keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Charles Dickens: David Copperfield


Bloggausjumini on kokenut pienen parannuksen viime aikoina ja jotta sama vire jatkuisi, yritän kuitata takaraivossa hiertävän Charles Dickensin mahtavan suurromaanin David Copperfieldin melko lyhyellä jutulla, vaikka sen mahtavuus ansaitsisi paljon pidemmän ja syväluotaavamman ylistysvirren.

Dickens kuuluu ehdottomiin lempikirjailijoihini ja siksi ehkä on hassua, että minulta on säilynyt näin pitkälle lukemattomana hänen ehkä kaikkein tunnetuimmat suurteoksensa David Copperfield ja Oliver Twist. Olen kyllä näitä teoksia usein käynyt kirjaston hyllyiltä kärkkymässä vuosien mittaan, mutta ikinä ne eivät ole siellä – ainakaan samaan aikaan kuin minä. Joululoman alkaessa päätin vihdoin tarttua härkää sarvista ja käydä tekemässä varastotilauksen David Copperfieldistä. Jotenkin ajattelin, että Dickens ja joululoma sopivat hyvin yhteen. Ja niinhän ne sopivatkin. Suurin osa tästä yhteensä yli tuhatsivuisesta, kaksiniteisestä järkäleestä taittui tammikuun alussa viettämäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonin yhteydessä.


Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, että tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman.

Näillä pateettisen kuuloisilla ja myös kuuluisilla sanoilla alkaa David Copperfield – kehityskertomus David Copperfield nimisestä pojasta, joka syntyy isättömänä ja joka melko nuorella iällä menettää äitinsäkin ilkeän isäpuolen kidutettua tämän käytännössä hengiltä. Nuoriherra Copperfieldin on itse pidettävä huoli itsestään, otettava vastuu elämästään ja rakennettava epävarma polkunsa kohti onnellista elämää ja aikuisuutta. 

Hän muuttaa jo12-vuotiaana (mikäli muistan oikein!) Lontooseen julman isäpuolensa patistamana elättääkseen itse itsensä työnteolla, mutta karkaa myöhemmin ankaran ja pelottavamaineisen Betsey-tätinsä luokse, joka on hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa. Betsey-täti, eriskummallinen ja ensivaikutelmalta hieman pelkoa herättävä persoonallisuus, jonka lukija on kohdannut ensi kertaa jo David Copperfieldin syntyessä, ottaakin pojan suojelevien siipiensä suojaan ja haluaa tarjota Davidille kunnon koulutuksen turvatakseen hänen tulevaisuutensa. Se on alku uudelle elämälle.

Sanomattakin on selvää, että David Copperfield aivan itse kohoaa elämänsä sankariksi ja voittaa kaikki vaikeutensa. Se kuuluu ikään kuin itsestäänselvyytenä kehityskertomuksen genreen. Se, mikä minusta erottaa tämän kirjan ilahduttavalla tavalla muista Bildungsromaaneista, on että tarina jatkuu myös "onnellisen lopun" jälkeen kohti uutta "loppua", joka on loppujen lopuksi onnellisempi kuin ensimmäinen loppu. En viitsi spoilata ja sanoa kovin tarkkaan, mitä tarkoitan. Sanotaan kuitenkin vaikka näin, että Bildungsromaani tyypillisesti päätyy päähenkilön avioliittoon, joka näyttäytyy ikään kuin päätepisteenä päähenkilön kehitykselle – kuin asia voisi olla näin yksinkertainen!

Dickens on paitsi loistava tarinankertoja, myös oivallinen humoristi. Dickensin huumori kukki mielestäni tässä romaanissa melkein parhaimmillaan (vaikkei ehkä ihan yhtä loistavana kuin Saiturin joulussa, joka taitaa olla lempparidickensini). Voihan Betsey-täti ja hänen aasifobiansa! Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista oli, kun David kokee elämänsä ensimmäisen kunnon pöhnän järjestämässään illanvietossa. Humalakuvaus, jossa David kokee olevansa ikään kuin itsensä ulkopuolella, sai minut suorastaan tikahtumaan nauruun:

Pimeä oli aiheuttanut jonkinlaista sekaannusta, ovi oli kadonnut. Haeskelin sitä uudinten seasta, kun samassa Steerforth tarttui nauraen käsivarteeni ja talutti minut ulos huoneesta. Astelimme portaita alas, toinen toisensa jälkeen. Alemmaksi ehdittyämme joku kompastui ja vieri alas. Toinen sanoi, että se oli Copperfield. Minua tuo valhe harmitti, kunnes havaitsin makaavani eteisen permannolla ja aloin uskoa, että väitteessä saattoi olla jotakin perää.

