torstai 23. marraskuuta 2017

Aikamatka 1800-luvulle ja Cranfordin ihanat naiset

"Naimisiin!" Matty-neiti toisti jälleen. "Kaikkiaan! sei ei ole koskaan tullut mieleenikään. Kaksi tuttavapiirimme jäsentä menee naimisiin. Se tulee hyvin lähelle!"
"Niin lähelle, että sydämeni pysähtyi, kun kuulin siitä - olisi ehtinyt laskea kahteentoista", neiti Pole sanoi.
"Ei tässä tosiaan tiedä, kenen vuoro tulee seuraavalla kerralla. Olisi luullut, että Lady Glenmire parka olisi ollut turvassa täällä Cranfordissa", Matty-neiti sanoi lempeän säälittelevästi.
"Pyh!" neiti Pole sanoi niskaansa nykäisten. "Ettekö muista poloisen kapteeni Brownin laulua Tibbie Fowlerista, jolle tuuli toi miehen, vaikka hän istui vuoren harjalla. Se kai johtui siitä, että Tibbie Fowler oli rikas."
"On myönnettävä, että Lady Glenmiressä on viehätysvoimaa, jonka omaaminen nolostuttaisi ainakin minua."
Minäkin ilmaisin ihmetykseni. "Miten hän on voinut mieltyä tohtori Hogginsiin? En ihmettele sitä, että tohtori pitää hänestä."


Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset on teos, jonka olen jo pitkään haaveillut lukevani. Se on niitä kirjoja, joissa pitkä odotus palkitaan eikä lukija joudu pettymään, vaikka onkin odottanut suuria.

Teos kertoo Cranford-nimisen englantilaisen pikkukaupungin säätyläisnaisten elämästä 1800-luvulla. Cranford on naisten valtakunta, todellinen matriarkaatti. Miehiä ei kylässä kauheasti ole, vaan seurapiiri pyörii naisten voimin. Kihlausuutiset ovat yleisen kauhistuksen ja järkytyksen aiheita, naimisiinmeno on valitettava naista kohtaava tragedia. Silti jossakin siellä cranfordilaisten naisten sydänten syvimmissä sopukoissa saattaa olla jokin pieni haikeus nuoruuden menetetyistä mahdollisuuksista. Naisten elämä pyörii arkipäiväisten pikkuasioiden ja sattumusten ympärillä. Mitään suurta ja jännittävää juonta ei ole tiedossa, mutta nämä hieman pikkumaiset naiset saavat kyllä aikaan paljon melua tyhjästä.

Keskushenkilöksi nousee herttainen vanha Matty-neiti, joka lienee teoksen hyväntahtoisin hahmo. Hyvää tahtoa tästä teoksesta löytyy enemmänkin, ja teos on juuri sellainen kirja, joka saa hymyn nousemaan lukijan huulille. Teoksen hienoisen satiirinen ote viihdyttää. Vaikka lukija välillä nauraakin naisten pikkumaisuudelle ja turhamaisuudelle, saa kertoja myös lukijan sydämen Cranfordin naisten puoleen ja tuntemaan syvää ymmärrystä ja myötätuntoa heitä kohtaan.

Cranfordin naiset ovat mitä viehättävin ja kiehtovin ajankuvaus säätyläisnaisten elämästä 1800-luvulla. Teoksessa kuvaillaan arkista elämää sekä niitä kaikkia tapoja ja sääntöjä, jotka seuraelämää ohjaavat. Tässä suhteessa Cranfordin naiset ei liene kuitenkaan aivan kovin edustava kirja ajastaan, sillä Cranford kuvataan myös aikaansa nähden hyvin vanhanaikaiseks paikaksi, jossa eletään aivan omien, vakiintuneiden sääntöjen mukaan. Teos johdattaa kuitenkin lukijan kiehtovaan menneeseen naisten maailmaan, jossa päivän polttavin puheenaihe saattoi olla vaikkapa pitsimyssyt.


Elizabeth Gaskell
Cranfordin naiset
(Cranford, 1851-53)
Suom. Martta Eskelinen
Otava
222 s.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Elinvoimaa tyttökirjoista: Iiris rukka - ensimmäinen Anni Swanini

Minulla oli unelma. Nyt se unelma on toteutunut - olen lukenut Anni Swanin tyttökirjan!


Kun työuupumuksen murtama vointini koheni sen verran, että jaksoin mennä kirjastoon, oli missionani kantaa sieltä kotiin niin monta tyttökirjaa kuin jaksaisin. Ajattelin, että tyttökirjojen viaton ja yksinkertaisen herttainen maailma olisi juuri sitä, mitä ihminen voimaantumisekseen tarvitsee - ja niiden yksinkertaisempi kieli juuri sitä, mitä jaksaa lukea. Alcottin ja Montgomeryn lisäksi tyttökirjapinoani pääsi koristamaan myös kotimainen tyttökirjakirjailija Anni Swan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olen elänyt näin vanhaksi lukematta yhtäkään Swanin kirjaa. Jo monta vuotta olen haaveillut jonakin kauniina päivänä lukevani Swanin kuuluja tyttökirjoja, mutta se kaunis päivä on antanut odottaa itseään. Nyt koin hetkeni tulleen, ja olen tähän mennessä lainannut jopa kuusi teosta tuolta kauan haaveilemaltani kirjaililta. Niistä Iris rukka päätyi ensimmäisenä luettavaksi.

Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli vaahtopäissä. Se raastoi Iiriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.
- On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.

Tällaisella kuvauksella alkaa Anni Swanin Iris rukka.

Iris rukka on herttainen ja vanhanaikainen tyttökirja. Rakastamiini Montgomeryn klassikkoihin verrattuna se tuntuu paljon yksinkertaisemmalta tyyliltään - ja siksi myös jokseenkin vielä nuoremmalle väelle suunnatulta. Ehkä siksi se tuntui välillä jopa aavistuksen liian naiivilta. Mutta silti: tykkäsin, ja kirja kannusti minua jatkamaan Swanin tyttökirjojen parissa. Teoksen kielikin on jotenkin ihanan yksinkertaista ja helppoa, mikä sopii lukemishetkeni hieman huonoon keskittymiskykyyni. Lisäksi teoksessa ihastutti vanhanaikaiset sanat ja sanamuodot. Se, että voi lukea "oikeasti vanhaa kieltä" onkin yksi suuri etu vanhoissa kotimaisissa kirjoissa verrattuna vanhaan käännöskirjallisuuteen.

Halusin lukea tyttökirjoja löytääkseni voimaannuttavia lukukokemuksia. Tätä tarkoitusta varten Iiris rukka oli aavistuksen liian synkkäsävyinen tyttökirja. Iiris todella jo kirjan nimen mukaisesti on todellinen "Iiris rukka" - niin onnettomasti häntä kohdellaan ja niin väärinymmärretyksi hän tulee. Lisäksi teoksessa kuolee monta tärkeää hahmoa, eikä herkkä lukija voi välttyä suurilta surunkyyneliltä. Onneksi teoksen loppu oli kuitenkin onnellinen ja sai minut hymyilemään - ja jopa vuodattamaan ilon kyyneleitä.


Anni Swan
Iris rukka (1916(
WSOY
185 s.





perjantai 17. marraskuuta 2017

Kuulumisia työuupumuksesta kihlausuutisiin ja pohdintoja blogin tulevaisuudesta

Syksyinen Hanko

Työuupumus. Mitä se on? Varmaankin vaikka mitä, mutta esimerkiksi sitä, että pitkään ihmettelet, miksi aina väsyttää. Joskus ehkä epäilet, onko sinulla esimerkiksi jokin kamala ja kalvava tauti, kuten syöpä, joka hiljakseen vie voimasi. Nukkui sitten hyvin tai huonosti - tuntuu, että aina vain väsyttää. Menet lääkäriin ja valitat väsymystä ja sinulle määrätään muutamia verikokeita - mutta kaikki on ihan ok ja jatkat vain eteenpäin. Joskus myöhemmin uudestaan lääkärissä valitat samoja asioita ja saat samat verikokeet - ja kaikki on edelleen ok, mutta lääkäri käskee syömään D-vitamiinia. Työt kuitenkin jotenkin hoituvat stessihormonin voimalla, vaikka viikonloppuisin ja lomalla tuntuu siltä, että voisi vain jäädä sänkyyn koko päiväksi ja vajota patjansa uumeniin. Sitten jossain vaiheessa tuntuu, että työt alkavat kasautua, kun sinulla ei ole voimia ja energiaa hoitaa niitä. Alkaa ahdistaa. Öisin ei saa kunnolla nukuttua. Olet vielä väsyneempi ja työt kasaantuvat vielä pahemmin. Ahdistaa vielä enemmän. Tekemättä jääneet työt ovat muodostaneet sellaisen vuoren, että tuntuu, että tuuperrut jo vuoren juurelle, kun edes katsot kohti huippua.  Jossain vaiheessa et pysty juuri ollenkaan enää nukkumaan. Sitten eräänä päivänä tajuat, että on aika mennä lääkäriin, myöntää itsellesi, ettet pysty enää.

Tuntuu vaikealta uskoa, että minulle kävi näin juuri nyt. Raskas, todella ylitöiden täyteinen lukuvuosi oli jo kunnialla ohi, pitkä kesäloma välissä ja uusi, vähän helpompi lukuvuosi aluillaan - joka tosin alkoi vuoden rankimmalla jaksolla ja yli 60 prosentin ylituntimäärällä.  Vieläkin vaikeammalta tuntuu uskoa, että yhä noin 8 viikon sairausloman jälkeen olen vieläkin sänkyni pohjalla. Ensimmäisen 12 päivän sairauslomatodistuksen käteeni saatuani olin huojentunut ja iloinen: nythän tekisin sellaista kaikkea ihanaa ja mukavaa, mitä en ole kunnolla ylitöiden ja muiden kiireiden vuoksi ehtinyt ja jaksanut tehdä. Lukisin, lenkkeilisin, kävisin balettitunneilla, tapaisin ystäviä, kirjoittaisin... Ensin vain vähän nukkuisin univelkoja ja sitten reippaana tekisin kaikkea mukavaa, mikä saisi minut henkisesti palautumaan. Pian kuitenkin huomasin, että hyvänenaika, enhän minä jaksa tehdä mitään - edes niitä kivoja ja rentoja juttuja! Se, miten uupuminen voi olla niin totaalista, on jotakin, mitä minun on ollut vaikea käsittää.



