Vuoden 1996 Tanssiva karhu -voittaja, Bo Carpelanin I det sedda, vie lukijan levollisiin tunnelmiin

Tänä vuonna Ylen jakama Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi palkinnon aiemmat voittajat ovat esillä ennen kuin tämän vuoden voittaja julkistetaan. Yle on haastanut myös lukijoitaan lukemaan aiempia voittajateoksia ja jakamaan lukukokemuksiaan verkkosivuillaan ja somessa häshtägillä #tanssivakarhu tai #dendansandebjörnen. Kirjabloggaajat ovat mukana juhlistamassa tapausta ja bloggaavat aiempien vuosien voittajista ja ottavat näin osaa haasteeseen. Nämä bloggaukset pääsevät nostoiksi myös Ylen verkkosivuille. Ihan kaikkille runopalkintovoittajille ei saatu bloggaajaa, mutta suurin osa teoksista löysi lukijansa kirjabloggaajien keskuudesta.

Itse heittäydyin mukaan bloggaajien Tanssiva karhu -tempaukseen viime hetkillä. Kun näin listassa Bo Carpelanin I det sedda -runokokoelman kököttämässä yksinäisenä vailla ketään, joka olisi siitä halunnut blogata, tunsin kutsumukseni. Kokoelmaa ei ole käsittääkseni edes suomennettu, ja koska itse olen opiskellut ruotsia pääaineenani, ajattelin Carpelanin kokoelman olevan sopiva haaste minulle. En ole lukenut Carpelanilta ennen kokonaista teosta, mutta mieleeni on jäänyt hänen eräs työssäni kohtaama mystisen kaunis ja kiehtova runo, joka on joskus ollut lukion äidinkielen preliminäärikokeessa. Tämä muisto loi odotuksia ja kannusti tarttumaan I det sedda -kokoelmaan.

Vaikka olenkin ruotsinopettaja yhdeltä ammatiltani, ei Carpelanin ruotsinkielisten säkeiden sisään sukeltaminen ollut helppoa. Itse asiassa yllätyin, kuinka haastava lukukokemus oli. Silti nautin siitä. Runoutta ei onneksi tarvitse aina ymmärtää nauttiakseen sanojen voimasta ja kauneudesta.

Itse olen lukenut hyvin vähän runoutta ruotsiksi. Kokemukseni rajoittuu lähinnä Edith Södergranin tuotantoon sekä aivan yksittäisiin runoihin muilta runoilijoilta. Södergraniin verrattuna Carpelanin runojen merkitystasolle on huomattavasti vaikeampi päästä, mutta asiaan saattaa vaikuttaa omalta osaltani myös se, että Södergran on minulle hyvin tuttu runoilija myös suomen kielellä. Carpelan on sitä vastoin ollut melko tuntematon.

Ensimmäisen kielihaasteen kohtasin jo I det sedda -runokokoelman nimessä. Hurraa, huusin itselleni, kun tajusin, että minun pitäisi kirjoittaa teoksesta, jonka nimeäkään en ymmärrä. Yritin kaivella sedda- ja sedd-sanoja kaikenmaailman sanakirjoista tuloksetta. Sitten kaivelin sanakirjojen sijaan vähän harmaita aivosolujani ja tulin siihen tulokseen, että kyseessä taitaa olla niinkin tavanomaisen sanan kuin se-verbin (nähdä) partisiipin perfektin määräinen muoto. Näin ollen runokokoelman nimi kääntyisi suomeksi muotoon Nähdyssä.

Tämä käännös sopisi hyvin myös paitsi koko runokokoelman teemoihin, myös itse nimirunon sisältöön. I det sedda -kokoelman monissa runoissa on kyse muistoista, menneen ja nykyisyyden kohtaamisesta. Näin on myös nimirunossa, joka alkaa näin:

I det sedda göms det alltid något mera,

mellan glömda gårdar mer en tystnad.

Öppnar jag en dörr finns där framför mig

någon som gått före på den hårda vägen - 

i ett ensamt rum finns alltid något mera.

Nähtyyn kätkeytyy aina jotakin enemmän,

unohdettujen pihojen välissä enemmän kuin hiljaisuus.

Jos avaan oven on siellä edessäni

joku joka on kulkenut edellä tuon kovan tien - 

yksinäisessä huoneessa on aina jotakin enemmän.

