Thomas Hardyn tumma klassikkoromaani Paluu nummelle

alkoi laskeutua eräänä marraskuisena lauantai-iltapäivänä, ja valtava, Edgonon nummena tunnettu aitaamaton autioniitty synkkeni hetki hetkeltä.  Ontto, vaalea pilvikerros, joka peitti taivaan näkyvistä, oli kuin teltta, jolla oli koko nummi laittianaan. Kun taivaalle oli levittäytynyt tämä kalpea verho ja maa oli tumman kasvillisuuden peitossa, erottui taivaan ja maan raja selvästi horisontissa. Tällainen vastakohtaisuus sai nummen näyttämään airuelta, joka oli saapunut ilmoittamaan yön tulosta ennen sen varsinaisen astronomisen alkamishetken koittamista. Pimeys oli oikeastaan jo laskeutunut tänne, vaikka päivä vielä selvästi piti puoliaan taivaalla. Ylös vilkaistessaan piikkiherneiden leikkaaja olisi ollut taipuvainen vielä jatkamaan työtään; alas katsoessaan hän olisi päättänyt kerätä kimppunsa täyteen ja lähteä kotiin. Maan ja taivaankannen kaukaiset reunat näyttivät viivoilta, jotka erottivat myös aikaa eivätkä vain ainetta. Pelkällä yleisilmeellään nummen kasvot jouduttivat iltaa puolella tunnilla; samalla tavoin ne saattoivat viivyttää päivänkoittoa, synkistää keskipäivää, aavistella syntymässä olevan myrskyn puhkeamista ja vahvistaa kuuttoman keskiyön lämpitunkemattomuutta ihmisten peloksi ja vavistukseksi.

Oikeastaan juuri tällä siirtymähetkellä, jolloin Egdonin autioniitty vajosi yölliseen pimeyteensä, alkoi sen suuri ja omalaatuinen tenho vaikuttaa, eikä kukaan, joka ei ollut tuohon aikaan käynyt, voinut sanoa tuntevansa sitä. Sen saattoi parhaiten tuntea silloin, kun sitä ei voinut selvästi nähdä; koko nummen vaikutus ja sen arvoituksen ratkaisu kätkeytyi tähän hetkeen ja seuraaviin aamunkoittoa edeltäviin tunteihin. Silloin ja vain silloin nummi kertoi toden tarinansa.

Paluu nummelle lienee englantilaisen 1800-luvun realistin Thomas Hardyn tunnetuimpia teoksia. Se kertoo synkkäsävyisen tarinan, jonka näyttämönä on karun viehättävä Edgonin nummi. Juonen keskiössä on rakkauskuviot ja kirjoitusajankohtaan nähden hieman radikaaliltakin vaikuttava kolmiodraama. Pakahduttavia tunteita ja ihanan onnellisia loppuja rakkausromaaneista haikailevan lukijan kannattaa tämän teoksen sijaan tarttua mieluummin vaikka Jane Austenin kirjoihin. Thomas Hardy kuvaa rakkautta raadollisesti.Ihmiset rakastuvat joko väärään henkilöön tai väärään aikaan. Tai rakkaudeksi luultu ei ehkä olekaan rakkautta, vaan itsekästä halua käyttää toista ihmistä hyväksi saadakseen haluamansa.

Paluu nummelle ei palkitse lukijaansa siirappisen onnellisella lopulla, vaan romaanin viehätys perustuu toisenlaisiin asioihin. Viehättävä teos nimittäin on - ainakin jos sattuu viihtymään vanhemman kirjallisuuden parissa. Teoksessa viehättää paitsi miljöön, myös sisällön karuus, jossa on ripaus runollista tenhoa. Thomas Hardy kuvailee niin nummimaisemaa kuin ihmisiäkin paitsi tarkkanäköisesti, myös kauniisti. Kontrastina tälle teoksesta löytyy myös huumoria. Teoksen miljöönä toimiva kylä on täynnä persoonallisia henkilöhahmoja, joiden sanailut ja edesottamukset saavat välillä hymyn nousemaan huulille, vaikka pohjavireeltään teos onkin enemmän vakava ja synkkä.

Oma lukukokemukseni  kärsi vähän siitä, että aloitin teoksen lukemisen kiireiden keskellä ja sen lukeminen venyi useamman kuukauden mittaiselle jaksolle ja jossain välissä oli häiden ja kaiken häähumun ja hääkiireiden vuoksi hyvin pitkä tauko. Tämän vuoksi teos oli jo vähällä jäädä keskenkin, mutta olen iloinen, että pitkän tauon jälkeen kuitenkin jatkoin lukemista. Tällainen hidastempoinen vanha romaani tarvitsisi vähän enemmän keskittymistä kuin mitä minulla oli sille antaa. Välillä teos tuntui jopa vähän tylsältä, mutta syytän siitä ehkä enemmän elämäntilannettani, johon ei lukuhetkellä hitaasti etenevät romaanit kovin hyvin sopineet. Loppua kohden tempauduin kuitenkin vanvemmin tarinan mukaan, ja loppuun päästyäni koin lukukokemuksen hyvin antoisana ja palkitsevana.

Thomas Hardy

Paluu nummelle

(The return of the native, 1878)

Suom.Harry Forsblom

WSOY

473 s.

Kiireisen opettajan lyhytarvioita: Viattomuuden aika, Kolmastoista kertomus, Anna Liisa ja Arkielämää

Koska bloggaaminen on työ- ja muiden kiireiden vuoksi jäänyt vähälle viime aikoina, kuittaan nyt tällä samalla bloggauksella monet syyslukukauden aikana luetut ja rästiin jääneet kirja-arviot. Minulla on pakkomielle kirjoittaa suurin piirteiden kaikista lukemistani kirjoista, ja olen sitä mieltä, että lyhyt ja hutaistu bloggaus on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan.


Edith Whartonin viehättävä Viattomuuden aika

Viattomuuden aika on teos, jonka olen pitkään halunnut lukea. Johtuiko kenties pitkästä halusta vai mistä, mutta sen lukeminen oli myös hyvin pitkä, monikuukautinen tapahtuma, mistä hienon kirjan lukukokemus valitettavasti jonkin verran kärsi.

Viattomuuden aika on romaani, joka tuoksuu vienosti ruusuiselta parfyymiltä ja säihkii menneen maailman kadonnutta loistoa ja salonkielämän muodollisuuksia. New Yorkin hienoston seurapiirielämää 1800-luvun lopulla kuvaava romaani on tarkkanäköinen, yhteiskunnallisesti kantaaottava teos, joka ruotii vanhan maailman seuraelämän muodollisuuksia ja kritisoi naiseuden ihanteita. Siitä tulee tulkintani mukaan teoksen nimikin: tämä on kuvaus viattomuuden ajasta, keinotekoisuuden ajasta, jolloin naiset kasvatettiin tekosiveiksi, tekopyhiksi viattomiksi nukeiksi, tyhjiksi tabula rasoiksi, jotka heidän tulevat aviomiehensä voivat muokata haluamansalaisiksi.

Setterfieldin ihastuttava Kolmastoista kertomus

Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoitta hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja haluaa kertoa totuuden.

Näin kerrotaan Diane Setterfieldin teoksen Kolmastoista kertomus takakannessa, ja tämä kuvaus johdattelee myös loistavasti kirjan tunnelmaan, joka tuoksuu ihanasti pölyisiltä kirjoilta, tarinoilta ja menneiltä muistoilta. Sain tämän teoksen alkusyksystä kollegaltani, joka oli saanut koulumme kirjastoon kasan kirjaston kirjoja, mutta oli noukkinut tämän kirjakasasta minua varten. Se nimittäin kuulosti hänen mielestään takakannen perusteelta aivan minulta. Oikeassa oli!

Kolmastoista kertomus on vetävä lukuromaani, jonka tunnelmassa on tenhoa, menneisyyden lumoa ja antikvariaatin hämärien nurkkien ja vanhojen kirjojen salaperäisyyttä. Arvoituksellinen juoni johdattaa lukijan jännittävällä tavalla mystisen kirjailijan menneisyyteen. Parasta teoksessa on kuitenkin juuri tunnelma. Itsekin kun tykkään nostalgisoida ja lukea enemmän kuolleita kirjailijoita kuin eläviä, löysin vahvaa samaistumispintaa tämän teoksen persoonallisesta päähenkilöstä.

Minna Canthin vavahduttava Anna Liisa

Anna Liisa on vahva ja koskettava näytelmä nuoresta tytöstä ja hänen menneestä, epätoivossa tehdystä salaisesta synnistä, joka uhkaa tulla päivänvaloon ja pilata hänen koko elämänsä ja tulevaisuutensa.

Minna Canthin tyyliin näytelmä käsittelee vahvasti naisen asemaan liittyviä kysymyksiä. Miksi nainen joutuu kantamaan vastuun synnistä, jonka tekemiseen tarvitaan sekä mies että nainen? Missä on miehen vastuu tapahtuneesta?

Anna Liisa oli minulle intensiivinen ja mukaansatempaava näytelmä, joka kosketti, vavahdutti ja pohditutti. Näytelmä on nopealukuinen ja siksi varsin helppo tapa kasvattaa yleissivistystään. Tämä teoshan on klassikko ja mielestäni täysin maineensa veroinen.

Maria Jotunin Arikielämää

Maria Jotunin vanhassa realistisessa tyylissä on sitä jotakin! Tämä yhdenpäivänromaani kuvaa suomalaista maaseutuelämää kauan sitten hieman humoristisesti, tarkkanäköisesti ja lempeän ymmärtävästi. Kiertelevä pappi Nyman, hieman viinaanmenevä mies ja taivaanrannamaalari, saapuu savolaiskylään ja ottaa osaa kyläläisten elämään yhden päivän ajan. Kuvataan monia ihmiskohtaloita, joista syntyy koko ihmiselämän kirjo. Viipyilevästi kirjoitettu kirja keskittyy arkielämän pieniin hetkiin. Vaikka ihmiselo näyttäytyy kirjan valossa varsin raskaaltakin, leijailee kirjan tunnelmassa myös ihana aurinkoisen kesäpäivän verkkainen ja tenhoava tunnelma. Myös luonto nousee kerronnassa kauniisti esille.

Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.

Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä, niin kuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.

Edith Wharton

Viattomuuden aika

(The Age of Innocence)

Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja

Otava

388 s.

Diane Setterfield

Kolmastoista kertomus

(The Thirteenth tale, 2006)

Suom. Salme Moksunen

Tammi

419 s.

Minna Canth
Anna Liisa (1895)

(Muut tiedot puuttuvat, koska teos jo palautettu)

Maria Jotuni

Arkielämää

SKS

132 s.

