Uudesta Lastensairaalasta, Tove Janssonin ihanuudesta ja Kuvanveistäjän tyttärestä

Luin hiljattain kirjoituksen Veden alta avaruuteen – Uusi Lastensairaala sukeltaa syvälle Tove Janssonin filosofiaan . Siinä esiteltiin Helsinkiin rakenteilla olevan uuden Lastensairaalan sisustusta, jossa tulee näkymään vahvasti Toven Janssonin filosofia ja muumikirjojen teemat. Inspiroiduin valtavasti kirjoituksesta ja sen ihanista, sydämeeni käyvistä kuvista. Tekstissä minut pysäytti erityisesti tämä kohta:

Arkkitehti Anita Kiiveri valittiin projektiin mukaan muumiasiantuntijana, jolle Janssonin filosofia ja tarinat ovat jo entuudestaan tuttuja ja merkityksellisiä. ”Toven tarinoissa tärkeänä osana esiintyvät luonto, saaristo ja meri ovat myös itselleni tärkeitä, joten tuntui luontevalta tuoda nämä mukaan suunnitelmiimme osana kokonaisuutta”, Kiiveri kertoo. ”Emme toivo seinille niinkään muumihahmoja, vaan kokonaisvaltaista tarinankerrontaa ja teemoja, joiden avulla sairaalan tiloista saadaan miellyttävät eri ikäisille vaikeasti sairaille lapsille”, Kiiveri jatkaa.

Tämä mahtava analyysi Janssonin tarinoista toi elävänä pitkästä aikaa taas mieleeni sen, miten ihana ja terapeuttinen maailma Tove Janssonin tarinoissa on. Se muistutti, kuinka merkityksellisiä lukuhetkiä Janssonin teokset ovat minullekin tarjonneet.  Itsellenikin Janssonin tarinoista nousee heti mieleen vahvasti luonto, saaristo ja meri - ja se, kuinka niissä osataan vangita sanoihin elämän pienet merkityksettömyydet, jotka sanoihin vangittuina nousevatkin esiin kauniina ja merkityksellisinä. Varsinkin muumikirjoissa on tunnelmaa - sellaista tunnelmaa, joka tekee lukijan onnelliseksi. Ainakin minut. Se onni ei rajoitu myöskään pelkkään lukuhetkeen, vaan saa silmäni avautumaan kaikelle kauniille ja pienille merkityksellisille asioille omassa elämässäni ja ympärilläni. Muumit saavat tarkastelemaan elämää uudessa valossa.

Lyhyesti sanottuna kirjoitus herätti minussa aivan suunnattoman ja äkillisen Janssonin nälän. (Lisäksi se herätti voimakkaan ja irrationaalisen halun olla pieni ja sairas lapsi, jotta voisi päästä noin ihanaan sairaalaan parantumaan! Olen myös varma, että noin ihanassa miljöössä paraneminen sujuisi huomattavasti paremmin kuin missään muualla!) Tätä Janssonin nälkääni lähdin tyydyttämään hetimiten etsimällä kirjahyllystäni jotakin ihanaa Janssonia luettavaksi. Meinasin ottaa käteeni jonkin muumin, mutta koska ne on jo kaikki luettu, päätinkin käydä ennen lukemattoman Kuvanveistäjän tyttären kimppuun.

Kirjan tunnelman ja kirjoitustyyli tempaisivat minut vahvasti mukaansa. Kuvanveistäjän tytär on ihanasti kirjoitettu. Lapsipäähenkilön näkökulmasta minäkertojan avulla kirjoitettu teos vangitsee kauniilla tavalla lapsen kokemusmaailman. Kertoo niistä pienistä ja ihmeellisistä, lapselle merkityksellisistä asioista. Se piirtää kiehtovan kuvan maailmasta lapsen silmin, maailmasta, jossa tosi ja mielikuvitus sekoittuvat.

Hyökkäsin suuressa Janssonin nälässäni niin oikopäätä lukemaan teosta, että vasta luettuani sen loppuun kurkkasin takakanteen. Se olisi kannattanut tehdä jo aiemmin, sillä vasta silloin tajusin, että teos on kirjailijan muistelmateos. Tämän jälkeen googlailin teoksesta tietoa netistä, ja sain tietää, että teos on koostuu novelleista tai tarinoista. Hups. Minä nimittäin jostain syystä olin kuvitellut Kuvanveistäjän tyttären olevan fiktiivinen romaani (lie mistä moinen harhakäsitys eksynyt päähäni), ja tällä oletuksella luin teosta. Oletuksen paljastuminen vääräksi asetti kuitenkin lukukokemuksen uuteen valoon. Mietin nimittäin lukiessani, että teos vaikutti kumman katkelmalliselta. En löytänyt siitä myöskään mitään kokonaisvaltaista teemaa. En oikein ymmärtänyt, mihin kirja loppujen lopuksi tähtää. Mutta silti nautin sanoista, Janssonin kirjoitustyylistä ja kirjan luomista vaikutelmista ja hetkistä.

Teoksen mieltäminen kirjailijan muistelmateokseksi avasi lukukokemusta aika paljon. Ymmärsin, että tarinoihin on vangittu hetkiä ja muistoja lapsuudesta - mitään suurta yhtenäistä teemaa ei kirjasta kaiketi edes ole tarkoituskaan löytää. Toisaalta täysin todellinen Kuvanveistäjän tytär ei kuitenkaan liene, vaan siinä sekoittuu tosi ja mielikuvitus. Teos on hyvin mielikuvituksekkaasti ja kaunokirjallisesti kirjoitettu. Erikoista muistelmiksi siitä tekee sen, että teosta ei ole kirjoitettu lapsuuttaan muistelevan aikuisen äänellä, vaan kirjailija on luonut siihen minäkertojan, jonka ääni ja näkökulma jäljittelee pienen lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että teos on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava. Lapsipäähenkilön mielessä tosi ja mielikuvitus sekoittuvat niin iloisesti, että loogisesti ajattelevan aikuisen lukijan on vaikea ymmärtää monia kohtia ilman harrasta filosofista pohdintaa. Ja hartaan pohdinnankin jälkeen moni asia on lukijalle pelkkää kysymysmerkkiä. Toisaalta tämä on mielestäni yksi teoksen viehätyksistä: se jättää lukijan kauniin hämmennyksen valtaan pohtimaan tuhansia merkityksiä.

Teoksen takakannessa kuvataan Kuvanveistäjän tytärtä mielestäni osuvasti: Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.

Tähän täytyy todeta, että kirjan luettuani taisin todella ymmärtää muumipeikkojen alkuperän.

