Uudesta Lastensairaalasta, Tove Janssonin ihanuudesta ja Kuvanveistäjän tyttärestä

Luin hiljattain kirjoituksen Veden alta avaruuteen – Uusi Lastensairaala sukeltaa syvälle Tove Janssonin filosofiaan . Siinä esiteltiin Helsinkiin rakenteilla olevan uuden Lastensairaalan sisustusta, jossa tulee näkymään vahvasti Toven Janssonin filosofia ja muumikirjojen teemat. Inspiroiduin valtavasti kirjoituksesta ja sen ihanista, sydämeeni käyvistä kuvista. Tekstissä minut pysäytti erityisesti tämä kohta:

Arkkitehti Anita Kiiveri valittiin projektiin mukaan muumiasiantuntijana, jolle Janssonin filosofia ja tarinat ovat jo entuudestaan tuttuja ja merkityksellisiä. ”Toven tarinoissa tärkeänä osana esiintyvät luonto, saaristo ja meri ovat myös itselleni tärkeitä, joten tuntui luontevalta tuoda nämä mukaan suunnitelmiimme osana kokonaisuutta”, Kiiveri kertoo. ”Emme toivo seinille niinkään muumihahmoja, vaan kokonaisvaltaista tarinankerrontaa ja teemoja, joiden avulla sairaalan tiloista saadaan miellyttävät eri ikäisille vaikeasti sairaille lapsille”, Kiiveri jatkaa.

Tämä mahtava analyysi Janssonin tarinoista toi elävänä pitkästä aikaa taas mieleeni sen, miten ihana ja terapeuttinen maailma Tove Janssonin tarinoissa on. Se muistutti, kuinka merkityksellisiä lukuhetkiä Janssonin teokset ovat minullekin tarjonneet.  Itsellenikin Janssonin tarinoista nousee heti mieleen vahvasti luonto, saaristo ja meri - ja se, kuinka niissä osataan vangita sanoihin elämän pienet merkityksettömyydet, jotka sanoihin vangittuina nousevatkin esiin kauniina ja merkityksellisinä. Varsinkin muumikirjoissa on tunnelmaa - sellaista tunnelmaa, joka tekee lukijan onnelliseksi. Ainakin minut. Se onni ei rajoitu myöskään pelkkään lukuhetkeen, vaan saa silmäni avautumaan kaikelle kauniille ja pienille merkityksellisille asioille omassa elämässäni ja ympärilläni. Muumit saavat tarkastelemaan elämää uudessa valossa.

Lyhyesti sanottuna kirjoitus herätti minussa aivan suunnattoman ja äkillisen Janssonin nälän. (Lisäksi se herätti voimakkaan ja irrationaalisen halun olla pieni ja sairas lapsi, jotta voisi päästä noin ihanaan sairaalaan parantumaan! Olen myös varma, että noin ihanassa miljöössä paraneminen sujuisi huomattavasti paremmin kuin missään muualla!) Tätä Janssonin nälkääni lähdin tyydyttämään hetimiten etsimällä kirjahyllystäni jotakin ihanaa Janssonia luettavaksi. Meinasin ottaa käteeni jonkin muumin, mutta koska ne on jo kaikki luettu, päätinkin käydä ennen lukemattoman Kuvanveistäjän tyttären kimppuun.

Kirjan tunnelman ja kirjoitustyyli tempaisivat minut vahvasti mukaansa. Kuvanveistäjän tytär on ihanasti kirjoitettu. Lapsipäähenkilön näkökulmasta minäkertojan avulla kirjoitettu teos vangitsee kauniilla tavalla lapsen kokemusmaailman. Kertoo niistä pienistä ja ihmeellisistä, lapselle merkityksellisistä asioista. Se piirtää kiehtovan kuvan maailmasta lapsen silmin, maailmasta, jossa tosi ja mielikuvitus sekoittuvat.

Hyökkäsin suuressa Janssonin nälässäni niin oikopäätä lukemaan teosta, että vasta luettuani sen loppuun kurkkasin takakanteen. Se olisi kannattanut tehdä jo aiemmin, sillä vasta silloin tajusin, että teos on kirjailijan muistelmateos. Tämän jälkeen googlailin teoksesta tietoa netistä, ja sain tietää, että teos on koostuu novelleista tai tarinoista. Hups. Minä nimittäin jostain syystä olin kuvitellut Kuvanveistäjän tyttären olevan fiktiivinen romaani (lie mistä moinen harhakäsitys eksynyt päähäni), ja tällä oletuksella luin teosta. Oletuksen paljastuminen vääräksi asetti kuitenkin lukukokemuksen uuteen valoon. Mietin nimittäin lukiessani, että teos vaikutti kumman katkelmalliselta. En löytänyt siitä myöskään mitään kokonaisvaltaista teemaa. En oikein ymmärtänyt, mihin kirja loppujen lopuksi tähtää. Mutta silti nautin sanoista, Janssonin kirjoitustyylistä ja kirjan luomista vaikutelmista ja hetkistä.

Teoksen mieltäminen kirjailijan muistelmateokseksi avasi lukukokemusta aika paljon. Ymmärsin, että tarinoihin on vangittu hetkiä ja muistoja lapsuudesta - mitään suurta yhtenäistä teemaa ei kirjasta kaiketi edes ole tarkoituskaan löytää. Toisaalta täysin todellinen Kuvanveistäjän tytär ei kuitenkaan liene, vaan siinä sekoittuu tosi ja mielikuvitus. Teos on hyvin mielikuvituksekkaasti ja kaunokirjallisesti kirjoitettu. Erikoista muistelmiksi siitä tekee sen, että teosta ei ole kirjoitettu lapsuuttaan muistelevan aikuisen äänellä, vaan kirjailija on luonut siihen minäkertojan, jonka ääni ja näkökulma jäljittelee pienen lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että teos on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava. Lapsipäähenkilön mielessä tosi ja mielikuvitus sekoittuvat niin iloisesti, että loogisesti ajattelevan aikuisen lukijan on vaikea ymmärtää monia kohtia ilman harrasta filosofista pohdintaa. Ja hartaan pohdinnankin jälkeen moni asia on lukijalle pelkkää kysymysmerkkiä. Toisaalta tämä on mielestäni yksi teoksen viehätyksistä: se jättää lukijan kauniin hämmennyksen valtaan pohtimaan tuhansia merkityksiä.

Teoksen takakannessa kuvataan Kuvanveistäjän tytärtä mielestäni osuvasti: Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.

Tähän täytyy todeta, että kirjan luettuani taisin todella ymmärtää muumipeikkojen alkuperän.

Tämä on teos, jonka haluan joskus lukea vielä uudestaan. Hitaammin ja pohtivammin ja jääden miettimään monia teoksen arvoituksia. Esimerkiksi sitä, miksi Janssonin Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Jumala asui vuorella, sielläpäin oli suo, jonne oli pääsy kielletty. Auringon laskiessa hän levittäytyi lepäämään usvana talon ja niityn yllä. Hän osasi tehdä itsensä kapeaksi ja ryömiä sisälle mihin tahansa nähdäkseen mitä toinen puuhasi, ja joskus hän oli pelkkä iso silmä. Hän oli muuten ukin näköinen.

Tove Jansson

Kuvanveistäjän tytär

(Bildhuggarens dotter, 1968)

Suom. Kristiina Kivivuori

WSOY

117 s.