Rosen tarinan jatko: Louisa M. Alcottin Kun ruusu puhkeaa

Louisa May Alcottin Kahdeksan serkusta -teoksesta tuttu Rose Campell on nyt varttunut paljon viime näkemältä ja kasvanut nuoreksi naiseksi jatko-osassa Kun ruusu puhkeaa. Hän palaa vuosia kestäneeltä Euroopan matkaltaan kotiin yhdessä setänsä sekä "adoptiosiskonsa" Feben kanssa. Serkkupojat ovat vallan hämmentyneitä, kun pikku Rosesta on kasvanut niin kaunis ja viehättävä nuori nainen. Ja entäs sitten Febe! Nuoret miehet ovat niin pyörällä päästään tyttöjen kauneudesta, etteivät oikein tiedä, kumpaan rakastuisivat. Juonen suunilleen varmaan arvaakin. Kosiopuuhia ja avioliittojuonia! Mitä muutakaan tyttökirjojen jatko-osilta voi odottaa?

Siinä missä Kahdeksan serkusta oli minusta Pikku naisiakin loistavampi tyttökirja ja ilahdutti minua särmällään ja erilaisuudellaan, tuntui sen jatko-osa - jatko-osien tavanomaiseen tapaan - paljon konventionaalisemmalta ja yllätyksettömämmältä. Ei sillä, etten muka olisi pitäny kirjasta - päinvastoin. Kun ruusu puhkeaa on erittäin viihdyttävä, hauska ja ihana tyttökirja. Kyllä avioliittojuonet minuun vetoavat! Mutta toisaalta avioliittojuonet laskevat konventionaalisuudellaan teoksen arvoa. Kihlaus on tapahtunut, elämän päämäärä on tavoitettu ja tarina on loppu. Hieman naiivia ja hieman epärealistista.

(Huom! Seuraava kappale sisältää pientä spoilausta!)

Toisaalta kuitenkin päähenkilön rakkaustarina on mielestäni virkistävä tarina tyttökirjojen genressä. Se on tarina prinsessasta ja antiprinssistä. Rosen tuleva sulho ei ole mikään aivan tavallinen tyttöjen unelmamies -tyyppi, vaan perin erikoinen ja persoonallinen, mikä oli mielestäni vallan mainiota. Parasta hänessä on se, että hän lukee Emersonia! Virkistävää hänessä on myös se, ettei Rose suinkaan suoraan lankea hänen jalkoihinsa, vaan joutuu tekemään pitkän matkaan sisimpäänsä, ennen kuin huomaa ihailijansa todellisen arvon.

(Spoilausvaara ohi!)

Mutta romanttisen hattaran alta löytyy kuitenkin jotakin vakavampaakin. Teos esimerkiksi purkaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tabuja. Keittiöpiian asemasta Rosen seuraneidiksi ja parhaaksi ystäväksi kohonnut Febe ei esimerkiksi kaikkien sukulaisten mukaan ole tarpeeksi hyväsukuinen Campellien suvun arvokkaille herrasmiehille. Kuitenkin teoksen sanoma on tässä suhteessa selvä: rakkaus ei katso yhteiskuntaluokkaa, ja sydäntä on seurattava.

Tyttökirjasankarina Rose on jännä yhdistelmä hyvin perinteikästä naista ja vahvaa feminististä tahdonvoimaa, joka tietyllä, melko heinovaraisella tavalla järisyttää  naiseuden rajoja aikansa kontekstissa. Rose on oikea naisellisuuden ja viehättävyyden perikuva, eikä hänessä ole Pikkunaisten Jon poikatyttömäisyyttä tai Vihervaaran Annan rasavilliyttä. Hän on kaikkien naisellisten hyveiden ruumiillistuma. Silti hän naisellisella ja vähäeleisellä tavallaan osoittaa suurta määrätietoisuutta ja tahdonvoimaa.

Kaikesta huolimatta Kun ruusu puhkeaa on mainio tyttökirja (vaikkei tietyssä mielessä kirjallisesti ehkä yhtä arvokas kuin Kahdeksan serkusta). Sitä voi suositella kaikille tyttökirjojen ystäville ja viattomasta romantiikasta pitäville. 

Viehättäviä novelleja vuosisatain takaa: Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

On aika purkaa viimeisetkin menneen vuoden bloggaamatta jääneet teokset. On suuri sääli, että syksyn kiireiden keskellä tämä teos jäi bloggaamatta tuoreeltaan. Nyt monta kuukautta lukukokemuksen jälkeen on muisto ehtinyt jo hieman haalistua, enkä pysty välittämään samalla tavalla lukukokemuksen henkeä.

Zacharias Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia on minulle merkittävä teos, jonka julkaisua innolla odotin. Se nimittäin sisältää myös yhden minun suomentamani novellin. Topeliusta olen suomentanut myös aiemmin yhden novellin verran. Vuonna 2013 julkaistun Morsian ja muita kauhunovelleja -teoksen niminovellin suomennos oli omaa käsialaani. Molempien novellien suomentajaksi päädyin opiskeluprojektin kautta. Tilinteon päivässä jokaisella novellilla on oma suomentajansa ja kaikki suomentajat ovat joko Turun yliopiston tai Itä-Suomen yliopiston opiskelijoita. Opiskelijoiden ohjaajana on toiminut Eeva-Liisa Nyqvist, jolle kuuluu suuri kiitos kokoelman toteutumisesta.

Saatan olla hieman jäävi sanomaan, mutta mielestäni kaikki kääntäjät ovat selviytyneet tehtävästään yllättävän hyvin. Vanhan kaunokirjallisuuden kääntäminen ei ole ihan helppo juttu. Pieniä huolimattomuusvirheitä teoksesta saattoi siellä täällä huomata, mutta kääntäjät ovat tavoittaneet hyvin topeliaanisen tyylin ja kielen sekä historiallisen hengen. Ihailtava saavutus opiskelijoilta!

Tilinteon päivä ja muita kertomuksia sisältää kahdeksan Topeliuksen ennen suomeksi julkaisematonta novellia tai kertomusta - miksi niitä nyt haluaakaan kutsua. Kokoelman aloittaa minun suomentamani romantiikkaa, rikosta ja karua kaupankäyntiä sisältävä Ennenkuulumaton tapaus. Tätä seuraa Herminan tunnustukset, Kihlakunnantuomari, Nuorallatanssijatar, Pääsiäismunat, Rinkelityttö, Tietäjän tytär ja lopuksi vielä niminovelli Tilinteon päivä.

Jos nyt monta kuukautta lukukokemuksen jälkeen mietin, mikä tarina teoksesta erityisesti jäi mieleen, on se ehdottomasti Nuorallatanssijatar. Jännä huomata, että samaan novelliin keskittyy myös vastikään julkaistu Turun Sanomien kirja-arvio, joka kiinnostavasti nostaa esiin sen, että novellilla on myös todellisuuspohja. Nuorallatanssijatar on koskettava ja traaginen novelli nuoresta nuorallatanssijatytöstä, joka henkensä edestä tanssii nuoralla pakotettuna ja lopulta myös tanssii tiensä hautaan. Yhteiskunnan vähempiosaiset olivat Topeliuksen sydäntä lähellä, ja novelli saa pohtimaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja sen epäoikeudenmukaisuutta, mikä tuleekin vahvasti esiin jo heti Nuorallatansijattaren alusta:

Me, jotka asumme omissa rauhaisissa kodeissamme, jotka iltaisin käymme maate omien kattojemme alla, nukumme omissa sängyissämme ja heräämme aamuisin elääksemme uuden päivän kuten edellisenkin - tehdäksemme, mitä teemme kaikkina päivinä ja nähdäksemme, mitä olemme tuhannen kertaa nähneet - me emme tiedä mitä tarkoittaa harhailla ympäri maailmaa. - - Emme tiedä, mitä on olla muukalainen, minne ikinä saapukaan, alituisesti tarkkailla ympäristöään vaimean myötämielisesti tai ahneen egoistisesti ja tulla itse tarkkailluksi samalla tavalla; ylenkatsoa ja tulla ylenkatsotuksi, petkuttaa ja tulla petkutetuksi, elää uurastaen ilman rauhaa ja kuolla kukaties lohduttomassa surkeudessa.

Mutta he tietävät, mitä se tarkoittaa. Nämä kaikenlaiset kiertävät taiteilijat, jotka tyhjällä ilveilyllään sytyttävät joukkojen uteliaisuuden: silmänkääntäjät, nuorallatanssijat, jonglöörit, posetiivarit. Kuka haluaisi vaihtaa osaa heidän kanssaan?

Toinen mieleenpainuva novelli oli nuoren tytön varttumisesta naiseksi kertova Herminan tunnustukset. Itseään etsivä tyttö etsii tyydytystä elämäänsä ja vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Se, mistä hän elämän tarkoituksensa lopulta löytää, hämmästytti kyllä minua aika lailla ja toimi suurena antikliimaksina. Oikeastaan aika moni tarina kokoelman novelleista päättyi jotenkin hämmentävästi ja jätti minut lukijana kuin puulla päähän lyötynä miettimään, mitä nyt oikein tapahtuikaan. Tavallaan pidin siitä, tavallaan en.

Yhtä kaikki, viehättävintä Tilinteon päivässä on mielestäni Topeliuksen kieli ja kerronta sekä kurkistus menneeseen maailmaan. Topeliuksen kieli ja tyyli on mielestäni tavattoman kaunista. Minuun vetoaa hänen tyylinsä ylevyys. Siinä on jotakin, mitä nykykielessä kaipaan. Nykyään ilmaistaan asioita niin suorasanaisella, arkisella ja proosallisella tavalla. Topeliuksen kielessä on runoutta ja retoriikkaa. Kertojaääni on analyyttinen ja pohdiskeleva. Juonen keskellä kertoja saatta pysähtyä pohtimaan elämää, etsimään merkityksiä ja kysymään kysymyksiä.  Useimmat novellit ovat sävyltään vakavia, mutta myös humoristisuus tulee joissakin esiin. Temaattisesti ja juonellisesti novellit eivät ehkä ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, vaan alun perin enemmän viihteellisiä tarinoita, joita on julkaistu jatkokertomuksina. Nykylukijalle ne tarjoavat kuitenkin paitsi esteettisen elämyksen, myös mielenkiintoisen ajankuvan ja mukaansatempaavan retken 1800-luvun ihmiskohtaloiden pariin.

Loppuun vielä maistiainen omasta novellistani eli Ennenkuulumattomasta tapauksesta:

"No, isäni! Julkistatte [kihlauksen]! Myykää lapsenne onnettomuudelle muutamasta mitättömästä hopealantista! Tiedättekö, mitä Celestinenne sitten tekee? Hän ei kieltäydy, hän antaa uhrata itsensä; mutta hän sanoo niin kovaa, että kaikki vieraamme kuulevat sen: `Neuvos Rell on tehnyt huonon kaupan, hän on ostanut tyttörukan 2800 hopearuplasta ja niin arvokas ei tyttö ole!` - Mitä sanotte siihen, isäni?"
"Onko tämä pieni kaino Celestineni? En ole tuntea sinua. Ei, sinä et voi uskaltaa, et halua saattaa isääsi niin huonoon valoon."

Zacharias Topelius

Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

Suom. Anna Järvenpää, Jani Kämäräinen, Mirjami Lappalainen, Emilia Lehkonen, Miro Metsämuuronen, Heljä Pitkäkoski, Maija Sakki ja Marja Uusirasi

Faros, 2015

248 s.