Tämä on teos, jonka haluan joskus lukea vielä uudestaan. Hitaammin ja pohtivammin ja jääden miettimään monia teoksen arvoituksia. Esimerkiksi sitä, miksi Janssonin Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Jumala asui vuorella, sielläpäin oli suo, jonne oli pääsy kielletty. Auringon laskiessa hän levittäytyi lepäämään usvana talon ja niityn yllä. Hän osasi tehdä itsensä kapeaksi ja ryömiä sisälle mihin tahansa nähdäkseen mitä toinen puuhasi, ja joskus hän oli pelkkä iso silmä. Hän oli muuten ukin näköinen.

Tove Jansson

Kuvanveistäjän tytär

(Bildhuggarens dotter, 1968)

Suom. Kristiina Kivivuori

WSOY

117 s.

Tove Janssonin merentuoksuinen Kesäkirja

Tämä on kiireisen kirjabloggaajan kirjabloggaus, mikä tarkoittaa, että se on tavanomaistani lyhyempi. Lyhyys sopiikin Tove Janssonin Kesäkirjan bloggaukseen hyvin, sillä se on kirja, josta ei ole paljoa sanottavaa. Se on niitä kirjoja, joita on vaikea kuvata, sillä kirja vain täytyy kokea.

Kesäkirja on nimensä mukaisesti kesäkirja. Kirja, johon on vangittu verkalleen lipuvien kesäpäivien leppoisaa, pysähtynyttä, mutta kaunista tunnelmaa. Kirjaa lukiessa tuntuu siltä, kuin kuuman kesäpäivän ilma seisoisi paikallaan ja aika pysähtyisi. Kirjassa ei paljoa tapahdu. Se on fragmentaarinen tunnelmaromaani, joka tarjoaa tuokiokuvia kesästä.

Kesäkirja kertoo eräällä (ilmeisesti Helsingin edustalla sijaitsevalla?) saarella asuvasta Sophiasta, hänen isoäidistään ja isästään. Saari on heidän ikiomansa, heidän pienen yksityisen maailmansa keskipiste. Isä on aika lailla taustahahmo, enemmän tämä on kertomus Sophiasta ja hänen isoäidistään sekä heidän välisestä herkästä ystävyydestään. He ovat molemmat riemastuttavia, omalaatuisia persoonia ja kirjassa on lämmintä ja vetikkamaista huumoria. Sophian ja isoäidin tarina kertoo, että iällä ei ole väliä. Ihmisyys on sama niin nuoressa kuin vanhassa, niin pienessä lapsessa kuin vanhuksessa.

Kirjassa on merinen ja kesäinen tunnelma. Janssonmaiseen tapaan luonto on lähellä ja ihminen elää sovussa sen keskellä, mikä on minusta ihanaa.

Menin itse pilaamaan kirjan syvimmän viehätyksen sillä, että yritin lukea sitä kiireesti elämäntilanteessa, jossa minun vaikea rauhottua ja keskittyä ja jossa lukeminen rikkoontui useammalle päivälle pieniin pätkiin. Suosittelen muille Kesäkirjaan tarttuville, että kirja kannattaa lukea rauhassa, mielellään yhteen menoon (pituutensa puolesta käy helposti, jos varaa vähän aikaa) pysähtyen sanojen äärelle nauttimaan kirjan kesäisen lempeän seisovasta tunnelmasta.

Pientä miinusta kirjalle aiheuttivat jotkin huonosti käännetyt ilmaukset, joista paistoi ruotsin kieli liian kirkuvasti läpi. Esimerkiksi "ota se rauhallisesti" (ta det lungt) tai "mitä siinä seisoo" (vad står det där). En tiedä, oliko näillä yritetty tavoittaa jotakin suomenruotsalaista tunnelmaa vai olivatko ihan tahattomia käännöskukkia. 

Tove Jansson

Kesäkirja

(Sommarboken, 1972)

Suom. Kristiina Kivivuori

WSOY

135 s.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin.  Siellä oli aivan hiljaista, ja puiden alla oli niin varjoisaa kuin hämärä olisi jo lasekutunut. Siellä täällä kasvoi valtavia kukkia, jotka loistivat omaa valoaan kuin lepattavat lamput, ja syvällä varjojen välissä liikkui pieniä kylmänvihreitä valopisteitä.

– Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa. Muumipeikot eivät ollenkaan siedä kylmää, niin että talon pitää olla valmiina viimeistään lokakuussa.

Aloitin Tove Jansson juhlavuoden blogissani juuri viikonloppuna bloggaamalla tämän vuoden ensimmäisen Janssonini, Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelman.  Nyt juhlavuoteni jatkuu Tove Janssonin ihka ensimmäinen muumikirjalla Muumit ja suuri tuhotulva.

 

Muumit ja suuri tuhotulva -teoksessa Muumipeikko ja hänen äitinsä etsivät itselleen kotia. Isä on kadonnut, lähtenyt hattivattien matkaan. Etsintäretkellään Muumipeikko ja hänen äitinsä kohtaavat metsässä Nipsun, joka liittyy heidän mukaansa. Matkalla on monia jännittäviä seikkailuja. Lopulta myös isä löytyy. Isä on rakentanut upean pyöreän sinisen talon, joka on ajelehtinut tulvan mukana kauniiseen laaksoon. Loppu onkin historiaa. Muista muumikirjoista tuttu perheidylli onnellisesta Muumilaakson sinisessä talossa asuvasta perheestä on syntynyt

 

Se, että kirja on ensimmäinen, näkyy monin tavoin; kirja vaikuttaa erilaiselta kuin muut muumikirjat. Tietyllä tavalla raaemmalta, ei niin hiotulta kuin muut. Eron huomaa jo sivumäärästä: siinä missä muiden muumikirjojen sivumäärät vaihtelevat hieman 150 sivun molemmin puolin, on Muumit ja suuri tuhotulva ainoastaan 54 sivua. Elina kirjoittaa, ettei tarinan juoni ole ehkä yhtä vetävä kuin muissa muumikirjoissa, ja voin itse allekirjoittaa tämän. Mutta en missään nimessä tarkoita, että kirja olisi tylsä. Kuvitus näyttää hieman erityyliseltä kuin muissa kirjoissa. Kuvitus on kömpelöllä tavalla viehättävää. Kuvia on myös enemmän kuin muissa muumiromaaneissa. Lisäksi tässä kirjassa on mielestäni enemmän fantasia- ja satuelementtejä kuin muissa muumeissa.

 

Eroista huolimatta yhtäläisyyksiä muihin muumikirjoihin löytyy toki myös paljon. 