Mutta onneksi on kirjallisuus! Lukeminen on ollut suuri pelastukseni. Jossain vaiheessa en kyllä vielä edes kyennyt lukemaan, mutta sen verran voimani ovat palautuneet, että olen pystynyt löytämään suuren ilon lukemisesta. Sairauslomalla mieleeni tuli, että nyt täytyisi erityisesti lukea tyttökirjoja! Tyttökirjojen iloinen ja huoleton maailma olisi juuri sitä, mitä täällä sairasvuoteeni pohjalla tarvitsen. Päätin vihdoin toteuttaa erään pitkäaikaisen haaveeni ja ryhtyä lukemaan Anni Swanin tyttökirjoja, joita - yllättävää kyllä - en ole vielä aiemmin lukenut. Iris rukasta olen edennyt Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark -teoksiin sekä Saraan ja Sarriin. Muutama muu Swan odottelee kirjaston lainauspinossa. Anni Swanin kirjat ovat avanneet minulle kokonaisen uuden maailman, jonka  lumoihin on näin sairauslomalla ollut mukava heittäytyä. Olen ottanut jopa tavoitteekseni lukea läpi koko Swanin tuotannon.


Onneksi kuitenkin kaiken tämän uupumuksen ja siihen liittyvien vaikeuksien keskellä elämässäni on ollut paljon myös kauniita ja iloisia asioita - ihanien kirjojen lisäksi. Muutamia viikkoja ennen kuin vajosin sänkyni pohjalle, olin ihanalla huvilalomalla syystuulen tuivertamassa Hangossa, jonne sattui saapumaan myös visiitille eräs minulle tärkeä ja rakas mies, joka kosi minua. Sain vihdoin virallisesti sormeeni ihanan vaaleanpunaisin safiirein ja pikkuisin timantein koristellun sormukseni, jonka olin omatoimisena ja järkevän taloudellisena naisena ostanut valmiiksi hieman ennakkoon - kun olin huomannut jo vuosia  haaveilemani sormuksen olevan alennuksessa ja kun aavistelin sellaiselle kapineelle koituvan mahdollisesti pian todellista käyttöä.

Täällä sänkyni pohjalla olen siis onneksi voinut ajatella myös suloisia haaveita tulevaisuudesta: suunnitella vähän ensi keväisiä häitämme ja sisustaa mielessäni tulevaa kotiani, joka on pikkuinen pönttöuunilla varustettu punainen talo metsän siimeksessä jossain tuolla kaukana. Sulhaseni nimittäin asuu toisella puolella Suomea, ja minun on tarkoitus keväällä häiden jälkeen muuttaa sulhaseni sieltä viime syksynä ostamaan taloon. Tietysti uupumukseni synkistää hieman hääsuunnitelmiammekin. Alkuperäistä hääpäiväämme olemme siirtäneet jo parilla kuukaudella eteenpäin. Koska en voi myöskään tietää, milloin tolpilleni selviän, saattaa olla, että joudumme luopumaan alkuperäisistä suunnitelmistamme unelmieni prinsessahäistä ja viettämään häät hyvin pienesti ja vaatimattomasti. 

Parasta hääsunnitteluissa on ollut prinsessaleikit hääpukuliikkeissä! (Kuvan puku ei ollut lopullinen valintani,mutta yksi kovimmista kilpailijoista.)

Koska elämässäni on ollut yhtä ja toista meneillään, olen myös pohtinut blogini tulevaisuutta - jopa sitä kiperää kysymystä, onko blogini kulkenut tiensä päähän. Jo pitkään minua on vaivannut tunne, että minulla ei oikein ole aikaa blogilleni. Joskus opiskeluvuosina aikaa riitti ihan eri tavalla. Toisaalta olen pohtinut myös bloggausperiaatteitani ja niiden muuttamista. Minulla on ollut aikaisemmin aika ehdottomana periaatteena blogata edes tavalla tai toisella kaikki lukemani kaunokirjalliset teokset - ja joskus vähän muitakin teoksia. Varsinkin viime lukuvuonna blogini tuntui olevan aika retuperällä, enkä kyennyt pitämään blogiani ajantasalla lukemiseeni nähden. Blogattavia kirjoja kertyi vinopino jonoon, ja kun pääsin kirjoittamisen kimppuun, olin sulavasti ehtinyt unohtaa lukukokemuksen kirkkauden. Kertyvät pinot aiheuttivat stressiä, ja kauan sitten luetuista kirjoista kirjoittaminen tuntui haasvalta. Pitkään minua on vaivannut myös tekstin tuottamisen hankaluus blogia kirjoittaessani. Tekstit ovat syntyneet kovalla työllä ja vaivalla ja useimmiten hyvin monessa eri erässä kirjoitettuina. Monia kirjoja onkin viimeisen vuoden aikana jäänyt kokonaan bloggaamatta, ja pitkää ajattelin, että jonakin kauniina päivänä kirjoitan vielä niistäkin. Odoteltuani tarpeeksi niitä kauniita päiviä olen tullut siihen tulokseen, että minun on ainakin jollakin tavalla kevennettävä asennoitumistani bloggaamiseen.

Pohdittuani siis yhtä ja toista olen tullut lopulta blogini kohtalon suhteen seuraavaan lopputulokseen: Jatkan bloggaamista ainakin vielä. Jatkan sitä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja kivalta. Viime aikoina olenkin vähän löytänyt jälleen sitä ihanaa bloggaamisen iloa, jota minulla on joskus ennen ollut. Nyt sairauslomalla olen saanut aikaan muutamia bloggauksia, ja mieleni olisi tehnyt kovasti kirjoittaa enemmänkin, mutta blogin kirjoittaminen on kuitenkin sen verran vaativaa henkistä työtä, että kirjoittamisintoni ei ole ihan vielä täysin päässyt konkretisoitumaan valmiiksi bloggauksiksi. 


Lisäksi olen päättänyt, että luovun päähänpinttymästäni blogata kaikista lukemistani kirjoista ja yritän olla ottamatta stressiä siitä, jos blogattavien pino pääsee kasvamaan. Tänä syksynä tein sellaisen päätöksen, että jätän reilusti bloggaamatta kaikki bloggaamatta jääneet kirjat, jotka olen lukenut ennen syyslukukauden alkua. Tämän päätöksen tekeminen oli jossain määrin vaikeaa, sillä voi, miten monta mielenkiintoista ja ihanaa kirjaa jääkään blogini ulkopuolelle! Jatkossa on tilanteen vaatiessa opeteltava samanlaista luopumista. Blogini on ollut lukupäiväkirjani, ja sinänsä ihan itseäni varten on ollut kiva, että sinne on jäänyt muisto kaikista lukemistani kirjoista.

Lisäksi yritän opetella kirjoittamaan tarvittaessa myös tiiviimpiä ja lyhyempiä bloggauksia. Perinteisesti olen kirjoittanut aika pitkiä ja perusteellisia arvioita, lähinnä siitä syystä, että kirjoitustapani aina tekstissä kuin tekstissä on ollut hyvin monisanainen ja yksityiskohtainen. Pitkiin postauksiin menee tietysti paljon aikaa. Olen kyllä hieman jo aiemminkin blogiurallani yrittänyt kehittää itseäni tässä suhteessa ja huomannutkin pientä edistystä.


Näitä kaikkia pohdintoja päässäni pyöritellessäni tuli mieleeni myös noin vuosi sitten lokakuussa kirjoittamani blogin  synttäripostaus. Postaukseen kirjoitin bloggaamisen merkityksestä itselleni näin:

Näiden neljän vuoden aikana blogista on tullut melko merkittävä osa elämääni, vaikka en ihan kaikkein ahkerimpien kirjabloggaajien joukkoon kuulukaan. Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogiani. Blogista on tullut eräänlainen minuuden jatke, rakas lapseni, jota tahdon vaalia ja hoitaa, jotta se pysyy hengissä ja elossa. Blogini tuskin on ikuinen, mutta toivon, että se eläisi vielä pitkään ja kulkisi mukana elämässäni kauas. Jos ja kun se joskus kuolee, olo on varmasti kuin rakkaan ihmisen hautajaisissa.

Näihin ajatuksiin palaaminen sai minut haikein mielin ajattelemaan sitä, miten tärkeä harrastus kirjabloggaaminen onkaan minulle ollut. Ja sitä, miten kamalaa olisikaan, jos oikeasti lopettaisin bloggaamisen! Tuntui miltei epätodelliselta, että näin vahvoista ajatuksista olen vuodessa kulkenut siihen pisteeseen, että olen tullut jopa harkinneeksi blogin lopettamista. Onneksi olen kuitenkin tällä erää haudannut lopettamisaikeet. 


Ehkäpä sairauslomani onkin uusi uljas alku blogilleni? 


Huvilointitunnelmia Hangosta

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Suuren suomalaisen klassikon äärellä: Väinö Linnan Tuntematon sotilas (Sotaromaani)

"Aika velikultia", voi todeta luettuaan erään Suomen kirjallisuushistorian tunnetuimmista teoksista. Väinö Linnan historiaan elämään jäänyt tarina suomalaisista sotilaista tuo sodan hyvin lähelle lukijaa ja tekee historiasta elävää. Sota on julma asia ja niin on Linnankin tarina siitä, mutta teoksen pohjalla on jotakin hyvin inhimillistä ja lämmintä: nuo velikullat, jotka rämpivät rämeessä ja risukoissa suomalaisen sisun voimalla ja ovat niin ihmisiä ja inhimillisiä  - vaikka myös pakon edessä joutuvat tekemään sitä, mikä mielletään epäinhimillisimmäksi asiaksi: tappamaan.


