maanantai 26. joulukuuta 2016

Kirjoja ja joululomatunnelmia

Heipä hei pitkästä aikaa, lukijani!

Matkani Mikä-Mikä-Mikä-Maahan on ollut hieman hiljaista syyslukukautena, sillä olen ollut niin töideni syövereissä, ettei blogille ole jäänyt kauheasti aikaa. Mutta hei - nyt on joulu ja kauan odotettu joululoma! Aikaa blogille, lukemiselle, itselle ja kaikelle ihanalle!

Haaveilua järven rannalla joulupäivänä

Viimeiset oppitunnit pidin vielä torstai-iltana iltalukiossa. Sen jälkeen oli aikamoinen voittajafiilis ja teki mieli ihan taputtaa itseäni päähän. Selvisin kuin selvisinkin syyslukukaudesta - jopa siitä kauheasta kakkosjaksolla, jossa minulla oli sata prosenttia ylitöitä. (No, en kuitenaan taputtanut, mutta ostin itselleni lomalahjaksi Tommi Kinnusen Lopotin.)

Joululoma alkoi tietenkin kaikenlaisella jouluahkeroinnilla joulusiivouksineen ja joululeipomisineen, eli ihan heti en voinut heittäytyä ylhäiseen yksinäisyyteeni kirjojeni kanssa (paitsi ihan pienen hetken luin Lopottia!). Me vietimme tänä vuonna, kuten myös viime vuonnakin, joulua perheen kanssa minun luonani. Hetki sitten lähtivät viimeisetkin jouluvieraat ja talo on rauhoittunut. On ollut ihanaa olla kunnolla perheen kanssa pitkästä aikaa, mutta itse asiassa nyt alkaa joululomani paras ja ihanin osuus. Yksinäisyys. Kirjat. Hiljaisuus. Tunnelmointia kynttilänvalossa. Ja niin tietysti, Porvoo. Se ihan kaikista paras. Huomenna nimittäin lähden yksin kaksiöiselle lomalleni Porvoon vanhaan kaupunkiin, iki-ihanaan Helmen budoaariin - ja otan tietysti kasan kirjoja matkaseurakseni! Maltan tuskin odottaa! <3

Middlemarcia, kakkua ja teetä <3
Syksy on ollut niin kiireinen, että lukemiselle on jäänyt tavanomaista vähemmän aikaa. Toisaalta olen kuitenkin lukenut todella monia eri kirjoja. Syyslukukaudella olen nimittäin kärsinyt aikamoisista keskittymisongelmista hieman joka asian suhteen, mikä on heijastunut lukemiseeni siten, että mistään ei meinaa tulla valmista ja luen hieman sitä sun tätä. Minusta on tullut todellinen kirjallisuuden sekakäyttäjä, ja keskeneräisiä kirjoja on kertynyt ihan ennätysmäärä. En edes pysy enää laskuissa itsekään.

Yksi joululoman missioista onkin saada jonkin verran keskeneräisiä lukuprojekteja päätökseen. Jouluaattoyönä sain jo loppuun Anne Frankin päiväkirjan, ja tänään luultavasti saan George Eliotin Middlemarch II:n päätökseen. Luulen, että Upponalle pitää lukea myös joululomalla loppuun! Sen lisäksi tarvitsen tietysti täydelliseen lomalukemistooni myös aivan uusia, lomalla aloitettavia kirjoja. Sellaisia kävinkin lainaamassa kirjastosta vinon pinon juuri ennen loman alkamista. Esimerkiksi John Greenen Let it Snow -kirja täytyy ehdottomasti lukea tällä lomalla!

Olen lukenut kaksiniteistä Middlemarchia miltei koko syyslukukauden kaiken muun ohella ja on toisaalta ihana saada se vihdoin loppuun, mutta samalla se on ääretön sääli: Middlemarch on ihan täydellistä joululomalukemista! En tiedä, mistä johtuu, mutta mielestäni 1800-luvun englantilaisessa kirjallisuudessa on ehdottomasti sitä jotakin, mikä sopii aivan täydellisesti joululomaan ja tuo joulumielen. Useamman kerran olen nostattanut joulutunnelmaa Dickensin avulla, mutta George Eliot toimii myös hyvin. Mutta kun Middlemarchin ilo on kulutettu loppuun, voinkin tarttua Johanna Spyrin Heidi-kirjoihin, sillä toinen joululomaan ehdottomasti kuuluva kirjallisuuden laji on tyttökirjat!


Mitäs ihanaa te muut olette jouluna lukeneet tai aiotte vielä lukea? Onko teillä mitään jouluisia lukutraditioita?


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Svenska dagen: muumeja ja Maamme-laulua - mitä merkitsee suomenruotsalainen kirjallisuus?

Tänään 6. marraskuuta vietetään svenska dagenia eli ruotsalaisuuden päivää. Se on Suomessa päivä, jolloin juhlitaan suomenruotsalaisten oikeutta käyttää äidinkieltään sekä myös Suomen kaksikielistä isänmaata.

Suomenruotsalaisten oikeus äidinkielensä käyttämiseen ja sen aiheuttama pakkoruotsin opiskelu on asia, josta nykyään väännetään paljon. Suomen kaksikielisyys on kuitenkin myös suuri rikkaus. Jos mietitään Suomen kirjallista kulttuuriperintöä, olemme paljosta velkaa Suomen ruotsinkielisille kirjailijoille.

Suomen kirjallisuuden alkuaikoina kaikki kirjallisuus oli ruotsinkielistä. Suomi sai odottaa ensimmäistä suomenkielistä romaaniaan aina Kiven Seitsemään veljekseen asti eli vuoteen 1873. Siitäkin eteenpäin ruotsi Suomen sivistyneistön kielenä hallitsi pitkään suomalaisen kirjallisuuden kenttää, vaikka pian realistisen kirjallisuuden nousun myötä saimme sellaisia upeita suomeksi kirjoittavia kirjailijoita kuin Minna Canth ja Juhani Aho.