Kaikkein tärkeintä: Muumit ja suuri tuhotulva tarjosi yhtä lailla kuin muutkin muumit sitä muumimaista ihanuutta, jota rakastan. Pidin kirjasta ja sen mielikuvituksellisesta seikkailun maailmasta!

 

Tove Jansson

Muumit ja suuri tuhotulva, 1991

(Småtrollen och den strora översvämningen, 1945)

Suom. Jaakko Anhava

WSOY

54 s.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.

Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.

Tove Janssonin iki-ihana Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelma alkaa tällä hyvin ajankohtaisella Kevätlaulu-tarinalla. Novellikokoelma on täynnä toinen toistaan lumoavampia tarinoita tutuista muumihahmoista. Kyllä, minäkin olen tuntenut kevätkaihoa sekä yksinäisyyden hillitöntä hurmaa! Nuuskamuikkuseen on helppoa samaistua näinä kauniina auringonpaisteisina kevätpäivinä. Ah, kuinka nautin tätä lukiessani!

Kuka voisi vangita sanoihin muumien lumon? Minusta tehtävä on vaikea. Tove Janssonin muumikirjojen tyyli on vain niin ihanaa ja piste. Sen tarkempi argumentointi on hankalaa. Sanat vievät mennessään ja tuntuu, että sielu lepää lukiessa. Tuntuu hyvälle ja onnelliselta. Tekee mieli vain hymyillä. Stressi kaikkoaa ja kaikki muu ympäröivä maailma katoaa. On vain sanat paperilla ja se lumoava rauhanomainen maailma, jonka Jansson on onnistunut luomaan muumikirjoihinsa. Tämä kaikki koskee mielestäni kaikkia muumikirjoja, mutta jostain syystä tuntuu, että eniten juuri Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelmaa. Voi ihanuutta!

Tätä lukiessani (ja usein myös monia muita muumikirjoja lukiessani) hämmästelin sitä psykologista tarkkanäköisyyttä, joka Tove Janssonilla on. Sanoisin, että Tove Jansson on psykologisen ihmiskuvauksen mestari. Tai pitäisikö sanoa psykologisen muumikuvauksen mestari. Tove Jansson on pystynyt piilottamaan niin paljon näiden pintapuolin lapsellisilta ja yksinkertaisilta vaikuttavien hahmojen sisään. Eivät muumit ole vain muumeja, vaan he ovat kuvia ihmisistä ja ihmisyydestä.

Jokainen meistä voi löytää sisältään muumin, kuten myös voimme löytää lähimmäisistämme heidän sisäiset muuminsa. Tunnetko sinä sen yksinäisyyttä kaipaavan Nuuskamuikkusen, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään tai mistään? Entä sen Vilijonkan, joka koko ajan elää pelossa ja pelkää pahinta? Oletko kuullut niistä lapsista, jotka tulevat näkymättömiksi, koska he eivät saa rakkautta ja hyväksyntää, vaan heitä kohdellaan ilkeästi?

Aurinkoista ja muumimaista kevätpäivää kaikille!

Tove Jansson

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)

Suom. Laila Järvinen

WSOY

167 s.

Svenska dagen: Tove Janssonin "Hur gick det sen?"

Trvelig svenska dagen, alla mina kära läsare!

Tänään ollaan vietetty svenska dagenia eli ruotsalaisuuden päivää. Tajusin asian vasta aamupäivällä katsoessani kaverin facebook-tilapäivitystä, ja harmittelin kovasti sitä, etten ollut tajunnut asiaa aiemmin ja osannut varautua sopivalla suomenruotsalaisella lukemistolla. Onhan suorastaan tulevan ruotsinopettajan moraalinen velvollisuus hehkuttaa blogissaan tätä suurta ja tärkeää päivää!

Mutta eipä hätää! Vaikka päiväni olikin kiireinen, nappasin kirjastossa käydessäni hyllystä Tove Janssonin ihastuttavan muumikuvakirjan Hur gick det sen? (Kuinkas sitten kävikään?), ja lukaisin sen tuossa tuokiossa. Nyt svenska dagenin viimeisinä hetkinä vielä ehdin juuri ja juuri blogatakin siitä!

Muumi-romaaneja olen lueskellut viimeisen reilu vuoden aikana useampia, mutta nämä kuvakirjat, joita kirjaston hyllystä löytyi useampiakin, ovat vielä olleet minulle tuntemattomia.  Mutta tästä alkoi Tove Janssonin muumikuvakirjojen valloitusretkeni, jonka toivon jatkuvan vielä muihin teoksiin. Ensimmäinen etappini tällä matkalla oli nimittäin oikein riemastuttava ja miellyttävä kokemus!

Från mjölkbutiken klockan fem,

ett litet mumintroll gick hem.

En kanna full med mjölk var

och vinden suckade och ven

i skogens alla mörka trän –

det var ej långt från skymningen.

VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?

Näin alkaa jännittävä tämä tarina, jonka jokainen sivu päättyy versaaleilla kirjoitettuun kysymykseen "VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?" ja joka alusta loppuun noudatti riemukseni loppusointukaavaa. En tiedä, mikä siinä on mutta rakastan riimitettyjä satuja! Sellaiset ovat sanalla sanottuna mielestäni riemastuttavia.

Kirjassa on vähän uhkaava jännityksen tuntu ja värimaailma on melko synkänpuoleinen. Myös kuvituksen muotokielessä on jotain uhkan ja jännittävyyden tuntua. Jännitystä lisää tietysti se, kun joka sivulla kysytään, kuinkas sitten kävikään. Toistuva kysymys pitää yllä juonen jännitettä. Yksi riemastuttava ja hauska juttu kirjassa on kuitenkin se, että  jokaisella sivulla on jokin aukko, josta näkyy pieni osa seuraavan aukeaman kuvaa. Aukko suorastaan kutsuu lukijan kääntämään sivua ja ottamaan selvää, kuinkas sitten kävikään.

Tässä kirjassa on kadonneita Pikku Myitä, kuvan läpi kauhusta juoksevia Vilijonkkia, dramatiikkaa ja jännitystä. Mutta koska tämä on kuitenkin muumikirja, päättyy kaikki kuitenkin perin muumimaiseen idylliin: lopulta kaikki kokoontuvat tuon suuren rauhan ja lempeyden lähteen eli Muumimamman ympärille syömään pullaa ja juomaan mehua.

Nu är altt farligt slut för dem

som äntligen har kommit hem!

ty se på denna vackra bild

hur mumintrollets MAMMA mild

bland rosorna i gräset satt

och rensa vinbär i en hatt!

Välkomna! sa hon. Hej! AHA,

där har vi mjölken – det var bra!

nu tar vi var sitt litet glas

och gör en bull-och-bjölk-kalas!