Kuten tässäkin runossa, sävyttää Carpelanin useita runoja hienovireinen alakulo ja melankolinen tunnelma. Tunnelma on pysähtynyt. Surumielistä melankoliaa haetaan joissakin runoissa yöllisistä tunnelmista. Näin on myös tässä runossa, jonka tunnelma on jopa hieman pelottvan ahdistava:

Ett ögönblick stannar världen upp,

sorlande bord tystnar.

I mörkret speglar 

stadens döda fönster

månens splittrande skära.

Silmänräpäykseksi pysähtyy maailma, 

soliseva pöytä hiljenee.

Pimeydessä heijastuu

kaupungin kuollut ikkuna

kuun halkeileva sirppi.

Tämä runo päättyy kuitenkin toiveikkaisiin tunnelmiin: "Tveksamt släcker morgonljuset / stjärnorna, en efter en." - "Empien sammuttaa aamunvalo / tähdet, yhden toisensa perään." Synkeys on poissa ja uusi aamu koittanut. Melankolisuus yhdistyykin runoissa usein kauneuteen, ja joissakin runoissa lukija kohtaa myös onnellisia tunnelmia. Yksi lempirunojani oli runo, jossa kuvataan sitä paratiisimaista autuuden tunnetta, kun arkiset askareet on tehty ja voi unohtua puutarhan rauhaan. Runo alkaa näin:

Vägen till himlen går genom ett tyst kök.

Allt är rent och undandiskat.

Någon har städat upp sig själv

och sen gått ut i den varma trädgården,

Tie taivaaseen kulkee halki hiljaisen keittiön.

Kaikki on siistiä ja tiskattu syrjään.

Joku on siivonnut pois itsensä

ja sitten mennyt ulos lämpimään puutarhaan.

Vaikka itse olen monessa suhteessa runsauden ystävä, ovat Carpelanin runot mielestäni vähäeleisellä ja minimalistisella tavalla kauniita. Runokieli on hienovireisen korutonta, eikä yksikään sana ei ole liikaa. Tätä vähäeleisyytta korostaa myös se, että runoja ei ole edes nimetty. Lopussa olevaan sisällysluetteloon runojen nimen tilalle on kirjoitettu runon ensimmäinen säe. 

I det sedda -kokoelman runot ovat lyhyitä, paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti alle sivun mittaisia. Useimmat runot ovat yksisäkeistöisiä. Lyhyet runot jättävät teoksen graafisesti väljäksi, ja juuri tyhjää tilaa paperilla tarvitaankin runojen aution tunnelman tavoittamiseksi. Tulkinnallisesti runot aukeavat moneen suuntaan ja tarjoavat paljon pohdittavaa lukijalle, joka haluaa pysäshtyä runouden äärelle.

Kertailin runoja vielä eräällä venematkalla järvimaisemissa!

Nautin näiden runojen lukemisesta, ja koin hedelmällisenä sen, että minun oli yhteisprojektin nimissä paneuduttava paremmin runoihin ja pienen paineen alla kirjoitettava niistä. Luettuani kokoelman kerran läpi lueskelin joitakin runoja uudestaan pysähtyen pohtimaan niitä tarkemmin. Luen hävettävän vähän ruotsiksi, ja ruotsiksi lukeminen olikin yksi tälle vuodelle itselleni asettamia lukutavoitteita. Carpelan johdatti minut miellyttävällä ja lempeällä tavalla askeleen eteenpäin tässä tavoitteessani.

Siteeraan lopuksi vielä kokoelman viimeisen runon muutamaa säettä, jotka olivat mielestäni aivan ihanat! Näihin levollisiin säkeisiin on hyvä lopettaa.

Du öppnar dörren i trädens stam.

Där finns ett ensamt rum för var och en av oss.

Du säger: Kom! och för mig till en säng

som, säger du, redan länge varit bäddad.

Avaat oven puun rungossa.

Siellä on yksinäinen huone jokaiselle meistä.

Sanot: Tule! ja viet minut petiin

joka, sanojesi mukaan, on jo kauan ollut pedattu.