Mutta mitä olisi Suomen kirjallisuus ilman ruotsinkielistä kirjallisuutta? Tai mitä olisi koko Suomi ilman niitä monia ruotsinkielisiä, kirjallisuudenkin saralla vaikuttaneita fennomaaneja, jotka rakensivat suomalaista identiteettiä ja kansakuntaa pitkälti ruotsinkielisillä kirjoituksillaan? Kuka olisi kansallisrunoilijamme, mikä olisi kansallislaulumme? Nimittäin Suomen kansallisrunoilija Runeberg oli ruotsinkielinen ja kirjoitti ruotsiksi. Hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan olemme saaneet myös Maamme-laulumme, joka alkukielellä onkin nimeltään Vårt land. Vänrikki Stoolin tarinat kansallisromantiikan hengessä myös rakensi Suomelle omaa ylevää identiteettiä. Ilman ruotsin kieltä meillä ei olisi myöskään ihanaa Topeliusta, jonka sadut ovat kasvattaneet suomalaislapsia sukupolvesta toiseen ja jonka Luonnonkirjan ja Maamme kirjan viitoittamana moni lapsi on aloittanut opintaipaleensa. Vaikka näitä teoksia pidetäänkin nykyään monin tavoin vanhentuneina, elävät Topeliuksen opit yhä suomalaisten mielissä mielikuvina esimerkiksi hitaista hämäläisistä ja vilkkaista karjalaisista. Ilman Topeliusta emme voisi myöskään laulaa jouluisin Varpusta jouluaamuna tai En etsi valtaa loistoa.

Runebergin ja Topeliuksen ajoista on pitkä matka tähän päivään ja paljon on ehtinyt tapahtua. Ruotsi ei ole enää sivistyneistön valtakieli ja suomen kielisellä kirjallisuudella on jo pitkät ja vahvat perinteet. Kuitenkin ruotsi elää yhä vahvasti toisena kotimaisena kielenä suomen rinnalla edelleen myös kirjallisuuden saralla. Muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, kirjablogeissakin suurta ylistystä osakseen saanut Ulla-Lena Lundbergin Jää eli Is, on alun perin ruotsinkielinen. Tällä viikolla julkaistuissa tämän vuotisissa Finlandia-ehdokkaissa on mukana myös yksi ruotsinkielinen ehdokas, Peter Sandstömin Laudatur.


Mitä Suomen ruotsinkielinen kirjallisuus on minulle? Eniten se ehkä merkitsee minulle jotakin, mikä sijoittuu ajallisesti 1800-luvun fennomaanien ja 2000-luvun Finlandioiden väliin. Minulle suomenruotsalainen kirjallisuus on eniten Tove Janssonin ihastuttavia ja tunnelmallisia muumeja, jonka monipuolisesta hahmogalleriasta varmasti jokainen suomalainen ja moni muukin voi löytää omakuvansa. Olen pelokas Nipsu, tuittupäinen Pikkumyy ja nilkkarengastaan kilisyttävä, hieman turhamainen ja tyttömäinen Niiskuneiti. Olen kuitenkin tosielämässä kohdannut myös paljon huolehtiva Muumimammoja, joiden sydämen ja hillovarastojen laajuus on pohjaton, filosofisen pohdiskelevia ja hieman tärkeileviä Muumipappoja sekä yksinäisyydestä ja vaeltamisesta onnensa löytäviä Nuuskamuikkusia. Olen nähnyt myös yksinäisiä Mörköjä, jotka eivät löydä ymmärtäjää ja joiden yksinäisyys jäätää kaiken, sekä huonosta kohtelusta näkymättömiksi muuttuvia Näkymättömiä lapsia. Muumien maailma ei ole vain todellisuuspakoinen satumaailma idyllisessä Muumilaaksossa, vaan psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus ihmisyydestä ja loputon elämänviisauksien lähde.

Muumien lisäksi suomenruotsalainen kirjallisuus merkitsee minulle pitkälti Edith Södergranin modernistista, elämänvoimaista - mutta myös kuolemankaipuista ja raastavan kaunista runoutta. Suomenruotsalainen kirjallisuus on minulle Maa jota ei ole - Landet som icke är, jonka pariin palaan aina, kun olen kyllästynyt ja väsynyt siihen maahan, joka on.  Toisinaan se on taas suunnatonta Olemisen riemua tai sitä, kun Metsän vaalea tytär varisuttaa siemensä ihmisten sydämiin. Suomenruotsalainen kirjallisuus on minulle myös Vierge Moderne, josta voi löytää vahvan ja itsenäisen naiskuvan sekä myös nauravan häiveen helakanpunaista aurinkoa.

Mutta suomeruotsalainen kirjallisuus on minulle myös jotakin paljon vanhempaa ja perinteisempää. Se on minulle myös Topeliusta. Topelius on ihana! Tämän ihanuuden löysin kääntäessäni opiskeluaikoina parissa suomennosprojekstissa Topeliuksen ennen suomentamattomia novelleja.

Suomenruotsalainen kirjallisuus on siis aika paljon minulle ja vielä enemmän koko Suomelle. Haluatko kertoa, mitä se on sinulle?

Kahden Topeliuksen novellin kääntäminen kokoelmiin Tilinteon päivä ja muita kertomuksia sekä Morsian ja muita kauhunovelleja on saanut minut ihastumaan Topeliukseen.

torstai 3. marraskuuta 2016

Supernaiivisti Supernaiivista

Luin Erlend Loen Supernaiivin. Itse asiassa jo kolmatta kertaa elämässä. Kaksi kertaa töiden tähden, ekan kerran vapaaehtoisesti joskus teininä. Nyt löysin kirjasta paljon enemmän kuin koskaan aiemmin.