Kom in i huset, LiLLa vän!

VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?

ack!

när mjölken skulle källas ur

så satt den fast, för den var sur!!

Men MUMINMAMMAN sa med KRAFT:

vi dricker hädanefter saft!!!!

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Kunpa oikeassa elämässäkin kävisi aina niin hyvin kuin muumien ihanassa maailmassa! Ota hieman mehua ja pullaa, niin aurinko alkaa taas paistamaan!

Tove Jansson

Hur gick det sen? (1952)

Alfabeta bokförlag AB

n. 23 s.

Juhannus muumien seurassa: Vaarallinen juhannus

Tove Jansson

Vaarallinen juhannus

(Farlig midsommar, 1957)

Suomentanut: Laila Järvinen

WSOY

140 s.

 

 

 

 

Vihdoin ja viimein tuli aamu.
Se syttyi kapeasta juovasta, joka hapuili kauan pitkin taivaanrantaa ennen kuin uskalsi nousta korkeammalle.
Oli tyyni ja kaunis ilma.
Mutta laineet vyöryivät kiihkeänä sekamelskana yli uusien rantojen, jotka eivät koskaan ennen olleet kohdanneet merta. Tulta syöksevä vuori, joka oli saanut kaiken tämän aikaan, oli nyt rauhoittunut. Se huokaili väsyneenä ja puhalsi vain silloin tällöin tuhkaa taivasta kohti.
Herätyskello soi seitsemältä.
Muumiperhe heräsi heti ja ryntäsi ikkunaan katsomaan. Pikku Myyn oli päästävä ikkunalaudalle, ja Mymmelin tytär piteli häntä hameesta kiinni, ettei hän tipahtaisi alas. Koko maailma oli muuttunut.
Poissa olivat jasmiinit ja sireenit, poissa silta ja koko joki. Kuohuvasta vedestä pisti esiin vain vähän puuvajan kattoa. Siinä istui pieni hytisevä seurue, nähtävästi metsän väkeä, tarrautuneena kiinni katonharjaan.

 

Muumilaakossa tapahtuu kummia. Tulivuori on herännyt eloon ja purkauksellaan aiheuttanut maanjäristyksiä ja tulvan. Kaikki laaksossa on veden vallassa, myös muumitalo. Muumiperhe menee talonsa katolle värjöttelemaan ja katsovat ohi virran mukana lipuvia tavaroita ja huonekaluja. Jokin kumma ja iso lähestyy muumitaloa. Mitä se voi olla? Onko se vaarallinen? Ei, se on selvästikin jokin talo.

 

Muumiperhe kumppaneineen muutaakin asumaan tähän kelluvaan, virran mukana heittelehtivään taloon, koska eivät enää Muumitalossakaan voi asua. Mutta uusi talo on yllätyksiä täynnä. Siellä on esimerkiksi huone, jonka ovessa lukee Rek-vi-siit-ta. Onko Rekvisiitta kotona? Ilmeisesti ei, koska hän ei ainakaan vastaa Homssun kohteliaaseen koputukseen. Niinpä Homssu ja Mymmelin tytär menevät sisään ja kohtaavat suuren määrän kaikenlaista tavaraa, joka ei olekaan sitä, mitä esittää olevansa:

 

Mutta Homssu oli huolissaan. Jokainen esine hänen ympärillään oli olevinaan joki muu kuin se todellisuudessa oli, nuo tavarat pettivät häntä kauniilla väreillään, ja kun hän ojensi kätensä, ne olivatkin vain paperia, puuta tai kipsiä. Kukat eivät olleet hauskan painavia, kukat olivatkin paperikukkia, viuluissa ei ollut kieliä eikä laatikoissa pohjia, eikä kirjoja saanut edes auki.

 

Muumit ovat siis muuttaneetkin asumaan teatteriin, vaikka kestää aika pitkä tovi, ennen kuin he sen tajuavat. He eivät edes tiedä, mikä teatteri on. Muumiperhe pääsee tutustumaan ihmeelliseen teatterin maailmaan oppaanaan vanha teatterirotta Emma. Muumipapasta tulee käsikirjoittaja ja jokainen voi olla oman elämänsä päätähti ja irtaantua tavanomaisesta roolistaan.

 

Päätin lukea Juhannuksen kunniaksi Vaarallisen juhannuksen, joka kuuluu niihin muumikirjoihin, joita en ole vielä koskaan lukenut. Lukukokemus oli huikea. Täytyy vain sanoa, että muumit ovat niin mainoita! Tämä oli myös hyvää juhannusfiilisten nostattelua, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat juhannuksen aikaan. Oli hauskaa lukea "tyttöjen" juhannustaioista, kuinka tulevan puolison kasvoja etsittiin kaivon kuvastimesta.

 

Oli myös hauskaa ja mielenkiintoista seurata sitä, kuinka muumit reagoivat uuteen kotiinsa ja sen kummallisuuksiin. Lukijalle on selvää alusta pitäen, että kyseessä on teatteri, mutta lukija kokee teatteriympäristön uusin silmin samaistumalla tietämättömiin muumeihin. Rekvisiitta voikin olla jokin henkilö, joka asuu oven takana, johon on kirjoitettu rekvisiitta. Lavasteet onkin vain mahdottoman iso taulu.

 

Ja oletko tullut koskaan ajatelleeksi sitä, kuinka julmaa rekvisiitta voikaan olla? On toista, mitä esittää? Kukka ei olekaan kukka, vaan paperia. Jälleen muumit johdattivat minut suurten ja filosofisten kysymysten pariin oudonnuttamalla arkipäiväisen ja osoittamalla suuren kysymyksen itsestäänselvien asioiden takana.

 

Muumiperhe ottaa tyynesti vastaan elämänmuutoksen. Vaikka koti on veden vallassa, otetaan muitta mutkitta vieraat vastaan kuin ei mitään. Muumimamma toimii jälleen kerran rauhoittavana voimana, joka luo kodin ja lämmön ilmapiirin ympärilleen, vaikka maailma on mullin mallin. Vaikka maanjäristys pauhaa ja tulva nousee, menee Muumimamma rauhassa nukkumaan. Niin, muumien ja erityisesti Muumimamman stooalaisen tyynestä elämänasenteesta voi ottaa oppia. Tulipa lukiessa mieleen muumit-tv-sarjan tunnarin sanat "Karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi, hei muumit!"

