He olivat kävelleet perätysten polkua pitkin ja vielä aukiossakin pysyttäytyi jälkimmäinen edellä astuneen jäljessä. Kummallakin oli haalarikankaiset housut ja samasta kankaasta tehty messinkinappinen takki. Molemmilla oli päässään musta muodoton hattu ja molemmat olivat heilauttaneet olalleen tiukan huopakäärön. Ensimmäisenä tullut mies oli pieni ja ketterä, tummanaamainen; hänen silmänsä pälyilivät kaiken aikaa ja hänen piirteensä olivat kulmikkaat, lujatekoiset. Kaikki hänessä oli selvää ja varmaa: pienet vahvat kädet, hoikat käsivarret, kaita ja luiseva nenä. Hänen jäljessään asteli hänen vastakohtansa, mahtava miehenköriläs, jonka kasvot olivat muodottomat, silmät isot ja haikeat, hartiat leveät ja luisut, ja hän käveli raskaasti, laahasi jalkojaan hiukan siihen tapaan kuin karhu käpäliään. Kädet eivät heilahdelleet tahdissa, vaan retkottivat kupeilla velttoina ja tarmottomina.
Ensin tullut mies seisahtui aukion laitaan ja jäljessä tuleva oli vähällä kumota hänet alleen. Sitten ensimmäinen otti hatun päästään ja pyyhki sen hikinauhaa etusormellaan ja roiskautti hien maahan. Hänen jättimäinen kumppaninsa pudotti huopansa olaltaan ja heittäytyi mahalleen ja joi vihreän suvannon pinnasta, joi pitkin ryystäyksin ja pärskähteli veteen kuin hevonen.
Näin esitellään lukijalle ensi kertaa John Steinbeckin klassikkoromaanin Hiiriä ja ihmisiä kaksi päähenkilöä, ja kuvaukseen tiivistyykin hyvin niin päähenkilöiden luonteenlaatu kuin heidän keskinäinen suhteensakin. Amerikkalaisen nobelkirjailijan John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on teos, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Se sopi hyvin tämän kesän klassikkohaasteeseeni, sillä tarvitsin tällä kertaa jonkin ohuen ja nopealukuisen kirjan, koska kiireissäni unohdin koko haasteen ja hyppäsin mukaan aivan viime metreillä. Niinpä reilu satasivuinen pienoisromaani taittui kätevästi yhden päivän lomassa - sen ainoan päivän, jona minulla oli aikaa lukea klassikkohaastekirjaa.
Tänään taas on se päivä, kun kirjabloggaajat jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan bloggaavat kirjallisista klassikoista klassikkohaasteen nimissä. Viidettä kertaa toteutettavassa haasteessa ideana on lukea klassikko, jota ei häpeäkseen ole vielä aiemmin lukenut, ja blogata siitä. Klassikkohaasteen tarkemmat säännöt löytyvät tämänkertaista haastetta isännöivästä Tekstiluola-blogista täältä. Linkit klassikkopostauksiin lisätään tähän koostepostaukseen.
Olen nähnyt joskus nuoruudessani Hiiriä ja ihmisiä -romaanista tehdyn elokuvan , ja muistan sen olleen kovin vaikuttava. Elokuvan vavahduttavaa loppukohtausta olen jonkun kerran näyttänyt oppilailleni myös lukion äikän vitoskurssilla, jossa käydään läpi maailmankirjallisuuden klassikkoja. Odotin siis melko suuria myös itse kirjalta, mutta itse asiassa jostain syystä jouduin vähän pettymään. Hiiriä ja ihmisiä on niitä harvoja tarinoita, jotka ovat iskeneet minuun paljon paremmin valkokankaan kuin kirjan sivujen kautta.
Teos kertoo kahdesta miehestä, Georgesta ja Lenniestä, jotka saapuvat eräälle maatilalle työmiehiksi. Miehet ovat ikään kuin ystävykset, mutta heidän suhteensa on vähintäänkin erikoinen. Lennie on yksinkertainen, järjenjuoksultaan lapsen tasolla oleva mies. George on ottanut hänet ikään kuin huollettavakseen Lennien tädin kuoltua. Suhde ei ole kovin tasavertainen, ja voi olla, että miehet sitoo yhteen enemmän kohtalon sanelema pakko kuin aito sydämen ystävyys. Lenniellä on pakkomielle kaiken pehmoisen kosketteluun ja silittelyyn - erityisesti hän tykkää hiiristä. Lennie on kuitenkin hyvin voimakas mies, mutta ei ymmärrä omaa voimaansa. Siksi hän silittää helposti rakastamansa hiiret ja muutkin pikku elukat hengiltä. George ja Lennie haaveilevat, että jonakin päivänä he voisivat ostaa tienaamillaan rahoillaan yhteisen maatilan - jossa olisi tietysti oikein pehmoisia kaneja Lennietä varten. Omalla tilallaan he voisivat olla vapaita ja onnellisia. Eletään 30-luvun suurta lamaa, ja tuo unelma vaikuttaa välillä olevan kovin kaukana. Lennie ja George joutuivat pakenemaan entisestä työpaikastaan erään selkkauksen takia, ja uudella maatilalla näyttää sattuvan myös jotakin, joka siirtää ystävysten suuren unelman entistä kauemmas.
Hiiriä ja ihmisiä kertoo hyvin traagisen ja surullisen tarinan. Kirjan kerronta on luonteeltaan kuitenkin sen verran vähäeleistä ja jotenkin latteaa ja kuivaa, ettei se onnistunut pusertamaan minusta mitään suurta kyynelten virtaa. Ennemminkin sai aikaan vain painostavan harmaan tunnelman. Muistan elokuvan olleen huomattavasti enemmän tunteisiin käyvä. Vaikka kirjan tarina on vaikuttava ja puhutteleva, minut se jätti jokseenkin kylmäksi. Synkkäsävyinen teos herätti kuitenkin pohtimisen arvosia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta ja moraalista - ei siis kuitenkaan ihan turha teos.
Vaikka teos ei lukukokemuksena ollut kovin huikea, olen tyytyväinen siihen, että luin kuin luinkin vihdoin tämän klassikon ja lisäsin siten hippusen verran klassikkosivistystäni. Nytpä osaan sitten ehkä vähän paremmin arvostella Hiiristä ja ihmisistä kirjoitettuja kirjallisuusesseitä tai ohjata teoksen lukeneita opiskelijoita esseen näkökulman valinnassa, sillä ainakin nykyisessä työpaikassani tämä teos kuuluu vitoskurssin klassikkolistaan ja aina joku tai muutama valitsee sen luettavakseen ja kirjallisuusesseensä aiheeksi.