Loistava ja viihdyttävä tyttökirja: Alcottin Kahdeksan serkusta

Louisa May Alcott muistetaan ennen kaikkea tyttökirjojen tyttökirjasta Pikku naisista. Marchin perheen nelikon seikkailut ovat toki minullekin, suurelle tyttökirjojen ystävälle rakkaita, mutta saman kirjalijattaren Kahdeksan serkusta sukelsi sydämeeni ehdottomasti syvemmälle. Kahdeksan serkusta on raikas teos, joka ei ole ruostunut ajan saatossa. Pikku naisissa itseäni häiritsee hieman ylitiöpäinen hyveellisyys ja liian vanhoilliset arvot. Hyveen kasvatus toki nousee esiin Kahdeksassa serkuksessakin, mutta teoksen arvomaailma tuntuu kaiken kaikkiaan modernimmalta ja samaistuttavammalta. Ennen kaikkea teoksessa hurmaa sen ihastuttava päähenkilö Rose, joka sulatti sydämeni persoonallaan.

Kirjan päähenkilö ja sankaritar on 13-vuotias Rose Campell, joka on vastikään isänsä kuoltua jäänyt täysin orvoksi. Rose on lähetetty sukulaistensa hoiviin, täysin vieraiden ihmisten pariin. Suuri joukko avosylisiä tätejä ja setiä taistelevat Rosen omistuksesta: kuka saa  etuoikeiden tytön kasvattamiseksi? Tosin eräät tädit ovat sitä mieltä, ettei Rosessa paljon ole kasvatettavaa, sillä tyttö tuskin enää elää kovin kauan. Niin sairaalloinen ja heikko hän on. Onnetar suosii Alec-setää. Sovitaan, että Alec saa ainakin yhden vuoden ajan vastata Rosen kasvatuksesta. Sen jälkeen katsotaan, riippuen Alecin menestyksestä kasvattajana, kenen huollettavaksi Rose seuraavaksi päätyy.

Alec-setä on lääkäri ja ottaa sydämen asiakseen Rosen henkisen ja fyysisen vahvistamisen. Rakkaudellaan hän hemmottelee tytön ja saa orvon surun talttumaan. Lääkärin ammattitaitoaan hän soveltaa fyysisen puolen parantamiseksi. Kavinjuonnin on loputtava! Tilalle terveellistä maitoa! Kiristävät korsetit joutuvat romukoppaan. Puvun pitää olla väljä ja rento! Sisällä nyhjöttöminen saa loppua, myös tyttöjen pitää saada tervettä ruumiinliikuntaa!

Rose on sukunsa ainoa tyttölapsi. Arka ja poikakammoinen Rose odottaa kauhunsekaisin ja epäluuloisin tuntein seitsemän poikaserkkunsa kohtaamista, mutta pian saa Rose huomata, että pojathan voivat olla ihan mukavia, vaikka ovatkin poikia. Pian Rose on serkuslauman keskipiste, kuin ritareiden palvoma prinsessa. Teoksessa kulkee toisena pääjuonteena Rosen vahvistamisoperaation rinnalla Rosen hauskat seikkailut serkkujensa kanssa. Ennen niin arka ja ujo Rose on kohta rohkea nuori naisen alku ja vain muisto siitä orvosta ja surumielisestä tytöstä, joka tuli Alec-sedän hoiviin.

Kahdeksan serkusta tarjosi joululomaani hauskaa ja miellyttävää viihdykettä. Rosen ja serkkupoikien seikkailut veivät mennessään ja lumosivat. Rankan ja ravistelevan ihmiskaupasta kertovan Lasi maitoa, kiitos -teoksen jälkeen oli tyttökirjoen viaton maailma hyvin tervetullut lukukokemus,

Parasta Kahdeksan serkusta -teoksessa oli kuitenkin se, että teos tarjosi mielestäni tuoreita ihanteita myös nykylukijalle. Kahdeksan serkusta on hyvin feministinen teos. Se kannattaa terveitä naisihanteita. Teos käy keskustelua monien aikansa naisihanteiden kanssa, joiden noudattaminen ei johtanut kovin hyvään lopputulokseen naisen hyvinvoinnin kannalta. Osa näistä ihanteista poikkeaa nykyihanteista, mutta analyyttinen lukija osaa soveltaa ja etsiä rinnastuskohteita. Korsettinsa on länsimainen nainen riisunut jo ajat sitten, mutta on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka naiset nykyäänkin kauneusihanteiden orjina uhraavat hyvinvointinsa ja terveytensä turhamaisuuden alttarille kulttuurin alistamina. Kuitenkin teos ottaa kasvattavasti kantaa myös nykyäänkin vallalla olevaan nälkiintyneen naisen ihanteeseen. Alec-setä on teoksessa terveiden ihanteiden ääni. Hänen kannustamanaan Rose myös esimerkiksi opettelee ratsastamaan ja harjoittaa monen moista muutakin liikuntaa, mikä saa tädit hieman kauhistelemaan sitä, että Rosesta kasvatetaan poikatyttöä.

Kahdeksan serkusta on mielestäni älykkäästi, hauskasti ja tuoreesti kirjoitettu teos. Ehdoton helmi tyttökirjojen joukossa, jota voi lämpimästi suositella kaikille tyttökirjojen seurassa viihtyville.

Rosen seikkailut jatkuvat teoksessa Kun ruusu puhkeaa, jota olen myös jo vähän aloittanut. Odotan innolla Rosen tarinan jatkoa. Enemmän siitä kuullaan varmasti myöhemmin blogissani.

Louisa M. Alcott

Kahdeksan serkusta

(Eight Cousins, 1875)

Suom. Ville Hynynen

206 s.

Susan Coolidgen Katy-sarjan loppu: Katyn kouluseikkailuista ihanaan Alppilaakson majaan

Luin syksyllä Susan Coolidgen Katy-sarjan ensimmäisen osan Katyn toimet, jonka ehdin blogata vasta vastikään. Lainasin kirjastosta muutama viikko sitten sarjan loput neljä osaa, joiden ajattelin soveltuvan rentouttavaksi joululomalukemiseksi. Rakensin mielikuvissani ihania lomasuunnitelmia siitä, kuinka lojun tyynyihini hautautuneena sängyssä, teemuki, konvehtirasia ja muita jouluherkkuja tarjottimella ja Katy-kirja kädessä uppoutuneena kaukaiseen tyttökirjojen ihanaan maailmaan. Vaan kuinkas sitten kävikään?

No, vahingossa lukaisinkin koko sarjan, ennen kuin loma ehti edes alkaa! Oli tarkoitus aloittaa vain vähän, mutta sitten luin aina vain vähän enemmän ja enemmän... ja yhtäkkiä oli kaikki kirjat luettu. Joululomasuunnitelmistani ei siis tulekaan mitään, vaan on kehitettävä muunlaista joululukemista. (Niitä suunnitelmia kyllä riittää, joten ei hätää!)

Tästä voitaneen päätellä, että Katy-sarja oli houkuttavaa ja koukuttavaa lukemista. Kirjat ovat hyvin helppo- ja nopealukuisia. Katy Carrin ja hänen sisarustensa seikkalujen seuraaminen oli itselleni mitä oivallisin keino heittää aivot narikkaan ja rentoutua. Kirjat ovat optimistisia ja saavat lukijan uskomaan hyvyyteen ja onnellisiin loppuihin. Lyhyesti sanottuna ne ovat juuri sitä, mitä kaipaan tähän pimeään ja synkeään vuodenaikaan.

Katy-sarjan päähenkilö Katy Carr on kuusilapsisen perheen vanhin lapsi. Myös perheen muut lapset ovat merkittävässä osassa sarjaa alusta alkaen. Katyn päähenkilön asema kuitenkin säilyy vain sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa, eli Katyn toimet, Katy koulussa ja Katyn myöhemmät toimet -teoksissa. Seuraavissa osissa Clover ja Alppilaakson maja on avioitunut Katy painunut taka-alalle. Seuraavaksi lyhyet kuvaukset sarjan neljän viimeisen osan sisällöstä.

Katy koulussa

Eräs sukulaistäti, rouva Page, tulee vierailulle Carrien perheeseen ja tulee siihen tulokseen, että Katy ikäisekseen liian järkevä, vastuullinen ja iloton. Äidittömän perheen vanhimpana lapsena on nuori Katy on joutunut kantamaan perheessä eräänlaista emännäntehtävää. Sukulaistädin suosituksesta isä päättää lähettää Katyn ja tämän sisaren Cloverin erääseen sisäoppilaitokseen viettämään sellaista elämää kuin nuoren kuuluu. Elämä sisäoppilaitoksessa on täynnä kommelluksia, hersyvää naurua, tyttöjen välistä ystävyyttä, mutta myös juonittelua. Järkevä Katy pysyy kuitenkin aina järkevänä. Tässä kirjassa korostuu myös vahvasti hyveen kasvatus kuten myös ensimmäisessä osassa Katyn toimissa.

Katyn myöhemmät toimet

Katylle tarjoutuu loistava tilaisuus: Carrien perhetuttu rouva Ashe haluaa pienen tyttönsä kanssa lähteä Eurooppaan vuodeksi ja haluaisi mukaansa Katyn seuralaisekseen luvaten maksaa tämän matkan. Isä Carr on hieman suruissaan, mutta Katy innoissaan! Katy lähtee matkalle, seikkailee Euroopan merkittävimmillä nähtävyyksillä (muun muassa Jane Austenin haudalla!) ja lopulta kohtaa kohtalonsa venetsialaisessa gondolissa hurmaavan yön hämäryydessä.

Clover

Katy on menossa perheen esimmäisenä lapsena naimisiin. Häitä valmistellaan ja vietetään, ja kun Katy häiden jälkeen matkaa tiehensä miehineen ja hänen jälkeensä jättämä tyhjyyden tunne valtaa Carrien talon, vaihtuu kerronan fokus Katysta seuraavaksi vanhimpaan lapseen, Cloveriin. Clover matkustaa veljensä Philin kanssa kauas Coloradoon erääseen täyshoitolaan, sillä Phil ei meinaa toipua sairaudestaan ja entisajan hoitinäkemyksen mukaan kaipaa ilmanalan vaihdosta. Coloradon kaunis luonto lumoaa niin Cloverin kuin Philinkin, kun taas kaunis Clover lumoaa kaikki paikkakunnan pojat. Nähtäväksi jää, kuka Cloverin omakseen vai saako kukaan.