Supernaiivi on kiva kirja. Se on sympaattinen ja saa hymyn lukijan huulille. Mutta se voi olla myös tylsä kirja ja ärsyttävä kirja. Sitä mieltä olivat suurin osa oppilaistani, jotka joutuivat lukemaan teoksen. En ole itse samaa mieltä.Ymmärrän kuitenkin, miksi joku on.


Sillä Supernaiivi on erilainen. Siinä ei tapahdu mitään. Mutta kuitenkin siinä tapahtuu ihan hirveästi. Päähenkilön elämä on suurten muutosten kourissa. Teoksen päähenkilö on 25-vuotias nuori mies. Nimeä ei kerrota. Hänellä on eksistentiaalinen kriisi. Hän on kadottanut elämänsä merkityksen ja hän ei ymmärrä aikaa. Hän haluaisi löytää kadonneen merkityksen ja hän haluaisi ymmärtää aikaa. Siksi hän teoksen alussa lopettaa yliopiston, myy lähes kaiken omaisuutensa ja muuttaa veljensä luo, joka on lähtenyt kahdeksi kuukaudeksi Afrikkaan tai sitten jonnekin muualle. Päähenkilö ei oikein ole edes varma. Veljensä asunnossa ollessaan hän tekee listoja, etsii ratkaisua, ostaa pallon ja ostaa hakan. Silloin kun hän ei heittele palloa tai hakkaa hakalla, lukee hän professori Paulin kirjaa, joka kertoo ajasta. Tai tekee jotakin vähän muuta.

Onkohan koko aikaa olemassa? Onko elämällä mitään merkitystä? Kääntyykö kaikki lopulta hyväksi?

Supernaiivi on nimensä mukaisesti hyvin lapsellinen kirja, joka on kirjoitettu yksinkertaisella ja lapsenomaisella tyylillä. Aivan kuten tämä bloggauskin. Tyyli tarttuu, ja haluan kokeilla kirjoittaa supernaiivisti. Haluan päähenkilön tavoin löytää sisäinen lapseni ja sitä kautta itseni.

Sitä kautta myös ehkä elämän merkityksen.

Sillä siten tulkitsin teoksen lapsenomaisuuden, joka näkyy paitsi minäkertojalla kirjoitetun romaanin kielessä, konkreettisessa ja yksinkertaisessa tyylissä myös päähenkilön tekemisissä ja ajatusmaailmassa. Hän etsii kadonnutta elämäniloaan silla, että yrittää saada kosketuksen sisäiseen lapseensa. Tekee niitä asioita, jotka olivat hänelle tärkeitä lapsena. Palaa perusasioiden äärelle, yksinkertaisuuteen. Ehkä elämä tarkoitus on niissä?

Supernaiivi puhutteli. Aikuistenkin on hyvä tehdä joskus lapsellisia asioita. Eikä olla niin olevinaan. Olen melkein aina ollut tätä mieltä. Siksi muun muassa luen Anna-kirjoja, jotka ovat lempikirjojani. Pitääkseni yllä kosketustani sisäiseen lapseeni. Siihen ihmiseen joka kerran olin, ja siihen ihmiseen, joksi kerran synnyin. Siihen ihmiseen, joka voi tulla onnelliseksi pienistä ja ihanista asioista. Väreistä, auringonpaisteesta, hitaasti taivaalta leijailevista lumihiutaleista. Katsoa lapsen sädehtivin silmin maailman kauneutta ja ihmeellisyyttä. Mielestäni traagisinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on se, että hän kadottaa sisäisen lapsensa. Silloin hän kadottaa suuren osan itsestään. Siksi on mielestäni äärettömän tärkeää, että on olemassa sellaisia kirjoja kuin Supernaiivi.

Jos koet tätä lukiessasi piston sydämessäsi siksi, että siitä on niin kauan aikaa, kun olet viimeksi hakannut hakkaa tai heitellyt palloa, mene kirjastoon ja lainaa se Loen punainen kirja. Lue se. Tai sitten menet suoraan päätä lelukauppaan ja ostat pallon tai hakan. Tai ihan vaikka molemmat. Tai vieläkin parempi, jos ostat sekä pallon että hakan ja lisäksi lainaat ja luet kirjan. Elämäsi voi muuttua.

Tai sitten ei. Riippuu siitä, miten ryppyotsaisesti suhtaudut kirjaan.

Se, mitä jäi teoksesta erityisesti mieleen.

Erlend Loe
Supernaiivi
(Naiv. Super, 1996)
Suom. Outi Menna
Like
222 s.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kirjamaniaa kirjamessuilla ja vaaleanpunaista vaahtokylpyä Kämpissä





















Tänä viikonloppuna tapahtui jotakin suurta ja merkittävää: minä menetin helsinginkirjamessuneitsyyteni ja pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni lukuhetkestä hotellin kylpyammeessa mansikoiden ja suklaan kera. Jo kesällä sain päähäni, että ylellinen hotelli Kämp marmorikylpyammeineen on juuri se paikka, jossa haluan toteuttaa suuren kylpyammefantasiani. Kesällä myös sain päähäni, että tänä vuonna haluan ekaa kertaa kokea Helsingin kirjamessut. Niinpä siis oivalsin, että nämä kaksi haavetta sopivat mainiosti toteutettavaksi samalla kertaa!