Eikä siinä kaikki. Tässä tarinassa kuten muussakin Dickensin tuotannossa minuun vetoaa ennen kaikkea se, että Dickens vie lukijan elämän suurten kysymysten ääreen. Hänen tarinoissaan on selkeä moraali, mikä kenties jonkun mielestä on tylsän vanhanaikaista, mutta itseäni tämä piirre viehättää. Tarinat vilistävät toinen toistaan kiinnostavampia henkilöitä, jotka tavalla tai toisella liittyvät itse tarinaan, usein monipolvisten sivujuonten kautta. Ja jokaisella näistä – koko suurella henkilögallerialla – on lukijalle jotakin sanottavaa.

Tämä verkkaisesti etenevä tiiliskivi oli juuri sitä pysähtymistä, jota työn uuvuttama opettaja kaipasi joululomallaan. Kiitokset sinne haudan taakse, arvon herra Dickens!

Charles Dickens
David Copperfield I & II
Suom. J. A. Hollo
WSOY
551 + 569 sivua

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Tarina, joka loi valoa: Kate DiCamillon Desperon taru


Tämä tarina alkaa linnan muurien sisältä, missä syntyi hiiri. Pieni hiiri. Vanhempiensa viimeinen poikanen ja pesyeensä ainoa elävänä syntynyt. 
"Missä minun vauvat on?" sanoi uupunut emo, kun koettelemus oli ohi. "Näyttäkää minun vauvat."
Isähiiri nosti korkealle yhden ainoan pienen hiiren.
"Muita ei ole kuin tämä", hän sanoi. "Muut kuolivat."
"Mon dieu, yksi ainoako hiirivauva vain?"

"Yksi ainoa. Antaisitko hänelle nimen?"
Sellainen vaiva tyhjän takia", emo sanoi. Hän huokaisi."Oo, kuinka surullista. Oo, mikä pettymys." Hän oli ranskalainen hiiri ja oli tullut linnaan kauan sitten vierailleen diplomaatin matkatavaroissa. "Pettymys" oli hänen lempisanojaan. Hän käytti sitä usein.
"Antaisitko hänelle nimen?" isähiiri toisti.
"Antaisitko hänelle nimen? Antaisitko hänelle nimen? Tietysti annan hänelle nimen, mutta hän vain kuolee niin kuin muutkin. Oo kuinka surullista. Oo mikä tragedia."
Emohiiri painoi nenäliinaan sieraimilleen ja heilutti sitten sitä kuononsa edessä. Hän niiskautti. "Annan hänelle nimen. Niin. Annan tälle hiirelle nimeksi Despero tämän paikan monien murheiden ja desperaation aiheiden vuoksi. No niin, missä minun peili on?


Kate DiCamillon Desperon taru on tarina pienestä Despero Tilli -nimisestä hiirestä, joka on täysin viallinen yksilö syntyessään: Hän on niin pieni, ettei yksikään hiiri ole aiemmin (edes Tillien suvussa) syntynyt niin pienikokoisena. Kaiken lisäksi hänen korvansa on niin suuret, ettei vastaavaa olla nähty. Kaikken pahin ja varmin merkki hänen viallisuudestaan on kuitenkin se, että hänen silmänsä oli auki jo vastasyntyneenä. Koko suku on yhtä mieltä siitä, ettei näin viallinen ja sairaalloinen hiiri voi jäädä eloon. Kuitenkin, kuten tarinan kertoja ensimmäisen luvun päätteeksi toteaa "silti, lukija, hän jäi eloon."

Kirjailija on omistanut teoksensa "Lukelle, joka pyysi satua epätodennäköisestä sankarista". Ja sitä tämä satu on: tarina hyvin epätodennäköisestä sankarista. Pienestä hiirestä, jonka ei edes olisi pitänyt jäädä henkiin, mutta joka kohoaa sankariksi ja uhmaa kohtaloaan apunaan neula ja lankarulla.