(Huom. tämän postauksen runokatkelmien suomennokset ovat omiani, ja pahoittelen mahdollisia puutteita. Tavoittelin suomennoksissani ajatuksen tarkkuutta, en runouden muotokeinojen noudattamista.)

Bo Carpelan

I det sedda (1995)

Schildts

Hyvää syntymäpäivää, Vihervaaran Anna! 111 vuotta Montgomeryn esikoisteoksen ilmestymisestä

Tänään viettää minun lempikirjani, kanadalaisen L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables eli suomeksi Annan nuoruusvuodet, syntymäpäiväänsä. Vuonna 1908 julkaistu teos täyttää tänään kokonaiset 111 vuotta - kunnioitettava ikä kirjalle. Moni muu teos olisi siinä ajassa ehtinyt vaipua historiaan hämärään niin, ettei kukaan enää sitä lukisi. Anna kuitenkin elää yhä. En ole ainoa, joka lukee vielä teosta. Anne of Green Gables on klassikko, jolla on yhä nykyään vankkumattomia ja vannoutuneita faneja ympäri maailmaa.

Anne of Green Gables aloittaa kahdeksanosaisen Anna-sarjan. Samalla se on myös kirjailijansa L. M. Montgomeryn esikoisteos. Tämä teos teki Montgomerystä kirjailijan ja täytti näin hänen unelmansa. 20. kesäkuuta vuonna 1908 kirjoittaa tuore kirjailija seuraavasti päiväkirjaansa esikoisteoksestaan, jonka on juuri saanut käsiinsä:


To-day has been, as Anne herself would say "an epoc in my life". My book came to-day, fresh from the publishers. I candidly confess that it was for me a proud, wonderful, thrilling moment! There in my hand lay the material realization of all the dreams and hopes and ambitions and struggles of my whole conscious existence - my first book! Not a great book at all - but, mine, mine,mine, - something to which I had given birth - something which, but for me, would never have existed. As far as appearance goes the book is all I could desire - lovely cover design, well bound, well printed. Anne will not fail for lack of suitable garbing at all events.

Anne of Green Gables eli Annan nuoruusvuodet on tarina orvosta, punatukkaisesta Anna-nimisestä 11-vuotiaasta tytöstä, joka on kokenut onnettoman elämän: hänellä on takanaan ikäviä vuosia eri sijaisperheissä ja orpokodissa. Onnellinen aika kuitenkin koittaa, kun Anna pääsee naimattoman sisarusparin Marilla ja Matthew Cuthbertin kasvattilapseksi Vihervaaraksi kutsuttuun taloon, joka sijaitsee Prinssi Edwardin saarella Avonlea-nimisessä kauniissa kylässä. Ei-mikään-Annasta tulee Vihervaaran Anna. Hän on vihdoin löytänyt kotinsa. 

Saaren luonto lumoaa runosieluisen Annan ja antaa virikkeitä hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen. Mielikuvitusystävät vaihtuvat oikeaan lihaa ja verta olevaan ystävään: naapurin Diana Barrystä tulee Annan paras ystävä, juuri sellainen ystävä, josta hän on haaveillut. Hän on Annan sukulaissielu. Anna käy koulua, löytää myös muita tovereita ja juurtuu uuteen asuinympäristöönsä. Tytöllä, jota mielikuvitusleikit vetävät usein vahvemmin puoleensa kuin todellisuus, on kuitenkin taipumus joutua kummallisiin ja kiperiin tilanteisiin. Epähuomiossa tulee tehtyä usein kaikenlaista, kuten juotettua paras ystävä vahingossa humalaan, kun vattumehuksi luullussa pullossa onkin kotiviiniä.

Miksi tätä tarinaa rakastan? Tällainen yli 100 vuotta sitten kirjoitettu lastenkirja ei ole tyypillisin lempikirja ikäiselleni lukijalle. Annassa on elämäniloa, kauneutta, runollisuutta ja suurta viisautta. Annaa voin kiittää siitä, että olen oppinut antamaan arvoa elämän pienille ja kauniille asioille ja ammentamaan voimaa niistä. Annaa voin kiittää siitä, että tulen äärettömän onnelliseksi hetken kauneudesta, kun vaikkapa tallustelen yksin metsässä ja kuulen, kuinka suloisesti tuuli suhisee puissa ja kuinka heleästi linnut laulavat. 

