Pala unelmaa: Topeliuksen novellin suomennosprojekti

Kuka on tuo ryysyisen näköinen nainen virstanpylvään luona, tuon syrjäisen metsätien laidalla? Miksi tuijottavat hänen silmänsä niin villisti puunrunkoja, ja miksi istuu hän niin liikkumatta, kerälle kyyristyneenä kosteassa hiekkakuopassa? Tunnistatko hänet? Hän on kauhistuttava näky. Voisipa melkein luulla… 

Kuulostaako jännittävältä? Minusta jännittävintä tässä on se, että näillä sanoilla alkaa minun ensimmäinen kaunokirjallinen suomennostyöni, Topeliuksen novelli "Bruden" eli "Morsian"!

Olen ollut yliopiston kautta mukana projektissa, jossa ollaan suomennettu Topeliuksen ennen suomeksi julkaisemattomia kauhunovelleja. Projekti päättyi meidän kääntäjien osalta toukokuun lopussa, jolloin meidän oli lähetettävä käännöksemme eteenpäin.

 

Olen kirjoittanut novellista jo loppuvuodesta saatuani novellin ensi kertaa käsiini käännösprojektin alkutaipaleella. Bloggauksen voi lukea täältä, ja koska olen silloin käsitellyt novellin syntyhistoriaa, juonta sekä sen herättämiä ajatuksia, en aio puuttua niihin tässä bloggauksessa.

Nyt projektin päätyttyä olisi mukava jakaa hieman tuntojani ja mietteitäni tästä käännösprojektista, joka on siis minulle ollut ensimmäinen laatuaan.

 

Olen joskus unelmoinut kaunokirjallisuuden kääntämisestä, erityisesti vanhemman kaunokirjallisuuden, mutta se on ollut saavuttamaton, epärealistinen unenhäive. Luulin, että pitäsisi olla erityisen lahjakas (lisäksi luulin, etten ainakaan minä ole sellainen!), lisäksi luulin, että kaikki tärkeä menneiltä vuosisadoilta on jo käännetty. Ja kuinka väärässä olinkaan, ainakin jälkimmäisen väitteen suhteen! Olen saanut maistaa palan unelmaani. Ja kenties... voi tämä olla alku jollekin muulle?

Yleistä projektista

 

Meitä kääntäjiä on ollut neljä, ja kukin on saanut suomentaa yhden novellin. Novellit ovat määrä julkaista ensi syksynä Turun kirjamessuilla yhteisessä julkaisussa, Faroksen kustantamana. Kyseinen kustantamo on erikoistunut nostamaan esiin historian pölyihin jääneitä klassikoteoksia, joita kukaan ei ole vielä vaivautunut suomentamaan. Palkaksi saamme työstämme ainoastaan opintopisteitä sekä jotakin sitäkin paljon tärkeämpää, nimittäin kokemusta sekä kääntämisen iloa.

 

Projektin ohjaajana on toiminut Eva-Liisa Nyqvist, joka on itse suomentanut Farokselle Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin sekä Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna -teoksen. Hän on muutamaan otteeseen projektin  kuluessa tarkistanut ja oikolukenut käännöksiämme sekä antanut palautetta meille kääntäjille, jotka kaikki olemme yliopisto-opiskelijoita ja käsittääkseni kääntämisen suhteen ainakin lähes yhtä kokemattomia kuin minä itse. Tämä on ollut mielestäni hyvä työskentelytapa, sillä aivan omin nokkineni tuskin olisin rohjennut novellia suomentaa.

Projektin parhaat palat

 

Upeinta projektissa on ollut se, että kääntämiseni kohteeksi on valikoitunut novelli, joka on tyyliltään aivan upea, kieleltään uskomattoman kaunis, ihanan vanhahtava ja kaiken kaikkiaan juuri sellaista kirjallisuutta, jota eniten rakastan. Toisin sanoen, onni ei olisi voinut osua paremmin kohdalleni käännöksen kohteen valinnassa.

Suoraan sanoen "Morsian" on oikea helmi novellien joukossa. Lisäksi tällainen novelli, joka on pituudeltaan vajaa 13 sivua word-dokumentilla on oikein mainio käännöskohde aloittelijalle työmääränsä puolesta.