Perjantaina töideni päätyttyä suuntasin siis kimpsuineni ja kampsuineni Helsinkiin. Käytyäni ostamassa keskustan marketista kylpymansikat (!) sekä ihanasta Flushista vaaleanpunaisen kylpypallon kävin vastaanottamassa hotellihuoneeni, ennen kuin menin messuille. Hotelli Kämpiin saavuttuani juoduin pienen kulttuurishokin valtaan. Hotelli oli kuin oma maailmansa ja kaikessa prameudessaan alkuun jopa ahdistavan häikäisevä. Tuntui, että tukehdun mahtipontisuuteen ja raskaan tummaan sisustukseen. Tuntui, että olen eksynyt aivan väärään paikkaan - jonnekin paikkaan, joka on tarkoitettu joillekin paljon fiinimmille ihmisille kuin minulle, tavalliselle työläisperheen tyttärelle. Hetken aikaa jo kaduin, että olin maksanut moisesta yhden yön yli ulottuvasta ylellisyydestä miltei 300 euroa.

Kirjamessuille ehdittyäni oli päivä jo pitkällä, joten perjantaina ehdin messuilla vain kolmisen tuntia. Lauantaina onneksi sentään vähän enemmän, lähes kuusi tuntia.

Kylpyunelmia Kämpissä

Kirjamessut olivat mielestäni mahtava kokemus, mutta parasta kaikessa taisi olla se kylpyamme. Rakastan kylpyammeita. Olen aina haaveillut omasta ja vain muutaman kerran elämässäni olen saanut etuoikeuden kylpeä. Mutta koskaan en ole tehnyt sitä tyylillä ja koskaan en ole lukenut kylvyssä. Mutta nyt tein ja nyt luin. Viihdyin yli kaksi tuntia illalla kylvyssä messuilta ostamani A. S. Byattin Lasten kirjan parissa. Seuraa minulle kylvyssä piti myös kylpyhuoneen varustukseen kuuluva vihreä kylpyankka! Tästä ankasta annan ehdottomasti plussaa hotelli Kämpille. Se oli hellyttävä yksityiskohta hotellihuoneessa, ja sen lapsellisuus ja muovisuus toi sympaattista kontrastia hotelli Kämpin mahtipontiselle ja aikuisen vakavalle tyylille. Tunsin itseni kylvyssä kuin pieneksi lapseksi, joka tulee valtavan onnelliseksi pienistä ja hassuista asioista. Pidin kylpypalloa käsissäni ja katsoin silmät säteille, kuinka sen uumenista leviää veteen kauniita värejä. Laskin ammeeseen lisää vettä ja  puristin pullosta vadelma-punaherukka-kylpyvaahtoa ja katsoin riemuissani, miten ihanan vaaleanpunaiseksi vesi muuttui.


Tulin sinuiksi hotelli Kämpin ylellisyyden kanssa palattuani perjantaina messuilta. Opin, että se on vain jotakin, mikä täytyy ottaa vastaan. Vaikka tuntui, että hotellin tummanpuhuva mahtipontisuus alkuun hyökkää päälle, huomasin, että ylellisyyden kanssa voi ystävystyä, jos hyväksyy, että minä olen tämän kaiken arvoinen. Ja miksi en muka olisi, jos olen ihan itse hotellihuoneeni maksanut ihan itse ansaitsemillani rahoilla.


Kirjamessut

Helsingin kirjamessut aiheuttivat minulle alkuun myös pienen shokin, vaikkakin hieman eri tavalla kuin Kämp. Tiesin, että Helsingin kirjamessut ovat Suomen suurin kirjatapahtuma, mutta kun näin sen kaiken ensi kertaa avautuvan silmieni edessä, olin aivan häkeltynyt ja hypomaanisen innoissani. Minusta oli myös huikeaa ajatella, että niin paljon ihmisiä kokoontuu samaan tilaan kirjojen ja kirjallisuuden äärelle.


Pienen maanisen mielentilan ansiosta en perjantaina käynytkään seuraamassa niin monia ohjelmia kuin olin ajatellut. En kyennyt pysymään paikoillani. Oli pakko myös kierrellä ja katsella, selata lukuisia myyntipisteitä ja imeä itseensä messutunnelmaa. Minä rakastan tiloja, joissa on paljon kirjoja. Vaikka en pysty ikinä niitä kaikkia lukemaan, voin imeä itseeni tarinoiden taikaa vain katselemalla kirjojen kansia, hypistelemällä niitä ja lukemalla takakansitekstejä.  Helsingin kirjamessuilla myydään valtavan edullisia kirjoja. Hintataso on huomattavasti edullisempi kuin esimerkiksi Turun kirjamessuilla. Tarjontaa on kuitenkin niin valtavasti, ettei läheskään kaikkea pysty käymään läpi. Minua jäi vaivaamaan pieni epämiellyttävä tunne, jäiköhän minulta moni hyvä löytö tekemättä.

Lauantainen messupäiväni sujui hyvin pitkälti toisten kirjabloggaajien parissa. Itse asiassa tämä olikin mielestäni kirjamessujen paras anti - saada kohdata livenä lukuisia muita kirjabloggaajia livenä! Kiitokset kaikille teille ihanuuksille! Kirjabloggaajien kirjavinkkauspisteelle sovituilla treffeillä kului mukavasti miltei pari tuntia muiden bloggaajien kanssa höpistessä, minkä jälkeen olikin aika Teoksen järjestämän kirjabloggaajatilaisuuden, joka oli ainoa kustantamoiden järjestämä kirjabloggaajatilaisuus, johon olin ilmoittautunut.

Kirjabloggaajat kohtasivat toisensa

Lauantaisessa Teoksen kirjabloggaajatilaisuudessa olivat kirjailijat Kari Hukkila, Leena Parkkinen ja Katarina Baer puhumassa uusimmista teoksistaan. Osallistujat saivat myös ilmaiskappaleet näistä teoksista. 50-luvun Helsinkiin sijoittuva Parkkisen romaani Säädyllinen ainesosa kuulosti kaikkein kiehtovimmalta, ja Parkkinen puhui kirjoittamisesta ja teoksensa syntyprosessista inspiroivasti ja kiinnostavasti. Haluan ehdottomasti lukea teoksen ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta myös Katariina Baer He olivat natseja jäi myös kutkuttamaan. Kirjassa Baer kertoo omista isovanhemmistaan, jotka olivat natseja, ja siitä kipeästä kysymyksestä, kuinka hänen omat läheisensä saattoivat olla mukana jossakin niin kauheassa.