 

Muumien maailma on mielestäni aivan uskomattoman lumoava ja kiehtova. Se maailma on niin ystävällinen ja lempeä, eräänlainen rauhan tyyssija kaukana jossakin, poissa tämän maailma melskeestä. Melkeinpä mielenmaisema, johon voi on ihana sukeltaa mukavana kesäpäivänä. Lisäksi siellä täällä voi Muumien seurassa kohdata pieniä ja teräviä, mutta ystävällisen lempeitä huumorin pilkahduksia, jotka saavat minut nauraa kihertämään melkein pahemmin kuin minkään muun kirjan huumori. Oi, rakastan muumeja!

 

Hyvää Juhannusta kaikille, toivottavasti se ei ole vaarallinen! :)

Muualla:

Jokken kirjanurkassa on eilen blogattu myös Vaarallisesta Juhannuksesta

Kun muumiperhe onkin poissa: Sent i November

 

Tämä on ensimmäinen Lyhyesti virsi kaunis - arvioni.

 

En tidig morgon i Mumindalen vaknade Snusmumriken i sitt tält och kände att det var höst och utbrott i luften.

 

Ett utbrott kommer som ett språng!

 

Muumibuumini innoittamana luin Tove Janssonin Sent i November -teoksen (Muumilaakson marraskuu), joka on viho viimeisin muumikirja. Kirjassa heitetään jäähyväiset muumien ajalle, ja siltä kannalta ottaen se on jokseenkin haikea kirja. Kirjan nimellä, joka viittaa syksyyn, onkin metaforisia merkityksiä. Tietyssä mielessä se on enne muumien ajan lopusta, eräänlaisesta kuolemasta.

 

Sent i November onkin siitä erilainen muumikirja, että siinä ei ole muumiperhe läsnä. Erinäiset muut ötökät, Vilijonkka, Ruttuvaari, Hemuli ja Homssu saavat kukin tahoillaan päähänsä, että haluavat lähteä Muumilaaksoon katsomaan muumiperhettä. Onnellista perhettä, jonka idyllimäisyydestä heillä kaikilla on kiiltokuvamainen käsitys.  Mutta perhe onkin poissa. Vieraat asettuvat taloksi Muumitaloon ja tavoittelevat sitä idyllin sädekehää, joka Muumiperhettä ympäröi.

 

Kirjassa on kyse sosiaalisista suhteista ja ryhmädynamiikasta. Voiko tämä sekalainen seurakunta saavuttaa samaa idylliä kuin muumiperhe? Mistä onni syntyy? Mielenkiintoinen teema mielestäni.

 

Itse en olisi tajunnut ilman Wikipedian tukea, että kirja on rinnakkainen kertomus Pappan och havet-teokselle (Muumipappa ja meri), jossa muumiperhe on muuttanut Majakkasaarelle asumaan. Siinä siis syy muumiperheen katoamiselle.

 

Nautin toki kirjasta, mutta jostakin syystä en voinut nauttia siitä niin paljon kuin olisin luullut. Ruotsin kielellä luettuna en kyennyt nauttimaan sen kielestä niin paljon kuin suomeksi lukemissani muumeissa. Tämä siitä huolimatta, että ruotsin opintoja minulla on takana ruotsin opettajan pätevyysvaatimusten verran. Mutta suomi on aina ja ikuisesti äidinkieleni, ei sille mitään voi!

 

 

Tove Jansson

Sent i November, 1970

Schildts förlag Ab

161 s.

 

 

Muumipapan hulvattoman hauska ja hurja nuoruus: Muumipapan urotyöt

Täten julistan Muumipapan urotyöt viralliseksi lempimuumikseni!

Muumipapan urotyöt on aivan uskomatonta kirjallista ilotulistusta, omaelämäkertakirjallisuuden konventioiden leikkimielistä huippuunsa vietyä liioittelua sekä mitä hulvattominta Janssonmaista muumihuumoria.

Teoksen sisältö:

Minun on hyvin vaikea valita tähän mitään osuvia lainauksia, sillä koko kirja olisi oikeastaan yhtä osuvaa lainausta ja tekisi mieli lainata koko kirja!  Aloitetaanpa nyt kuitenkin ”Johdannon” alusta:

Minä Muumipeikon isä, istun tänä iltanani ikkunani ääressä ja näen kiiltomatojen kirjovan salaisia merkkejään puutarhan samettisessa pimeydessä. Katoavia kiemuroita lyhyestä, mutta onnellisesta elämästä!
Perheenisänä ja talonomistajana muistelen kaiholla myrskyisää nuoruuttani, kun nyt käyn sitä kuvailemaan ja muistelmakynä tärisee epäröiden käpälässäni.
Mutta vahvistan itseäni vaikuttavilla viisauden sanoilla, jotka löysin erään toisen suuren persoonallisuuden muistelmista ja toistan tässä: ”Kaikkien, jotka ovat saaneet maailmassa aikaan jotakin hyvää tai jotakin, minkä katsotaan olevan hyvää, pitäisi, olivatpa he mitä säätyä tahansa mutta kunniallisia ja totuutta rakastavia, kirjoittaa omakätisesti kuvaus omasta elämästään, mutta älkööt he kuitenkaan ryhtykö tähän kunnialliseen tehtävään ennen kuin ovat saavuttaneet neljänkymmenen vuoden iän.”

Tämä on siis kirja, jossa raotetaan Muumipapan nuoruutta peittänyttä pimeyden verhoa. Muumipappa ryhtyy kirjoittamaan muistelmiaan hurjasta ja seikkailujentäyteisestä nuoruudestaan, ja nämä muistelmat ovat kokonaisuudessaan välitetty tässä teoksessa. Aivan kaikkea ei kuitenkaan kerrota, sillä muistelmien kuuluu Muumipapan mielestä olla opettavaisia, ja siksi hän vaikenee esimerkiksi siitä, kuinka vietti huonoa elämää hattivattien seurassa.

Saamme tietää, että Muumipapan lapsuus alkoi, kun hänet löydettiin ruskeasta paperipussista sanomalehtiin käärittynä muumien löytölasten kodin portailta. (Vaikka Muumipapan mielestä olisi ollut paljon romanttisempaa, jos hänet olisi löydetty sammalvuoteelta kauniista pienestä korista). Kuten kaikilla kunnon tulevilla suurmiehillä, oli Muumipapankin lapsuus hyvin ankea ja iloton. Niinpä hieman vartuttuaan päätti Muumipappa ottaa kohtalon omiin käpäliinsä ja paeta vapauteen Hemulin pitämästä kamalasta löytölasten kodista, jossa vallitsi armeijan kuri sekä yleinen ilon puute.

Matkalla aikuisuuteen Muumipappa kohtaa monia uusia ystäviä, ja samalla selviää monien tuttujen muumihahmojen sukupuiden salat. Saamme tietää, keitä olivat Nipsun vanhemmat, keneltä Nuuskamuikkunen on perinyt elämäntapansa, kuinka pikku Myy syntyy ja kenelle yllättävälle henkilölle hän on sukua!