Tähän tarinaan tartuin tänä syksynä toista kertaa elämässäni. Lukiossa luettu Tuntematon sotilas jätti syvät traumat. noin 17-vuotiaan minäni mielestä kirja oli aivan tappavan tylsä ja pitkäveteinen. Ihan loppuun en päässyt, vaikka hienon esseen teoksesta kirjoitin. Siitä asti olen vältellyt tätä merkkiteosta, vaikka tiesin, että äidinkielenopettajan urallani varmasti koittaa joskus hetki, jolloin minun on traumani kohdattava. Se hetki tuli tänä syksynä, kun eräällä kurssillani oli pakko käsitellä tätä teosta. Siispä tartuin teokseen kokien varmaan aivan samaa kauhua kuin opiskelijani suuresta ja haastavasta luku-urakasta. Samalla olin kuitenkin innoissani:mielessäni aavistelin, että nyt vanhemmalla iällä voisin löytää tästä klassikosta jotakin sellaista hienoa, mille lukioilaisena silmäni olivat sokeat.

Olin oikeassa. Linnan suuri klassikko todella tarjosi minulle jotakin hienoa. Toisaalta osan luku-urakkaa rämmin eteenpäin pelkän sisun voimalla, kuten tein lukioikäisenäkin. Tunsin itseni melkein kuin tuntemattomaksi sotilaaksi, joka suomalaisen sisun voimalla ja pakon edessä taistelee tiensä eteenpäin. Tällä kertaa sisuni kantoi kuitenkin pidemmälle kuin lukiossa, sillä suomalaiseen sisuuni oli sekoittunut myös äidinkielenopettajan sisua - tottakai minun oli teos loppuun luettava. Kun teos päättyi ja Suomi hävisi sodan, tunsin minä itseni voittajaksi: Minä tein sen! Luin Linnan suurklassikon.

Tuntematon sotilas ei päästä lukijaansa helpolla.  Henkilöhahmojen käyttämät murteet, mikä on teoksen yksi ylistetyimpiä piirteitä, tekevät teoksesta kielellisesti hyvin haastavan. Oman lisänsä tähän kielen haastavuuteen tuo myös sotaan ja armeijaan liittyvä sanasto, joka on tällaiselle nykypäivän sotakirjallisuuteen tottumattomalle nuorelle naiselle haastavaa.  Teoksen haastava kieli sai luku-urakan etenemään hyvin hitaasti, vaikka teos enimmäkseen tuntuikin nyt mielenkiintoiselta.

Luku-urakan loppuun saattamisen aiheuttama riemu ei kuitenkaan ollut pelkän "selviytymiskokemuksen" ansiota. Teoksen luettuani tunsin lukeneeni todella upean klassikon, joka oli koskettanut minua syvästi. Tunsin katsovani historiaa uusin ja ymmärtäväisemmin silmin. Tunsin syvää myötätuntoa kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kokeneet sodan. Koin samalla jotakin sellaista, mitä Aristoteles nimittää katharsikseksi.

Teos on todella elävä, rikas ja realistinen kuvaus sodasta. Teos kuvaa sotaa kaikessa kauheudessaan ja karuudessaan. Tuntematon sotilas ei ole runebegiläinen sankaritarina sodasta, vaan se on tarina niistä tavallisista "tuntemattomista" sotilaista, jotka laittavat itsensä ja henkensä likoon vain siksi, että on pakko.   Nämä tuntemattomat sotilaat tulevat kuitenkin teoksen edetessä lukijalle hyvin tutuiksi, osa myös rakkaiksi, ja siinä piileekin tämän karun romaanin lämpö. Linna saa henkilöhahmonsa elämään. Toisin kuin monissa muissa romaaneissa tarina ei kuitenkaan säästä kuolemalta niitä tärkeitä tai hyviä henkilöitä. Henkilöhahmoja kaatuu teoksen edetessä tasaiseen tahtiin. Vahvaksi lempparihahmokseni teoksessa nousi omaa kotoista turkulaista murrettani puhuva Hietanen.


Tällä toisella kertaa luin Tuntemattomasta oikeastaan teoksen alkuperäisversion, joka on julkaistu vasta vuonna 2000 nimellä Sotaromaani. Linnan teos joutui aikanaan sensuurin kohteeksi kustantamon taholta, ja teoksesta poistettiin pieniä kohti sieltä täältä. Nämä poistetut kohdat on Sotaromaaniin kirjoitettu kursiivilla, jotta lukija pystyy erottamaan ne. Oma lukunsa olisikin pohtia näitä kursivoituja kohtia ja miettiä, miksi ne poistettiin vuonna 1954 julkaistusta Tuntemattomasta sotilaasta. Aika monet näistä poistetuista kohdista sisältää sotaan ja sodan johtoon kohdistuvaa kritiikkiä. 50-luvulla Suomi ei ollut vielä valmis kohtaamaan niin sotakriittistä teosta. Toinen selkeästi erottuva kategoria on rivoudet, joiden poistaminen ajankohtaan nähden on mielestäni ymmärrettävämpää. Itse teosta lukiessani ja laajemmin sen taustoihin tutustuessani hämmästyin sitä, kuinka kustantamo oli puuttunut teoksen sotakriittisyyteen, ja koin asian vuoksi itse Väinö Linnan tapaan suurta närkästystä. Vaikka Tuntemattoman sotilaan sotakriittisyyden suurinta terää on hieman siloiteltu, näyttäytyy toki jo vuonna 1954 julkaistu Tuntematon sotilas lukijan silmissä sotakriittisenä sotakirjana, jossa kaikki sodan ihannointi on kaukana. Niinpä Linna on sensuurista huolimatta saanut tärkeimmän sanottavansa perille.

Lopetan bloggaukseni yhteen suomalaisen kirjallisuuden kuuluisimpaan sitaattiin, johon Tuntematon sotilas päättyy. Vaikka teos on karu ja julma ja teoksen loppu sinänsä myös hyvin onneton, valaa nämä teoksen aivan viimeiset sanat lukijaan kuitenkin hivenen lämpöä ja toiveikkuutta.

Keskipäivään kiivennyt syysaurinko lämmitti maata ja maassa makaavia miehiä. Puolukanvarvut kiilsivät mättäillään. Hiljaa häipyi rattaiden lonkutus häviten kaiken nielevään männikkökankaan hiljaisuuteen. Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.

Aika velikultia.

Väinö Linna

Sotaromaani (Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus), 2000
WSOY
517 s.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Kazuo Ishiguron surusävyinen Menneen maailman maalari

Reilu kuukausi sitten uutisoitiin japanlilaissyntyisen brittikirjailija Kazuo Ishiguron voittaneen tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tästä uutisesta innostuneena suuntasin heti samana päivänä kirjastoon lainaamaan tuoreelta Nobel-kirjailijalta jotakin, mitä en ollut vielä ennen lukenut. Olin iloinen Nobel-uutisista: kerrankin kirjallisuuden Nobel menee henkilölle, jonka kirjallisuutta olen lukenut ennenkin ja jonka omasta kokemuksesta tiesin hyväksi ja ansiokkaaksi, Nobelin arvoiseksi henkilöksi.


Menneen maailman maalarin nimi kuulosti kauniin runolliselta ja romanttiselta, minkä vuoksi halusin lainata juuri sen. Näin sivumennen sanottuna minua on ennenkin viehättänyt suuresti Ishiguron teosten nimet. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset Ole luonani ainaPitkän päivän ilta ja Silmissä siintävät vuoret. Näissä kaikissa on kaunosielun sisintä hivelevät nimet. Ole luonani aina on piirtynyt muistiini väkevänä ja upean vaikuttavana teoksena. Myös Pitkän päivän ilta oli hieno ja kaunis lukukokemus, vaikkei aivan yltänyt edellisen tasolle. Silmissä siintävät vuoret jäi sen sijaan jokseenkin mitäänsanomattomaksi lukukokemukseksi.


Menneen maailman maalarilta odotin paljon, mutta harmikseni jouduin hieman pettymään. Luin sen sairaslomalla vaiheessa, jossa keskittymiskyky olotilani vuoksi oli vähän huonoa, mikä saattoi vaikuttaa kokemukseen. Teoksen rakenne, jossa menneisyys ja nykyisyys, muistot ja tämä hetki seikoittuvat, tekee siitä ehkä hivenen haastavan ja keskittymist vaativan romaanin. Kuitenkin teos oli mielestäni "ihan hieno", mutta ei mitenkään erityisen vaikuttava tai mieleenpainuva lukukokemus. Tunnelmat ja teemat toivat aika paljon mieleen Silmissä siintävät vuoret -teoksen: teokset käsittelevät vanhan ja uuden kohtaamista ja murrosta sodanjälkeisessä japanissa melankolisella vireellä.

Menneen maailman maalarin päähenkilö on vanha taiteilija Masuji Ono, joka asuu vanhassa ja rappeutuneessa talossa Nagasakissa yhdessä muistojensa sekä toisen, naimaikäisen tyttärensä kanssa. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana, toinen tytär on onnellisesti naimisissa ja pienen lapsen äiti. On vuosi 1948, ja sodan jättämä trauma väreilee yhä vahavasti ilmassa. Vanhan taiteilijan elämässä päänvaivaa aiheuttaa toisen tyttären naittaminen: olisi jo korkea aika saada tytär naimisiin, mutta edellisenä vuonna suunnitteilla ollut avioliittohanke kaatui. Syynä saattoi olla isä ja tämän menneisyys: vanhojen arvojen Japanissa perheen ja suvun kunnia on tärkeä. Hävityn sodan jälkeisessä Japanissa Masuji Onon ennen sotaa maalamaat teokset ovat asettuneetkin arveluttavaan valoon. Niiden edustava patriotismi ei ole enää hyväksyttävää uudessa, amerikkalaisten arvojen vaikuttamassa Japanissa. Tyttären uusien avioliittoneuvotteluiden edellä vanha taiteilija tekee tiliä itselleen menneestään ja pohtii omaa menneisyyttään ja taidettaan.

Teoksen sävy on surumielinen ja melankolinen, jopa raskasmielinen - mutta ei kuitenkaan aivan synkkä. Teoksesta löytyy jopa hiven sitä kaunista runollisuutta, jota sen nimestä aavistelin. Teosta oli mielestäni mukava lukea, mutta kuitenkin jostain syystä lukukokemus jäi tällä erää osaltani vähän valjuksi.