Alppilaakson maja

Tämä kirja alkaakin englannista, Yongin perheen sisarusten Imogenin ja Lionellin elämän kuvaamisesta. Lukija on alkuun hieman pihalla, keitä he ovat ja miten he nyt muka liittyvät tähän tarinaan. Yhteys kyllä pikku hiljaa paljastuu, sillä kohtalo kuljettaa Yongin sisarukset rapakon toiselle puolelle Coloradoon Alppilaakson majaan, joka on tullut lukijalle tutuksi jo edellisessä teoksessa ja jota nyt emännöi kaksi Carrin perheen rouviksi muuttunutta tyttöä Clover ja Elsie. Lionell on ollut Alppilaaksossa jo aiemmin, mutta hänen sisarelleen Imogenille niin Alppilaakso kuin koko kaukainen Amerikka on ennestään tuntematon paikka. Jäykkä englantilainen Imogen on täynnä ennakkoluuloja Amerikkaa ja amerikkalaisia kohtaan, mutta ne kuitenkin matkan varrella rapisevat pois yksi toisensa jälkeen - jopa siihen pisteeseen asti, että hänestä itsestäänkin tavallaan tulee lopuksi amerikkalainen.

Alppilaakson maja on kirjoista mielestäni ihanin. Cloverin ja Elsien elämä Alppilaaksossa on mielestäni kuvattu niin rattoisan hauskaksi, että kirjaa on ilo lukea. Kirjailija loihtii Coloradon jylhät vuoristomaisemat esiin niin kaunissanaisesti ja ylistävästi, että tunsin aivan pakahduttavaa kaipausta sukeltaa kirjan maisemiin itsekin. Tätä kaipausta yritin ravita googlaamalla Coloradon vuoristomaisemia ja ihania villikukkia, joista kerrottiin kirjassa.

Kaiken kaikkiaan Katy-sarjan lukeminen oli ihanaa, ja sarjaa voi suositella lämpimästi kaikille perinteisten tyttökirjojen ystäville!

Katy koulussa

(What Katy Did at School)

Suom. Kersti Bergroth

Otava

234 s.

Katyn myöhemmat toimet

Suom. Sirkka Rapola

Otava

214 s.

Clover

Suom. Sirkka Rapola

Otava

199 s.

Alppilaakson maja

Suom. Sirkka Rapola

Otava

202 s.

Minna Canthin koskettava ja kaunis Hanna

Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä yht´äkkiä heräsi kummallinen halu  oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä ja rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, vaan ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot ja kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota korva ei kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.

Suomen kirjallisuuden kurssia opettaessani olen toisinaan täyttynyt villillä halulla lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta ja täyttää kaikki aukot suomalaisen kirjallisuuden sivistyksessäni. Olen opiskellut vain yleistä kirjallisuustiedettä (eli maailman kirjallisuutta), ja siksi on yksi jos toinenkin tärkeä suomalainen teos lukematta. Oikeastaan olen koko ikäni kärsinyt pienestä asennevammasta suomalaista kirjallisuutta kohtaan. Maailman kirjallisuus on näyttäytynyt minulle aina kiehtovampana ja ekstoottisempana kuin kotoinen kotimainen kirjallisuus, jota sävyttää mielkikuvissani harmaa ankeus, realismin vahva perinne ja tarinat niin tavallisista ihmisistä, ettei niitä jaksa lukea. Voi olla, ettei mielikuvani ole täysin tuulesta temmattu, mutta asenteeni on kuitenkin muuttunut. Jostain syystä olen alkanut kaivata elämääni nimenomaan vahvaa suomalaista realismia ja aidon elämän makua. Tätä kaipuuta lähdin täyttämään, kun satuin löytämään iskän auton peräkontista (!) Minna Canthin Kootut teokset. Päätin lukea Canthin Hannan.

Minna Canthin Hanna on pienoisromaani, jossa seurataan naispuolisen päähenkilön Hannan elämää lapsuudesta aikuisiän kynnykselle. Hanna ei edusta aivan yhtä raakaa realismia kuin Työmiehen vaimo, joka on ainoa aikaisemmin lukeamani Canth. Hannassa sen sijaan realismi ja romantiikka kohtaavat toisensa, vaikka romaanin ydinsisältö ja sanoma on hyvin yhteiskunnallinen ja realistien. 

Hannan lapsuuden onnea varjostaa juopotteleva isä, jonka pieni Hanna erään kerran yöllä kuulee tulevan humalassa kotiin ja kohtelevan väkivaltaisesti vaimoaan eli Hannan äitiä. Lapsuuden onni särkyy, kun herkkä Hanna huomaa, ettei isällä ja äidillä olekaan kaikki aivan hyvin. Kuitenkin tätä Hannaa syvästi järkyttävää tapausta seuraa monia hilpeitä onnentäyteisiä kouluvuosia, joihin kuuluu kavereita, hauskanpitoa, opiskelua ja ensirakkautta. Elämä kuitenkin jälleen osoittaa Hannalle nurjan puolensa: miehiin ja rakkauteen ei ole luottaminen. Hanna saa tuntea kaksikin kertaa, miltä tuntuu särkynyt sydän.

Canth ottaa teoksellaan kantaa paitsi alkoholismiin, myös ennen kaikkea lempiaiheeseensa eli naisten asemaan. Hannan tarinassa korostuu raadollisesti se, kuinka kapea osa yhteiskunnassa oli varattu naisille 1800-luvulla. Ainoa paikka naiselle toteuttaa itseaan oli vaimon ja äidin osa, ja jos joku ei tahtomattaan tai tahallisesti kyennyt tähän rooliin, ei heillä ollut tilaa elämässä ja yhteiskunnassa. Rakkaudessa pettyneen Hannan on tyytyminen vanhanpiian osaan. Päivät täyttyvät tyhjyydestä, yksinäisyydestä, ikävästä ja miesten paitojen ompelemisesta, jota Hanna pitää tuskastuttavan puuhana. Melankolia ja synkkyys valtaavat Hannan mielen. Elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Hanna haaveilee opettajankoulutuksesta, mutta isä ei häntä päästä opiskelemaan.

Naisen vaihtoehdot täyttää elämänsä mielekkäällä tekemisellä ovat hyvin rajalliset, jos hänellä ei ole omaa perhettä siinä iässä, kun sellainen tulisi normien mukaan olla. Naiset kasvatetaan vain vaimon ja äidin osaan, ja jos hän ei onnistu täyttämään tätä osaa, on hän vain eräänlainen ylimääräinen turhake yhteiskunnassa. Toisaalta teos tuo myös vahvasti esiin sen, ettei naisen elämä vaimona ja äitinäkään ole kovin hohdokasta, vaan silloin on toisenlaiset surut ja murheet osana. Naimissa oleva nainen on miehensä vallan alla alttiina esimerkiksi väkivallalle. Myös jatkuva synnyttäminen ja lasten hoito vie naisen voimat. Teos herättikin itsessäni kysymyksen, jospa sittenkin kihalttunsa hylkäämälle Hannalle kävi tuuri, kun tarvinnutkaan mennä naimisiin.

Hanna on vahvasti kirjoitettu romaani, joka tempaisi minut voimalla mukaansa. Hannan tarina kosketti ja sai minut samaistumaan. Pidin Canthin tavasta kirjoittaa samaan aikaan paitsi kauniisti ja herkästi, myös realistisesti ja raadollisesti. Canth on mielestäni kuvannut Hannassa onnistuneesti nuoren naisen elämää psykologisen tarkkanäköisesti niin iloineen kuin suruineen. Teos kannusti ehdottomasti jatkamaan tutustumisretkiäni Canthin kirjallisuuden ja myös laajemminkin suomalaisen kirjallisuuden parissa.

Minna Canth

Hanna (1886)

(Teoksessa Minna Canth - Valitut teokset)
127 s.

Otava

Iki-ihana Susan Coolidgen Katyn toimet

Susan Coolidgen tyttökirjaklassikko Katyn toimet on tunnetun Katy-sarjan ensimmäinen osa. Keväällä kirjoittaessani sivuaineentutkielmaani L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) minuun iski laajemmankin laajuinen tyttökirjakärpänen. Teoriaosaa kirjoittaessani tutustuin laajemmin tyttökirjojen genreen, ja monet vastaan tulleet esimerkit saivat minut haikailemaan myös muiden tyttökirjojen ääreen. "Voi, mitä kaikkia ihania ja vielä lukemattomia tyttökirjoja tähän maailmaan mahtuukaan!" ajattelin. Susan Coolidge oli yksi nimi, joka vaikutti ehdottomasti tutustumisen arvoiselta. Minulla on hämärä mielikuva nuoruudestani Katy-sarjaan kuuluvasta Alppilaakson majasta, minkä perusteella päättelen myös lukeneeni luultavasti aikoinaan Katyn toimet, vaikken siitä kirjasta mitään muistakaan.

Katyn toimet kertoo äidittömästä Katy Carr -nimisestä 12-vuotiaasta tytöstä, joka on kuusilapsisen sisarussarjan vanhin. Äidittömän perheen esikoisena hänen pitäisi olla esimerkillinen isosisisko nuoremmilleen ja täyttää samalla eräänlainen äidin tyhjiö perheessä.  Vilkkaan Katyn elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu. Eläväinen ja ajattelematon, mutta kuitenkin hyväntahtoinen tyttö saa aikaan yhtä jos toista sellaista, mikä ryppyotaisisa tätejä harmittaa. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, mikä saa vilkkaan Katyn pakosti rauhoittumaan ja ajattelemaan vakavammin elämäänsä.

Teos on hyvin kasvattava ja opettavainen. Katyn toimissa alleviivataan kärsivällisyyden ja itsehillinnän sekä muiden huomioon ottamisen merkitystä tavalla, joka alkaa jo hieman häiritsemään moralistisuudessaan. Toisaalta koin myös näiden teemojen käsittelyn puhuttelevaksi ja koskettavaksi. Teos ei kasvata pelkästään pieniä, vaan myös hieman suurempia lukijoita.

Kuitenkin teos oli ihana lukukokemus. Katyssa on hippunen rakkaimman tyttökirjasankarini Vihervaaran Anna mielikuvituksen rikkautta ja hyväntahtoista sähläystä. Kuitenkin hänessä on myös jotakin omaa ja ainutkertaista  – jotakin katymaista.

Tällaisten vanhojen tyttökirjojen maailmassa on jotakin ajatonta ja ikuisesti viehättävää. Tällaiseen viattomuuden ja hyväntahtoisuuden maailmaan on hyvä paeta hakemaan turvaa ja myös toivoa ja lohtua juuri tällaisina aikoina, kun usko ihmisyyteen ja hyvyyteen meinaa sortua  maailman raadollisten tapahtumien edessä.

Vaikka keväällä haaveilin lukevani ties mitä tyttökirjoja, ei tyttökirjakärpänen ole muiden kiireiden ja muiden lukuprojektien keskellä vielä kovin paljoa ottanut tuulta alleen. Katyn toimet sain kuitenkin lukaistuksi jo melkein muutama kuukausi sitten, ja vasta nyt saan teoksen blogatuksi. Tämän jälkeen hinkuni on Katy-sarjan muiden osien pariin. Luulen, että joululomani iloksi aionkin hakea kasan Katyn seikkailuja kirjastosta.

Susan Coolidge

Katyn toimet

(What Katy Did, 1872)
Suom. Sirkka Rapola

Otava

203 s.