Saamme myös kuulla, kuinka Muumipappa ystäviensä kanssa seikkaili Merenhuiske-laivalla merellä ja kuinka pilvi tarttui siihen niin, että se nousi lentoon. Saamme kuulla, kuinka matkaseurue löysi tiensä itsevaltiaan kuninkaan kuningaskuntaan, jossa lasketaan liukumäkiä päivät pitkät. Saamme kuulla, kuinka Muumipappa perusti siirtokunnan. Saamme kuulla, kuinka Muumipapan ystävä Fredriksson keksi aluksen, jolla voi lentää ilmassa ja sukeltaa meressä. Saamme kuulla, kuinka hurja merihirviö hyökkäsi tämän aluksen kimppuun sen merenalaisella koeajolla. Saamme myös kuulla pateettiseen pelotteluun taipuvaisesta kummituksesta sekä monista muista jännistä seikoista!

 Seikkailua  ja dramatiikkaa ei tästä tarinasta puutu, sen voin vakuuttaa.

 

 

Mutta aivan lopuksi saamme kuitenkin vielä kuulla, kuinka tästä kaikesta seikkailusta tuli loppu.  Kuinka eräs kaunis ja nuori muumipeikkotyttö eräänä synkkänä ja myrskyisenä iltana lensi aaltojen tyrskyistä suoraan Muumipapan, silloisen nuoren muumipeikkomiehen syliin. Loppu onkin historiaa.  Perheenisillähän on velvollisuuksia, joten hurja nuoruusaika loppui siihen.

Muumipapan kirjoittamat muistelmat ovat Muumipapan urotöiden pääasiasisältö. Väliin kuitenkin mahtuu metafiktiivisiä episodeja kirjan nykyhetkestä, siitä kun Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan ja lukee niitä perheelleen. Tämä toimii teoksen kehyskertomuksena.

Teoksen tyyli:

Kirjalliselta tyyliltään teos poikkeaa muista muumeista, sillä nyt ei puhu Tove Janssonin kertojanääni, vaan Muumipapan muistelmakynän ääni. Muumipapan muistelmakynä suoltaa ulos mitä juhlavimpia ja suureellisia sanoja, joita myös hänen poikansa Muumipeikko ihmettelee isänsä muistelmia kuunnellessaan:

-          Isä, sanoi Muumipeikko – Puhuttiinko siihen aikaan tosiaan sillä lailla luonnottomasti? Voitteko kuvitella hämmästystäni ja olkoon iloksi ja sieluni silmillä ja niin edespäin.

-          Ei se ole ollenkaan luonnotonta, sanoi isä närkästyneenä. – Luuletteko, että kirjan voi kirjoittaa miten sattuu?!

 

No kirjaa ei tosiaan voi kirjoittaa miten sattuu, ja siitä Muumipappa on enemmän kuin tietoinen. Muumipapan urotyöt leikitteleekin kirjallisten konventioiden, erityisesti muistelma- ja omaelämäkertakirjallisuuden konventioiden kanssa. Kirjassa on viety äärimmilleen tyyli, jolla kerrotaan yleviä ja suuria tarinoita. Erityisesti kirjassa korostuu tyyli, jolla lahjakkaat suurmiehet kertovat pateettisin sanankääntein hienosta ja suuresta menneisyydestään, jossa jo varhain oli nähtävissä, kuinka suuria heistä tulee. Muumipapan omakehu hieman haisee, ja kirjassa esiintyy monia poikkeuksellisen lahjakkaista ja merkittävistä henkilöistä kertovaan kirjallisuuteen liittyviä topoksia, kuten tietty tähtien asento suurmiehen syntymän hetkellä.  

Minulle tulee tyylistä mieleen satiirinen jäljitelmä Rousseaun Tunnustuksista, joka sekin tosin on nykylukijan silmissä jokseenkin naurettava suuruudenhulluudessaan siitä huolimatta, että se on mitä hartaimmalla vakavuudella kirjoitettu, eikä siis sisällä tietoista kirjallisten konventioiden liioittelua Muumipapan urotöiden tapaan.  Muumipapan urotöissä lukijaa  naurattaa  Muumipappa sekä hänen hieman liiankin vankka itsetuntonsa.

 

Lopuksi:
 

Muumipapan urotyöt olikin mielestäni aivan uskomattoman hauska kirja. Harvoin olen nauranut näin paljon ääneen kirjaa lukiessa!  Se on paitsi uusin lempimuumini, ehkäpä melkein yksi lempikirjoistani!

Suosittelen ihan jokaiselle!

 

Tove Jansson

Muumipapan urotyöt

Alkuteos: Muminpappas bravader 1950/ Muminpappans memoraer 1968

Suomentanut: Laila Järvinen, 1968

Suomennoksen tarkistanut:  Päivi Kivelä 2010

WSOY

Teoksessa tutustutaan myös pikku Myyn vauvaikään, jolloin hän oli hyvin, hyvin pieni. 

Talven taikaa ihanassa Muumilaaksossa

 

Tove Jansson:

Taikatalvi

(Trollvinter, 1958)

WSOY

132 s.

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinappuloiden ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja sitten tapahtui jotakin sellaista, mitä ei oltu nähty eikä kuultu siitä päivin, jolloin ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi, eikä saanut enää unta.

Ah, heittäydyin tämän ihanan muumikirjan lumon vietäväksi jo aivan ensimmäisistä sanoista lähtien täysin rinnoin. Taikatalvi piirtää lukijan silmien eteen taianomaisen talvisen maailman, jonka pyörteisiin oli mitä erinomaisin hetki heittäytyä nyt, kun ulkona pakkanen paukkuu ja maa on valkean vaipan peitossa.

Taikatalvi on muumipeikon seikkailu hänelle uudessa maailmassa, talven maailmassa, jota hän ei ole aiemmin kokenut. Muumithan nukkuvat talvensa talviunta, eivätkä tiedä mitään esimerkiksi lumesta tai muista talven ihmeellisyyksistä. Nyt kuitenkin jostakin kumman syystä Muumipeikko on herännyt eikä hän saa enää unta. Muumipeikko kokee yksinäisyyttä uuden keskellä, ja perhe vain nukkuu.

Talven maailmassa kaikki on outoa ja nurin kurin. Aurinko ei paista. Uimahuone, joka on kesällä Muumiperheen, onkin Tuu-Tikin. Ja uimahuoneen kaapissa pitäisi olla Muumipeikon kylpytakki, sen hän tietää. Muumipeikko ei saa kuitenkaan avata uimahuoneen kaappia ja nähdä kylpytakkiaan, ainoaa tuttua ja turvallista asiaa, joka muistuttaisi häntä kesästä. Onneksi kuitenkin myös Pikku Myy on herännyt, joten Muumipeikolla on edes yksi tuttu ystävä jakamassa talven ihmeitä hänen kanssaan.

