En ole aiemmin tainnutkaan postata keskenjääneistä kirjoista. Nyt kuitenkin ajattelin ihan huvin vuoksi, sillä veikkaan, että tällä kertaa keskenjääneeni on kirja, joka varmaan on aika monelta muultakin jäänyt kesken. Ja kenties se on kirja, johon monet eivät ole edes uskaltaneet tarttua sen vuoksi, että epäilevät tai suorastaan tietävät sen jäävän kesken.
Siis Volter Kilven Alastalon salissa, josta minun oli tarkoituskin lukea vain kaksoisniteen ensimmäinen osa Suomen kirjallisuushistorian kurssin nimissä. No, tentti oli jo eilen ja jopa vain sen ensimmäisen osan lukeminen loppuun osoittautui ylivoimaiseksi haasteeksi. Onneksi siitä kirjasta ei kuitenkaan tullut kysymystä!
Ja voin sentään rinta rottingilla sanoa, että yritetty on! Olen kirjanmerkkini mukaan kahlannut tätä Suomen kirjallisuushistorian pitkäpiimäisimmän klassikon maineessa olevaa teosta peräti sivulle 88 asti. (Tässä ensimmäisessa niteessä on yheensä 459 sivua, toisessa kenties suunnilleen yhtä monta?)
Vuonna 1933 ensi kertaa ilmestynyt Alastalon salissa on yhdenpäivänromaani, jossa on käytetty sitä kuuluisaa (ja lukukokemuksen miellyttävyyden kannalta hivenen pahamaineista) tajunnanvirtatekniikkaa. Kerronta on siis äärimmilleen hidastettua ja se merkittävin tapahtuu henkilöhahmojen tietoisuudessa, ei romaanissa kuvatuissa olosuhteissa.
Tajunnanvirtatekniikka on mielestäni jo aiempienkin lukukokemusten kannalta usein hyvin raskassoutuista luettavaa. Lukijan on oltava hyvin tarkkaavainen ja valpas, sillä päänsisäisten tapahtumien kuvailu kulkee monipolvisten ja vapaiden assosiaatioiden kautta asiasta toiseen, ja jos keskittyminen herpaantuu jossakin kohtaa, pian ei ollenkaan tiedä, missä mennään, mistä puhutaan jne. Tuntuu, että ainakin oma keskittymiskyvyn puute koitui tämän lukukokemuksen turmioksi.
Enpä voi väittää, ettei Alastalon salissa olisi sisältänyt joitakin mielenkiintoisia ja viehättäviäkin piirteitä. Kieli, siinä on jotain! Erityisen hurmaantunut olin esiluvun vanhahtavaan, pateettisen tunteelliseen kieleen, joka tyylillisesti poikkeaa paljon muun teoksen kielestä. Tässä pieni maistiainen siitä:
Kaikki, kaikki te kalpeat lepääjät olette kerta eläneet, seisahtuneet sydämenne ovat sykkineet, veren riemu on soittanut suonissannne, ohimojenne lakastuneet kulmat ovat kukoistaneet, on tyrehtyineissä rinnoissanne läikehtinyt elämän valtoin aallokko. On nuorilla otsillanne liehunut unelmien hurma, ovat nuoret huulenne juoneet ilmojen autuutta, ovat nuoret povenne paisuneet elämän värjyisää rikkautta, on nuori jalkanne rientänyt elämän liitävään tanssiin!