Kazuo Ishiguro
Menneen maailman maalari
(An Artist of the Floating World, 1988)
suom. Helene Bützow
Tammi
252 s.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Eovyn Iveyn taianomainen ja koskettava Lumilapsi

"Tyttö. Tehdään siitä pieni tyttö", Mabel sanoi.
"Mikäs siinä."


Mabel polvistui muotoilemaan alaosaa hameeksi, joka levittyi lumitytöstä.

Hän luisutti käsiään ylöspäin, vuoli pois lunta ja kavensi luomusta, kunnes se muistutti pientä lasta. Seisomaan noustessaan hän näki Jackin käyttelevän linkkuveistä.


"Noin", Jack sanoi ja perääntyi. Valkoiseen lumeen oli veistetty täydelliset, suloiset silmät, nenä ja pienet, valkoiset huulet. Mabel oli jopa erottavinaan poskipäät ja pienen leuan.

"Voi."
"Etkö pidä siitä?" Jack kuulosti pettyneeltä.
"Ei. Voi ei. Hän on kaunis. En vain tiennyt..."


Miten hän osasi selittää hämmästyksensä? Noin herkät piirteet, Jackin kovettuneilla käsillään muovaamat, pilkahdus Jackin kaipuusta. Tottahan hänkin oli halunnut lapsia. He olivat puhuneet siitä kovin usein naimisiin mentyään, laskeneet leikkiä, että saisivat lapsia leipurin tusinan, mutta olivat tosissaan harkinneet vain kolmea tai neljää. 




Annoin kollegalleni kesälomalahjaksi lainaksi  Mila Teräksen Jäljet ja määräyksen lukea se kesällä sillä lupauksella, että hän varmasti siitä pitäisi. Syksyn ja töiden alettua sain kirjani takaisin ja vastalahjaksi lainaksi erään toisen kirjan, josta kuulemma varmasti pitäisin. Tämä kirja oli Eowyn Iveyn Lumilapsi. Kollegani oli oikeassa: minä suorastaan rakastuin teokseen!

Lumilapsi on kaunis, riipaiseva ja koskettava tarina lumisesta ja ankarasta Alaskasta 1920-luvulla . Se on sekä tuskan täyteinen ja traaginen että toivorikas, kauniin onnellinen ja varovaisen valoisa tarina. Se on tarina lapsettomuudesta, lapsen kaipuusta ja sen tuskasta - mutta toisaalta myös tarina vanhemmuuden taakasta ja tuskasta.

Jack ja Mabel ovat jo iäkkäämpi, lapsettomuudesta kärsivä uudisasukaspariskunta, joka on muuttanut kaukaiseen Alaskaan pakoon menneisyyttään uuden elämän toivossa. Lapsettomuus on jättänyt syvän jäljen pariskuntaan, ja lukijalle käy ilmi, että se onkin syy, miksi pariskunta on halunnut muuttaa Jumalan selän taakse syrjään; siellä missä, ei ole sukua ja paljon ihmisiä, on poissa myös perhe-elämään liittyviltä normeilta. Siellä ei myöskään tarvitse kateellisena katsella muiden lapsia. Alaskaan muutto ei ole kuitenkaan täyttänyt parin toiveita, ja elämä siellä on hyvin ankaraa. Elannon hankkiminen kylmissä ja ankarissa olosuhteissa on kovan työn takana. Jack ja Mabel ovat myös elämän vaikeuksien keskellä ajautuneet kauas toisistaan, vaikka jakavatkin yhteisen kodin ja ovat aviopari. Mabel, johon kerronta eniten fokalisoituu, on silminnähden ahdistunut, onneton ja yksinäinen - teoksen alussa harkitsee jopa hukuttautuvansa.

Kun eräänä syksynä ensilumi  leijailee alas taivaalta, valtaa yllättäen leikkimieli vanhan ja etääntyneen avioparin. He rakentavat lumesta lapsen - ja löytävät samalla toisensa uudelleen. Kun uusi aamu koittaa, on tapahtunut kuitenkin jotakin yllättävää ja selittämätöntä: lumilapsen päälle puetut lapaset ja huivi ovat kadonneet, ja lumilapsen luota metsään kulkee pienet lapsen askeleet. Pian Jack ja Mabel saavat vihiä pienestä Faina-tytöstä, joka juoksentelee metsissä ja joka näyttää ilmaantuneen tyhjästä. Heräsikö lumesta rakennettu lapsi henkiin? Onko Faina Jackin ja Mabelin oma lapsi, joka on syntynyt lumilapsen rakentamiseen uhratusta rakkaudesta ja lapsen kaipuusta?

Kuka ja mikä on tuo mystinen lapsi ja mistä hän tulee, on mysteeri, jonka varaan teos pitkälti rakentuu. Lumilapsi yhdistää satua ja totta, realismia ja fantasiaa. Yllätyksellinen ja mielenkiintoinen tarina tempaa mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. En ole pitkään aikaan lukenut näin paksua kirjaa näin joutuisasti! Lumilapsi taittui minulta suurimmaksi osaksi erään viikonlopun bussimatkojen ajan sulhaseni luokse ja takaisin kotiin.

Vaikka jänniä juonenkäänteitä teokseen sisältyy, ei Lumilapsi ole silti mikään vauhdikas juoniromaani. Se on kauniin hidastempoinen ja viipyilevä teos, jonka kirjoitustyyli on jotakin sanomattoman kaunista tenhoa, joka kertakaikkiaan lumosi minut.


Teoksen minulle lainannut kollega sanoi, että oli lukenut Lumilasta kuvailtavan jossakin "aikuisten saduksi". Sitä Lumilapsi ehdottomasti on: kauniissa ja herkässä romaanissa on sadun hohtoa ja pientä taianomaista mystiikkaa - mutta silti myös jotakin vielä enemmän. Viisas romaani käsittelee hienosti yleisinhimillisiä teemoja, kuten lapsettomuutta ja parisuhteen haasteita. Lisäksi Lumilapsi käsittelee sitä teemaa, josta kaikki maailman hienoimmat laulut, runot ja romaanit on kirjoitettu: rakkautta ja sen tärkeyttä. 


Eowyn Ivey
Lumilapsi
(The Snow Child, 2012)
Suom. Marja Helanen
Bazar
416 s.

P.s. Lumilapsesta lumoutuneena tulin ajatelleeksi, kannattaisiko lukea samalta kirjailijalta muutakin. Voitteko suositella?


torstai 26. lokakuuta 2017

Kesän ihanin kirja Pieni runotyttö sekä pieni epämiellyttävä totuus itsestäni


Ihana kesäloma oli, tuli ja meni. Monen monta ihanaa kirjaa luin. Läheskään kaikkia en ehtinyt bloggaamaan, enkä varmaan aiokaan. Yksi asia kuitenkin on selvä: julistan L. M. Montgomeryn klassisen tyttökirjan Pienen runotytön menneen kesäni ihanimmaksi kirjaksi!

Sanotaan, että viini paranee vanhetessaan. Siihen en osaa ottaa kantaa, sillä en juo viiniä. Mutta itse voisin sanoa, että kirjatkin paranevat vanhetessaan. Vanhoissa kirjoissa on jotakin sellaista tenhoa, jota en voi kovin nykyaikaisista teoksista löytää. Pieni runotyttö on kaiken lisäksi niitä kirjoja, jotka ovat silmissäni parantuneet joka lukukerralla entisestään. Tämän kesän Pieni runotyttö -projekti oli teoksen kolmas lukukerta, ja nyt voin todella todeta rakastuneeni siihen.

Jokunen kesä sitten luin koko Runotyttö-trilogian uudelleen. Silloin vielä trilogian ensimmäisen osan eli Pienen runotytön kohdalla vertailin teosta kovasti lempikirjaani, saman kirjailijan L. M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosiin. Teoksissa on toki paljon yhtäläisyyttä, mikä laittaa molemmat teokset tuntevan lukijan väkisinkin vertailemaan. Tämä vertailu silloin huononsi lukukokemusta, sillä teos ei kuitenkaan ollut aivan niin kuin Annan nuoruusvuodet - ja miksi hyvänen aika pitäisikään olla! Jatkaessani trilogian myöhempiin osiin pääsin vähän yli vertailevasta päähänpinttymästä ja pystyin varauksettomammin ihastumaan runotytön tarinaan. Tänä kesänä lukiessani uudestaan Pientä runotyttöä väkisinkin vertailut Annaan tulvivat mieleeni, mutta oikeastaan ei samalla tavalla ja haittaavasti - paremminkin lukukokemusta rikastuttavasti.

Syy siihen, miksi Anna-kirjat ja varsinkin Annan nuoruusvuodet ovat minulle rakkaimpia kirjoja, on se, että olen samaistunut Annan hahmoon vahvemmin kuin mihinkään toiseen kirjalliseen hahmoon. Osin tämä on luontaista, mutta osin olen myös rakentanut itseäni ja identiteettiäni Annan kautta. Se lienee jo lähtökohtaisesti helppoa siksi, että meidän molempien nimi suomeksi on Anna. Annan maailmassa nimillä ja nimeämisellä on paljon merkitystä - Annan mielestä niin ihminen kuin luontokappalekin on nimettävä todellista luontoaan vastaavasti. Kaunis valkeiden kukkivien omenapuiden reunustama puistokäytävä ei voi Annan mielestä olla vain Puistokäytävä, kuten muiden avonlealaisten mielestä, vaan sen on oltava Suloisuuden valkea tie - alkukielellä The White Way of Deligt. Koska minun nimeni on Anna ja koska meillä on lukuisia muitakin yhdistäviä tekijöitä, on ollut helppoa nähdä itseni vihervaaralaisessa kaimassani. Ja ennen kaikkea: on ollut miellyttävää ja kaunista nähdä itseni Annassa. Ihailen Annaa. Annan lukeminen on ollut minulle kuin peiliin katsomista - tosin sellaiseen ehkä aavistuksen kaunistelevaan peiliin. Annan lukeminen on auttanut minua rakentamaan positiivista minäkuvaa.



