Runotytön tarina jatkuu: trilogian toinen ja kolmas osa

L.M. Montgomery

Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään

(Emily Climbs (1925) ja Emily´s Quest (1927)

Teoksessa: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina

WSOY 2005

 

Emilia oli hento, tyttömäinen olento. Tukka kuin mustaa silkkiä. Harmaat silmät sinipunertavine varjoineen näyttivät aina tummemmilta ja syvemmiltä, kun Emilia oli valvonut sopimattoman myöhään viimeistellen jotakin kertomusta tai suunnitellen jotakin uutta juonta. Leuan ja kaulan kaarre oli erittäin hieno ja hymy vaikutti melkein taikatempulta - se puhkesi hitaasti, mutta valaisi äkkiä koko kasvot säteilyllään. Pyöreissä poskipäissä oli aavistus ruusunhohtoa, joka joskus aivan äkkiä syveni tummaksi punaksi. Vähäinenkin seikka saattoi aiheuttaa tuon värin vaihtelun - merituuli, pilkahdus sinistä taivasta, tulipunainen unikko, valkeat purjeet liukuessaan satamasta lumoavana aamuna, hopeinen merenlahti kuutamossa, posliininsininen akileija vanhassa hedelmätarhassa. Tai tietty vihellys korkean Johnin metsiköstä.

 

Tällainen oli Emilia - mutta oliko hän kaunis? En osaa sanoa. Emiliaa ei koskaan mainittu Blair Waterin kaunottarista puhuttaessa. Mutta jos kerran oli katsonut häntä kasvoihin, ei unohtanut niitä.

Näin kuvataan sankariamme Emilia Byrd Starria Runotyttö etsii tähteään -teoksen alussa, ja lisättäköön, jos kerran oli lukenut Emiliasta, ei unohtanut häntä!  

 

Jokin aika sitten bloggasin Pienestä runotytöstä, Runotyttö-trilogian ensimmäisestä osasta, ja nyt Runotytön tarina jatkuu. Olen lukenut nyt molemmat jatko-osat Runotyttö maineen polulla sekä Runotyttö etsii tähteään, ja ajattelin kuitata ne kätevästi samassa bloggauksessa.

 

Ensimmäistä osaa lukiessani minua häiritsi pahasti se, että vertailin koko ajan teosta Montgomeryn Anna-kirjoihin, joihin teos tarjosikin monia vertailukohtia, mutta ei pystynyt mielestäni millään lyömään niitä laudalta. Lukukokemus oli silti miellyttävä, mutta hieman pettymys.

 

Toiseen osaan edetessäni aloin näkemään enemmän eroavaisuuksia kirjojen välillä ja lukemaan Runotyttöä nimenomaan Runotyttönä, en Annana. Tämä helpottikin suunnattomasti tarinasta nauttimista ja mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän opin rakastamaan Runotyttöä. Lopputuloksena sydämeni  oli sulaa vahaa Runotytön ihanuuden ja viehättävyyden edessä!

 

Runotytössä on suurta taikaa; tumman herkkää surumielisyyttä, mutta myös keveän kuulasta onnen kauneutta. Synkät sävyt lisääntyvät trilogian loppua kohti edetessä, vaikka aivan lopussa odottaakin mitä kaunein onni ja autuus. Synkkyys, miltei toivoton sävy, onkin ehkä merkillepantavin eroavaisuus Runotyttö- ja Anna-kirjojen välillä.

 

Trilogian toinen osa Runotyttö maineen polulla kertoo Emilian rattoisista ja vaiheikkaista, mutta myös kommelluksien täyteisistä opiskeluvuosista. Emilia muuttaa toiseen kaupunkiin opiskelemaan, ja hänen on asuttava kitkerän ja ikävystyttävän tiukkapipoisen Ruth-tädin luona, mikä ei ole Emilian mielestä lainkaan lystiä. Onneksi hänellä on opiskelukavereinaan vanhat ihanat ystävänsä Ilse, Perry ja Teddy. Emilia alkaa niittää mainetta lupaavana kirjailijanalkuna.

 

Trilogian päättävä Runotyttö etsii tähteään vaihtaa selkeästi sävyään tummanpuhuvammaksi. Tämän osan keskeisimpinä juonellisina aineksina ovat Emilian lemmenasiat ja suurimpana jännityksen aiheena kuka Emilian lopulta saa omakseen vaiko saako kukaan.

 

Emilialla riittää ihailijoita ja kosijoita yllin kyllin, mutta ongelmana vain on, että siltä yhdeltä, jolta Emilia toivoisi, ei kosintaa kuulu, kuten ei myöskään mitään muita suosionosoituksia. Emilia alkaa olla yksinäinen ikäneito, jonka elämänpiiri rajoittuu Uuteen Kuuhun. Lapsuuden ystävät ovat hajaantuneet kuka mihinkin ja käyvät vain silloin tällöin lomillaan ilahduttamassa vanhaa ystäväänsä. On särkyneitä toiveita, purettuja kihlauksia, unettomia öitä, häistään pakenevia morsiamia ja toivottomuuden hetkiä. Välistä kuitenkin kajastaa toivon valo, sillä Emilia ei ole helposti periksi antavaa lajia. Loppu kuitenkin päättyy hyvin ja trilogia saa mitä kauneimman päätöksen.

 

Erityisesti viimeisen osan juonen koukerot pitivät kirjan tuikasti kourassa ja aivan viime luvut ovat niin täynnä vauhtia ja dramatiikkaa, että henkeä salpasi! Luulin pilanneeni lukukokemukseni, kun jo Runotyttö etsii tähteään -teoksen loppupuolella menin malttamattomuudessani kurkistamaan viimeisen kirjan viime lehdille saadakseni tietää kumman todennäköisimmistä kahdesta puolisoehdokkaasta Emilia saa lopulta omakseen.

 

Sain tietää seikan, mutta itse asiassa tämä tekikin lukukokemuksesta vain entistä jännittävämmän (vaikka olin vähän pettynyt, sillä mielestäni Emilian olisi pitänyt ottaa se toinen!!!). Kaikki ainekset Runotyttö etsii tähteään -teoksessa nimittäin näyttivät viittaavaan päinvastaiseen ratkaisuun, ja loppukäänne tulikin aivan viime tingassa. Jännitystä riitti siis yllin kyllin, kun odotin malttamattomana ja epäuskoissani, että miten tässä muka voi vielä käydä siten kuten tiesin lopulta käyvän. 

 

 

 

 

Tällä auringonpaisteisella laiturilla vietin pienen nautinnollisen hetken Emilian seurassa. Olin saanut pakkomielteekseni, että juuri tälle laiturille ja tälle penkille minun oli päästävä edes hetkiseksi lukemaan Runotyttöä, sillä se mielestäni sopi niin täydellisesti kirjan tunnelmaan. Erinäisistä asianhaaroista johtuen kirjan lukeminen tällä laiturilla kesti vain parikymmentä minuuttia, mutta se riitti kruunaamaan kokemuksen.Valitettavasti en tähän kuvaan pystynyt kuitenkaan vangitsemaan lukupaikkani kaikkea viehättävyyttä, edes visuaalista, puhumattakaan meren ja kesän tuoksusta!