maanantai 23. marraskuuta 2015

Juhani Aho traaginen ja ajaton Juha

Tein pari viikkoa sitten paluun muutaman vuoden takaisen väkevän lukukokemukseni pariin, Juhani Ahon Juha-romaaniin. Tuolloin luin teoksen omiin opintoihini liityen, Suomen kirjallisuushistorian kurssia varten. Ja nyt luin teoksen jälleen -  yllätys, yllätys - Suomen kirjallisuushistorian kurssia varten, mutta tällä kertaa äidinkielenopettajan työhöni liittyen. Lukion ÄI6-kurssillani teos oli yhteisenä lukukirjana, josta kaikkien piti kirjoittaa kirjallisuusessee. Virkistääkseni muistiani ja osaakseni paremmin arvostella esseitä lukaisin teoksen uudestaan.

Palasin samoihin vahvoihin tunnelmiin, johon teos jo pari vuotta sitten johdatti minut. Juha on tarina vailla vertaa. Sen pohjattomassa traagisuudessa on jotakin syvästi koskettavaa, joka tenhoaa ja vetää puoleensa. Ja koskettavinta on ehkä se, että tarinan fiktiivisen pinnan alla kytee jotakin ajatonta ja yleisinhimillistä, jonka voi yleistää.  Juha on ajaton tarina kolmiodraamasta: siitä kunnon miehestä, joka on sisältä kultainen, mutta ulkoa ruma ja rosoinen, siitä elämäänsä kyllästyneestä vaimosta, joka kaipaa jotakin enemmän, ja siitä komeasta nuoresta naistenmiehestä, joka saapuu paikalle ja sekoittaa nuoren naisen pään ja saa aikaan vain kaikkea pahaa.

Huomaan, että teos herätti hyvin samoja ajatuksia ja kysymyksiä toisella lukukerralla kuin ensimmäiselläkin. Teos sai ennen kaikkea pohtimaan rakkauden olemusta ja sitä, mitä kaikkea rakkauteen vaaditaan. Mietin, miksi niin monet naiset ovat Marjoja, jotka lähtevät komean ja nuoren, muttei muilla hyveillä siunatun hurmurin perään, vaikka kotona on tuttu, turvallinen ja ennen kaikkea rakastava, huolehtiva ja vaimoaan kunnioittava Juha? Itse valitsisin ehdottomasti oman elämäni Juhan, eivätkä Shemeikan kannattajat saa minulta juuri hyväksyntää.

Lisäksi teos saa minut hämmästelemään, miksi elämä voi olla niin raadollista, että ihmiset antavat sellaisen pinnallisen seikan kuin ulkonöän vaikuttaa siihen, rakastaako jotakuta toista ihmistä vai ei? Miksi ihmiset ovat niin sokeita, etteivät näe pintaa syvemmälle? Mikseivät ihmiset näe läpi kuoren sinne, missä sydän ja sielu asustaa, ja arvota sen perusteella toista ihmistä?

Myös näitä kysymyksiä pohdittiin kirjallisuusesseissä, joita minulla oli sekä ilo että vaiva menneenä viikonloppuna lukea, korjata ja pisteyttää. Esseissä lähestyttiin Juhaa pohtien muun muassa rakkauden olemusta, arvojen pinnallisuutta, naisen syvintä kaipuuta, naisen asemaa, järjen ja tunteiden tasapainoa parinvalinnassa, suomalaisuutta ja lähimmäisen rakkauden ilmenemistä arjen pienissä teoissa. Tämä oli ensimmäinen kerta lyhyen äidinkielenopettajan urani aikana, kun pääsin korjaamaan kokonaisen pinon kirjaesseitä yhdestä ja samasta kirjasta. Etenkin kun  esseen pohjatekstinä oli teos, josta itse suuresti pidän ja jonka olin itse juuri lukenut, oli matkani kirjaesseiden parissa antoisa ja ammatillisessa mielessä opettavainen.

Koska olen itse juuri opettanut Suomen kirjallisuushistorian kurssia, huomasin, että toisella lukukerralla Juha avautui minulle paremmin kirjallisuushistoriallisesta kontekstistaan käsin. Juha edustaa parhaimmillaan kansallista uusromantiikkaa, suomalaista vastinetta symbolismille, jolle on tyypillistä melankolia, synkkyys ja dekadenssi sekä kääntyminen kohti mytologiaa, erityisesti Kalevalaa. Juha sijoittuu myyttiseen menneisyyteen, nimeämättömään aikaan jonnekin kauas, mutta puhuttelee niin Ahon aikaista kuin nykyistäkin lukijaansa kaukaa myyttisen menneisyyden hämärästä. Myös kielessä on jäänteitä kalevalaisesta vanhasta ja vahvasta kielestä, vaikka tietystikään romaanimuoto ei salli yhtä suurta runollisuutta.

Juha ei kuulu rakkaimpiin ja itselleni läheisimpiin kirjoihin. Sille sijalle päästäkseen on kirjan oltava valoisampi ja ihanampi ja siinä täytyisi olla hahmo, johon voisin vahvasti samaistua. Kuitenkin Juha on yksi elämäni intensiivisimmistä lukukokemuksista, ja tietyllä tavalla sanoisin sen olevan yksiä parhaimpia koskaan lukemiani kirjoja.
Joskus on äidinkielenopettajan työ juhlaa
 
Juhani Aho
Juha (1911)
Suomalaisen kirjallisuuden seura
166 s.