Muutamia muita mieleenpainuvimpia seuraamiani ohjelmia oli perjantaina Kirjakahvilassa Laura Honkasalon haastattelu. Honkasalo on kirjoittanut yksinäisyyttä käsittelevän teoksen Pöytä yhdelle, jossa hän käsittelee aihetta hyvin omakohtaisesti ja kertoo, kuinka on itse selvinnyt yksinäisyydestä. Tilaisuudessa Katriina Järvinen haastatteli Honkasaloa teoksen ja laajemminkin yksinäisyyden teeman tiimoilta ja mielestäni ihailtavalla rohkeudella antoi myös jotakin omasta itsestään kertomalla omista kipeistä yksinäisyyden kokemuksista. Vaikka keskustelu, kuten myös Honkasalon kirja, käsitteli lähinnä yksinäisyyden kipeyttä, nostettiin siinä esille myös vapaaehtoinen yksinäisyys. Mieleeni jäi tarina jossakin Venäjällä yksinäisessä erakkomökissään elelevästä miehestä, jolle kunnan työntekijät tulivat tarjoamaan palvelutaloon siirtymistä parempana vaihtoehtona, mutta ei. Ukkopa halusi elää ehdottomasti mieluummin ypöyksin mökissään luonnon keskellä. Tämä sai minut pohtimaan sitä, kuinka yksinäisyys on syystä tai toisesta tabu ja asia, jota on vaikea ymmärtää positiivisella tavalla. Itse olen aina viihtynyt paljon yksin ja aistinut joskus muissa ihmisissä sen johdosta kummeksuntaa tai jopa tarpeetonta sääliä, mikä osaltaan nakertaa iloa yksinäisyyden ihanuudesta. Honkasalon kirja jäi kiinnostamaan. Ehkä hankin sen käsiini joskus myöhemmin.


Lauantain ohjelmatarjonnasta päällimmäisenä jäi mieleen Jyrki Korpuan haastettelu Katri Vala -lavalla. Haastattelijana toimi Lumiomena-blogin ihana Katja Jalkanen. Korpua on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Alussa oli sana, joka käsittelee Raamatun ja kaunokirjallisuuden välistä yhteyttä. Raamattu on teos, joka on vaikuttanut eniten muuhun kirjallisuuteen. Raamattu on läsnä niin Kalevalassa kuin Harry Potterissakin. Vaikka Raamattu itsessään ei ole kovin suuressa huudossa nykyään, on se kuitenkin yhä merkittävässä osassa koko kulttuuriamme, myös kirjallisuutta. Tämä on teema, jota olen itsekin paljon pohtinut kaunokirjallisuutta lukiessani, ja on hienoa, että aiheesta on tehty nyt myös kansantajuinen yleisteos, jossa on aiheesta myös ajankohtaisia esimerkkejä. Ostin teoksen omakseni tilaisuudessa, joten kenties siitä kuullaan lisää blogissani joskus myöhemmin.


Lisäksi olin kuuntelemassa muun muassa Veijo Meri -keskustelua.

Messuilta saavuin kotiini monen monta kirjaa rikkaampana. Tässä kuva messukirjoistani:

Selfie parhaan messuhankintani kanssa! Eikö olekin ihanat kannet?

perjantai 21. lokakuuta 2016

Kirjoja merestä ja muistoja Hangosta


Syyskuun lopulla olin iki-ihastuttavan ihanalla huvilalomalla Hangossa. Tarkoituksena oli ottaa pieni ja yksinäinen irtiotto arjesta, jättää työt kotiin, mutta ottaa monta kirjaa mukaan ja nauttia hyvistä kirjoista kauniissa ja tunnelmallisessa miljöössä.


Huvilahotellini Villa Maija

Hanko on hyvin merellinen kaupunki. Pientä kaupunkia saartaa meri useammasta suunnasta. Siksi päätin, että Hangossa on luettava merihenkisiä, meren läheisyyteen sijoittuvia kirjoja. Kysyin merellisiä lukuvinkkejä blogini lukijoilta ja sain monia ihania ehdotuksia. Niitä kaikkia en tietystikään yhden yön huvilalomallani ehtinyt ja voinut hyödyntää, mutta vinkkien joukosta löysin kyllä oivallista matkalukemista.


Muita vinkkejä tulen varmasti hyödyntämään tulevilla Hangon lomillani - uskon, että Hangosta tulee minulle matkakohde, jonne yhä uudestaan ja uudestaan tulen palaamaan -  yhä uudestaan ja uudestaan kirjojen kanssa. Aivan kaikkein villeimmissä haaveissani ostan sieltä joskus hamassa ja kaukaisessa tulevaisuudessa pienen ja soman vaaleanpunaisen tai vaaleankeltaisen puutalon ja asetun sinne asuman loppuiäkseni.  Hanko nimittäin vastaa aika lailla käsitystäni maanpäällisestä paratiisista.

Tosin en tiedä, olisiko vakituinen asuminen Hangossa hyvä ratkaisu, sillä ehkä on parempi säilyttää Hanko vain kauniina ja taianomaisena paratiisina, kaukana taivaanrannassa siintävänä epärealistisena pastoraalisena Arkadiana, jonne silloin tällöin voin hetkeksi paeta arkielämäni raadollisuutta, kiireitä, murheita ja tavanomaisuutta. Ehkä haluan, että Hanko säilyy minulle aina tuonpuoleisena, epärealistisena paratiisina, jossa voin kokea hetken irtioton ja vapautuksen tavanomaisen arkielämäni siteistä.