Hän ei uhmaa kohtaloaan pelkästään jäämällä henkiin epätodennäköisistä olosuhteista huolimatta, vaan uhmaa sitä ennen kaikkea tekemällä jotakin täysin ennenkuulumatonta ja täysin hiiren arvolle sopimatonta: hän rakastuu ihmisprinsessaan nimeltä Papu. Ja kaiken lisäksi ritarillisen rohkeasti paitsi seisoo rakkautensa takana, myös syöksyy pohjattomaan pimeyteen pelastamaan rakastettuaan.

Tämä hiiren ja prinsessan rakkaus on mielestäni mitä liikuttavin, mutta samalla se tuntui miltei koomisen ajankohtaiselta: luin tarinaa loppuvuodesta istuessani bussissa matkalla Helsinkiin (kulkien myös Eduskuntatakon ohi!) samana päivänä, jona eduskunta äänesti sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Myös tässä kirjassa on kyse tavallaan siitä, mikä on "sopivanlainen" rakkaus ja kuinka sitä on sallittua osoittaa sekä siitä, kuinka yhteistö tuomitsee yksilön, jos hänen rakkautensa ei sovi yleisiin normeihin.

Paitsi, että tämä on tarina epätodennäköisestä sankarista, haluatteko kuulla, mitä muuta tämä tarina on? Lyhyesti sanottuna se on ihanin satu, mitä olen koskaan lukenut! Kate DiCamillo on onnistunut loihtimaan monitasoisen sadun, jossa on elämää suurempia merkityksiä. Sadun, joka varmasti toimii lapsille, mutta riemastuttaa myös varttuneempaa lukijaa, joka osaa nähdä pintaa syvemmälle. Tämä on tarina rakkaudesta ja rohkeudesta, tarina tarinoiden merkityksestä, maagisista sanoista Olipa kerran ja elämänsä onnellisina loppuun asti.


Niin, sitä kaikkea tämä tarina on. Jos haluat tietää, mitä kaikkea muuta se on, niin kehoitan lämpimästi lukemaan itse ja heittäytymään mukaan seikkailuun, joka vie lukijan kuninkaanlinnan vankityrmien kosteisiin ja sokkeloisiin käytäviin, rottien valtakuntaan, mutta myös sieltä ylös valoon ja siihen kaikkeen, mitä valo edustaa.

Yksi aivan ihastuttava piirre Desperon tarussa on se, kuinka kertoja puhuttelee jatkuvasti lukijaa luoden samalla tunteen, että kertoja on täysin läsnä lukijalle. Tunteen, että nämä sanat ovat sanottu juuri minulle. Lopetan siihen, mihin kertoja lopettaa tarinansa:


Muistatko, kuinka Despero istui vankityrmässä vanginvartija Gregoriuksen kämmenellä ja kuiskaili tarinaa ukon korvaan?

Minusta olisi kovin mieluisaa, jos ajattelisit minua hiirenä joka kerron sinulle tarinaa, tätä tarinaa koko sydämestäni, kuiskailen sitä korvaasi, jotta pelastuisin pimeydestä ja jotta sinäkin pelasuisit pimeydestä.

"Tarinat ovat valoa", vanginvartija Gregorius sanoi Desperolle.


Lukija, toivon että olet löytänyt tästä hiukan valoa.

Ja aivan loppujen lopuksi haluan vastata näihin kertojan sanoihin: tämä tarina todella onnistui luomaan valoa ja pelastamaan minut pimeydeltä. Desperon taru kävi suoraan sydämeeni!

Kate DiCamillo
Desperon taru – kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta
Suom.  Pirkko Biström
Otava, 2009
262 s.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Laiskan kirjabloggaajan erittäin myöhästynyt koonti (blogi)vuodesta 2014

Vuosi 2014 on vierähtänyt taakse, ja vuosi 2015 on päässyt jo erittäin hyvään käyntiin. On hyvin korkea aika – aivan jo liian korkea aika – saada aikaan jonkinlainen vuosikatsaus viime vuodesta. Mutta eikö sitä sanota, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Puolustuksekseni sanon, aloitin tämän bloggauksen kirjoittamisen jo kyllä tammikuun ensimmäisellä viikolla, mutta en päässyt loppuun. Koska... no bloggausintoni ja kyvykkyyteni saattaa tekstejä loppuun viime loppukesästä alkaen on ollut vähän mitä on ollut. (Jos et tiedä, mitä se on ollut, niin voit selata hieman taaksepäin blogihistoriaani ja huomata, että aika laiskanpuoleista se on ollut!)

