sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kaunis ja koskettava Pessi ja Illusia


– Hyvää päivää, toisti ääni. Silloin vasta peikko käänsi kasvonsa ja näki kauneinta, mitä elämässään oli katsellut. Vieressä seisoi hänen kokoisensa tyttö. Tytön iho oli sileä ja läpkuultava kuin antonovka-omena. Hänen kätensä ja jalkateränsä olivat ihmeen pienet ja sirot, ja sormet ja varpaat olivat vaalean punertavat kuin valkoruusun nupun terälehdet. Silmät olivat suuret, siniset ja niissä oli ihmeellisen kirkas loiste. Ne katsoivat peikkoon lempeästi ja hyväntahtoisesti. Tukka oli valkoinen ja kihara kuin poutapäivän pilvenhattara. Mutta ihmeellisintä oli tytön hartioista kohoavat siivet. Ne olivat siniset kuin neidonkorennolla, mutta niiden väri oli paljon ohuempi, ja vähäisestäkin liikkeestä ne välähtivat hopealle. 
Tyttö istahti peikon viereen ja sanoi:
– Aikamoinen hyppy tuo. Hyvää päivää. Minun nimeni on Illusia.
– Hyvää päivää, vastasi peikko, sillä han alkoi selvitä hämmästyksestään. – Minun nimeni on Pessi, jatkoi Peikko. 
– Mutta sepä hauska nimi. Lyhyt ja sattuva, sanoi Illusia ja hymyili.
– Ehkä, sanoi Pessi pitkäveteisesti ja ikään kuin empien. – Oikeastaan minun nimeni olisi pitänyt olla Pessimisti, mutta jäin kasvultani niin pieneksi, että minulle annettiin lyhyempi nimi. Olen vain Pessi.
– Mutta sepä hauskaa! huudahti Illusia. – Sinä olet minun kohtalotoverini.
– Kohtalotoveri? sanoi Pessi, sillä eivät peikkopojatkaan muitta mutkitta tahdo  ruveta toveriksi tyttöjen kanssa, olivatpa nämä kuinka kauniita tahansa.
– Aivan oikein, jatkoi Illusia. – Minun täytyy selittää sinulle. Minun nimeni pitäisi myös olla pitempi. Oikeastaan minun nimeni pitäisi olla Illuusioni, kuten isäni nimi on. Mutta minäkin jäin kasvultani lyhyemmäksi, siksi myös minun nimeni lyhennettiin ja sain nimeksi Illusia. 
– Melkeinpä sitten olemmekin kohtalotovereita, myönsi Pessi. – Missä sinun kotisi on? hän kysyi.
– Minä asun tuolla sateenkaarella, virkkoi Illusia osoittaen sateenkaaren puolikasta, joka näkyi taivaalla.
– Voiko sateenkaarellakin asua? kummasteli Pessi.

Pessi ja Illusia on Yrjö Kokon klassikkoasemaan noussut allegorinen satu metsänpeikko Pessistä, Pessimistin pojasta ja Illusia-keijukaisesta, Illusionin tyttärestä, joka on kotoaan sateenkaarelta lähtenyt ottamaan selvää, millaista on elämä maanpinnalla. Pessi ja Illusia ystävystyvät ja viettävät yhdessä elämäänsä metsässä kasvien, kukkasten ja metsäneläinten seurassa. Vaan kuinkas käy, kun ilkeä ristilukki tulee ja leikkaa yöllä nukkuvan Illusian siivet irti? Illusiasta tulee maan vanki, eikä hän pääse enää takaisin kotiinsa sateenkaarelle. Miten Illusia selviää lähestyvästä talvesta, kun hänellä ei ole samanlaista kasvapeitettä suojanaan kuin metsänpeikoilla tai siipiä, joilla lentää etelään kuten linnut? Rinnakkaistodellisuutena metsän oman, yleensä melko rauhaisan elämän kanssa kulkee ihmisten elämä ja sota, jonka kalske kantautuu eläinten, keijukaisten ja metsänpeikkojenkin maailmaan. Samalla tullaan pohtineeksi suuria kysymyksiä kuten ihmisyyttä. Vastakkain myös asetetaan pessimistinen elämänasenne ja Illusian illusionistinen elämänasenne. Mikä on totuus?

