin vakuuttanut.

6. Pentti Haanpää: Noitaympyrä: Tylsä, mikä tylsä, mutta onpahan nyt taas yksi tylsyys vähemmän jäljellä Suomen kirjallisuushistorian kurssin lukuohjelmasta.

7. Veijo Meri: Manillaköysi: Kuuluu samaan tylsyyksien täyteiseen kurssiin kuin edellinen kirja, mutta ei tylsyydessään ulottunut aivan yhtä suuriin lukemiin edellisen kanssa. Löysin siitä jopa jotakin mielenkiintoista ja pohdintoja herättävää.

8. Astrid Lindgren: Mio, min Mio: Hieno ja kaunis, runollinen ja myyttinen satu, joka viihdytti ja kosketti. Oli mukavaa lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi!



Olen oikein tyytyväinen elokuun kirjasaldoon sekä määrältään että sisällöltään. Upeimmat kokemukset koin Nicholas Nicklebyn elämän ja seikkailujen sekä Kotiopettajattaren romaanin parissa.


Elokuussa tuli täyteen myös eräänlainen merkkipaalu blogini historiassa, sillä Viisasteleva sydän -bloggaukseni oli blogihistoriani sadas bloggaus. Sen kunniaksi kirjoitin pienen "juhlapostauksen", katsauksen menneisiin postauksiin, jossa erinäisten listauksien avulla tutustuttiin blogini arkistoihin ja bloggaamiini kirjoihin.

Bloggaamista tällä hetkellä odottaa Eeva-Liisa Manneri runokokoelma tämä matka, ja syyskuun lukemiset ovat lähteneet tänään käyntiin Alastalon salilla. Niistä lisää blogissani jossakin vaiheessa!




Mukavaa syksynalkua kaikille! 

Älkää vaipuko syysapatiaan, vaan nauttikaa syksyn tuomista uusista haasteista, ja jos meinaa alkaa ahdistaa lisääntyvä pimeys tai jokin muu syksyn mörkö, niin tarttukaa johonkin oikein hyvää kirjaan, vetäkää peitto korviin ja nauttikaa olostanne! :)