Näissä maisemissa, kesäisellä huvilalomallani, Hangon ihanaa auringonlaskua katsellen aloitin tämän kertaisen Runotytön luku-urakkani - täydellistä <3


Lukiessani tällä kertaa Pientä runotyttöä huomasin kuitenkin erään epämiellyttävän ja ehkä vähän pelottavankin tosiasian itsestäni. Saatan olla ehkä sittenkin hieman enemmän Emilia kuin Anna! Tajusin, että oikeastaan rehellisesti ajateltuna olen enemmän pieneen synkistelyyn taipuvainen ja arka Emilia kuin reipas ja melkein aina niin aurinkoinen Anna.

Anna on valoisampi, elinvoimaisempi, reippaampi. Sellainen, joka pärjää ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Toki hänelläkin on omat "epätoivon kuilunsa", joiksi hän murheen hetkiään nimiään. Niistä kuitenkin aina noustaan kohta korkeuksiin - esimerkiksi vain sen vuoksi, että kukkaset näyttävät niin kauniilta - ja todetaan annamaisella päättäväisyydellä:  "It´s been my experience that you can nearly always enjoy things if you make up your mind firmly that you will." Jos Annan nuoruusvuosien tunnelma pitäisi nähdä värinä, se olisi mielestäni ehdottomasti auringonkeltainen. Pieni runotyttö -kirjasta löytyy myös paljon valoa, iloa ja kauneutta. Sen lisäksi Pienestä runotytöstä löytyy myös synkempiä sävyjä. Muistelisin myös, että synkemmät sävyt lisääntyvät kohti trilogian loppua. Emilia on luonteeltaan sisäänpäinkääntyneempi - ajoittain suorastaan melankolinen. Hän on ujompi ja rauhallisempi kuin räiskyvä ja alati höpöttävä Anna. Anna on myös omalla tavallaan herkkä, mutta Emilia vaikuttaa paljon herkemmältä, hauraammalta ja aremmalta - vaikka silti myös Emiliasta löytyy voimaa ja rohkeutta.

Kuitenkin korostan, että Anna ja Emilia eivät ole toistensa vastakohtia: molemmat ovat saman kirjailijan luomuksia, ja kuten useat kirjailijat tekevät, on Montgomery tainnut kirjoittaa molempiin hahmoihin paljon itseään. Montgomeryn päiväkirjoja lukiessa huomaa sekä kirjailijan omassa kokemusmaailmassa olevan paljon samaa kuin sekä Annan että Emilian maailmassa. Siksipä minunkin lopputulema siihen tärkeään kysymykseen, olenko itse sisimmässäni Anna vai Emilia, on, että taidan olla kuitenkin loppujen lopuksi molemmat Aikaisemmin en ole vain löytänyt Emiliaa sisältäni - mutta nyt sen löysin ja olen iloinen löydöstäni. Kysmys, ollako Anna vai Emilia, on kysymys, joka yleensä jakaa ihmiset kahtia. Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teos Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt käsittelee lukijoiden tuntoja ja lukukokemuksia Anna ja Emilia -kirjoista, ja olen itse aiemmin teosta käsittelevään bloggaukseeni kirjoittanut: "Se, mikä tuntuu olevan selvää, on että Montgomeryn lukijat jakautuvat selkeästi kahteen eri leiriin: toiset ovat Annoja, toiset ovat Emilioita. Harva pystyy olemaan molempia." Taidanpa siis itse olla poikkeustapaus!

Aika paljon siis tällä kolmannella lukukerralla reflektoin itseäni Emilian hahmoon, mutta nautittavinta ja ihaninta lukukokemuksessa oli kuitenkin teoksen kauneus ja herkkyys, joka sai jälleen omatkin silmäni avautumaan elämän ja maailman kauneudelle.  Montgomeryn kirjoille tyypillisesti päähenkilön Emilian silmät ovat hyvin herkät näkemään kauneutta ympärillään luonnossa, ja teoksessa on paljon kauniita, sulosanaisia ja viipyileviä luontokuvauksia. Runotyttöä lukiessani maailma ympärilläni muuttui kauniimmaksi, ja Emilian tapaan pysähdyin ihastelemaan puiden tummaa vihreyttä, meren suolaista aallokkoa ja kukkasten kauniita värivivahteita. Lintujen laulukin kuulosti suloisemmalta korvissani. Jos kirja saa ihmisen tuntemaan itsensä syvästi onnellisesti, voidaan kai sanoa, että kyseessä on todella hyvä kirja.

Lopetan tämän bloggauksen Pienen runotytön kauniiseen loppukohtaukseen:

Auringon mennessä mailleen Emilia istui huoneessaan. Ikkunasta tulvi leppeätä valoa. Alhaalla puutarhan punahiekkakäytävillä kissa lennätti lakastuneita lehtiä. Sen sileät juovaiset kyljet ja sulavat liikkeet miellyttivät Emiliaa - samoin kuin äsken kynnetyn vainion tasaiset sileät viilut nurmikon takana ja ensimmäinen himmeä tähti hohtavalla taivaalla.

Korkean Johnin metsiköstä kuului naurua; Ilse ja Perry ja Teddy siellä odottivat häntä. Emilia aikoi lähteä heidän seuraansa - aivan kohta - ei vielä. Hän oli niin hurmaantunut, että hänen täytyi kirjoittaa kaikki muistiin, ennen kuin palasi todellisuuden maailmaan. Ennen hän oli vuodattanut sydämensä kyllyyden isälleen. Nyt hän ei enää voinut. Mutta pöydällä oli ihka uusi kirja. Hän veti sen eteensä, otti kynän ja kirjoitti puhtaalle ensimmäiselle lehdelle:


"Uusi Kuu
Blair Water
Prinssi Edwardin saari
Lokakuun 8. p:nä

Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani." 

Tämä marenkimuodostelma kuvastaa tunteitani kirjaa kohtaan!

torstai 10. elokuuta 2017

Onnellisuuden salaisuuden äärellä: Hygge - hyvän elämän kirja




Meik Wikingin kirjoittama Hygge - hyvän elämän kirja on näin vaatimattomasti ilmaistuna ehdottomasti paras ja ihanin tietoteos, minkä olen kuuna päivänä lukenut. Koska teos teki minuun niin suunnattoman suuren vaikutuksen, teoksesta bloggaaminen on aiheuttanut minulle suunnattoman suuria paineita ja bloggaaminen on vain viivästynyt ja viivästynyt. Saatuani nimittäin teoksen luettuja jo joskus maaliskuussa olin niin vaikuttunut teoksesta, että ajattelin, että minun on ehdottomasti kirjoitettava jokin superupea, kenties koko blogihistoriani mahtavin ja upein ja syväluotaavin blogipostaus kirjasta, jota koristaisivat mitä hyggeimmät ja kauneimmat kuvat ja joka tekisi oikeutta teoksen ihanuudelle ja mahtavuudelle. Olen hautonut ja hautonut tätä suurta kirjallista luomustani (toisin sanoen vain siirtänyt sitä hamaan tulevaisuuteen odottamaan jotakin suurta ja jumalallista inspiraatiota), mutta tullut siihen tulokseen, että joskus on vain tartuttava härkää sarvista ja tehtävä se, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten - ja tyydyttävä lopputulokseen.

Tanskan kielestä jo suomeenkin sujuvasti sujahtanut sana hygge on muodostunut eräänlaiseksi muotitermiksi ainakin erään, hyggeharrastuneen kansanosan keskuudessa. Myös tämä Meik Wikingin hyggeä käsittelevä teos on ollut varsin suosittu teos niin meillä kuin maailmalla ja varmaan omalta osaltaan brändännyt koko hyggen käsitettä eteenpäin. Ihan kaikille sana ei kuitenkaan liene tuttu, joten yritän avata sitä. Hyggen selittämien täydellisesti lienee kuitenkin mahdotonta tässä bloggauksessa, sillä sanalle ei löydy täysin käypää vastinetta sen paremmin suomessa kuin missään muussakaan kielessä. Meik Wikingin koko 288-sivuinen teos on kokonaisuudessaan yritys vangita hyggen olemus sanoihin, selittää sitä ja antaa lukijalle vinkkejä hyggen olemuksen etsimiseen.Koska hygge ei anna helposti vangita itseään sanoihin, aloitan selitykseni sanasta kaukaa ja laajasti.

Tanskalaiset on monissa tutkimuksissa todettu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Onnellisuustutkijat ovat yrittäneet selvittää tanskalaisten salaista onnen lähdettä ja miettiä, mikä tanskalaisuudessa ja tanskalaisessa kulttuurissa voisi selittää onnellisuuden. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että salaisuus saattaa piillä ilmiössä, jolle muilla kansoilla ei ole edes omaa sanaa ja joka on erityisen tyypillistä tanskalaisuudessa - ja sen ilmiön nimi tanskaksi on hygge. Hygge on omien sanojeni mukaan eräänlaista mukavaa ja tunnelmallista oloilua - vastakohta kaikelle stressaavalle suorittamiselle. Annan Meik Wikingin määritellä hieman tarkemmin Hyggeä:

Ei ole tärkeää, miten hygge lausutaan tai käytetäänkö siitä esimerkiksi verbimuotoa "hyggeillä". Kun yhdeltä aikamme suurimpiin kuuluvalta filosofilta - Nalle Puhilta - kysyttiin, miten tietty tunne kirjoitetaan, hän vastasi: "Sitä ei kirjoiteta, se tunnetaan sydämellä."

"Hyggen" kirjoittaminen tai lausuminen on kuitenkin helppoa. Vaikeaa sen sijaan on selittää, mitä se tarkasti ottaen tarkoittaa. Hyggeä on selitetty "läheisyyden luomisen taidoksi", "sielun viihtyvyydeksi", "mielipahan puuttumiseksi", "rauhoittavista asioista nauttimiseksi", "kodikkaaksi yhteenkuuluvuudeksi", omaksi suosikikseni "kupilliseksi kaakaota kynttilänvalossa" ja kaikeksi niiden väliltä.

Hyggessä on kyse enemmän tunnelmasta ja kokemisesta kuin konkreettisista asioista. Sitä on yhdessäolo rakkaiden kanssa. Kodikkuuden tunne. Turvallisuuden tunne, joka mahdollistaa suojavarustusten laskemisen. Voit käydä jonkun kanssa loputonta keskustelua elämän pienistä ja suurista asioista, nauttia äänettömästi toisen läsnäolosta tai vain istahtaa teekupillisen ääreen omissa oloissasi.