Sain luettua tämän viime syksynä omaan hyllyyni hankkimani suuren aarteen nyt ja olen iki-ihastunut ja lumoutunut. Tämä oman hyllyni painos on kirjailijan itsensä lyhentämä ja muokkaama vuonna 1944 julkaistusta teoksesta Pessi ja Illusia.   Tämä on siis Pessin ja Illusian ns. lastenpainos ja se on kaiken lisäksi kauniisti ja henkevästi kuvitettu. Tiesin, että tulen varmasti tykkäämään tarinasta, enkä pettynyt piirun vertaa. Voisin sanoa, että Pessi ja Illusia on yksi kaikkien aikojen upeimpia kirjoja!

Ensinnäkin kirjassa oli jotakin vallan ihastuttavaa, ihanaa, suloista ja viatonta. Isäni kurkkasi yksi kerta huoneeseeni, kun makasin sängyssäni Pessi ja Illusia kainalossani, ja hän totesi jälkikäteen, että näytin silloin aivan autuaan onnelliselta. Sitä varmaan olinkin, sillä Pessi ja Illusia sai minut kerta toisensa jälkeen hymyilemään ja tuntemaan itseni onnelliseksi. Kirjan tyyli on kaunista, viehkeää ja suloista. Luonnonläheinen elämä metsässä, jossa eläimet ja kasvit heräävät eloon ja saavat inhimillisiä ominaisuuksia, lumoaa ja pitää otteessaan.

Pessin ja Illusian suhde on kuvattu hyvin kauniisti ja kauniiksi. Kutsuisin tätä rakkaudeksi, yhdeksi kaikkein kauneimmaksi rakkaudeksi, johon olen kaunokirjallisuudessa törmännyt. Mitä sanotaankaan yleensä vastakohdista? Ajatella nyt tätä asetelmaa, että sateenkaarelta tuleva kaunis ja suloinen, alati iloinen pieni keijukainen, joka uskoo kaikkeen hyvään, kohtaa karvaisen ja juronnäköisen maankamaralla elävän peikon, joka aina epäilee kaikkein pahinta tapahtuvaksi. Ja peikko ei ole nähnyt ikinä mitään kauniimpaa! He ryhtyvät elämään yhdessä, välittävät ja pitävät huolta toisistaan, vaihtavat ajatuksia ja ottavat oppia toisiltaan. Lähinnä se on Illusia, joka muuttaa Pessiä ja saa tämän vakuuttumaan, ettei elämä ole lainkaan niin vaarallista ja pahaa kuin hänen isänsä on opettanut. Mutta elämä maan pinnalla muuttaa myös Illusiaa. Minusta tämän romanttisemmaksi ja kauniimmaksi tarina ei voi enää juuri mennä!


Kaiken lisäksi löysin tarinasta myös samaistumispintaa. Löysin itseni Illusiasta! Kuinka monta kertaa minulle onkaan sanottu, että elän hieman jalat irti maanpinnasta, liihottelen yläilmoissa kuvitteellisine siipineni? Mutta sateenkaarella on niin kaunista ja mukavaa.

Hienointa teoksessa on kuitenkin se, että kaiken pinnalla kytevän suloisuuden ja viattomuuden taakse kätkeytyy paljon ajattelemisen aihetta ja opettavaisia ajatuksia. Koska tarina on allegoria, kätkee se sisäänsä paljon pohdittavaa ja ajatuksia, jotka varmasti jäivät aukeamatta ensimmäisellä lukukerralla. Uskon, että tämä on kirja, joka paranee sitä mukaan, mitä useamman kerran sen on lukenut. Aina on jotakin uutta löydettävää, enemmän kuin edellisellä kerralla. Tahdon lopettaa postaukseni muutamiin esiin hypänneisiin sitaatteihin, jotka tavalla tai toisella koskettivat minua tai saivat uskomaan kaikkeen hyvään ja kauniiseen ja muistuttivat siitä, ettei pala Illusiaa ole ollenkaan pahitteeksi kenessäkään.

– Se oli kaunis satu, sanoi Illusia, kun Pessi lopetti kertomuksensa. – Se teki sinut jälleen kauniin hymyileväksi, hän jatkoi katsellen Pessiä.
– Äiti sanoi, että ajattelemalla kaunista tulemme itsekin kauniiksi.
– Sinulla oli hyvä ja viisas äiti, virkkoi Illusia hartaasi.