Kolmannessa luvussa, joka on alaotsikoitu "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä" koin monia huvittuneisuuden hetkiä." Luku alkaa jo sivulta 40 ja päättyy sivulle 121, joten en ehtinyt sitä loppuun asti. Noin kahdekankymmentä sivua siis omistettu sille, kuinka herra nimeltään Härkäniemi valitsee itselleen piippua hyllystä. Varsin harkitsevainen herra hän taitaa olla! Huvittavaa tässä luvussa oli mielestäni se, kuinka Härkäniemi piippua valitsessaan tekee erinäisiä rinnastuksia piippujen ja naisten välille. Nainen on vähän niin kuin piippu ja toisin päin, vaikka tiettyjä eroja näiden kahden eri kapineen välillä löytyy:
En minä tytärtäni semmoiselle miehelle usko, joka ei polta tunnolla piippuansa! Semmoinen, joka on huolimaton piipullensa, on huolimaton vaimollensakin. Hyvä ja altis vaimo on astia, joka ansiosta ansaitsee herkän ja tuntevan huomion, tarvitsee vielä aremman huomion kuin uskollinen piippukaan, sillä vaimoihmisen luonto on monimutkaisempi kuin piipun, ja vaimoihmisen kärsivällisyys pienempi kuin piipun. En minä tytärtäni sinulle anna, minun tulee surku piipunkin puolesta suussasi, kuinkas sitte tyttäreni puolesta sinun käsissäsi! Niin puhuisin, ja niinhän asia onkin. En minä itsekään vielä tähän päivään asti ole rohjennut vaimoihmistä vastuulleni ottaa, vaikka, jos tosi on sanottava, piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!
En tiedä, onko romantiikan tajuni todella omituinen, mutta mielestäni tämä kuulosti niin herttaiselta! Härkäniemi! <3
Hihkaiskaapa kaikki, jotka olette päihittäneet Alastalon salissa! Olisi hauskaa kuulla kokemuksia sellaisilta, jotka todella ovat sen lukeneet!
Volter Kilpi
Alastalon salissa I (1933)
Otava
459 s.
Minä olen lukenut tuon ykkösosan kokonaan, juurikin kielen ansiosta taisi onnistua. Jos tuota lukisi tavoitteena vain päästä loppuun, niin olisi varmaan melkoista tahkoamista. Itse luin sitä kuin lukisin runoja, pala kerrallaan ja kiirehtimättä. Onneksi minun ei tarvinnut kahlata tuota kirjallisuuskurssilla :P
VastaaPoistaEn ymmärrä yhtään sitä että Alastaloa verrataan Joycen Odysseukseen, vaikka tajunnanvirtaa molemmat ovatkin, niin Alastalossa lauseissa on useimmiten jotain järkeä, ja se "yhteen sekuntiin kymmenen sivua" johtuu pääasiassa siitä että fokalisointivuorossa oleva henkilö pohtii jotain abstraktia tai muistelee jotain. Odysseuksessa taas on listoja, tai kuvataan maisemia sillä tavalla hahmottomasti polottamalla yhteenliittymättömiä sanoja yhteen putkeen, lauseita ei välttämättä voi ymmärtää ollenkaan, tai ihan konkreettisesti kerrotaan paskalla käymisestä jokainen vaihe erikseen. Odysseus on siis puhtaampaa tajunnanvirtaa mutta Alastalo on teoksena luettavampi ja minusta myös arvokkaampi.
Kiitos Elina erinomaisesta kommentistasi!
PoistaKiitos myös lukutapavinkistäsi! Luulen, että jos joskus vielä yritän uudestaan tämän kirjan kanssa, niin voisi kokeilla juuri tuollaista kiiretöntä pala kerrallaan -taktiikkaa. Tenttikiire saattaa koitua monen lukukokemuksen turmioksi...
Mielenkiintoista tuo vertailusi Joycen Odysseuksen kanssa. En ole sitä ikinä lukenut, mutta haluaisin joskus edes osan lukea siitä teoksesta. Mietin muuten tätä Alastaloa lukiessani, että kuinka uskottavaa tai realistista on tuollainen "yhteen sekuntiin kymmenen sivua" -tajunnanvirta, sillä tuntuu, että siinä kerrontaa hidastetaan niin, ettei oikea ihminen pysty ajattelemaan niin paljon eri ajatuksia niin lyhyessa ajassa. Mutta en tiedä, onko tajunnanvirran tarkoitus ollakaan uskottavaa, vai onko se vain kirjallista kikkailua.