F. C. Burnettin suloinen Pikku lordi

Salaisesta puutarhastaan parhaiten tunnetun englantilaisen lastenkirjailijan Frances Hodgson Burnettin Pikku lordi  on suloinen teos, joka lumoaa viattomuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan. Kirja on ikään kuin sisarteos saman kirjailijan Pikku prinsessalle, jonka luin viime kesänä lukumaratonin yhteydessä. Juonenrakenteiltaan teoksista löytyy yhtäläisyyksiä, mutta siinä missä Pikku prinsessa on pienten tyttöjen kirja, on Pikku lordi ikään kuin poikakirja, sillä päähenkilönä on poika. Uskoisin kyllä teoksen kiehtovan silti myös tyttöjä ja näin oli asian laita omallakin kohdallani.

Pieni suloinen Cedrik-poika asuu New Yorkissa rakkaan äitinsä kanssa ihan tavallisessa kodissa. Cedrikin isä on hiljattain kuollut ja äiti jäänyt leskeksi. Suurena lohtuna äidillä on kuitenkin hänen hellä ja rakastava pieni poikansa. Eräänä päivänä kuitenkin tapahtuu kummia ja Cedrikin elämä heittää kuperkeikkaa: kaukaa Englannista saapuu lakimies, joka ilmoittaa, että Cedrikistä tuleekin lordi Fauntleroy ja hänen on muutettava Englantiin isoisänsä Dorincourtin kreivin luokse.

Dorincourtin kreivillä on ollut kolme poikaa, joista nuorin oli Cedrikin isä. Pojat ovat kuitenkin kuolleet yksi toisensa jälkeen, vanhimmilla pojilla ei ollut lapsia, joten perintäjärjestyksen mukaan nyt nuorimman pojan ainoasta lapsesta tulee lordi ja aikanaan myös kreivi. Pikku lordi Fauntleroylla ei ole tiedossa kovin lupaava elämä Englannissa, sillä hänen isoisänsä ei ole tiettävästi mukava mies. Hän ei ole pitänyt yhteyttä nuorimpaan poikaansa sen jälkeen kun tämä meni naimisiin vastoin hänen tahtoaan köyhän amerikkalaisen tytön kanssa. Kreivi ei kutsu pojanpoikaa luoksensa sukurakkaudesta, vaan turhamaisuudesta. Hän olettaa luokseen saapuvan pojan olevan kuriton ja sivistymätön pojannulikka. Mutta mitä tapahtuu, kun hyväsydäminen, viaton ja ennakkoluuloton pieni poika kohtaa äreän ja äksyn, lapsivihamielisen vanhan ukon?

Alkuun minua häiritsi teoksen naivius ja hyveellisyys. Cedrik, pikku lordi on kuvattu niin yltiöimelän suloiseksi ja täydelliseksi, että uskottavuus kärsi ja pidin hahmoa jo ärsyttävän täydellisenä. Hän on paitsi täydellisen hyvä, myös täydellisen kaunis ulkomuodoltaan. Tällaisen kirjan lukeminen tuntui aika suurelta kontrastilta edellistä lukemaani kirjaa John Irvingin Kaikki isäni hotellit -teosta vasten, mikä voi olla osasyynä alkuärsytykseen. Kuitenkin teoksen edetessä sydämeni lämpeni Cedrikiä ja sen myötä koko kirjaa kohtaan. Ja kuka voisi muka pitää sydämensä kylmänä niin herttaisen olennon edessä? Siihen ei kyennyt edes Dorincourtin kreivikään.

Pikku lordi taittui loppuunsa ihanan sänkyaamiaisen lomassa herättyäni ensimmäisen omassa kodissani vietetyn yön jälkeen. 

Tämä kirja tarjoaa ihanteita, ei niinkään realismia. Se voi haitata monia aikuislukijoita, mutta minusta on hienoa, että lapsille on tarjolla kirjoja, joissa on viattomuutta, hyvyyttä ja kauniita ihanteita. Ja Pikku lordilla on lopulta paljon sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin: hyvyydellä voi voittaa pahuuden ja uskomalla jokaisesta ihmisestä löytyvään hyvään voi todella saada sen hyvän puhkeamaan kukkaan.

Tämä oli onnellinen hyvänmielenkirja, joka myös kosketti ja sai puhkeamaan kyyneliin silkasta liikutuksesta. Toivoisin, että tässä maailmassa voisi olla enemmän Pikku lordin kaltaisia lastenkirjoja sekä tietysti sitäkin enemmän toivoisin maailmasta löytyvän enemmän pikku lordin kaltaisia ihmisiä!

Frances Hodgson Burnett

Pikku lordi

(Little Lord Fauntleroy, 238 s.)

Otava

238 s.

Surumielinen, mutta viehättävä klassikko: Charlotte Bronten Syrjästäkatsojan tarina

Jos kysytään Matti tai Maija Meikäläiseltä, mitä Charlotte Bronte kirjoitti, saa vastaukseksi korkeintaan Kotiopettajattaren romaanin (jos sitäkään).  Harva keskivertolukuharrastajakaan osaa mainita muita teoksia. Syrjästäkatsojan tarina on yksi niitä Kotiopettajattaren romaanin varjoon jääneitä teoksia, jonka arvo kärsii siitä, että se on saman kirjailijan kirjoittama kuin Kotiopettajattaren romaanikin sekä peräsin saman perheen kynästä kuin Humiseva harju. Kotiopettajattaren romaani (ja hieman vähemmässä määrin Humiseva harju) ovat kuitenkin sellaisia suurklassikoita, ettei niiden kanssasisarilla ole muuta mahdollisuutta kuin hautautua historian pölyyn vähäpätöisempinä. Kuitenkaan Kotiopettajattaren romaanin ylivertaisuus Syrjästäkatsojan tarinaan nähden ei ole välttämättä ollenkaan itsestään selvää. Romaanin englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan kirjailija George Eliotin mielestä Syrjästäkatsojan tarina on Kotiopettajattaren romaania parempi teos ja Virginia Woolfin mukaan teos Charlotten hienoin. On aika kaivaa Syrjästäkatsojan romaani pois historian pölyistä.

Nyt olen tehnyt oman osuuteni puhaltaakseni pölyt kirjan päältä lukemalla teoksen jo toistamiseen elämäni aikana, ehdottamalla sitä lukupiirikirjaksemme ja kaiken kukkuraksi bloggaamalla siitä kaiken kansan nähtäville. Syrjästäkatsojan tarina oli ensimmäinen kirjamme Wanhojen Pölyisten Klassikoiden Lukupiirissä, jonka olen perustanut muutamien ystävieni kesken ja jossa luemme vanhoja, mielellään hieman historian pölyyn jääneitä klassikoita. Lukupiirimme kirjakriteerin huomioon ottaen valinta oli oivallinen ja pidimme siitä kaikki.

Syrjästäkatsojan tarina kertoo Lucy Snowe -nimisestä nuoresta naisesta, jonka on kuljettava yksinäinen ja raskas tie elämässään. Hänen menneisyydestään ei paljoa kerrota, mutta ilmeisesti hänellä ei ole mitään omaisia ja hänen kantamansa surupuku kertoo omaa, hiljaista tarinaansa. Hän on vailla omaisuutta ja yrittää etsiä keinoa ansaitakseen leipänsä.  Hän lähtee Englannista meren yli Ranskaan kohti tuntematonta vailla mitään suhteita tai tietoa tulevasta. Hän päätyy pieneen Villette-nimiseen kylään, jossa päätyy erääseen tyttöjen sisäoppilaitokseen englanninopettajaksi. Lucyn osa elämässä on olla syrjästäkatsoja. Hänen elämässään ei paljoa tapahdu. Romaanissa monet muut hahmot nousevat hyvin keskeiseen osaan ottaen huomioon sen, että tämä on minäkertoja-Lucyn kertoma romaani hänen elämäntarinastaan. Ne juonenkäänteet, jotka lukijan mieltä eniten liikuttavat, kuuluvat enemmän tai vähemmän muiden ihmisten elämään kuin Lucyn. Pientä kauhuromanttista tunnelmaa ja goottilaisen kauhun henkeä teokseen luo nunnan haamu, joka asustaa tyttökoulussa ja joka ilmestyy Lucylle.

Kirja ei ole kovin juonivetoinen, vaan se on psykologinen. Teos kurkistaa syvälle päähenkilönsä mieleen, joka on monimutkainen sokkelo. Tämä ei ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, vaan melankolinen, harmaa ja surusävytteinen sekä lopulta hyvin traaginen romaani. Sen surumielisyydessä ja melankolisuudessa on jotakin kaunista, jonka tunnelmassa on miellyttävää viipyä, vaikka samalla teoksen pohjaton traagisuus satuttaa ja pistää sydämeen.

Kirjan päähenkilö Lucy on kuitenkin hyvin ristiriitainen hahmo. Jossain suhteissa löysin itseni hänestä, mutta jossain suhteissa hän äärimmäisesti raivostutti minua. Miksi hänen pitää rypeä pohjattomassa itsesäälissään, valittaa osaansa siitä, että hänen on tehtävä työtä elääkseen? (Tässä epätoivoisesti opetustöitä hakiessani en voi ymmärtää, mitä valittamista on ihmisellä, joka tuosta vain sattuu vanhingossa saamaan opettajan työn, kun yön pimeyden ja sateen keskeltä rämpii taloon, joka sattumalta onkin tyttökoulu.) Miksei hän vain sano itselleen, pää pystyyn Lucy? Jotkut asiat ovat kuitenkin  vain asennekysymyksiä. En voinut olla ajattelematta, että jos Lucy olisi todellinen henkilö ja eläisi nykyajassa, niin joku fiksu ihminen tietysti sanoisi hänelle, että hän on vakavasti depressoitunut sekä tarvitsee vähän pilleriä ja hieman psykoterapiaa. (Samaa mieltä taidan olla minäkin.) Kuitenkaan nykyaikaisten psykiatristen diagnoosien antaminen vanhoille fiktiivisille hahmoille ei ole mielestäni hedelmällinen tapa lähestyä kirjallisuutta, eikä se mielestäni lisää ymmärrystä fiktiivisten hahmojen luonteista. (Lucy sai lukupiirissämme myös asperger-diagnoosin.)

Jos lähestyy Lucyn luonnetta ja koko teosta itse romaanista käsin, voi todeta, että Lucyn onnettomuus johtuu siitä, että hän on vain sattunut syntymään epäsuotuisten tähtien alla ja Jumala (tai jokin muu käsittämätön voima) on lahjoittanut hänelle syntymälahjaksi raskaan osan elämässä. Jotkut ihmiset ovat luotu onnellisuuteen, toiset puolestaan onnettomuuteen, ja Lucy valitettavasti lukeutuu jälkimmäiseen joukkoon. Kirjan maailmankuvaa sävyttää siis äärimmäinen fatalismi, mikä luo melkankolisen pohjavireen teokseen. Kirjassa seurataan tiiviisti kahden muun onnellisten tähtien alla syntyneen ihmisen elämää.  Heidän tiensä kohtaavat rakkaudessa, joka johtaa avioliittoon. Tämä onni asettuu vastatusten Lucyn elämän onnettomuuden kanssa. Lucyn osa on vain seurata vierestä toisten ihmisten onnea.