(– –)


– Sinä osaat sitten olla kaunis tuollaisena, virkkoi äkkiä Illusia.
– Millaisena? kysyi Pessi.
– Kun hymyilet tai naurat tai kun näytät minulle kukkien ja perhosten kauneutta. Mutta silloin et ole kaunis, kun kerrot sellaisia kertomuksia kuin tuosta neiti Cuscutasta.
– Mutta se kertomus on totta, sanoi Pessi.
– Mutta onhan sekin totta, että kukat ovat kauniita, että auringonpaiste on lämmintä ja että linnut laulavat suloisesti.
– On, on, myönsi Pessi.
– Kun molemmat ovat totta, valitkaamme se totuus, joka saa meidät molemmat kauniiksi.

(– –)

Kesän edistyessä Illusia oli saanut oppia paljon uutta. Hän oli nähnyt, että elämä ei ollutkaan yksistään lintujen kaunista laulua ja kukkien väriloistoa. Kaikki tämäkään ei ollut olemassa yksistään kauneuden itsensä vuoksi, vaan maailmassa oli kaikella jokin tarkoitus.

(– –)

Kun Pessi ja Illusia taas olivat syöneet mansikoita, sanoi Illusia: – Minä en tiedä, onko ihminen hyvä vai paha, mutta minä luulen, että hän tahtoisi tulla puhtaaksi.


Yrjö Kokko
Pessi ja Illusia (1963)
Kuvitus: Alexander Lindeberg, 1963
WSOY
131 s.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Anna-sarjan synkeä päätösosa: Montgomeryn Rilla of Ingleside


L. M. Montgomery
Rilla of Ingleside
Bantam Books
277 s.

Rilla of Ingleside (suom. Kotikunnan Rilla) on Montgomeryn kahdeksanosaisen Anna-sarjan viimeinen osa ja sarjasta ainoa, joka on odottanut aikuisiän uusintalukemista tähän asti. Siinä päähenkilön asemaan on kohonnut Annan kuopus, hänen tyttärensä Rilla ja näyttämö on hänen. Anna esiintyy taustahahmona, joka jää täysin Rillan varjoon henkilöhahmona.

Rilla on ajattelematon, hupsu ja vastuuton hauskanpitoa hakeva nuori 15-vuotias tyttö. Kirjan juonellinen avaus tapahtuu majakalla järjestettävissä tanssiaisissa, jossa kaikki on hauskaa, jännittävää ja romanttista. Onhan paikalla nimittäin nuori ja komea Kenneth Ford, jolle Rillan sydän läpättää. Mutta sitten tapahtuu jotakin: kesken tanssiaisten tulee uutinen, että Englanti on julistanut sodan Saksalle. Kyseessä on ensimmäinen maailmansota, jonka melske oli kantautunut jo aiemminkin kaukaisena ja etäisenä Kanadaan asti. Mutta nyt Englanti, Kanadan emämaa on tullut sotketuksi mukaan sotaan ja  kaikki muuttuu. Miten sota kaukaisessa Euroopassa vaikuttaa Prinssi Edwardin saarella  Kanadassa asuviin ihmisiin?

Sodasta muodostuu kevytmieliselle Rillalle eräänlainen lapsuuden loppu. Nyt on lapsuusiän viattomuus ja huolettomuus takana ja murheet alkavat painaa. Rilla saa vastuulleen sotalapsen, vastasyntyneen vauvan, jonka äiti kuolee synnytykseen ja jonka isä on Euroopassa sotimassa. Hän kasvattaa lasta koko nelivuotisen sodan ajan ja tulee samalla itse kasvaneeksi vastuulliseksi nuoreksi naiseksi. Kaksi Rillan veljistä ilmoittautuvat mukaan armeijaan, ja huoli veljistä on paitsi Rillan, myös heidän äitinsä Annan alituisena seuralaisena. Ei ole ollenkaan varmaa, että Blythen perheessä olisi sodan loppuun mennessä yhtä monta lasta kuin sen alkaessa.

Se iloinen, viaton paratiisinomainen rauhallisuuden maailma, jonka tunnemme muista Anna-kirjoista on särkynyt. Tämä on sarjan synkin kirja, oikeastaan tyyliltään melko realistinen, vaikka pienet romantiikan väreet keventävät hieman kirjaa. (Tosin realismin henkeä vastustaa muutamat yliluonnolliset, intuitiiviset näkykokemukset, jotka liittävät kirjan oikeastaan muita Anna-kirjoja vahvemmin romantiikan traditioon.) Realismi lienee myös yksi suuri syy siihen, miksi en tykännyt kirjasta ollenkaan niin paljon kuin useimmista muista Anna-kirjoista. En kohdannut tässä kirjassa sitä Anna-kirjoille tyypillistä suurta ilon ja riemun maailmaa, josta niin monesti olen ammentanut lohtua ja voimaa elämääni.