Anna on myös kirjallinen omakuvani ja voimahahmoni. En ole ikinä samaistunut mihinkään toiseen sen paremmin fiktiiviseen kuin todelliseenkaan hahmoon yhtä vahvasti. Ja hassua: joskus ihmiset, jotka eivät edes tiedä minun fanittavan Anna-kirjoja, ovat sanoneet minun muistuttavan Vihervaaran Annaa. Se on yleensä kaunein kohteliaisuus, minkä minulle voi sanoa. Annassa minuun vetoaa mielikuvituksen rikkaus ja kyky iloita kauneudesta ja vaalia sitä. Ottamalla mallia Annasta voi omasta elämästään tehdä myös rikkaampaa.

Koska tämä ihana lempikirjani täytti viime vuonna 110 vuotta, julkaisin vuoden lopulla Montgomery-haasteen. Tämän syntymäpäivän kunniaksi muistutan vielä haasteesta blogini lukijoita. Haasteessa on lukuaikaa marraskuun loppuun, joten siihen ehtii vielä hyvin hyppäämään mukaan. Itse olen tähän mennessä lukenut haasteeseen neljä kokonaista kirjaa. Tämän 111-vuotissyntymäpäivän kunniaksi aloitin viime viikolla uusintaluvun Annan nuoruusvuosista. Tarkoitukseni oli saada luettua se tähän päivään mennessä, mutta kesäkiireet ovat vieneet niin mennessään, että en ole ehtinyt kuin vasta noin puoleen väliin. Tähän loppuun laitan muutamia lempisitaattejani tältä uusintalukukierrokselta, jonka arvelisin olevan vähintäänkin 15. kerta, kun luen teosta. 

Olin päättänyt, että ellette tule tänä iltana, menen polkua pitin tuon mutkassa olevan suuren metsäkirsikkapuun luo ja asetun sen oksalle yöksi Ei minua olisi yhtään pelottanut, ja olisi suloista nukkua kuutamoisena yönä metsäkirsikkapuussa, joka on täpötäynnä kukkia.

Anna polvistui ja katseli silmät ihastuksesta säteillen kesäkuun aamun kirkkauteen. Voi, miten ihmeen kaunista! Miten ihana tämä paikka oli! Entä jos hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän päätti kuvitella, että saisi jäädä.

Eikö teistä tunnu siltä kuin rakastaisitte koko maailmaa tällaisena aamuna? Ja tänne asti voi kuulla puron nauravan. Ajatelkaas, miten hyvällä tuulella purot ovat, aina ne nauravat!

Tiedän kyllä, mitä tekisin, jos oikein haluaisin rukoilla. Menisin aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään, syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen - tuohon heleään siniseen taivaaseen, jolla ei näytä olevan äärtä... Ja silloin tuntisin rukoilevani...

 Kirjahyllyssäni on useita versioita lempikirjastani: kolme alkukielistä ja kaksi suomenkielistä.

 Myös itse vietin syntymäpäivää samassa kuussa kuin lempikirjani! 

Paluu Prinssi Edwardin saarelle: L. M. Montgomeryn Sara ja kultainen tie

Sillä tiellä me kuulimme aamutähtien laulun. Me juovuimme tuoksuvasta ilmasta, joka oli suloista kuin toukokuun usva: rikkauttamme olivat seitinohuet kuvitelmat ja sateenkaarta tavoittelevat toiveet. Sydämemme etsivät unelmiemme lahjaa ja löysivät sen; vuodet odottivat jossakin kaukana hyvin keveinä. Elämä oli ystävä, joka pudotteli purppuraisia kukkia sormistaan.

Me olemme saattaneet jättää tuon kultaisen tien taaksemme, mutta sen muistot ovat kalleinta, mitä meillä milloinkaan voi olla. Ja he, jotka vaalivat niitä hellästi, saattavat mahdollisesti iloita tämän kirjan sivuista, joita kansoittavat toivioretkeläiset nuoruuden kultaisella tiellä.