Vaaleanpunaiset piparit olivat oivia lukueväitä!

Mutta tuonpuoleisesta tämänpuoleiseen ja itse asiaan. Tällä syyskuisella Hangon matkallani ehdin lukemaan kaksi kokonaista romaania: Petri Tammisen Meriromaanin sekä Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta. Tässä blogipostauksessa teen lyhytarviot näistä teoksista ja jaan myös kauniita kuvamuistoja Hangon matkaltani.


Petri Tammisen pieni ja kauniin balladimainen Meriromaani

Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli aina tullut hyvin toimeen.


Näin alkaa Petri Tammisen kaunis, karu, viisas ja koskettava Meriromaani. Päähenkilönä on eräs merikapteeni kauan sitten. Kapteenilla ei ole onnea sen enempää laivojen ohjaamisessa kuin rakkaudessakaan. Hän haaksirikkoutuu kerta toisensa jälkeen ja hänen ohjaamansa laivat painuvat kerta toisensa jälkeen pohjaan. Eräänlaisella haaksirikolla kapteeni on koko elämänsäkin kanssa. Yksinäisenä hän ajelehtii sinne tänne löytämättä kodin lämpöä, paitsi hetkeksi - vain kadottaakseen sen jälleen.

Ihmisen yksinäisyyttä sekä elämän tarkoituksettomuutta ja päämäärättömyyttä voidaankin pitää mielestäni teoksen teemoina. Toisaalta teos ei mielestäni tarjoa yhteneväisyyttä tai tyrkytä juuri tiettyä teemaa tai sanomaa. Teos jättää paljon avoimeksi ja heittää ilmaan pieniä, suuria elämänviisauksia siellä täällä lukijan pohdittavaksi.

Teoksessa on balladimaista surumielisyyttä. Se on väkevää ja kaunista realismia. Tunnelma on hidastempoinen ja pysähtynyt, aivan kuten päähenkilön tyhjältä kaikuva ja vaatimaton elämäkin. Pidin teoksesta, sen kauneudesta ja karuudesta sekä näiden piirteiden kontrastista.

Tunnelma oli juuri oikea Hangon merellisiin tunnelmiin, vaikka teos johdattikin minut osin ehkä liiankin synkeiden ajatusten äärelle. Onneksi kuitenkin reilu 100-sivuinen ja pienikokoinen teos oli nopeasti luettu ja sen jälkeen tartuin hieman optimistempia ajatuksia herättävään Kirjeitä saarelta -teokseen.


Nostalgiaa ja romantiikkaa kirjeromaanissa: Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta

Jessica Brocmolen Kirjeitä saarelta on perin ihastuttava teos, joka itse asiassa vastasi aika lailla täydellisesti käsitystäni kaikista niistä toiveista, millaista teosta halusin ennen kaikkea Hangossa lukea. Teoksessa yhdistyi toivomani ihanuus, romanttisuus, vanhanaikaisuus, nostalgisuus, hidastempoisuus ja ennen kaikkea suolaisen merituulen virkistävä tuoksu - sekä käytännöllinen toiveeni helppolukuisuus.

Eräällä Ison-Britannian edustalla sijaitsevalla saarella elelee eristäytynyt kirjailijatar, joka ei ole koskaan poistunut saareltaan ja joka saa fanikirjeen suuren meren toiselta puolen, aina Amerikasta asti. Kirjailijattaren saama ensimmäinen ihailijakirje saa aikaan vastauskirjeen, josta kehkeytyykin vuosikausien mittainen aktiivinen kirjeenvaihto kahden tosielämässä toisilleen tuntemattoman, mutta kirjeiden avoimilla sivuilla toisilleen hyvin läheisen naisen ja miehen välillä.

Lienee sanomattakin selvää, että kirjeiden sivuilla syttyy rakkaus. Tämän rakkauden tiellä on kuitenkin suuren suuri Atlantti sekä kirjailijan aviomies.

Tunnelmallinen kirjeromaani ja sen kaunis tarina kävi sydämeeni. Vaikka teos on tietyllä tavalla melko kevyttäkin luettavaa, tarjoaa se myös lukijalleen paljon pohdittavaa.


Säkenöiviä hetkiä rantakalliolla
Aloitin Hangossa lukemaan myös Katja Kallion Säkenöivät hetket -teosta, jonka kanssa pääsin kyllä lupaavaan alkuun, mutta en läheskään loppuun.

Säkenöivät hetket oli siita oivallinen teos Hankoon, että sen alkuosa sijoittuu hankolaiseen huvilaan 1900-luvun alussa. Tunnelma oli juuri oikea! Luin teosta lähtöpäivänäni pitkän tovin yksinäisellä rantakalliolla vain vedessä lipuvat joutsenet seurana. Ja aurinko paistoi yhtä kauniisti ja säkenöivästi kuin Säkenöivien hetkien kannessa.

En ole vieläkään lukenut teosta loppuun, mutta kirjoittanen siitä lisää, kun olen lukenut teoksen kokonaan.

Petri Tamminen,
Meriromaani, 2015
Otava
142 s.

Jessica Brockmole
Kirjeitä saarelta
(Letters from Skye, 2013)
Bazar
330 s.




Hotelli Villa Maija on kuin toinen kotini - näihin tunnelmiin tulen varmasti palaamaan!



torstai 20. lokakuuta 2016

Ai niin: blogisynttärit! Osallistu synttäriarvontaan!



Noin neljä vuotta sitten, lokakuun 8. päivänä vuonna 2012 aloitin yhden elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista harrastuksista - kirjabloggaamisen. Neljävuotias blogivanhus on jo niin iso, vanha ja dementoitunut, että meinasi unohtaa omat syntymäpäivänsäkin! Ja kun hän vihdoin muisti, oli hän liian kiireinen tehdäkseen mitään, mutta nyt, rakkaat lukijat, on aika hieman myöhästyneen synttäripostauksen ja synttäriarvonnan!