Toisekseen Rilla ei päähenkilönä ole minulle lainkaan niin samaistuttava hahmo kuin Anna. Olisin halunnut tietää Annasta paljon enemmän, mutta hän esiintyy vain varjonomaisena, värittömänä taustahahmona tässä kirjassa. Tämän kirjan Anna on myös siinä mielessä vain häilyväinen varjokuva omasta itsestään, että hänestä tulee hyvin surumielinen, huolien painama nainen. Missä on se elämäniloinen, pienistä ja kauniista asioista riemuitseva Anna? Toisaalta, mitä muuta voikaan odottaa äidistä, jonka kaksi poikaa ovat sodassa, vaarassa kuolla minä hetkenä hyvänsä?

Mutta kuitenkin: on Annalla huolia ollut aiemminkin, mutta hän on selättänyt ne miltei yliluonnollisuutta lähenevällä elämänilollaan. Esimerkiksi Marja-Leena Kuronen on gradussaan Vihreän maailman arkkityypistä ihmisyhteisön pelastajaksi : L. M. Montgomeryn tyttökirja Anne of Green Gables sankarittaren myyttisen matkan kuvauksena (2005) tulkinnut Annaa sarjan ensimmäisessä osassa Anne of Green Gables -teoksessa myyttisenä hahmona.  Yksi keskeinen piirre hänen myyttisyyttään on nimenomaan se, että kovia kokenut orpo lapsi, jota on riepoteltu paikasta toiseen ja joka on jäänyt vaille rakkautta, tupsahtaa yhtäkkiä  keskelle Avonleaa Marillan ja Matthew`n kasvattilapseksi, on yhtä hymyä ja aurinkoa ja menestyy elämässä. Realistisessa kehyksessä samanlaisesta taustasta nouseva lapsi luultavasti kärsisi kärsisi monista psyykkisistä ongelmista eikä lainkaan pystyisi kiintymään niin turvallisesti uusiin kasvattivanhempiinsa. (No joo, en muista kuka kirjallisuudentutkija se oli, joka on diagnosoinut Annalla maanisdepressiivisyyden.) Tietyllä tavalla tuntuu, ettei Rilla of Ingleside lainkaan kuulu samaan sarjaan kuin muut Anna-kirjat ja siinä esiintyvä Anna ei ole ollenkaan sama Anna kuin muissa kirjoissa. Ei, ei edes siitä huolimatta, että Anna on nyt niin aikuinen, eikä se höpsöttelevä pikkutyttö kuin sarjan avauksessa.

Tästä kaikesta voisi nyt luulla, etten pitänyt kirjasta. Mutta totta kai pidin! Minulla oli mukavia ja koskettavia hetkiä sen parissa! Mutta sanotaan, että odotin paljon enemmän, vaikka tiesin kyllä etukäteen, että kirja on paljon synkempi ja realistisempi kuin muut Anna-kirjat. (En olisi muuten ikinä uskonut, että tulen joskus kirjoittamaan jotakin näin kriittistä yhdestäkään Anna-kirjasta!) Lisäksi tässä synkeydessä oli myös oma vakavamielinen lumonsa, jota ei muissa Anna-kirjoissa ole. Kirjassa toistuvat kohtaukset kuunvalossa (kuten myös kirjan kannen kohtaus) ja tämä kuunvalo heittää mystisen häivähdyksen koko kirjan tunnelmaan. Lisäksi yliluonnolliset näyt, huilunsoittaja, joka on vihdoin saapunut ja soittaa kammottavaa kuoleman sävelmää.... Kyllä tässä romaanissa on myös upeita juttuja!

P.s. Tämän bloggauksen myötä on tullut aivan koko Anna-sarja käsiteltyä blogissani! Tässä bloggaukset aiemmista osista:


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kirjahyllyn kertomaa

Minä ja kirjahyllyni

Sain Sinisen linnan kirjaston Marialta mielestäni aivan hykerryttävän haasteen, jossa annetaan omalle kirjahyllylle puheenvuoro. Kiitos Maria hulvattomasta haasteesta! Mitä siis kirjahyllyni kertoo itsestäni? Annan kirjahyllyni puhua puolestani tällä kertaa!