L. M. Montgomeryn Sara ja kultainen tie on jatkoa Sara, tarinatyttö -teokselle. Siinä edellisestä teoksesta tuttu serkusten ja kaverusten parvi on palannut taas yhteen, ja he viettävät ikimuistoisia ja kultaisia nuoruutensa päiviä yhdessä Prinssi Edwardin saarella. Teos on kuin ylistyslaulu nuoruudelle, sen huolettomuudelle ja kultaisuudelle. Suurin kullan hohde kuitenkin syntyy siitä nostalgiasta, joka välittyy jo aikuisen minä-kertojan, Beverley Kingin kautta, joka muistelee aikuisen näkökulmasta nuoruutensa kultaisia päiviä saarella.

Kaiken keskiössä on jälleen minä-kertojan serkku Sara, jota kutsutaan tarinatytöksi suurten kertojanlahjojensa ansiosta. Pieneksi pettymyksekseni tässä kirjassa ei ollut niin paljon Saran kertomia tarinoita. Saran tarinankertojantaidot eivät ole kadonneet minnekään, mutta kertoja ei tässä sarjan toisessa osassa välitä Saran kertomia tarinoita lukijoille yhtä paljon tai ne kuitataan paljon nopeammin.

Sen pettymyksen, minkä tarinoiden puute aiheutti, korvasi kuitenkin Ujon miehen huoneen salaisuuden selviäminen. Sarjan ensimmäisessä osassa Sara kertoo kuulopuheisiin perustuvan tarinan Ujoksi mieheksi kutsutun vanhanpojan salaisesta huoneesta. Huone on aina lukittu, eikä edes talon palvelusväkeä päästetä sinne. Erään kerran talon isännän ollessa poissa kotoa palvelija huomaa oven jääneen auki ja kurkistaa sisään - ja hämmästyy suunnattomasti. Talossa, jota ei asuta kukaan muu kuin yksinäinen vanhapoika, löytyy hyvin kauniisti ja aistikkaasti sisustettu huone, jossa on myös upea naisen leninki. Huoneessa lukee myös erään naisen nimi, mutta kukaan ei tunne sen nimistä naista. 

Ensimmäisessä osassa minua jäi suorastaan häiritsemään, kun näin kutkuttavalle tarinalle ei löytynyt selitystä. Toinen osa kuitenkin tyydytti uteliaisuuteni. Ujon miehen huone ja sen salaisuus muodostavat hyvin merkittävän juonenkäänteen Sara ja kultainen tie -teoksessa. Ja kuten arvata saattaa, tähän juonenkäänteeseen liittyy romantiikkaa!

Sara ja kultainen tie tarjosi minulle jälleen kerran ihania lukuhetkiä lempikirjailijani tutussa maailmassa. Teoksen avulla pääsin taas yhden askeleen eteenpäin Montgomery-haasteessani.

L. M. Montgomery

Sara ja kultainen tie

(The Golden Road, 1913)

Suom. Sisko Ylimartimo

Minerva

263 s.

Ajattomia novelleja vuosisadan takaa: Maria Jotunin Kun on tunteet

Tämän kevään viimeinen lukupiirikirjamme oli Maria Jotunin novellikokoelma Kun on tunteet. Aiemmin tänä lukuvuonna lukupiirissämme on luettu hyvin tuoretta kirjallisuutta, minkä vuoksi olikin erityisen ihanaa sukeltaa kevään viimeisessä kirjassa kauemmas historiaan.

Vaikka vuonna 1913 julkaistu kokoelma sisältää hyvin vanhoja novelleja, tuntuvat novellit monella tapaa hyvin tuoreilta ja ajattomilta. Kokoelman kolmetoista novellia keskittyvät ihmissuhteisiin: varsinkin rakkauteen ja avioliittoon ja niiden ongelmallisuuteen, mutta muutamassa novellissa sivutaan myös esimerkiksi sisaruussuhteita tai muita sukulaisuussuhteita. Kokoelma sisältää seuraavat novellit: "Vasten mieltä", "Untako lienee", "Kansantapa", "Kyökin puolelta", "Hilda Husso", "Kaksoiskasvettuma", "Veripäivinä", "Elämänsisältö", "Tahvo Tuomainen", "Kuolema", "Kun on tunteet", "Aappo", "Jussi Petterin naiminen" ja "Naapurukset".