Mutta mistä siis kaikki lähti ja miksi? Entä mitä blogini ja kirjabloggaaminen minulle merkitsee? Synttäreiden kunniaksi teen katsauksen blogini historiaan ja sen kirjoittajan mielen syövereihin.

Kirjabloggaamisharrastus sain alkunsa melko lyhyestä harkinnasta, ja siitä on syyttäminen pitkän ja sitkeän flunssan aiheuttamaa ankeaa toimettomuutta ja tylsistymistä sängyn pohjalla. Siellä sänkyni pohjalla kun rypesin sekä henkisessä että fyysisessä tuskassa ja säryssä sekä yksinäisyydessä vain kirjalliset ystävät seuranani, syntyi yhtäkkiä ajatus oman kirjablogin perustamisesta. Sieltä sairasvuoteestani käsin olin nimittäin vain hieman aikaisemmin löytänyt kirjablogien maailman, jonka olemassaolosta en ollut ennen ollut edes tietoinen. Oikeastaan koko blogimaailma oli minulle ollut miltei täysin vieras, vaikka silloin tällöin joihinkin blogeihin olinkin eksynyt.

Ensimmäiset kirjablogin löydettyäni minussa heti virisi ajatus oman perustamisesta. Silloin kirjallisuustieteen opintoni yliopistossa olivat aktiivisimmillaan ja sivuaineeni kirjallisuustiede oli ehdoton lempiaineeni yliopistossa. Siispä ajattelin, että kirjabloggaaminen olisi sekä huviksi että hyödyksi. Kirjoista kirjoittaminen saisi käsittelemään paremmin ja syvemmin omia lukukokemuksia ja toisaalta olisi ilo jakaa omaa lukuharrastustaan muiden harrastajien kanssa. Olisi hienoa, jos minun lukuilostani olisi iloa jollekulle muullekin siellä jossakin tuntemattoman ruudun takana.

Lisäksi minulla oli pieni kasvattava motiivi myös kirjabloggaamispäätöksen taustalla: ajattelin, että bloggaaminen olisi matalan kynnyksen kirjoittamista, joka olisi omiaan kehittämään viha-rakkaus-suhdettani kirjoittamiseen enemmän kirjoitusrakkauden suuntaan. Olen aina ollut niin sanotusti hyvä kirjoittamaan ja olen kirjoittanut myös laudaturin äidinkielestä, mutta kirjoitustehtävät koulussa ja yliopistossa ovat saaneet minut aina vellomaan mitä suurimmassa luovuuden ja perfektionismin tuskassa aivan epätoivon ja itsetuhoisuuden partaalle asti. Kirjablogia ei kukaan ole kuitenkaan arvostelemassa samalla tavoin kriittisesti kuin opettajat koulussa. (Tai mistäs sitä tietää, mutta yksikään pilkunviilaaja ei ole ainakaan tullut julkisesti ilmaisemaan ajatuksiaan, paitsi kerran eräs blogiini eksynyt oppilas muutamasta kirjoitusvirheestä ihan kasvokkain luokassa :P)

Kirjabloggaamisen kautta olen saanut kokea paljon myös kirjoittamisen iloa, vaikka täytyy myöntää, että luovuuden tuskaa olen myös kokenut. Kirjablogiteksteille en kuitenkaan aseta kauheasti kriteereitä. Joskus haluan vain silkkaa kirjoittamisen iloa hioa hienon ja timanttisen tekstin, johon yritän tiivistää lukukokemuksen upeuden. Toisinaan taas tulen kiireissäni vain oksentamaan ulos itsestäni huonosti kirjoitetun teksitin, jolla kuittaan teoksen luetuksi, jotta pääsen rientämään muiden teosten äärelle. Kauheasti stressiä en kirjablogini tasosta ota, vaan lyöttäydyn ilolla sen kuuluisan mutuhutun kirjoittajien joukkoon ja mutuilen huolettomasti sananvapauteeni nojaten.  Myönnän, että silloin tällöin ajattelen, että mitä jos jossakin ruudun toisessa päässä joku kukkahattutäti joskus taivastelee, että tuollaistako suomea ja tuollaisiako kirjoitusvirheitä kirjoittavat kielenraiskaajat saavat opettaa äidinkieltä Suomen koululaitoksessa ja turmella viattomien ihmistainten arvokkaan äidinkielen.

Toistaiseksi kukkahattutädit ovat kuitenkin pitäneet sanaisen arkkunsa kiinni, ja minä olen päättänyt vähät välittää sellaisten mahdollisten tätien olemassaolosta. Kaiken kaikkiaan koen, että kirjabloggaaminen on ollut antoisa harrastus ja nimenomaan kehittänyt suhdettani kirjoittamiseen parempaan ja rakkaudellisempaan suuntaan. Toisinaan koen mitä suurinta itseilmaisun riemua saadessani kirjoittaa blogiini. Mahtavinta blogissa on se, että sen avulla saa olla yhteydessä ulkomaailmaan rakkaan lukuharrastuksensa merkeissä ja jakaa harrastustaan muiden kanssa. Lukeminen sinänsä on hyvin yksinäistä puuhaa, mutta kirjabloggaaminen tuo siihen myös sosiaalisen ulottuvuuden. Kirjabloggaamisen parhaisiin puoliin kuuluu myös se, että se tietyllä tavalla pitää yllä lukuharrastusta. Se luo pientä, positiivista painetta siitä, että kirjoja on luettava, sillä muutenhan ei olisi blogattavaa.

 Synttäriherkkuja!