1. Oletko mies vai nainen? Pikku naisia

2. Kuvaile itseäsi. Turhamainen aasi


3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Satuja ja tarinoita


4. Kuinka voit? Elämän kulta-aika.


5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.  Kaislikossa suhisee


6. Minne haluaisit matkustaa? Salainen puutarha.


7. Kuvaile parasta ystävääsi. Peppi Pitkätossun tarina.


8. Mikä on lempivärisi? Mörkerboken.


9. Millainen sää on nyt? Taikatalvi

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? The Moon is Down.


11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Annan nuoruusvuodet.


12. Millainen on parisuhteesi? Pessi ja Illuusia.


13. Mitä pelkäät? Robinsonista Muumipeikkoon.


14. Päivän mietelause. Carpe diem!


15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Leivo, pursota ja koristele.


16. Miten haluaisit kuolla? Kuin surmaisi satakielen.

Haastan ainakin SuvinRetanAnnaminSaran ja Cillan pyytämään kirjahyllyjään avaamaan sanaisen arkkunsa ja vastamaan kysymyksiin. Myös muut saavat toki tarttua haasteeseen, jos haluavat! 

Leppoisaa sunnuntaipäivää kaikille!

lauantai 1. helmikuuta 2014

Käsiksi haastesumaan: Paulan haaste ja tunnustus

Sain Kirjan pauloissa -blogin Paulalta tunnustuksen ja haasteen jo jokin aika sitten. Kiitos paljon Paula! Näitä haasteita ei olekaan vähään aikaan taas osunut blogiini, mutta nyt tämän haasteen jälkeen niitä on kertynyt itse asiassa kokonainen kasa. Lähden purkamaan tällä haastesumaa ja yritän vastailla muihin haasteisiin myös pikku hiljaa. 

Koska tämä sama haaste on kiertänyt jo niin monessa blogissa ja itsekin olen sen saanut monelta taholta, en lähetä tätä enää eteenpäin, mutta vastailen Paulan kysymyksiin.


1. Mikä alun perin innosti sinut kirjabloggaamaan?
Löysin netin ihmeellisestä maailmasta kirjablogien maailman ja sain aika pian tämän jälkeen innostuksen, että tuohan olisi kivaa! Tykkään lukea ja ajattelin, että olisi kivaa saada lukukokemukseni myös muiden nähtäville ja jättää jälki elämästäni. Lisäksi ajattelin, että samalla voisin päästä eroon kirjoituskammostani.

2. Mikä on ollut bloggausaikasi tähtihetki (yksi niistä)?
Ehdottomasti yksi parhaimmista oli ainakin Turun kirjamessujen suoma mahdollisuus tavata ensi kertaa muita bloggareita.

3. Oletko tavannut henk.koht. muita kirjabloggareita?
Kyllä. Jo mainituilla Turun kirjamessuilla sekä Tampereen kirjabloggaajatapaamisessa. Lisäksi Retaa tulee nähtyä tämän tästä ohimennen, koska opiskelemme samoja oppiaineita samassa yliopistossa, vaikkakin eri vuosikurssilla :) Muutamiin muihin bloggareihin tulee myös törmättyä silloin tällöin.

4. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä?
Bloggaan pääasiassa kaikista lukemistani kaunokirjoista. Luen tosin pääasiassa vain kirjoja, joista arvelen pitäväni. Välillä kuitenkin erityisesti kirjallisuustieteen opintoja varten tulee luettua (ja blogattua) kirjoja, joista en pidä. Olen haukkunut blogissani mm. Kafkan rannalla ja Vänrikki Stoolin tarinat.

5. Millaisiin Blogistanian tempauksiin olet osallistunut?
 Ainakin Blogistanian kesälukumaratoniin viime kesänä.

6. Kirjoitatko itse muuta kuin blogia?
Enpä juuri muuta kuin koulutehtäviä ja hyvin, hyvin harvoin päiväkirjaa. 

7. Millaisia kirjoja luet mieluiten?
Kirjoja, joista tulee hyvä mieli!

8. Mikä genre ei oikein nappaa?
Ihan ensimmäisenä tulee mieleen harlekiinit.

9. Mistä blogeista löytämästäsi kirjasta olet pitänyt?
R. L. Stevensonin Huomispäivän laulu nousee mieleen. Sain vinkin Elinalta.

10. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille luettavaksi?
Varmasti monia voisi suositella, mutta toivoisin, että kaikki voisivat lukea lempikirjani Anne of Green Gables / Annan nuoruusvuodet (mieluiten englanniksi), sillä se on maailman ihanin kirja ja siitä tulee hyvä mieli! No, tiedän, että erittäin moni on tämän jo lukenutkin, sillä onhan sen aikamoinen klassikko. 

Tammikuun blogikatsaus


Sinne vierähti taas kokonainen kuukausi elämää ja on aika kääntää uusi sivu kalenterista. Tammikuu oli lukemisen osalta vähän hiljaisempi kuukausi. Välillä blogtgaaminenkin tuntui vähän tahmealta. Luettuja ja blogattuja kirjoja kertyi ainoastaan kolme kappaletta, jotka kaikki olivat onneksi muuten erittäin erinomaisia ja hienoja lukuelämyksiä! Laatu siis on korvannut määrän tammikuussa!

Nämä kirjat olivat siis:

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu: viime vuoden kohutuin esikoinen ja Blogistanian Finlandian tuore voittaja päätyi pitkän varausjonotuksen jälkeen minunkin käsiin enkä pettynyt: kirja oli koskettava ja hienoa siinä oli paitsi tarina, myös sen upea kieli. Lukukokemus oli hyvin vaikuttava.


2. J. M. Barrie: Peter Pan Kensingtonin puistossa: ihastuttava, lumoava satu, joka palaa Peter Pan -hahmon alkujuurille. Barrien kieli ja kerrontatapa ihastuttivat.


3. Suvi Ahola & Satu Koskimies: Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt: lukijakokemukset L. M. Montgomeryn ikimuistoisista tyttökirjasankareista Annasta ja Emiliasta oli mitä ihaninta lukemista suurelle Annan ystävälle. Myös Emilian maailma avautui eri silmin eteeni toisten lukijoiden kokemusten kautta, vaikka en itse suuri Emilia-fani olekaan ollut.

Näiden lisäksi luin jo noin viikko sitten loppuun L. M. Montgomeryn Rilla of Ingleside -teoksen, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi blogata. Yritän lähiaikoina!


Tammikuussa järjestin itselleni myös erikoisen haasteen, jossa lukijat saivat ehdottaa minulle tietyin ehdoin kirjoja, joiden joukosta arvon itselleni luettavaksi yhteensä kuusi kirjaa, jotka luen vuonna 2014. Tarkoituksena oli ehdottaa hieman erilaista kirjallisuutta, mitä olen tottunut lukemaan, mutta kuitenkin jotain, josta voisin pitää. Arvonnan tulokset eli lukulistan löytää täältä. Melko mielenkiintoinen lista! :) Odotan innolla haasteeseen käsiksi pääsemistä, vielä en ole sen kimppuun käynyt!

Tammikuussa bloggasin lisäksi vasta teattereihin ilmestyneestä Onneli ja Anneli -elokuvasta, jonka kävin katsomassa kaikkien kolmen siskoni kanssa. (Blogihistoriani ensimmäinen elokuvabloggaus!) 

Elokuva perustuu Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo -satuun, joka oli pienenä yksi lempikirjoistani ja tärkeä osa kaikkien meidän perheen tyttöjen yhteistä lapsuutta. Elokuva oli mitä ihanin – niin ihana, että juuri eilen kävin katsomassa sen aivan ex-tempore erään ystäväni kanssa uudestaan! Olimme kahvilla ja tuli puhe elokuvasta. Ystäväni kiinnostui siitä ja huomasimme, että kohtahan alkaa muuten yksi näytös, joten päätimme mennä heti! Itse asiassa minulla on tiedossa myös kolmaskin kerta tätä elokuvaa katsomaan, taas eri seurassa. Tuntuu, että tämä on elokuva, jonka haluan jakaa kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa ja näiden kahden kerran perusteella voin sanoa, että kokemus on täysin eri eri ihmisten kanssa!

Tammikuun loppupuolella sain vastaan todella monia haasteita, mutta en ole valitettavasti saanut aikaan vastata niihin, sillä olen kärsinyt pienestä, luultavasti ohimenevästä motivaatio-ongelmasta koko bloggaamisen suhteen. Kiitän kuitenkin kaikkia haastajia, on aina kiva tuntea, että lukijat muistavat minua! Olisi kiva vastata haasteisiin jossakin vaiheessa, mutta en lupaa!