Jotunin novellit edustavat realismia, ja kokoelman useimmat avioliittoa käsittelevät novellit korostavat avioliiton raadollisuutta: sitä, että avioliitossa usein on kyse jostakin muusta kuin molemminpuolisesta rakkaudesta. Sen sijaan kyseessä voi olla vaikkapa raha tai maineen pelastaminen. Tai jokin aivan kumma kohtalon oikku, jonka vuoksi pari päätyy yhteen. Avioliitto ei näyttäydykään novelleissa ikuisen auvon satamana, vaan jonakin aivan päinvastaisena. Kokoelman niminovellin nimikin tiivistää olennaisen: ihmisillä kun on tunteet. Siksi liitosta, jossa tunteet eivät ole mukana, ei onnea löydy. Jotunin novelleissa avioliitto ja ihmissuhteet näyttäytyvät ihmisen itsekkäiden halujen temmellyskenttänä ja toista ihmistä saatetaan hyväksikäyttää surutta.

Novellit nostavat esiin myös yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden ja köyhyyden. Köyhyyttä kuvataan joissakin novelleissa hyvin konkreettisesti ja lähes inhorealistisen kaunistelemattomasti. Näin kuvataan esimerkiksi päähenkilön lapsuuden asumusta novellissa "Jussi Petterin naiminen":

Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä oli vain sitä ahon kovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa sivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä, vaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä siinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän sitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli elää retusteltu jo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun muillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia.

Vaikka Jotunin novellit korostavat realistisuudessaan hyvin paljon elämän kurjaa puolta, on niissä nähtävissä myös elämän ilon pisaroita. Kurjuutensa keskellä ihmiset voivat löytää ilon pienistä ja arkisista asioista, ja toisaalta ihminen ei välttämättä tarvitse paljon yltäkylläisyyttä ollakseen onnellinen. Tämä tulee esiin esimerkiksi yllä olevassa katkelmassa Jussi Petterin naiminen -novellissa. Lisäksi viimeinen novelli, naapurusriitoja käsittelevä "Naapurukset", päättyy hämmentävästi kaiken riitelyn jälkeen jopa auvoisuutta henkivään luontokuvaukseen:

Oli ilta jo käsissä, kun Petter asteli hitaasti piippua poltellen kotiaan kohti.

Aurinko laski jo lahden taa, kultasi Pekkalan ruishalmeiden kypsää viljaa ja heitti Pekkalan ikkunasta kimpun kirkkaita säteitä Esalaa kohti. Molempien saunojen lakeisesta kohosi hieno auer kirkasta iltataivasta vasten.

Rauhaisa oli luonto, äärettömät metsät ja hiljaiset saaret, jotka kuvastuivat tyynen järven pintaan. Ihanaiset, ihanaiset olivat asuinsijat, eipä parempata tarvinnut tämä ihmislapsi.

Itse pidin näiden novellien lukemisesta valtavasti. Jotunin kieli on ihanan rehevää ja aitoa, ja kaikesta raadollisuudestaan huolimatta novellien maailmankuvassa on jotakin viehättävän nostalgista. Novellit myös tarjosivat minulle paljon pohdinnan ja ajattelemisen aihetta. Pidän kirjallisuuden analysoinnista, ja nämä Jotunin novellit ovat luonteeltaan sellaisia, että ne suorastaan houkuttelivat minua analysoimaan ja pohtimaan niitä. Novellit pitävät sisällään myös ristiriitaisuuksia ja kätkettyä ironiaa, mikä tekee niistä hedelmällisiä analysoimisen ja pohdiskelun kohteita.

Useat novellit loppuvat johonkin suureen ajatukseen, elämänviisauteen, joka jää välkkymään lukijan mieleen. Tästä pidin. Vaikuttavin niistä oli Untako lienee -novellin loppuviisaus, johon olen ihastunut jo aiemmin työssäni äidinkielenopettajana, sillä kyseinen novelli on ollut joskus analysoitavana äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa. Lopetan bloggaukseni näihin Untako lienee -novellin suurin ja vaikuttaviin päätössanoihin:

Sitä kun omantunnon ääntä en kuullut, enkä ottanut sitä, joka minulle oli määrätty, kävi näin. Parahiksi olikin. Sitä minun piti saada oppia se, ettei eletä ihmisten nähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi, häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se sitä, vai untako lienee kaikki.

Maria Jotuni

Kun on tunteet, 1913

Otava

124 s.