Pidin siitä, että teos on monella tapaa hyvin hienovaraisesti rakennettu. Ensinnäkin Lucyn tunteita miespuolisia henkilöitä kohtaan on mielestäni kuvattu niin hiuksenhienolla otteella, että lukijalle jää äärimmäisen epäselväksi, mitkä hänen todelliset tunteensa loppujen lopuksi ovatkaan. Mielenkiintoista on myös se, kuinka minäkertoja muutamaan otteeseen paljastaa lukijalle olennaisia seikkoja joskus huomattavasti myöhemmin, kuin milloin hän itse on saanut kyseisen seikan selville. Kertoja on siinä mielessä jännittävän (ja osin myös ärsyttävän) epäluotettava. Kirjan loppu on hieno, sillä se jättää loppuratkaisun avoimesti tulkittavaksi, vaikka antaakin vihjeita enemmän yhdestä tietystä loppuratkaisusta. Mutta lukija, joka ei voi tätä tarjottua loppuratkaisua hyväksyä, voi valita sen toisen, josta jää parempi mieli.

Kaiken kaikkiaan pidin teoksesta paljon. Teos on hitaasti etenevä, joten sitä voi suositella vain kärsivällisille lukijoille, joille tunnelma on jännittäviä juonenkäänteitä tärkeämpää. Itselleni kävi niin, että ensimmäiset sata sivua tuntuivat tahmeilta ja loputtoman hitailta, mutta sitten pääsin sisälle teoksen maailmaan, jota en viimeisellä sivulla enää olisi halunnut mistään hinnasta jättää taakseni. Syrjästäkatsojan tarinassa on menneen maailman hitauden lumoa.

Syrjästäkatsojan tarina oli Wanhojen Pölyisten Klassikkojen Lukupiirin ensimmäinen lukupiirikirja.  Kuvassa lukupiirin Facebook-kansikuva.

Charlotte Bronte

Syrjästäkatsojan tarina

(Villette, 1853)

Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren

 WSOY

496 s.

Luonnon merkityksen jäljillä: Raplh Waldo Emersonin Luonto

Kuinka luonto ylevöittääkään meitä niin vaivattomasti! Yksi ainoa terveenä vietetty päivä saa keisarikuntien loistonkin näyttämään huvittavalta. Aamunkoitto on Assyriani, iltarusko ja kuu Pafokseni ja keijukaisten ihmemaani, keskipäivä on aistien ja ymmäryksen Englantini, yö mystisen filosofian ja unien saksani.

 

Ralph Waldo Emersonin kuuluisin teos Luonto (Nature, 1836) on hieno teos luonnosta ja sen merkityksestä ihmiselle. Olen lueskellut kirjaa kirjallisuustieteen Anne of Green Gables -sivuaineentutkielmaani varten useampaan kertaan, sillä se on eräs keskeisimmistä teorialähteistäni. Tällä kertaa luin sen kannesta kanteen samaa teoreettisten erikoistumisopintojen tenttiä varten, minkä vuoksi luin myös juuri bloggaamani Thoreaun Elämää metsässä -teoksen. 

Emerson ja Thoreau ovatkin parivaljakko, joka usein asetetaan keskustelussa vierekkäin ja vastakkain. He kuuluivat samoihin älyllisiin piireihin ja heidän ajattelussaan on paljon samaa. Emerson on kuitenkin Thoreauta vanhempi, ja Thoreauta pidetäänkin Emersonin oppipoikana, joka ei kuitenkaan omaksunut aivan sellaisenaan opettajansa ajatuksia, vaan kehitteli niitä omaan suuntaansa. Luonto on heille molemmille kuitenkin tärkeä aihe, ja sitä värittää romanttinen suhtautumistapa.

Luonto on hyvin pienen ja viattoman näköinen kirja. Esipuheineenkin se on ihan pikkuinen noin satasivuinen läpyskä, jonka joku voisi kuvitella lukevansa tuosta vain kevyeksi iltalukemiseksi. Ulkonäkö kuitenkin pettää. Luonto on pieni suuri kirja, joka pienestä ulkomuodostaan huolimatta sisältää hyvin suuria ajatuksia. Ajatuksia, joita täytyy lukea meditatiivisesti harkiten ja sulatellen. Sisältöä on kenties enemmän kuin monessa tuhatsivuisessa järkäleessä. Ja jos näin meidän kesken rehellisiä ollaan, toisinaan meni minulta aika yli, korkealta ja lujaa.

Luonto on ennen kaikkea Emersonin luontofilosofia tiivistettynä. Mutta se ei ole pelkkää filosofiaa, vaan samalla myös runollista kaunokirjallisuutta. Emerson ilmaisee rakkautensa luontoon mitä kaunopuheisimmin sanankääntein. Hänen ilmaisutapansa on hyvin runollinen, ja hän asettaa lukijalle paljon haastetta. Runollisen ja kielikuvilla kyllästetyn ilmaisutavan takaa on nimittäin toisinaan hankala löytää itse ajatusta. Ajatus kuitenkin aina on siellä, vain odottamassa löytäjäänsä. Sanoisin, että Luonto on tiukkaa filosofiaa ilmaistuna kaunokirjallisuuden keinoin.

Luonto on lukijalleen haastava, mutta voi, miten se on myös niin ihana! Näen Emersonissa sukulaissielun. Hänen runollista kielenkäyttöään ei voi muuta kuin ihailla. Myös hänen ajatuksissaan luonnosta on paljon sellaista, jota löydän myös omasta luontosuhteestani. Hänen luontofilosofiassaan on myös paljon yhtymäkohtia Vihervaaran Anna luontoajatteluun ja luontosuhteeseen, jota tutkin sivuaineentutkielmassani Anne of Green Gables -teoksessa.

Nykylukijaa saattaa häiritä teoksessa se, että Emersonin luontofilosofiassa on keskeinen sija Jumalalla. Hänen uskonnollinen näkemyksensä on kuitenkin omanlaisensa, ei perinteistä kristillisyyttä. Hänen ajattelussaan elää kristinusko ja itämaisten uskontojen vaikutteet elävät sulassa sovussa. Hän on panteisti, joka näkee jumaluuden kaikkialla läsnäolevaksi voimaksi. Erityisesti luonnossa ihminen kohtaa Jumalansa ja voi päästä osalliseksi hänen jumaluudestaan tuntemalla yhteyttä kosmoksen kanssa ja löytämällä jumaluuden sisimmästään. Emerson on idealisti, mutta ei sorru kuitenkaan jyrkkään hengen ja materian dualismiin, vaan näkee nämä todellisuuden kaksi peruselementtiä toisiaan tukevina, saumattomassa liitossa elävinä

Emersonin mukaan luonnosta on moneen. Hän käyttää nelijakoa: hyöty, kauneus, kieli ja oppi. Hyödyksi hän nimeää kaiken sen, mistä aistit ovat velkaa luonnolle. Luonto tarjoaa esimerkiksi ihmiselle asunnon ja leivän. Hyöty on se näkökulma luonnosta, jonka jokainen ihminen pystyy hyödyntämään. Luonnon kauneuden hän nostaa kuitenkin esiin aivan omana alueenaan, vaikka tietyssä mielessä siinäkin on kyse aistihyödystä (ainakin omasta mielestäni!). Aistihyötyä Emerson pitää alhaisena, mutta luonnon kauneuden ymmärtämisessä on kyse ylevyydestä - ja vain harvat sen pystyvät havaitsemaan. "Luonto tyydyttää erään ylevimmänkin tarpeen, nimittäin ihmisen halun rakastaa kauneutta", Emerson tähdentää.  Kielikysymyksessä on kyse on hyvin monimutkaisesta asiasta, joka ensinnäkin minun on vaikea sisäistää ja vielä vaikeampi kunnolla selittää. Yksinkertaisesti tiivistettynä luonto tarjoaa jonkinlaisen perustan ihmisen kielelle. Opissa on kyse siitä, että luonto auttaa ihmistä ymmärtämään "älyperäisiä totuuksia" ja myös siitä, että "aistein havaittavat asiat heijastavat tietoisuutta ja mukautuvat järjen rakenteisiin. Tämän hyödyn, kauneuden, kielen ja opin nelijaon seikkaperäiseen selventämiseen Emerson käyttää suurimman osan teoksensa sisällöstä.

Emerson on luonnon rakastaja ja vaikuttaa siltä, että henkilökohtaisesti hänelle tärkeintä luonnossa on se, kuinka luonto tyydyttää hänen kauneudenjanonsa. Emersonin maailmankuva onkin tutkijoiden (ja minunkin) mielestä hyvin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen. Koko luomakunta on arvokas asia, mutta sen kesipiste on ihminen, Jumalan kuva, jota varten kaikki ovat olemassa. Tässä kohtaa hän eroaa olennaisesti oppipojastaan Thoreausta, jonka ajattelu on enemmän biosentristä.

Puhuttelevinta Luonnossa on se, kuinka Emerson kehoittaa ihmistä avaamaan sydämensä luonnolle. Lapsen välitön luontosuhde on ihanne myös aikuiselle, ja sitä kohti tulisi pyrkiä. Tämä kehoitus on varmasti nykyisin vielä ajankohtaisempi länsimaiselle ihmiselle kuin Emersonin aikana.

Toden totta, vain harvat aikuiset ihmiset kykenevät näkemään luonnon. Useimmat ihmiset eivät näe edes aurinkoa, tai ainakin heidän näkemisensä on hyvin pinnallista. Aurinko valaisee vain aikuisen silmät, mutta lapsella se säteilee sekä silmiin että sydämeen. Luonnon tutkiskelijan vaistot ja aistit ovat todella kytkeytyneet toisiinsa. Hän on säilyttänyt lapsuuden hengen aikuisuuteen asti. Yhteiselämä taivaan ja maan kanssa on hänen jokapäiväistä leipäänsä. Luonnon läheisyydessä ihminen tuntee maallisista murheistaan huolimatta villiä riemua. Luonto nimittäin kertoo, että ihminen on sen luomus, jonka pitäisi iloita turhia nurisematta. 

Ralph Waldo Emerson

Luonto, 2002

(On Nature, 1836)

Suomennos ja esipuhe Antti Immonen

Eurooppalaisen filosofian seura

93 s.

Erakkoelämän hyveitä etsimässä: Henry David Thoreaun Elämää metsässä

Elämää metsässä on amerikkalaisen filosofin Henry David Thoreaun kuuluisin teos. Tämä miltei parin vuosisadan takainen teos oli aikanaan hyvin merkittävä ja vaikutusvaltainen teos, mutta veikkaan, että monelle nykyihmisille historian pölyihin jäänyt klassikko, johon harva jaksaa tarttua. Minä jaksoin siihen tarttua sillä motiivilla, että se kuuluu elämäni viimeisimmän (ainakin kirjallisuustieteen) kirjatentin lukemistoon. Kurssi on nimeltään teoreettiset erikoistumisopinnot, ja siihen saa itse valita tenttikirjansa sillä perusteella, että niistä on hyötyä oman tutkielman teon kannalta. Itse tutkin sivuaineen tutkielmassani Montgomeryn Anne of Green Gables -teosta (Annan nuoruusvuodet) luontoon liittyvien kysymysten kantilta, ja käytän teoriapohjana osittain amerikkalaista transsendentalismia, johon Thoreaukin lukeutuu.