Näiden neljän vuoden aikana blogista on tullut melko merkittävä osa elämääni, vaikka en ihan kaikkein ahkerimpien kirjabloggaajien joukkoon kuulukaan. Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogiani. Blogista on tullut eräänlainen minuuden jatke, rakas lapseni, jota tahdon vaalia ja hoitaa, jotta se pysyy hengissä ja elossa. Blogini tuskin on ikuinen, mutta toivon, että se eläisi vielä pitkään ja kulkisi mukana elämässäni kauas. Jos ja kun se joskus kuolee, olo on varmasti kuin rakkaan ihmisen hautajaisissa.


Synttäriarvonta

Nyt ei kuitenkaan vietetä vielä onneksi blogini hautajaisia, vaan nimenomaan sen synttäreitä. Blogisynttäreiden kunnaiksi järjestän arvonnan, jossa on palkintona kirjakaupan lahjakortti (ja ehkä jotakin muuta pientä).


Arvonta-aikaa on synttärikuukauden eli lokakuun loppuun. Viimeinen päivä osallistua arvontaan on siis ma 31.10.



Arvontaan osallistut kommentoimalla haluavasi mukaan arvontaan.

Blogissani on luettu paljon vanhoja klassikoita.


Kiitokset

Lopuksi tahdon vielä kiittää kaikkia blogini lukijoita siitä, että olette olleet mukana matkallani kirjojen ja tarinoiden ihmeelliseen Mikä-Mikä-Maahan! Teidän matkaseuranne on tehnyt bloggaamisesta kaiken vaivan arvoista ja kannustanut minua eteenpäin matkallani!


lauantai 8. lokakuuta 2016

Kirjallisuusdiplomia suorittamaan!


Minä, joka olen vielä niin nuori opettaja, vastikään yliopistosta karannut, toisinaan meinaan unohtaa, että olen opettaja enkä opiskelija. Joskus tunnen ihan vastustamatonta halua unohtaa opettajan auktoriteettini ja heittäytyä opiskelijan asemaan. Itselleni lukioaika oli elämäni parasta aikaa ja rakastin opiskelua. Kun työskentelee opettajana lukiossa, voi käydä niin, että haluaisi opiskella samoja kiinnostavia ja kiehtovia aiheita kuin opiskelijatkin. Tai varsinkin voi käydä esimerkiksi niin, että haluaisi suorittaa kirjallisuusdiplomin!

Nimittäin sen minä olen päättänyt tehdä tänä lukuvuonna - käydä kirjallisuusdiplomin kimppuun! Toisessa työpaikassani on mahdollista suorittaa kirjallisuusdiplomi. Se tarkoittaa sitä, että luetaan kasa kirjoja tietyin ehdoin ja suoritetaan määrätyt tehtävät kirjoista. Palkinnoksi saa sekä yhden lukiokurssin että hienon diplomin, joka virallisin seremonioin annetaan ylioppilasjuhlassa, kun valmistuu lukiosta. Itse en kyllä valitettavasti opettajana voi saada suorituksesta lukiokurssia, mutta diplomin voin saada. Mikä hieno muisto!

Äidinkielenopettajana tahdon laajentaa lukutottumuksiani ja kaunokirjallista sivistystäni, ja siksi mielestäni kirjallisuusdiplomin suorittaminen on hauska ja inspiroiva ajatus. Tahdon haastaa itseni lukemaan monipuolisemmin kirjallisuutta. Lisäksi mielestäni on hauska ajatus, että keväällä, kun jätän taakseni ensimmäisen äidinkielenopettajan työpaikkani, voin saada muistoksi työpaikastani kirjallisuusdiplomin. Mikäs sen mieltälämmittävämpi muisto äidinkielenopettajalle?

Kuinka sitten kirjallisuusdiplomi käytännössä suoritetaan? Alla olevissa kuvissa on valokuvat diplomin ohjeesta kirjalistoineen.



Tarkoituksena on siis suorittaa kirjallisuusdiplomi ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kirjallisuuskeskusteluineen ja loppuesseineen. Kollegani, joka ohjaa lukiomme muutkin kirjallisuusdiplomit, on luvannut toimia myös minun ohjaajanani ja siis tarkistaa suoritukseni. Ja saan siis myös ihan oikean diplomin muistoksi, jos ja kun pääsen loppuun asti!

Yhden diplomiteoksen olen ehtinyt jo syksyllä lukemaan, Minna Canthin Anna-Liisan (siitä myöhemmin lisää blogissani). Kotona odottaa jo pieni pino muita kirjoja. Tällä hetkellä on kesken sekä Hemingwayn Jäähyväiset aseille että Kafkan Oikeusjuttu. Klassikkoteoksista minulla ei ole kovin paljoa valinnanvaraa, sillä olen lukenut niistä suurimman osan ja haluan lukea diplomissa vain teoksia, joita en ole aiemmin lukenut. Nykykirjallisuuden suhteen valinnanvaraa on huomattavasti enemmän. Jännittävää nähdä, mitä kaikkea mielenkiintoista tulee lukuvuoden aikana luettua!

Yleensä lukiolainen suorittaa diplomia miltei koko lukioaikansa. Koska itse kuitenkin sain tämän diplomikärpäsen vasta tänä syksynä ja koska työsuhteeni päättyy tämän lukuvuoden päättyessä, on minulla vain alle vuosi aikaa diplomini suorittamiseen. Toivon, että ehdin! Nimittäin välipalaksi tarvitsen varmasti paljon muitakin kirjoja, sillä diplomin suorittamisessa joudun kyllä osittain varmasti menemään omien lukumukavuusrajojen ulkopuoelle. Itse asiassa Kafkan Oikeusjutun kanssa on tullut jo pientä taistelua, mutta yritän taistella yhtä urhollisesti kunnon lukiolainenkin. Taisteluiden lisäksi odotan kuitenkin kohtaavani myös uusia kirjarakkauksia diplomia suorittaessani!