Kirja käsittelee mielestäni juuri epävarmuuden sietoa. Hämmennystä uuden ja tuntemattoman keskellä. Tunnetta, kun maailmaa ei voikaan ymmärtää ja ennustaa. Kun kaikki onkin toisin kuin on tottunut. Ja sitä, kuinka tästä kaikesta selvitään.

Mörkö kuljeskeli jäällä aivan omissa mietteissään, joista kukaan ei voinut päästä perille, ja uimahuoneen vaatekaapissa väijyi se vaarallinen olio kätkeytyneenä kylpyviittojen taakse. Mitä tuollaiselle saattaa tehdä?

Kaikkea tuollaista on, minkä tähden lieneekään, etkä mitenkään sitä voi tavoittaa.

Talven kokemuksista ja koettelemuksista Muumipeikko kuitenkin vahvistuu. Kirja loppuu kohtaukseen, jossa kevät on jo tullut ja Muumiperhe herännyt, ja Niiskuneiti löytää kevään ensimmäisen krookuksen. Hän haluaisi panna lasin sen päälle, jotta se selviäisi paremmin kylmästä yöstä. Ilmeisesti omista kokemuksistaan viisastuneena Muumipeikko sanoo:

-          Älä pane, sanoi muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää parhaiten, jos sillä on vähän vaikeuksia.

Kylläpä muumit ovat sitten niin mukavia! Niin ihanan lapsellisia, mutta kuitenkin niin virkistävän syvällisiä. Nautin!

Oletkos kuullut pisimuurahaisista? – Pilkunviilaajan näkemys Muumipapan ja meren suomennoksesta

 

Olen jo aiemmin, melko hiljattain blogannut Tove Jannsonin Pappan och havet-teoksesta(Muumipappa ja meri) (1965). Nyt olen lukenut teoksen toiseen kertaan, mutta tällä kertaa suomeksi. Pikkumainen pilkunviilaajan ja kielitieteilijän mieleni takertui suomennosta lukiessa muutamaan sanavalintaan, jotka olivat mielestäni todella huonoja suomennoksia.  Luin Laila Järvisen suomennoksen (en tiedä onko teoksesta edes muita suomennoksia), ja hänet tunnetaan nimenomaan muumikirjojen suomentajana. Korostan kuitenkin, että Järvisen suomennos on kokokaisuudessaan toimiva ja ansiokas, mutta minua jäi suunnattomasti ärsyttämään aivan muutama sana. Nämä ovat pisimuurahaiset ja kärpäsen lika.

Aloitetaanpa pisimuurahaisista. Oletkos ikinä kuullut moista sanaa? Minä en ainakaan!

Teoksessa kerrotaan, kuinka Muumipeikko löytää majakkasaaren metsästä oman asumuksen, josta pitää kovasti. Muumipeikon onnea kuitenkin häiritsee, että paikassa asuu pieniä pistäviä ötököitä, joita alkuperäisteoksessa nimitetään nimityksillä pisimyror ja ettermyror. Ruotsinkielisen teoksen alaviitteessä, kun pisimyror-sana esiintyy ensi kertaa, Tove Jansson mainitsee, että Ruotsissa käytettäisiin sanaa pissmyror. Laila Järvinen pyörittelee suomennoksessaan näiden kahden sanan tilalla pisimuurahaiset- ja keltiäiset-sanoja.  Kielikorvani perusteella ja myös sanakirjan vahvistamana voin sanoa, että pisimyror sana tarkoittaa niitä muurahaisia, joita suomessa nimitetään kansanomaisesti kusiaisiksi, mutta virallisissa yhteyksissä silovihoilaisiksi. Huomatkaa, että myös alkuperäinen sana on hyvin kansanomaista arkityyliä, viittaahan ruotsin pisi-sana pissaan/kuseen. Ettermyra puolestaan tarkoittaa erästä muurahaisten alaheimoa nimeltään viholliset, johon myös kusiaiset kuuluvat. Koska Jansson oli suomenruotsalainen, hänellä luultavasti oli mielessään myös suomenkielinen vastine, mikä kuvaa hyvin niitä merkityksiä joita nämä pisimuurahaiset teoksessa saavat. Ne ovat tietyllä tavalla muumipeikon vihollisia.

Kyllähän pisi-sana muistuttaa suomalaisen korvaan siltä keltaiselta asialta, mihin myös kusiaisten nimitys viittaa. Eli voihan olla, että pisimuurahaiset ovat suomentajan ”nätimpi” väännös kusiaisista. Minulla itselläni meni tämän merkityksen yhtäläisyyden tajuamiseen aika kauan (en tiedä, olenko sitten hidasälyinen), ja minusta sana ei ole ymmärrettävää suomea! Asiaa kuitenkin sekoittaa se, että Järvisen käyttämä toinen nimitys samasta ötökkölajista keltiäiset viittaa aivan eri muurahaislajiin, jolla ei edes ole pistintä! Teoksessa muurahaiset pistävät Muumipeikkoa, ja kipeästi pistävätkin!

Tässä kohtaa mainittakoon, että en ole mikään kävelevä biologiankirja, vaan olen tehnyt  hieman taustatyötä googlailun muodossa yllä olevan selvittämiseksi. Pisimuurahaiset kuitenkin pistivät teoksessa pahasti silmääni, ennen kuin olin tehnyt biologisa tutkimuksiani.

Sitten kärpäsen likaan.

Teoksessa ennen majakkasaarelle matkaamista muumiperhe katselee saarta kartasta, ja Myy huomauttaa, että on aina luullut sitä kartan kohtaa kärpäsen liaksi. Alkuperäisteoksessa on käytetty sanaa fluglort. Suomentaja on taas lähtenyt kaunistelun tielle. Rehellisempi suomennos olisi kärpäsen kakka. Mielestäni sana istuisi myös huomattavasti paremmin ilkikurisen Myyn suuhun, joka on tunnettu kaikenlaisten pisteliäiden ja joskus hieman rumienkin huomautusten sanomisesta. Suomennos tosin on ilmestynyt jo 1965, joten mietin myös vaihtoehtoa, kuulostiko ehdottamani suomennos silloin huomattavasti rumemmalta ihmisten korvissa kuin nykyään. Mutta epäilenpä. Minua tämä kärpäsen lika häiritsi osittain siitä syystä, että mielestäni alkuperäisteoksessa Myyn puheet siitä, että kenties saari onkin vain pelkkä fluglort, oli ehkä yksi hauskimmista jutuista teoksessa. Suomennoksessa tämän huumorin terävin piikki hieman katoaa.  Vertaa esim. seuraavia kohtia:

För all del, allt är fantastiskt, sa Lilla My. Mer eller mindre. Det mest fantastiska vore om vi kom dit med sort hallå och alla våra parafernalier och upptäckte att det verkligen var en fluglort.