Novellia suomentaessani olen saanut tuntea itseni aivan suureksi taitelijaksi, vaikka tiedänkin, että lähes kaikki kunnia tästä kuuluu Topeliukselle, ei niinkään minulle. Mutta on aivan huikeaa saada luoda tekstiä, joka kuulostaa niin upealta ja kuitenkin tietää, että nuo suomenkieliset sanat ovat minun kynästäni (tai näppäimistöstäni) lähtöisin.

Monia romanttishenkisiä luontokuvauksia tai muita herkän kauniita kohtia  kirjoittaessani olen tuntenut suuria vilunväristyksiä sekä tipauttanut melkein muutaman kyyneleenkin silkasta kauneuden kokemuksesta. Tämä oli mielestäni novellin kaunein kohta, ja se tuo tyyliltään mieleeni muistumia Topeliuksen ihanasta sadusta "Pilvilinna":
 

Sillä välin oli aurinko hiljakseen upottanut kultaisen pallonsa ulapan pinnan alle luoteeseen, ja kaunis elokuinen ilta alkoi levittää iltahämyään tienoon ylle. Suurena kuin vaununpyörä kohosi vastakkaisessa ilmansuunnassa täysikuu, päivänvalo ja varjot kääntyivät toisinpäin, vaihtuivat ja sulautuivat toisiinsa tässä ihmeellisessä värien leikissä, joka tekee pohjoisesta kesäillasta niin äärettömän viehättävän. Sisällä oli tanssi jo alkanut, musiikin sävelet kantautuivat etäisinä pitkälle puiston yksinäiseen hiljaisuuteen, ja puiden välistä näkyi välkehtivien, kirkkaasti valaistujen ikkunarivistöjen hohde.

Eikö kuulostakin kauniilta?

Lisäksi itseäni miellytti suuresti tämä kauniin herkkä ja romanttinen kohtaus:

Nyt yli käytävän eteenpäin kohti lehväsalia lipui keveä hahmo. Se oli Cecilia, juhlien kuningatar, onnellisen kapteenin rakastettava morsian. Iloisesti ja leikkisästi hän oli kuiskannut sulhaselleen: ”Tällä sisällä on niin lämmin, ja minä en voi sanoa sinulle kaikkea, mitä sydämeni tuntee. Menkäämme vilvoittelemaan kymmeneksi minuutiksi lehväsaliin, raunioiden liepeille.” Ja sen jälkeen oli sulhanen vastannut hitaasti: ”Mene, minä riennän perääsi rakkauden siivin!”

Yksikään eläväinen ei tiedä, minkälaisia onnellisia ajatuksia mahtoi liikkua Cecilian rinnassa tuona hetkenä. Mutta suloisia, autuaita ne varmasti olivat, sillä hänen huuliltaan pääsi tahattomasti sanat: ”Onko ketään toista kuolevaista, yhtä onnellista kuin minä?”

 

Kääntämisen haasteista ja vaikeuksista

 

Kääntäminen ylipäätänsä ja erityisesti vanhemman tekstin kääntäminen tuottaa monia vaikeuksia ja ongelmia. Tasapainoilua kääntämisen vapauden ja tekstin sujuvuuden sekä tarkan ja alkuperäiselle uskollisen käännöksen välillä.

 

Minulle itse asiassa tuntui yllättävänkin luontevalta yrittää jäljitellä vanhaa tyyliä. Minulla on aina ollut rakkaus yleviä ja suuria sanoja kohtaan. Joskus kuulostan miltei koomiselta tämän vuoksi (se on pala Vihervaaran Annaa minussa), mutta nyt sain ihan luvan kanssa päästää valloilleen rakkauteni ylevää ja romanttista tyyliä kohtaan.

 

Sen sijaan hankaluuksia tuotti pikemminkin se, kuinka paljon vanhaa tekstiä piti sopeuttaa nykykielenkäytön vaatimusten mukaisesti ja mihin vetää raja tämän suhteen.