Teos oli tenttikirjaksi mitä mainiointa lukemista, mutta täytynee myöntää, että ilman tenttiä ja tutkielmaani tuskin olisin jaksanut teosta lukea. Kirja oli monella tapaa myös viihdyttävä, vaikka toisinaan myös pitkäveteinen.

Menin metsään, koska halusin elää harkitusti, halusin katsoa silmästä silmään elämän olennaisimpia tosiasioita ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä sillä oli opetettavaa, ja välttää kuolemani hetkellä sitä mahdollista havaintoa, etten ollutkaan elänyt. En halunnut elää sitä, mikä ei ollut elämää, sillä elämä on niin rakasta, en myöskään halunnut harjoitella elämästä luopumista, ellei se olisi aivan välttämätöntä. Halusin elää syvästi ja imeä elämästä sen ydinmehun, halusin elää niin tukevasti ja spartalaisesti, että kaikki mikä ei ollut elämää, kaikkoaisi ympäriltäni, halusin taittaa suuren viikatteen ja niittää matalalta, pakottaa elämän seinää vasten ja pelkistää sen alkeellisimpiin muotoihinsa, ja jos se osoittautuisi alhaiseksi, nähdä sen koko aidossa alhaisuudessaan ja julistaa sen alhaisuuden maailmalle, tai jos se olisi ylevä, tietää sen omasta kokemuksestani voidakseni antaa siitä oikean kuvan seuraavalla retkelläni.

Elämää metsässä on omaelämäkerrallinen teos, jossa on filosofinen pohjavire. Teos kertoo siitä, kuinka Thoreau pakenee yhteiskuntaa ja kylien ja kaupunkien ihmisvilinää muutamalla keskelle metsää, Concordiin Walden-lammen rannalle. Hän rakentaa itselleen mökin, elää yksinäistä erakkoelämää ja yrittää tulla toimeen mahdollisimman vähällä ja elää täysin muista ihmisistä ja yhteiskunnasta riippumatonta elämää.

Thoreau on vallan hupaisa ja viihdyttävä tyyppi. Äijä on askeettisempi kuin pahinkaan buddhamunkki ja niin asosiaalinen, että veikkaan, että hänet laitettaisiin tänä päivänä jonnekin hoitolaitokseen tai ainakin hän saisi jonkin psykiatrisen diagnoosin. Tässä kirjassa hän ei kuitenkaan joudu hoitolaitokseen, mutta erään kerran kyllä vankilaan, koska on kieltäytynyt maksamasta veroja - hän ei halua olla yhteiskunnan kanssa missään tekemisissä. Vankilaan päätyminen ja sieltä suunilleen seuraavana päivänä vapautuminen sivuutetaan yhdellä virkkeellä ilman sen suurempia selityksiä, ja ihmettelen, miten tällainen veronkiertäjä onnistui pääsemään niin vähällä.

Thoreaun askeettisessa ja luonnonläheisessä elämässä on jotakin vetoavaa ja kiehtovaa, mutta ihmettelen, kuinka joku oikeasti pystyy tähän. Varsinkin elämään niin yksin niin vähin ihmiskontaktein. Ohikulkijoita ja vieraita poikkeaa silloin tällöin Thoreaun mökkiin käymään tai hän kohtaa niitä metsissä samoilleessaan, mutta toisinaan saattaa vierähtää useampi kuukausi tapaamatta ainoatakaan ihmistä.

Thoreaun arvostelu elämän yltäkylläisyyttä kohtaan saa mielestäni aika hauskoja piirteitä, ja hänestä piirtyi minulle kuva eriskummallisena kranttuna ukkona, joka ihan vain periaatteen vuoksi haluaa olla eri mieltä kuin kaikki muut ja etsiä omia totuuksiaan.

Thoreaulle omistaminen on orjuutta. Toisista riippuvaisena eläminen on orjuutta. Yhteiskunnassa eläminen on orjuutta.  Myös liiallinen työnteko on orjuutta. Ihmisen tulisi tehdä vain osan päivästä töitä ja toinen osa omistaa muunlaisille toimille ja harrastuksille. Metsässä yksinkertaisessa erakkomajassa eläessään ja rakasta papupenkkiään viljellessään Thoreau on kuitenkin vapaa mies.

Metsään muuttaminen oli Thoreaulle eräänlainen ihmiskoe, jolla hän halusi osoittaa niin itselleen kuin maailmalle, kuinka vähällä ihminen voi tulla toimeen.

Materiaaliseen vähään tyytyvällä Thoreaulla voi olla jotakin sanottavaa myös nykyihmisille, vaikka monessa suhteessa Thoreau menee mielestäni jo liiallisuuksiin ja asettuu silmissäni vain hupaisaksi krantuksi ukoksi.

Thoreau asusti metsässä reilu kaksi vuotta, mutta kuvaa teoksessaan ensimmäisen vuotensa. Teos sisältää paljon ympäristön ja luonnon yksityiskohtaista kuvailua. Mitään varsinaista juonta tässä ei ole, eikä teos olekaan mikään romaani. Kirjassa tapahtuu hyvin vähän, mutta kuvaillaan paljon. Välillä filosofoidaan aika antamuksella ja arvostellaan yhteiskuntaa. Helposti tylsistyvät ja jännittävän juonen etsijät, älkää vaivautuko. Tietty rakenteen puute ja kerronnan polveilu ja poukkoilu teki teoksesta vähän sekavan oloisen. Myöskään Thoreaun metaforinen ja allegorinen kielenkäyttötapa ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkitsee oivaltavan ja analyyttisen lukijan. Teoksen tyyli on mielenkiintoinen, koska se vaihtelee ylevästä kaunopuheisuudesta arkisen proosalliseen, ja välillä Thoreau heittää pilke silmäkulmassa jotakin hyvin humoristista.

Haasteet: Tällä kirjalla osallistun Maalaismaisemia -lukuhaasteeseen ja saavutan samalla alimman tason eli mäkitupalaisuuden.

Sokerina pohjalla:

Sille, jonka notkea ja elinvoimainen ajatus pysyttelee auringon askelissa, on päivä ikuista aamua

Henry David Thoreau
Elämää metsässä
(Walden; or Life in the Woods, 1854)
Suom. Mikko Kilpi
WSOY
306 s.

Lapsuuden nostalgiaa: Pieni talo preerialla

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsiniin Suuressa Metsässä olevasta talostaan. He ajoivat pois, ja talo jäi yksinäisenä ja autiona isojen puiden väliin raivatulle aukiolle, eivätkä he nähneet sitä enää koskaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla kuljetti minut ajassa kauas taakse. Muistoissani se kuljetti minut omaan lapsuuteeni, miltei 20 vuoden taakse, mutta mielikuvituksissani vielä sitäkin kauemmas, 1800-luvun loppun Amerikkaan, villille preerialle, jossa tuuli ujeltaa, villipedot vaanivat ja intiaanit huutavat hurjia sotahuutojaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja kuuluu lapsuuteni ehdottomiin suosikkeihin ja olen pitkään halunnut koettaa, miltä ne tuntuisivat aikuisen silmin luettuina. Johonkin niin pyhän lapsuudenlukumuiston pariin palaaminen on aina hyvin riskialtista, ja minua hieman jännitkin, kuinka minun ja kauniiden muistojeni käy. Särkyykö lapsuuden kultainen muisto vai onnistuuko tarina yhä lumoamaan?

Pelkoni oli turha. Pieni talo preerialla lumosi minut täysin heti ensimmäisiltä riveiltä. Ja tuskin vähiten sen vuoksi, että se herätti niin rakkaita ja nostalgisia muistoja. Olin jälleen pieni tyttö, tiukasti peittoihin käärittynä hämärässä huoneessa kuuntelemassa iltasatua. Kuulin äidin äänen ja hänen hengityksensä. Ja kuulin itseni sanovan: "Äiti, vielä vähän. Lue vielä vähän!" 

Voi kultainen lapsuus!

Mieleni teki itkeä melkein koko ajan kirjaa lukiessa, sillä se onnistui herättämään niin suloisia muistoja vuosien takaa. Muistoja, joiden olemassaoloa en enää edes kunnolla muistanut, mutta jotka tulivat kuin tulvien mieleeni lukiessani tätä kirjaa.

Pieni talo preerialla -kirja on osittain omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka kertoo Ingallsien uudisraivaajaperheestä. Tarina kertoo, kuinka Ingallsit jättävät taakseen tutun ja turvallisen metsämökkinsä ja suuntaavat kohti tuntematonta preeriaa vankkureineen ja rakentavat uuden kodin villille preerialle. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, lapset Mary, Laura ja pieni Carrie-vauva. Yksi osa kirjan lumoa on se kaunis ja onnellinen perheidylli tästä ihanasta pikku perheestä, jonka taivalta kirjassa kuvataan.

Kirja on osa kokonaista kirjasarjaa ja on sen ensimmäisenä suomennettu, muttei kuitenkaan ensimmäinen teos. Hämäännyin itse kuitenkin luulemaan tätä ensimmäiseksi teokseksi, mikä on syy siihen, että aloitin tästä. Kuitenkin Pieni talo preerialla on vasta sarjan toinen teos ja sitä edeltää Pieni talo suuressa metsässä, joka on juuri tällä hetkellä lukemisen alla. (Tai kolmas teos, jos lasketaan mukaan Farmarin lapset, joka kertoo Lauran tulevan aviomiehen lapsuudesta.)

Paitsi että kirja toi mieleen nostalgisia muistoja kultaisista lapsuusvuosista oli toki kirjassa itsessäänkin säilynyt vielä jotakin lumovoimaa. Mietin, mitä ihmettä se on? Koska periaatteessa kirja tuntui niin yksinkertaiselta, ettei siinä ikään kuin ole mitään. Ja mietittyäni kauan tulin siihen tulokseen, että salaisuus on juuri siinä. Siinä tunteessa, että kirjassa ei ole juuri mitään – ja juuri siksi siinä onkin niin paljon.

Pieni talo preerialla lumoaa nimittäin yksinkertaisuuden kauneudellaan. Se on kuvaus hyvin, hyvin vaatimattomasta elämästä hyvin, hyvin kauan sitten. Siinä on aidon elämän ja kokemisen makua omaelämäkerrallisuuden vuoksi. Se tarjoaa aidontuntuisen kosketuksen hyvin toisenlaiseen elämään kuin omani. Elämään, jota en oikeastaan itse haluaisi elää, koska nykyään kaikki on "vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa", mutta kuitenkin sellaiseen elämään, jossa on jotakin sellaista lumoa, joka vetää puoleensa. Ja tätä lukiessa tulee kuitenkin miettineeksi, onko sittenkin niin, että ennen elämä olikin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään?