Kaikin mokomin, kaikki on loistavaa, sanoi pikku Myy. Enemmän tai vähemmän. Loistavinta olisi jos muuttaisimme sinne suurella metelillä kimpsuinemme ja kampsuinemme ja huomaisimme, että koko saari oli todellakin vain kärpäsen lika.

 

Sellaisia mietteitä tällä kertaa. Paljon melua tyhjästä, voisi joku sanoa, mutta yksityiskohdat ovat joskus tärkeitä!

Alakuvassa vielä pieni loppukevennys kirjan sivulta :)

 

Tove Jansson: Pappan och havet – muumit identiteettiään metsästämässä

 

Tove Janssonin muumikirja Pappan och havet (Muumipappa ja meri) on hieno ja syvällinen kirja, ja on mielestäni ehdottomasti enemmän aikuisille kuin lapsille soveltuvaa luettavaa. Sävyltään kirja on hyvin tumma ja synkähkö, ehkäpä hieman ahdistavakin. Se on hyvin monitasoinen kirja, joka kutsuu lukijaansa pohtimaan ja miettimään jokaisen sanan taakse kätkettyä syvätason merkitystä.

Muumipappa on turhautunut elämäänsä porvarillisen idyllisessä Muumilaaksossa, jossa kokee itsensä tarpeettomaksi. Niinpä pappa saa päähänsä, että hänen on lähdettävä perheensä kanssa kaukaiselle majakkasaarelle etsimään itseään. Muumit lähtevät matkalle kohti tuntematonta ja asettuvat asumaan yksinäiselle majakkasaarelle, jossa ei heidän lisäkseen asu muita kuin mystinen kalastaja, joka ei suostu paljastamaan mitään itsestään ja menneisyydestään. 

Kirjaa on usein tulkittu juuri identiteettiteeman kautta. Majakkasaarella muumit joutuvat olemassaolon suurten kysymysten äärelle. Niin Muumipappa, Muumipeikko kuin Muumimammakin joutuvat saaren karuissa olosuhteissa vastatusten itsensä ja identiteettinsä kanssa. Kaikilla heillä alkaa matka itseen, identiteettiään etsimään.

Men nu var allting annorlunda, naturligtvis. Just nu var det riktiga att de började från början och att pappan skaffade allt som de behövde och tog hand om dem och beskyddade dem. De hade antagligen haft det för bra. Så underligt, tänkte mamman bekymrat. Så underligt att folk kan bli melankoliska och arga av att ha det bra. Men är det så, så är det så. Och då är det väl bäst att börja om från andra ändan.

Saari on muumipapalle Muumilaakson turhauttavan turvalliseen ympäristöön verrattuna miehinen ympäristö, jossa hän voi alkaa toteuttamaan miehistä minuuttaan. Hän kokee saavansa elämään merkityksen, kun voi tosi miehen tavoin karujen olosuhteiden keskellä pitää huolta perheestään. Hän haluaa olla perheen pää ja suojelija.

Muumimamma sen sijaan voi saaren asukeista ehkä huonoiten. Hänen on ikävä Muumilaakson turvallista ympäristö ja kotia, jossa hän oli omalla reviirillään. Niin Muumipapan kuin Muumimammankin tapauksessa kirjaa voi tulkita feministisestä näkökulmasta ja sukupuoliroolien kannalta. Muumimamman asema saarella muistuttaa perinteistä alistetun naisen kuvaa, jossa naisen on luovuttava omastaan perheen seuratessa miehistä perheen päätä ja tämän tarpeita. Muumimamma kuitenkin löytää tavan toteuttaa itseään ryhtymällä maalaamaan majakan seiniin kukkia ja Muumilaakson maisemia. Näin hän luo oman naisellisen kauneuden maailmansa majakan sisään.

Muumipeikossa puolestaan on kuvattu itsenäistymisen aikaa elävän murrosikäisen kuva. Hän ei haluakaan asua muiden kanssa majakassa, vaan löytää metsästä oman majan, jossa asua. Öisin hän käy salaa ihailemassa rannalla laukkaavia kauniita merihevosia, joista yhteen hän rakastuu. Yöllisillä retkillään hän tapaa myös aina Mörön, joka odottaa häntä rannalla. Jostakin kumman syystä Mörkö vetää Muumipeikkoa puoleensa, vaikka hän sitä pelkääkin. Mörön voisi ehkä tulkita Muumipeikon itsenäistymisen aiheuttaman pelon ja yksinäisyyden projektioksi.

Och då satt Mårran därute i vattnet framför honom. Hennes ögon följde stormlyktans rörelser, hon var alldeles stilla. Han visste att hon inte skulle komma närmare. Men han ville inte veta av henne. Han ville bort från hennes köld och orörlighet, långt bort från hennes förfärliga ensamhet. Men Mumintrollet kunde inte springa sin väg. Han kunde inte, helt enkelt.

 

 

Entäpä se neljäs saareen muuttaja, pikku Myy? Hän on oma vanha ilkikurinen itsensä, eivätkä saaren olosuhteet vaikuta häneen mitenkään. Pikku Myy on jalat vankasti maassa pitävä tässä ja nyt-ihminen, joka ei hukkaa aikaa turhiin itsereflektiivisiin pohdintoihin. Hänen voisi sanoa edustavan kehittymätöntä identiteettiä. Myy on hupaisa hahmo, jonka hauskan ilkeät kommentit tuovat pientä huumoria muuten synkkäsävyiseen teokseen.

Kantava teema teoksessa on myös yksinäisyys, jonka kaikki hahmot kokevat. Se kietoutuu yhteen kysymykseen identiteetistä. Ihminen on loppujen lopuksi yksin itsensä kanssa. Matka minuuteen ja identiteettiä etsimään on tehtävä yksin. Pappan och havet-teoksessa on kyse eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja se vie ajatukset Sartren käsitykseen ihmisestä maailmaan heitettynä olentona.

Kirjan suurimpia ilopisaroita (Pikku Myyn ilkeilyjen lisäksi!) ovat tietysti siellä täällä olevat Janssonin itse tekemät kuvitukset, jotka ovat ihailtavaa jälkeä!