perjantai 24. toukokuuta 2013

Talo jalavan varjossa - aistillista englantilaiselämää 1900-luvun alusta

Margaret oli usein ihmetellyt sitä sekasortoa, joka syntyy maailman vesissä, kun rakkaus, tuo näennäisesti niin sileä, pieni kivi, putoaa veteen. Keneen kuuluu rakkaus, paitsi rakastettuun ja rakastajaan? Sen loiskahdus aiheuttaa kuitenkin tulvan sadalle rannikolle. Epäilemättä häiriö on itse asiassa sukupolvien henki, joka lausuu uuden sukupolven tervetulleeksi ja kapinoi ylintä kohtaloa vastaan, jonka kädessä ovat kaikki maailman meret. Mutta rakkaus ei voi sitä ymmärtää. Se ei voi käsittää toisen äärettömyyttä, se on tietoinen vain omastaan – se on kiitävä auringonsäde, putoava ruusu, piikivi, joka pyytää vain saada vajota ajan ja paikan ärsyttävän leikin tuolle puolen. Se tietään että se on oleva olemassa aikojen loppuun saakka ja että kohtalo ottaa sen kuin jalokiven mudasta ja sitä käsitellään jumalien kokouksessa ihaillen.  – Ihmiset loivat tämän, he sanovat, ja niin sanoessaan he antavat ihmiselle kuolemattomuuden. Mutta sitä ennen – voi niitä levottomuuksia! Omaisuuden ja omistuksen laitoksen kaksi karia paljastuvat vedestä; perheylpeys rämpii pintaan läähättäen ja puuskuttaen ja kieltäytyy lohdutuksesta; teologia nousee likaisesta pohjamainingista epämääräisen askeettisena. Sitten kaikki lakimiehet heräävät  – kylmäverinen sukukunta  – ja ryömivät esille koloistaan. He tekevät mitä voivat, he järjestävät omaisuuden ja omistuksen paikoilleen, rauhoittavat teologian ja perheylpeyden. Rahoja sataa levottomiin vesiin, lakimiehet ryömivät takaisin, ja jos kaikki on mennyt hyvin, rakkaus liittää erään miehen ja naisen yhteen avioliitossa.

Voiko kieli enää juuri upeammaksi ja aistikkaammaksi mennä?
 
E.M. Forsterin teos Talo jalavan varjossa tarjosi minulle juuri sitä, mitä olin odottanutkin. Viehättävän kuvauksen 1900-luvun alun aistillisesta, hienostuneesta ja sivistyneestä  englantilaiselämästä.
 
Teoksen tunnelma ja henki olikin juuri sitä mitä olin odottanut ja kaivannut, mutta teosta tuskin voi sanoa yllätyksettömäksi. Ainakin minun jalkojen alta matto vedettiiin pois useampaan kertaan juonenkäänteiden myötä, vaikkei miksikään suureksi juoniromaaniksi kirjaa tuskin voikaan kutsua. Tunnelma, henki ja upea herkän analyyttinen ja useita kielikuvia hyödyntävä kieli ovat kirjan ydin ja suurin viehätys. Voi, kuinka nautin tästä kauneudesta!
 
Talo jalavan varjossa kahdesta elegantista ja älykkäästä siskoksesta Margaretista ja Helenistä sekä heidän seikkailuistaan Lontoon seurapiireissä. Siskosten kohtalot kietoutuvat kummasti Howards End -talon asukkaiden elämään, taloon jalavan varjossa. Rakkautta ja dramatiikkaa on luvassa, mutta ei mielestäni ollenkaan perinteisessä mielessä.

Kirja oli vangitseva lukukokemus ja älykkäästi kirjoitettu. Mielenkiintoinen yhdistelmä melko karua realismia, mutta ripaus romantiikkaa ja höyhenenkeveitä unelmia. 1900-luvun alun Englanti on mielestäni kiehtova aikakausi, jonne on aina luomoavaa lentää romaanin siivin. 
 
Mutta itse asiassa minun ei tee mieli sanoa enempää. Lukekaa itse! :) Suositella voin.

 
E.M. Forster
Talo jalavan varjossa
(Howards End, 1910)
Suom. Eila Pennanen
WSOY
374 s.