Itse törmäsin hygge-sanaan muistaakseni kunnolla ensimmäisen kerran joskus viime syksynä, jolloin satuin lukemaan erään Helsingin Sanomien jutun, joka käsitteli hyggeä ilmiönä ja johon oli haastateltu erästä suomalaista elämäntapahyggeilijää. Silloin koin valtavan ahaa-elämyksen: tajusin, että tämä on juuri sitä, mikä minunkin elämässäni se suurin onnellisuuden lähde. Minusta on viime vuosina kehittynyt varsinainen hyggeharrastaja, vaikka en ihan niin kauaa ole käsitettä tuntenutkaan. Oikeastaan sen jälkeen, kun muutin omaan kotiini kaksi vuotta sitten kesällä, on elämään tullut hyvin merkittäväksi osaksi juuri se, mitä voisi nimittää hyggeksi. Hyggeillyt olen kyllä aiemminkin, mutta sen määrä on kasvanut olennaisesti omaan kotiin muuton myötä.

Omasta kodistani on nimittäin tullut minun hyggevaltakuntani, jossa minulla on ollut paremmat mahdollisuudet hyggeillä kuin asuessani lapsuudenkodissani. Hyggeilystä on tullut jopa eräänlainen elämäntapa itselleni, ja näen säännöllisesti vaivaa sen eteen, että saan järjestettyä itselleni hyggehetkiä. Olen äärettömän visuaalinen ihminen, ja sieluni lepää kauneuden keskellä. Itselleni on ollut hyvin merkityksellistä se, että olen saanut sisustaa oman kotini alusta loppuun asti omaa kauneusaistiani ja hyggevainuani kuunnellen. Vanhempieni luona asuessani en voinut juuri kotihyggeillä, koska fyysinen ympäristö ei ollut siihen sopiva - kotimme oli sisustettu enemmän käytännöllisyyttä kuin kauneutta ajatellen. 

Omassa hyggeilyssäni keskeisimpiä elementtejä on kirjojen lukeminen ja teen juominen ihanista Greengate-kupeistani - ja kakkujen syöminen. (Välikommenttina pakko mainita, että Greengaten kotimaa on myös Tanska!)  Usein teen näitä kaikkia kolmea tai varsinkin kahta ensin mainittua samaan aikaan, mutta hyvin hyggeä on tehdä niitä myös erikseen. Mitä teehen tulee, tärkeää on, että sitä haudutetaan teepallolla kauniissa teekannussa - ja litkitään illan (tai aamun) mittaan vaikka koko kannu. Pussiteet ovat mielestäni silkkaa roskaa ja täysin epähyggeä - teen hauduttamisessa ja teekannuissa on tunnelmaa!

Tämä on hyggeintä, mitä tiedän <3

Hygge-kirjan kirjoittanut Meik Wiking on Kööpenhaminassa sijaitsevan The Happiness Research Instituten tutkija ja hänen työnään on tutkia onnellisuutta ja sitä, mikä tekee ihmiset onnellisiksi. Wikingin edustama instituutti on myös yrittänyt nimenomaan tutkia sitä mielenkiintoista kysymystä, mikä tekee tanskalaisista maailman onnellisimman kansan.  Wiking on siis selvittänyt tietellisin menetelmin myös hyggen reseptiä ja on varsinainen asiantuntija saralla. Kirjassaan hän selvittää kohta kohdalta hyggeen liittyviä elementtejä.  Kirjan luvut on nimetty esimerkiksi ostikoin "Valo", "Yhteenkuuluvuuden tunne", Ruoka ja juoma", "Vaatteet" jne. Näin kirja rakentaa eri elementtien kautta tarkempaa kuvaa siitä, mitä kaikkea hyggeen kuuluu ja mitä kautta hyggen voi löytää. Kirjassa on paljon ihan konkreettiisa ohjeita hyggeilyyn.

Yksi ilahduttavimmista asioista teoksessa on sen visuaalinen ja fyysinen olemus, joka itsessään on jo hyvin hygge ja johdattaa lukijan hyggemäisiin tunnelmiin jo kirjan lukemisen aikana. Kirjassa on ihastuttavat paperikannet, ja kansissa on syvennettyjä kuvioita, minkä vuoksi kirjaa on tavattoman mukavaa ja hyggeä hipelöidä ja silitellä (itse olen sen verran höperö, että tykkään kovasti kirjoista, joiden kannet ovat mukavan tuntuiset ja jotka tuntuvat kivoilta kansia sivellessä - tämä on myös yksi osa lukunautintoa!).  Kirjan sivuja koristavat monet kauniit kuvat. Teoksesta löytyy paljon tunnelmallisia, hyggeä havainnollistavia valokuvia. Tämän lisäksi teoksessa on aika paljon myös samantyylisiä sinisävyisiä piirroskuvia kuin kirjan kannessakin piristämässä visuaalista ilmettä. Minua erityisesti ihastuttivat nämä piirroskuvat, joiden hieman pelkistetty, mutta romanttinen tyyli suorastaan valloittivat sydämeni. Teoksesta löytyy myös monia diagrammeja tai muuta havainnollistavaa grafiikkaa, joiden sinisävyinen tyyli sopii yhteen muun ulkoasun kanssa. Omaa lukukokemustani sulostutti suunnattomasti sellainen pieni yksityiskohta, että tanskalaisten kynttilänpolttelua kuvaavassa pylväsdiagrammissa pylväät olivat kynttilän muotoisia.



Vaikka teos on tietoteos ja kirjoittajana tutkija, ei Hygge-kirjaa ole kirjoitettu lainkaan kuivakkaasti tai liian asiallisesti. Itse kirjoitustyylikin on jotenkin vähän ihana ja hygge, mistä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa yllä esitetty sitaatti, jossa viitataan Nalle Puhiin "yhtenä aikamme suurimpana filosofina". Meik Wiking tulee lähelle lukijaa tuttavallisella kirjoitustyylillään ja jo tällä luo hyggeä lukijan lukukokemukseen - läheisyyden tunnehan on yksi hyggeen littettävistä piirteistä.

Kirja antaa hyviä vinkkejä hyggeilyyn ja kaiken lisäksi inspiroi panostamaan hyggeen. Voin suositella kirjaa niin kaikille niille, joille hygge ja hyggeily on jo tuttua, että myös niille, joiden elämässä ja onnessa on hyggen kokoinen aukko. Itse ainakin vakaasti uskon, että hygge on asia, jossa ollaan onnellisuuden salaisuuden äärellä. Nykyisessä suorituskeskeisessä elämässä ja työelämän paineiden keskellä hyggeily saattaa unohtua tai se ei mahdu kalenteriin.    Sitä suuremmalla syyllä se on asia, jota kannattaisi tietoisesti yrittää vaalia.


Greengate-astiani ovat tärkeitä minun hyggessäni.

Minulle Hygge-kirja oli kaiken lisäksi siinä mielessä merkityksellinen teos, että se inspiroi minut vihdoin tarttumaan tuumasta toimeen ja toteuttamaan erään pitkäaikaisen haaveeni - mutta samalla muutti haaveen suuntaa hieman toisaalle. Noin seitsemän vuotta nimittäin muistan haaveilleeni  siitä, että haluan joskus matkustaa yksin ulkomaille jonnekin kivaan paikkaan. Nimenomaan yksin sen vuoksi, että haluaisin vain olla rauhassa ja tunnelmoida omissa oloissani - toisin sanoen hyggeillä. Tämä kiva paikka on mielikuvissani ollut lähinnä Rooma tai jokin muu Italian kaupunki, ehkä Pariisi tai Marseille.  Olen matkustanut kuitenkin elämässäni lähes olemattomasti ulkomaill,a ja pieni arkuus sekä ennen kaikkea erityisen pahana vieraissa paikoissa nukkuessani oireillut unihäiriöni  on siirtänyt aina haavettani hamaan tulevaisuuteen. Luettuani Hygge-kirjan sain  äkillisen inspiraation, että lähdenkin etsimään hyggen olemusta Kööpenhaminasta, hyggen kotimaasta. Koska Kööpenhamina on sen verran lähellä, oli kynnys lähteä sinne paljon pienempi kuin esimerkiksi Etelä-Eurooppaan. Aika pian kirjan lukemisen jälkeen varasin matkan ja kesäkuussa vihdoin toteutin sen. Tästä minun on ollut tarkoitus kirjoittaa myös tarkemmin blogiini, mutta vielä en ole ehtinyt. Siitä, löytyikö hygge Tanskasta, tullaan varmaan kuulemaan blogissani joskus myöhemmin.

Teen hauduttaminen teekannussa ja sen nauttiminen nätistä teemukista johdattelee minut parhaimpiin hyggetunnelmiin. 

Meik Wiking
Hygge - hyvän elämän kirja
(The Little Book of Hygge, 2016)
readme
288 s.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste: John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä

He olivat kävelleet perätysten polkua pitkin ja vielä aukiossakin pysyttäytyi jälkimmäinen edellä astuneen jäljessä. Kummallakin oli haalarikankaiset housut ja samasta kankaasta tehty messinkinappinen takki. Molemmilla oli päässään musta muodoton hattu ja molemmat olivat heilauttaneet olalleen tiukan huopakäärön. Ensimmäisenä tullut mies oli pieni ja ketterä, tummanaamainen; hänen silmänsä pälyilivät kaiken aikaa ja hänen piirteensä olivat kulmikkaat, lujatekoiset. Kaikki hänessä oli selvää ja varmaa: pienet vahvat kädet, hoikat käsivarret, kaita ja luiseva nenä. Hänen jäljessään asteli hänen vastakohtansa, mahtava miehenköriläs, jonka kasvot olivat muodottomat, silmät isot ja haikeat, hartiat leveät ja luisut, ja hän käveli raskaasti, laahasi jalkojaan hiukan siihen tapaan kuin karhu käpäliään. Kädet eivät heilahdelleet tahdissa, vaan retkottivat kupeilla velttoina ja tarmottomina.

