"Mami", Jane kysyi, "elääkö isä?"
Kummallinen, kauhistuttava humahdus kävi huoneen läpi.
Isoäidin silmät leimusivat. Sylviä-täti veti henkeä ja Gertude-tädin kasvot lehahtivat ruman purppuraisiksi. Mutta äidin kasvot olivat niin valkoiset kuin niille olisi satanut lunta.
"Elääkö hän?" Jane penäsi.
"Elää", vastasi äiti. Hän ei sanonut enempää.
Jane asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa Torontossa Gay Street 60:ssä. Asuinpaikka on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen. Materiaalisesti elämä on hyvää. Jane on varakkaan ja ylpeän suvun vesa. Mutta isoäiti hallitsee taloa rautaisella otteellaan, eikä hän selvästikään pidä Janesta, vaikka Jane ei voi ymmärtää miksi. Janen äiti on kaunis ja lempeä. Hän selvästi rakastaa pientä tytärtään, mutta isoäiti pitää huolen siitä, ettei äidillä riitä liiaksi aikaa ja huomiota tyttärelleen. Jane viettää yksinäistä ja kolkkoa lapsuutta suuressa ja ylellisessä talossa.
Jane on luullut koko elämänsä isänsä olevan kuollut. Isään liittyy jotakin mystistä ja hämärää, mistä on vaikea saada otetta ja mikä antaa Janelle aihetta vihata isäänsä. Joskus hän kuulee huhun, että isä ei olisikaan kuollut, vaan olisi jättänyt perheensä Janen ollessa vauva. Eräänä päivänä isältä saapuu kirje. Hän kutsuu tyttärensä luokseen Prinssi Edwardin saarelle viettämään kesää. Jane ei haluaisi mennä, sillä hän vihaa isäänsä. Mentävä kuitenkin on.
Ennakkoluulot osoittautuvat turhiksi. Isä ei olekaan sitä, mitä Jane on luullut. Janen ankeassa elämässä koittaa uusi ja onnellinen luku - ja jotakin vieläkin onnellisempaa on luvassa.
Siinä missä Jane voittaa kirjan tarinan aikana ennakkoluulonsa isäänsä kohtaan, voitin minä tarinaa lukiessani ennakkoluuloni kirjaa kohtaan. Olen joskus kauan sitten aloittanut teosta ja lopettanut lukemisen jo aivan alussa tylsyyden vuoksi. Tunnistin saman tunteen heräävän jälleen minussa lähtiessäni lukemaan teosta, mutta olin tällä kerta sitkeä, sillä halusin saada sen luettua oman blogini Montgomery-haasteeseen. Lopulta kävin niin, että yllätyin iloisesti: tämä kirja hurmasi minut!
Luulen, että alun vastenmielisyys tarinaa kohtaan johtuu siitä, että kirjan alkupuolella päähenkilön elämää on kuvattu niin ankeaksi. Samoin koin koko kirjan päähenkilön ankeaksi. Suorastaan ärsyynnyin Janesta. Kirjan tunnelmassa ja myös päähenkilössä tapahtuu kuitenkin muutos. Tarina muuttuu valoisammaksi, ja onnellisten elämänkäänteiden myötä myös päähenkilö muttuu paremmaksi itsekseen. Alistettu, laiminlyöty ja huonosta itsetunnosta kärsivä Jane puhkeaa kukkaan päästyään rakastavan isänsä luokse Prinssi Edwardin saarelle, pois isoäidin myrkyttävästä ilmapiiristä. Elämä saarella on vapaampaa ja täynnä uusia iloja. Jane löytää itsensä ja omat vahvuutensa. Hiljaisesta hiirulaisesta kuoriutuu valloittava ja rohkea persoona.