Alkukielisessä novellissa esimerkiksi lauserakenteet ovat 1800-luvun tyyliin hyvin monipolvisia ja pitkiä. Sain ohjeeksi Eeva-Liisa Nyqvistiltä yrittää jonkin verran oikaista pahasti polveilevia virkkeitä ja jakaa sama asiasisältö usempaan virkkeeseen, jotta nykylukija pääsisi helpommalla. Tämä työ tuntui suorastaan raiskaukselta, sillä itse satun olemaan hyvin kiintynyt vanhaan tyyliin kuuluviin monipolvisiin virkkeisiin, vaikka niitä joskus onkin hankala lukea. Entinen äidinkielenopettajani ja nykyinen kollegani, joka hieman oikoluki tekstiäni aivan viime tingassa, totesi, että jotkut virkkeeni ovat "aika hurjia" ja veikkaanpa, että käännöksessäni esiintyy virkerakenteita, joista jotkut tulevat marmattamaan.

Tässä esimerkki yhdestä virkeestä, jota olen hieman siistinyt, vaikka lopputulos on joka tapauksessa jokseenkin monimutkainen:

Solen sken varm och klar mellan lätt bortdunstande sommarskyar, dagen var en af de vackraste och då, förutom Cecilias spindelrysningar i skogen, ingen anade annat än lycka och fröjd, öfverlemnade man sig sorglöst åt glädjen öfver den allmänt älskade frökens sjelfvalda och lysande förbindelse.

Aurinko paistoi lämpimänä ja kirkkaana kevyesti poishäivytettyjen pilvenhahtuvien välistä. Päivä oli yksi kauneimmista, ja silloin, kun ei kukaan aavistanut muuta kuin onnea ja riemua – lukuun ottamatta Cecilian metsässä kokemia hämähäkkiväristyksiä, antautuivat kaikki surutta ilon valtaan juhlistamaan kaikkien rakastaman neidin itse valitsemaa, säteilevää sitoumusta.
 

Päänvaivaa aiheutti monet muutkin seikat. Esimerkiksi missä määrin vanhan tekstin käännöksessa voi käyttää käänteistä sanajärjestystä? Olin huomaamattomasti omaksunut ruotsin kielisestä tekstistä runsaasti käänteisiä sanajärjestyksiä (predikaatti ennen subjektia), juuri sellaisissa syntaktisissa asemissa, joissa ruotsissakin käytetään käänteistä sanajärjestystä.
 

Entinen äidinkielenopettajani huomautti tästä minulle ja sanoi, että novellia voisi nykysuomentaa vaihtamalla sanajärjestyksiä suoriksi. Joitakin sanajärjestyksiä vaihdoin. Monissa kohdin olin kuitenkin niin kiintynyt käänteiseen sanajärjestykseen, etten malttanut vaihtaa, sillä käänteisyys sai mielestäni aikaan kauniin lyyriseen ja romanttiseen sekä vanhahtavan hohteen tekstille.
 

Uskomatonta kyllä, vaikka aikaa suomentamiseen oli reilut puoli vuotta, yksi suurista ongelmista oli lopulta aikapula. (Välillä laiskottelin iloisesti useita kuukausia!) Novellin palautus osui aika kiireiseen elämänvaiheeseen ja hioin sitä pikku tunneille saakka viimeisenä päivänä. Seuraavana päivänä katsoin uudestaan tekstiäni ja alkoi miltei ärsyttämään, kun huomasin, miten monta kohtaa olisin voinut tehdä paremmin. Olisin ehkä pistänyt sittenkin enemmän pisteitä niihin kohtiin, joissa oli pilkkuja. Mutta monet näistä voisivat olla ikuisen jossittelun aiheita, vaikka aikaa olisi millä mitalla.
 

Huomasin lisäksi yhden aika pahan (ja huvittavan!) huolimattomuusmokan, nimittäin yksi vuosiluku heitti sadalla vuodella! Nooh, tästä pistin sähköpostia perään ja lopullisesta käännöksestä pitäisi löytyä vuoden 1808 sota vuoden 1908 sodan sijaan.  Pikkutarkkuus ei ole koskaan ollut parhaimpia puoliani, ja sitä olisi ehkä syytä opetella lisää, jos mielin ponnistaa eteenpäin hienoisesti orastavalla kääntäjänurallani.
 

 Lopuksi

Jään innolla odottamaan ensi syksyä ja novellikokoelman julkaisua. Kenties näistä novelleista tullaan vielä kuulemaan kirjablogeissa?