Ensin tullut mies seisahtui aukion laitaan ja jäljessä tuleva oli vähällä kumota hänet alleen. Sitten ensimmäinen otti hatun päästään ja pyyhki sen hikinauhaa etusormellaan ja roiskautti hien maahan. Hänen jättimäinen kumppaninsa pudotti huopansa olaltaan ja heittäytyi mahalleen ja joi vihreän suvannon pinnasta, joi pitkin ryystäyksin ja pärskähteli veteen kuin hevonen.

Näin esitellään lukijalle ensi kertaa John Steinbeckin klassikkoromaanin Hiiriä ja ihmisiä kaksi päähenkilöä, ja kuvaukseen tiivistyykin hyvin niin päähenkilöiden luonteenlaatu kuin heidän keskinäinen suhteensakin. Amerikkalaisen nobelkirjailijan John Steinbeckin  Hiiriä ja ihmisiä on teos, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Se sopi hyvin tämän kesän klassikkohaasteeseeni, sillä  tarvitsin tällä kertaa jonkin ohuen ja nopealukuisen kirjan, koska kiireissäni unohdin koko haasteen ja hyppäsin mukaan aivan viime metreillä. Niinpä reilu satasivuinen pienoisromaani taittui kätevästi yhden päivän lomassa - sen ainoan päivän, jona minulla oli aikaa lukea klassikkohaastekirjaa.

Tänään taas on se päivä, kun kirjabloggaajat jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan bloggaavat kirjallisista klassikoista klassikkohaasteen nimissä. Viidettä kertaa toteutettavassa haasteessa ideana on lukea klassikko, jota ei häpeäkseen ole vielä aiemmin lukenut, ja blogata siitä. Klassikkohaasteen tarkemmat säännöt löytyvät tämänkertaista haastetta isännöivästä Tekstiluola-blogista täältä. Linkit klassikkopostauksiin lisätään tähän koostepostaukseen.

Olen nähnyt joskus nuoruudessani Hiiriä ja ihmisiä -romaanista tehdyn elokuvan , ja muistan sen olleen kovin vaikuttava. Elokuvan vavahduttavaa loppukohtausta olen jonkun kerran näyttänyt oppilailleni myös lukion äikän vitoskurssilla, jossa käydään läpi maailmankirjallisuuden klassikkoja. Odotin siis melko suuria myös itse kirjalta, mutta itse asiassa jostain syystä jouduin vähän pettymään. Hiiriä ja ihmisiä on niitä harvoja tarinoita, jotka ovat iskeneet minuun paljon paremmin valkokankaan kuin kirjan sivujen kautta.

Teos kertoo kahdesta miehestä, Georgesta ja Lenniestä, jotka saapuvat eräälle maatilalle työmiehiksi. Miehet ovat ikään kuin ystävykset, mutta heidän suhteensa on vähintäänkin erikoinen. Lennie on yksinkertainen, järjenjuoksultaan lapsen tasolla oleva mies. George on ottanut hänet ikään kuin huollettavakseen Lennien tädin kuoltua. Suhde ei ole kovin tasavertainen, ja voi olla, että miehet sitoo yhteen enemmän kohtalon sanelema pakko kuin aito sydämen ystävyys. Lenniellä on pakkomielle kaiken pehmoisen kosketteluun ja silittelyyn - erityisesti hän tykkää hiiristä. Lennie on kuitenkin hyvin voimakas mies, mutta ei ymmärrä omaa voimaansa. Siksi hän silittää helposti rakastamansa hiiret ja muutkin pikku elukat hengiltä. George ja Lennie haaveilevat, että jonakin päivänä he voisivat ostaa tienaamillaan rahoillaan yhteisen maatilan - jossa olisi tietysti oikein pehmoisia kaneja Lennietä varten. Omalla tilallaan he voisivat olla vapaita ja onnellisia. Eletään 30-luvun suurta lamaa, ja tuo unelma vaikuttaa välillä olevan kovin kaukana. Lennie ja George joutuivat pakenemaan entisestä työpaikastaan erään selkkauksen takia, ja uudella maatilalla näyttää sattuvan myös jotakin, joka siirtää ystävysten suuren unelman entistä kauemmas.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo hyvin traagisen ja surullisen tarinan. Kirjan kerronta on luonteeltaan kuitenkin sen verran vähäeleistä ja jotenkin latteaa ja kuivaa, ettei se onnistunut pusertamaan minusta mitään suurta kyynelten virtaa. Ennemminkin sai aikaan vain painostavan harmaan tunnelman. Muistan elokuvan olleen huomattavasti enemmän tunteisiin käyvä. Vaikka kirjan tarina on vaikuttava ja puhutteleva, minut se jätti jokseenkin kylmäksi. Synkkäsävyinen teos herätti kuitenkin pohtimisen arvosia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta ja moraalista - ei siis kuitenkaan ihan turha teos.

Vaikka teos ei lukukokemuksena ollut kovin huikea, olen tyytyväinen siihen, että luin kuin luinkin vihdoin tämän klassikon ja lisäsin siten hippusen verran klassikkosivistystäni. Nytpä osaan sitten ehkä vähän paremmin arvostella Hiiristä ja ihmisistä kirjoitettuja kirjallisuusesseitä tai ohjata teoksen lukeneita opiskelijoita esseen näkökulman valinnassa, sillä ainakin nykyisessä työpaikassani tämä teos kuuluu vitoskurssin klassikkolistaan ja aina joku tai muutama valitsee  sen luettavakseen ja kirjallisuusesseensä aiheeksi.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Alice Hoffmanin lumoava Punainen puutarha


Alice Hoffmanin Punainen puutarha päätyi kesäloman alun kynnyksellä tehdyn kirjastoreissun yhteydessä haalimani suuren kesäkirjapinon mukaan ihan äkillisen päähänpiston aikaansaamana. Nimi oli entuudestaan etäisesti tuttu, mutta en tiennyt kirjasta mitään. Kirjan kaunis kansi ja nimi vain näyttivät kutsuvan minua ja antavan lupauksen hyvästä kesälukemisesta. Kuulemani kutsu piti lupauksensa: Punainen puutarha oli lumoava lukukokemus ja täydellinen kirja kesään.


Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusetissa muutti nimensä vuonna 1786. Perustamisensa yhteydessä vuonna 1750 se oli ristitty Bearsvilleksi, mutta varsin pian kävi selväksi, että ettei karhuihin viittaava nimi ollut omiaan houkuttelemaan lisää uudisasukkaita. Läheisissä metsissä oli kyllä silloin lähes yhtä paljon mustakarhuja kuin mäntyjä, mutta yhtä lailla oli kaupungin ohi virtaavassa joessa enemmän ankeriaita kuin sen penkereillä saniaisversoja. Jos työnsi matalikossa kätensä joen sameanvihreään veteen, saattoi saada saaliiksi puolenkymmentä ankeriasta ilman syöttiä. Jos rohkeni kahlata vyötäisiään myöten veteen, joutui oitis ympäröidyksi. Kuitenkaan kukaan ei edes harkinnut kutsuvansa paikkaa Eelsvilleksi, vaikka kaikki söivät säännölliseksi ankeriaspiirasta ja monet miehet käyttivät ankeriaannahasta valmistettuja vöitä ja saappaita. He sanoivat, että kun yllä oli ankeriasta, onni suosi heitä korttipelissä, mutta mitä tuli muuhun elämään, esimerkiksi rakkauteen ja kaupankäyntiin, heillä ei ollut onnea lainkaan.

Näin alkaa Punainen puutarha, ja tiesin jo heti aloituksesta, että tulisin pitämään kirjasta. Pidän tarinoista, jotka alkavat perinteisellä tyylillä, hitaasti ja laveasti miljöötä kuvaillen. In medias res -aloitukset eivät ole minun makuuni, vaan haluan tarkan kuvan yksityiskohdista, ennen kuin olen valmis hyppäämään tarinan vietäväksi. Parasta Punaisessa puutarhassa onkin se, että vaikka juonessa loppujen lopuksi tapahtuukin yhtä ja toista ja kaikenlaista, perin jännittäviäkin juonenkäänteitä, on kerronnassa läpi teoksen paljon tarkkaa ja tunnelmoivaa kuvailua. Pidin kovasti Punaisen puutarhan kauniista ja hieman taianomaisesta tunnelmasta.

Punaisen puutarhan rönsyilevä juoni kuljettaa lukijan vuosisatojen halki Blackwellin kaupungin asukkaiden matkassa kaupungin perustamisesta aina nykypäivään asti. Rikkaan henkilögallerian suhteiden seuraaminen on välillä vaikeaa, mutta on hauskaa, miten eri henkilöiden tarinat limittyvät ja lomittuvat - vaikka kaikkia yhteyksiä ei ihan huomaisikaan. Vaikka ajat muuttuvat, ihmisyys ei. Samat teemat ihmiskohtaloissa toistuvat halki aikojen.


Teoksen kauniin viipyilevä kieli, lumoava ja elävä luontokuvaus,  tapahtumarikas ja värikäs juoni - sekä kannen iloinen ja kukkaloistoinen ulkoasu - tekivät siitä mielestäni erinomaisen kesäkirjan. Hassua kuitenkin, että esimerkiksi Nenä kirjassa -blogin Norkku argumentoi teoksen sopivan hyvin syksyyn, "hetkeen, jossa hyvästellään kesä". No, miksei niinkin.

Punaisen puutarhan kustantaneen Gummeruksen sivuilla teosta nimitetään romaaniksi, mutta aika moni muu kirjabloggaaja, kuten esimerkiksi Lumiomenan Katja tai Sinisen linnan kirjaston Maria, on arvioissaan nimennyt sen tarinakokoelmaksi. Oikeastaan en lukiessani tullut ajatelleeksi teosta tarinakokoelmana - niin asennoitunut olin romaanin lukemiseen. Jälkikäteen mietittynä mielestäni molemmat tulkinnat teoksesta ovat mahdollisia - jonkinlainen vahva yhtenäisyys teoksessa on, mutta kuitenkin eri ihmisten tarinat mudostavat hyvin myös oman kokonaisuutensa ja muodostavat itsessään draaman kaaren.


Alice Hoffman
Punainen puutarha
The Red Garden, 2011
Gummerus
292 s.








tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kesälomani suurin saavutus: Luin Alastalon salissa!