Kirjan luettuani koin jopa huonoa omaatuntoa siitä, etten aluksi pitänyt Janesta, vaan koin hänet ärsyttävänä. Huomasin kompastuvani samoihin ennakkoluuloihin kuin Janen ympärillä olevat ilkeät sukulaiset, jotka eivät arvosta häntä ja joiden vuoksi Janen itsetunto on maahan poljettu. Tietysti Jane ei ole todellinen henkilö eikä suhtautumisellani häneen ole itsessään mitään merktitystä. Mietin kuitenkin, mitä tunteeni Janea kohtaan kertovat minusta ja suhtautumisestani todellisiin ihmisiin.
Huomasin, että lukukokemuksessani toteutui sama ilmiö kuin esimerkiksi usein koulukiusaamisen kohdalla: kiusattu ja syrjitty henkilö omaksuu niin kiusatun roolin, että alistuu osaansa ja kätkee vahvuutensa sisäänsä. Kukaan ei voi tietää, millaisen hurmaavan persoonallisuuden kuori kätkee sisäänsä. Tällaisessa tilassa ihminen herättää helpommin negatiivisia tunteita muissa ihmisissä, mikä voi vahvistaa kiusatuksi ja syrjityksi tulemista. Suhtautumiseni Janeen herätti siis hyvin mielenkiintoisia ja terveellisiäkin pohdintoja - toivon, että tämä auttoi avaamaan omia silmiäni sille, mitä ajattelen muista ihmisistä ja kuinka kohtelen heitä. Kaunokirjallisuuden lukemisen hyviksi puoliksi on tutkimuksissa havaittu mielen teorian vahivstuminen eli ihmisen kyky ymmärtää muita ihmisiä ja heidän kokemusmaailmaansa ja asettua heidän asemaansa. Koen, että tässä suhteessa Jane ja Saaren kutsu oli erinomainen teos.
Minä viehätyn onnellisista lopuista. On ihanaa lukea teos, josta jää tunne, että elämä on hyvää ja kaunista, ja joka saa uskomaan, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Tietysti voi ajatella, että se on vain illuusio, mutta mielestäni sellaiset illuusiot ovat tarpeellisia, jotta jaksaa selvitä elämässä. Pidän myös muunlaisten tarinoiden lukemisesta, mutta Montgomeryn tuotannolla on minun sydämessäni aivan erityinen paikka juuri siksi, että ne ovat sellaisia hyvänmielenkirjoja, jota lisäävät uskoa elämään ja muistuttavat elämän kauneudesta. Juuri sellainen kirja on myös Jane ja Saaren kutsu.
Olen tähän mennessä Montgomery-haasteessani kahlannut läpi niitä lempikirjailijani teoksia, joita en ole aiemmin lukenut. Jane ja Saaren kutsu oli viimeinen näistä. Nyt voin huutaa hurraa - olen lukenut koko L. M. Montgomeryn suomennetun tuotannon! Kirjailijan kaikkia novelleja ei ole suomennettu. Niitä on lisäksi julkaistu suomeksi aivan erilaisissa kokoelmissa kuin alkukielellä, joten suoraan sanottuna en ole ollenkaan kartalla, kuinka paljon minulla on lukematta hänen novellejaan. Joitakin kokoelmia olen nimittäin lukenut myös englanniksi.
Lukuaikaa haasteessa on vielä hieman reilu kuukausi, marraskuun loppuun. Haasteeseen ehtii siis vielä hypätä mukaan, jos et ole sitä jo tehnyt!
Itse yritän ottaa loppukiriä ja lukea loppuun The Selected Journals of L. M. Montgomery volume 2:n. Lisäksi toivon, että ehtisin sukeltaa vielä johonkin ihanaan Anna-kirjaan - ja olisipa ihanaa, jos ehtisin palata vielä Runotytönkin tarinaan! Minulla on kuitenkin monia työhön liittyäviäkin kirjoja luettavana seuraavan kuukauden aikana, joten katsotaan, kuinka käy.
L. M. Montgomery
Jane ja Saaren kutsu, 2013
(Jane of Lantern Hill, 1937)
Suom. Sisko Ylimartimo
Minerva-kustannus
266 s.