Kirjan perusjuoni on tiivistettävissä siihen, että perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, suuntaa hevosineen ja vankkureineen kohti preeriaa, asettuu sinne asumaan, rakentaa talon, ovat hetken tyytyväisiä ja pakkaavat jälleen kimpsunsa ja kampsunsa ja jättävät kotinsa lähtien etsimään uusia asuinsijoja. Sen pituinen se. 

Kirja ei siis ole kovin juonivetoinen. Ja se on mielestäni juuri yksi kirjan ihanuuden avaimista. Se, miten pienistä asioista tehdään suuria ja kertomisen arvoisia. Esimerkiksi talon rakentamisprosessi on kerrottu kirjassa hyvin yksityiskohtaisesti. Luvussa "Talo preerialla" kerrotaan hyvin tarkasti, kuinka isä rakentaa talolle seinät lähtien aina puiden kaadosta asti. Luvussa "Kaksi lujaa ovea" puolestaan kuvataan tarkoin ovien rakentaminen, luvussa "Takkavalkea" taaseen kerrotaan, kuinka mökkiin saadaan takka ja luvussa "Katto ja lattia" kuvataan katon ja lattian rakentaminen.

Myös tavallisia arjen toimia ja töitä kuvataan tarkasti. Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen ajankuvan kaukaiseen aikaan, jolloin ihmisen arki oli hyvin erilaista ja jolloin ihmiset tekivät eri tavalla asioita itse alusta loppuun. Nykylukijalle näyttäytyy myös hämmästeltävänä ja ajattelemisen aihetta herättävänä se, kuinka vähään ihmiset tyytyivät ja kuinka vähästä he iloitsivat. Valkoinen sokeri on harvinaisuus, ja kun isä hakee sellaista pussillisen kaupungista, on kaikkien perheenjäsenten vuorollaan maistettava sitä lusikalla. Ja kuinka ihmeelliseltä se maistuukaan!

Rakastan suunnattomasti kauniita luontokuvauksia, ja pidin siitä, että myös niitä löytyy tästä kirjasta. Erityinen rakkaudenkohteeni on aina ollut öinen tähtitaivas (menen usein suorastaan onnesta ja kauneudesta sekaisin tuijottaessani tähtiä!) ja pidin siitä, miten kirjassa toistuivat romantisoidut tähtitaivaan kuvaukset. Kirjan kieli on melko yksinkertaista, sillä se on kirjoitettu siten, että melko pienikin lapsi sitä ymmärtää. Kertoja silti pystyy luomaan vähäeleisellä ja yksinkertaisella kuvauksella jotakin tavattoman kaunista ja koskettavaa:

Avoimen purjekangaskatoksen alareunann kohdalla riippui suuria, tuikkivia tähtiä. Laura ajatteli, että isä pystyisi koskettamaan niitä. Hän toivoi, että isä poimisi suurimman tähden nyöristä, jonka varassa se riippui taivaalla, ja antaisi sen hänelle. Hän oli ilmivalveilla, häntä ei nukuttanut hiukkaakaan, mutta äkkiä hän hämmästyi kovasti. Suurin tähti vilkutti hänelle silmää!
Sitten hän heräsi, seuraavaan aamuun.

Odotan malttamattomana, että pääsen jatkamaan seikkailujani Lauran ja Maryn kanssa sarjan muiden osien parissa!

(Tällä kirjalla korkkaan osaltani Maalaismaisemia-haasteen)

Laura Ingalls Wilder

Pieni talo preerialla

(Little House on the Prairie, 1935)

Suom. S. s. Taula

336 s.

Upea klassikkoteos historian pölyistä: Henry Jamesin Naisen muotokuva

Voi kiitos Henry James! Nimittäin siitä, että kirjoitit mahtavan teoksen, joka soi paitsi hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen, myös toimi oikeana tehohoitona vaivanneeseen lukujumiin. (Vaikka muutamia kirja-arvioita on blogiini syntynyt jo tämän vuoden puolella, oli Naisen muotokuva oikeastaan ensimmäinen tänä vuonna aloittamani kirja, jonka olen lukenut jopa loppuun asti.)  Ja vaikuttaa, että lääke on myös pysyvämpi kuin tämän yhden lukukokemuksen mittainen.  Naisen muotokuvan lukeminen avasi nimittäin jonkin henkisen oven sisälläni, mikä on johtanut varsinaiseen lukuhimoon!

Naisen muotokuva on tunnetun amerikkalaisen 1800-luvulla eläneen Henry Jamesin yksi tunnetuimpia teoksia. Minulle se on kokonaisuudessaan toinen teokseni Jamesilta. Aiemmin (ennen kirjablogiaikaani) olen lukenut häneltä Eurooppalaiset, mistä muistan kyllä pitäneeni, mutten erityisemmin huumautuneeni. Mutta mitä olikaan Naisen muotokuva? Yksi virkistävimmistä ja parhaimmista lukukokemuksista pitkiin, pitkiin aikoihin!

Mikä sitten teki kirjasta niin loistavan? Tämä on usein vaikea kysymys. Eikö riitä, että sanon vain, että aivan mahtava kirja? Yritän kuitenkin epätoivoisesti tavoittaa sanoillani jotakin kirjan mahtavuudesta.

Ensinnäkin kirja on tarina aikansa kontekstissa hyvin epätavanomaisesta naisesta. Tämä seikka vangitsi mielenkiintoni täysin kirjan puoleen jo aivan teoksen alkumetreillä. Minä, suuri 1800-luvun kirjallisuuden ystävä ja innokas lukija, kohtasin Naisen muotokuvassa naishahmon, johon verrattavaa en ole vielä 1800-luvun kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.  

Naisen muotokuvan päähenkilönä on "riippumaton" amerikkalainen nuori nainen nimeltään Isabel Archer, joka on vastikään menettänyt vanhempansa ja suuntaa tätinsä kanssa Eurooppaan nähdäkseen hieman elämää. Isabel on paitsi hyvin viehättävä, myös erittäin fiksu nainen, joka fiksuudellaan ja itsenäisellä, vapaudenkaipuisella luonteellaan uhmaa perinteisiä naisrooleja ja aiheuttaa suunnatonta kiinnostusta muissa ihmisissä. Osa muista henkilöhahmoista suhtautuu häneen kuin harvinaislaatuisena näyttelyesineenä, joka on mielenkiintoinen ilmiö – tapaus itsessään, jota sekä ihastella että kummastella. Itse asiassa sellaisena minäkin lukijana häneen osittain suhtauduin.

Isabel on nainen, jolla on tavoitteita – piirre, joka naisessa tuona aikana oli hyvin harvinainen. Hän ei halua jakaa naisen tavallista kohtaloa, sitoutua jo nuorena mieheen ja tulla kahlehdituksia aviovaimon tiukkaan rooliin ja kapeaan elinpiiriin, vaan ainakin kehittää itseään ja nähdä maailmaa ensin ja mahdollisesti mennä naimisiin myöhemmin. Naimaikäisen naisen itsenäisyyden säilyttäminen on kuitenkin haastava tehtävä, kun ympärillä pyörii sinnikkäitä, hyvin viehättäviä, jopa suunnattoman rikkaita kosijoita. Isabella kuitenkin torjuu sinikkäät kosijansa vieläkin sinnikkäämmällä päättäväisyydellään  – kunnes tapahtuu jotakin ihan kummallista, jota lukija ja tuskin Isabel itsekään voi ymmärtää.

Toisaalta mietin, että mitäköhän kirjailija on tahtonut tällä teoksella sanoa naisista ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Siinä suhteessa teos nimittäin antaa mielestäni hyvin ristiriitaisiakin viestejä. Se nimittäin luo Isabellan hahmon kautta ihanteen itsenäisestä naisesta, jolla on jotakin suurempia tavoitteita elämässä kuin metsästää itselleen mies, purjehtia avioliiton seesteiseen satamaan ja unohtaa itsensä vaimon ja äidin roolien alle. Toisaalta Isabella ei kohtaa kuitenkaan kovin onnellista kohtaloa elämässään, joten kirja jättää mielestäni paljon kysymyksiä ilmaan.

Isabel ei ole kuitenkaan suinkaan kirjan ainoa kiinnostava hahmo, vaan niitä löytyy teoksesta koko joukko lisää. Ja itse asiassa monet kirjan naishahmoista ovat tavalla tai toisella hyvin moderneja ja itsenäisiä luonteita. Isabellan ystävätär, Amerikasta vanhaan maailmaan matkustanut lehtinainen neiti Stackpole, joka innokkaana yrittää metsästää Euroopasta jutun aiheita, on vertaansa vailla ja hieman koominen hahmo suorasukaisuudessaan.

Toinen syy suunnattomaan ihastumiseeni oli se, että kirja on hyvin älykkäästi ja tarkkanäköisesti kirjoitettu. Erityisesti kirjan psykologinen kuvaus on mielestäni aivan päätähuimaavan upeaa ja tarkkanäköistä. Kirja on päähenkilönsä, nuoren naisen muotokuva, jonka kirjailija sanoillaan loihtii. (Toisaalta kirjan nimi kyllä viittaa eräässä toisessakin mielessä naisen muotokuvaan.)  Tätä lukiessa mietin sitä, miten pinnalliselta usein nykykirjallisuus tuntuu, varsinkin ihmiskuvaukseltaan, ja tällaisista historian pölyisistä aarteista voi löytää jotakin sellaista syvää ja todellista, johon ei yksikään kirjailija enää nykyään kykene.

Pidin myös siitä, että vaikka Naisen muotokuva on yleissävyltään vakava teos, kätkeytyy teokseen myös huumoria ja komiikkaa. Jamesin kieli on rikasta ja vivahteikasta, ja toisinaan hänen kuvauksensa (varsinkin metaforat ja muut kielikuvat) ovat tarkkanäköisyydessään aivan riemastuttavan hauskoja.

Kun asiaa oikein ajattelee, hänen kylmä, häikäilemätön käyttäytymisensä oli jotain ennen näkemätöntä! Mies tulee ja katselee tytärtämme ikään kuin tämä olisi vuokrattava huoneisto, koettelee ovenripoja ja katselee ulos ikkunoista, koputtelee seiniä ja on jo melkein valmis tulemaan asukkaaksi. Niin että olkaa hyvä, kirjoittakaa sopimus! Sitten hän päättelee että huoneet ovat kuitenkin liian pienet, hän ei usko voivansa asua kolmessa kerroksessa, hänen täytyy etsiä piano nobilea. Sitten hän painuu tiehensä asuttuaan kuukauden ilmaiseksi pienessä vaivaisessa huoneistossa. 

Suosittelen Naisen muotokuvaa ehdottomasti kaikille vanhojen klassikkojen ystäville, erityisesti 1800-luvun kirjallisuudesta pitäville. Voisin nimittää tätä yhdeksi 1800-luvun suureksi helmeksi.

Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua! Itse aloitan kohta viikonlopun viettoni tarttumalla Harry Potteriin!

Henry James

Naisen muotokuva

(The Portrait of a Lady, 1881)

Kääntänyt: J. A. Hollo

WSOY

612 s.