Hurraa!


Minä tein sen! Luin kuulkaas Alastalon salissa, tuon Volter Kilven suuren modernistisen luomuksen, jonka loppumattomille sivuille on moni lukija tuupertunut ja jonka lukemista kirjaharrastajalle voi pitää samanlaisena suursaavutuksena kuin Mount Everestin valloitusta vuorikiipeilijälle. Itse asiassa minäkin olen tuupertunut kerran aikaisemmin tällä samalla kirjanvalloitusmatkalla, mistä olen kirjoittanut täällä.

Helppo matkani tuon kirjallisen Mount Everestin huipulle ei suinkaan ollut. Ensimmäisten vajaan kolmensadan sivun parissa tarvoin tahmeasti usean kuukauden. Sitten otin suuren loppuspurtin ja alle viikossa kirisin yli 500 sivua, sillä matkani loppuhuipennus alkoi luoda painetta: tavoitteenani nimittäin oli saada teos luettua ennen visiittiäni Kustavin jokavuotisilla Volter Kilpi -päivillä, jonne minun oli määrä mennä siskojeni kanssa perjantaina 14.7. ja joilta minun oli tarkoitus ostaa se kuuluisa paita, jossa lukee ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Vähän tiukkaa teki tuon tavoitteen saavuttaminen ajallaan. Viimeisellä viikolla oli ohjelmassa yhtä jos toista, ja monena yönä nukkumaanmeno viivästyi sen takia, että olin yömyöhään nenä kiinni kirjassa. Parikymmentä viimeistä sivua jäi luettavaksi automatkalla Kustaviin. Jossakin Taivassalon kohdalla, ehkä puolisentuntia ennen etappiamme, käänsin vihdoin viimeisen sivun. Viimeisen, noin seitsemän riviä pitkän, virkkeen luin ääneen autossa olleille kahdelle siskolleni raikuvien aplodien saattelemana. Voi sitä suurta onnen tunnetta! Olin paitani ansainnut!

Tuon paidan saaminen oli oikeastaan se juttu, joka minua motivoi suureen ja uhkarohkeaan yritykseen. Sen saaminen minulle merkitsi vähän samaa kuin aikoinaan valkolakin painaminen päähäni tai maisterintodistuksen saaminen käteeni symbolina kovasta uurastuksestani sivistyksen polulla. Illalla tullessamme takaisin Kustavista pysähdyimme ihastelemaan Mannerheimin syntymäkodin, Louhisaaren kartanon, tiluksia. Tyhjällä parkkipaikalla puin paidan vihdoin päälleni ja siskoni räpsi minusta ”valmistujaiskuvia” upeassa kartanomiljöössä.




Alastalon salissa


Alastalon salissa on teos, joka ei monellekaan kauheasti esittelyitä kaipaa. Tämä vuonna 1933 julkaistu modernistinen tajunnanvirtaromaani on Volter Kilven pääteos. Teoksen tapahtumat kattavat kuusi tuntia ja sijoittuvat Alastalo-nimisen herran saliin. Kylän miehet on kutsuttu koolle parkkilaivahankkeen nimissä. Alastalo on tehnyt piirustukset laivasta, ja illan aikana toivotetaan vieraat tervetulleiksi, valitaan piippua tarkasti, poltellaan piippua, nautitaan juomia, luodaan silmäyksiä, ajatellaan syntyjä syviä, kerrotaan kaskuja ja tarinoita, vähän väännetään ja kinastellaan – kunnes päästään asiaan ja esitellään piirustukset sekä merkitään nimet ja osuudet parikkilaivasta asiakirjoihin. Tämän jälkeen herrat kutsutaan illalliselle ja vieraat siirtyvät toiseen huoneeseen. Alastalon sali hiljenee – ja tadaa: teos loppuu!

Juoni ei siis ole järin jännittävä, ja olen pahoillani, jos jonkun mielestä spoilasin kertomalla jopa loppuratkaisun. Kilven viivyttelevä kerronta ottaa jokaisesta hetkestä kaiken irti: henkilöiden kaikki toimet, jokainen askel, jokainen liike ja jokainen katse kerrotaan ja analysoidaan tuiki tarkkaan. Samoin henkilöiden lukuisat mielensisäiset ajatukset ja jokainen ääneen lausuttu sana tuodaan julki. Ja kun salissa riittää populaa kylän joka nurkalta, voi vain kuvitella, että sanoja ja sitäkin enemmän ajatuksia saliin mahtuu illan aikana. Kaikesta tästä Volter Kilpi on onnistunut kirjoittamaan kaksiosaisen suurromaanin, joka on yhteensä yli 800 sivua pitkä. Teoksen kuuluisin kohtaus on ns. piipunvalintakohtaus, jossa vanhapoika Härkäniemi astelee piippuhyllyn luokse ja todellisena piippujenymmärtäjänä liuttaa katsettaan piippuvalikoimaa pitkin analysoiden jokaista piippua päänsä sisällä ja lopulta valiten itselleen sopivan. Tämä noin 70-sivuinen kohtaus, jossa pintatasolla on kyse vain piipuista, on loppujen lopuksi kyse koko maailmasta ja ihmismielen saloista. Se on myös syvääluotaava henkilökuvaus itse Härkäniemestä. Piipunvalintakohtaus tiivistää myös oivallisesti, mistä modernistisessa tajunnanvirtatekniikassa huikeimmillaan on kyse.

Kilpi venyttää kerrontaansa myös sillä, että hän käyttää kuvauksessaan Kalevalan ja kansanrunouden mieleen tuovaa toisteisuutta: sama asia mainitaan usein kahteen tai usempaan kertaan toisenlaisin sanankääntein siten, että kuvattava asia ikään kuin analysoidaan tarkemmin. Upeinta teoksessa onkin Kilven ilmiömäinen kielenkäyttökyky. Kilven kieli on rikkaampaa kuin yhdenkään toisen lukemani suomalaiskirjailijan. Tämä tekee teoksesta myös äärimmäisen haastavan lukijalleen, sillä teos vilisee sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Veikkaampa, että monia niistä ei löytyisi minkään maailman sanakirjoistakaan, edes vanhemmista, vaan Kilpi itse on muovannut kieltä mielensä mukaisesti. Teoksen kielessä onkin paljon onomatopoeettisuutta ja kuvailevuutta, ja hyvällä tyyliaistilla varustettu lukija pystyykin monen sanan merkityksen itse aistimaan ja päättelemään.


Lukukokokemukseni Alastalon salista oli hyvin kahtalainen. On tunnustettava, että teoksen lukeminen oli sen vaativuuden vuoksi ajoittain ihan sanoinkuvaamatonta tuskaa. Välillä olin pihalla kuin lumiukko. Tajunnanvirran seuraaminen vaatii ihan ääretöntä keskittymiskykyä, ja toisinaan, kun keskittymiskykyni herpaantui, putosin pahasti kärryiltä ja niille kärryille pääseminen saattoi kestää pitkän tovin. Mutta kuitenkin samalla Alastalon salissa oli minusta ihan äärettömän upea teos! Niinä hetkinä, kun pääsin syvään keskittymisen tilaan ja pystyin lipumaan tajunnanvirran vietävänä, teos avautui minulle loputtoman kielellisen rikkauden ja humoristisen veikeyden lähteenä. Alastalon salissa on oikeasti hauska teos, ja tarjosi minulle monet makeat naurut. Tämän lisäksi teoksen kuvaamassa vanhassa saaristolaiselämässä oli kaunista viehätystä ja nostalgiaa.

Saipa Alastalon salissa minut lopulta myös vähän itkemään haikeudesta: kun sali teoksen lopussa hiljenee ja tyhjenee ja kertoja kuvailee tätä tapahtumaa hieman kaunopuheisin sanakääntein, täyttyi mieleni haikeudesta ja silmät kyynelistä. Kun oli viettänyt teoksen parissa niin monta ja pitkää hetkeä, tuli miltei ikävä teoksen maailmaa ja sen henkilöitä. Luulen, että haluan palata tämän teoksen pariin vielä uudemman kerran elämässäni – mutta en ehkä seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Lempparihahmoni teoksessa on ehdottomasti vanhapoika Malakias Härkäniemi, joka sympaattisuudellaan suorastaan valloitti sydämeni. Lopetankin bloggaukseni erääseen mainioon lainaukseen siitä kuuluisasta punvalintakohtauksesta, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua ja tuumailee yhtä ja toista samalla.

Malakias Afrodite Härkäniemi siis hommasteli piippuhyllyn edessä salin peränurkassa, hän oli semmoisessa toimituksessa, jonka järkimies, ja vasitenkin Härkäniemen kaltainen mies aina suorittaa kiirehtimättä ja visulla harkinnalla. Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle vieläkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä. Minä, joka olen ymmärtänyt pysyä naimattomana miehenä tähän ikään asti, kuinkas minä piipun vaalissakaan olisin kevytmielinen? arveli Härkäniemi tunnontuskissaan jo ennen kuin oli ensimmäistäkään koreata ehtinyt hypistellä piippuhyllyllä. Tuon Alastalo on ostanut Memelistä! Härkäniemi katseli parastikään korttelin korkuista valkeata posliinipesää viimeisenä vasemmalla: mukavaa sitä oli katsella, heloposkinen mamsellin kuva nauraa hirvitteli kyljessä, niin että mieltä hempeytti, mutta ottikos tupakkamies semmoisen kapineen kouraansa? Omaatuntoakin soimaisi, kun kämmen pitelisi hempukkaa, ja miltäs savu maistuu posliinista? Ei ihminen tupakan makua kädellänsä pitele, hän tuntee sen suussansa, ja posliinipesän haiku on kovaa. Minä en ole koskaan uskonut semmoisiin miehiin, jotka tupakoivat posliinipiipusta, se, jonka suu ei sano tupakan-tuntoa, sen järki hutiloi muissakin miesten asioissa!



Vietimme mukavan kesäpäivän Kustavissa ja kävimme moikkamassa myös herra Kilpeä kirkkomaalla.

Volter Kilpi
Alastalon salissa I ja II ( 1933)
Otava
421 + 405 s.