Koska viime vuonna elämässäni tapahtui  yhtä ja toista, mikä on osaltaan johtanut siihen, että kirjablogissani ja lukuharrastusrintamalla ei olekaan tapahtunut niin paljon kuin olisin toivonut, saakoon tämän bloggaus olla samalla koonti koko viime vuodestani – myös muun elämän kuin pelkän luku- ja blogielämäni saralta. 

Vuoteni 2014 on ollut kokonaisuudessaan mahtava ja ihana sekä harvinaisen vauhdikas. Kevätlukukausi sujui intentiivisesti opintojen parissa: sain yhtäkkiä päähäni ottaa pikaloppukirin opintojen suhteen tarjotun työpaikan vuoksi; opiskelin yli 70 opintopistettä kevätlukukauden aikana, kirjoitin graduni 2,5 kuukaudessa, ja valmistuin maisteriksi sekä ruotsinopettajaksi kesäkuussa. Siinä samalla tein osa-aikaisia opetustöitä, joten kiirettä piti.


Kevätkiireet olivat kuitenkin vain esimakua siitä, mitä syyslukukausi toi tullessaan, sillä tein ensimmäistä kertaa elämässäni kokopäiväisiä opetustöitä sijaistamalla vuorotteluvapaalla ollutta entistä ruotsinopettajaani entisessä lukiossani koko syyslukukauden ajan elokuusta joulukuuhun. Työpäivät venyivät usein 12-tuntisiksi. Alussa oli aika rankkaa ehkä sen vuoksi, etten ole tottunut siihen, että vapaa-ajan määrä olisi niin olematonta ja stressasin välillä ihan sitä ajatusta, että "taaskaan ei ole aikaa tehdä mitään muuta kuin töitä". Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että tämä on tätä elämääni nyt, tätä varten olen opiskellut ja ponnistellut, juuri tätä olen halunnut – mitä muuta muka kaipaisin? Tämän oivalluksen jälkeen opetustyö sujui (useimmiten) kuin leikki ja nautin työstäni suunnattomasti. Itse asiassa voin sanoa, että syyslukukausi 2014 on kenties ollut elämäni onnellisinta aikaa. Olen päässyt tekemään täydellä teholla sitä, mitä elämässä eniten rakastan. Samalla olen oppinut aivan valtavasti paitsi opettajan työstä, myös opetettavasta aineestani eli ruotsista sekä myös itsestäni. Lisäksi ennen kaikkea olen oppinut tekemään työtä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämän kaiken opintoja ja työtä koskevien etappien saavuttamisen varjopuolena on kuitenkin valitettavasti ollut se, että lukemiseen ja bloggaamiseen on jäänyt aiempaa huomattavasti vähemmän aikaa. Varsinkin syyslukukauden ajan blogini on elänyt miltei täydellistä hiljaiseloa.  Koko syyslukukauden aikana saanut aikaan yhden vaivaisen kirja-arvion sekä muutaman muun postauksen. Miltei hävettää! Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus lukuharrastuksestani, vaan niin syyslukukauden kuin loppukesänkin aikana olen lukenut jonkin verran kirjoja, joista ei kuitenkaan ole ollut aikaa ja/tai intoa kirjoittaa blogiin.

Pelkät kiireet tuskin selittävät kuitenkaan vuoden loppupuoliskolla vallinnutta blogihiljaisuutta, vaan oikeastaan jo loppukesästä sairastuin vakavanlaatuiseen bloggausjumiin, joka tietysti paheni töiden alettua. Luetuista kirjoista on hyvin vaikea saada mitään kirjoitettua, ja blogiini on kertynyt jonkin verran kirja-arvioiden tynkiä, jotka eivät ole edenneet julkaisukelposiksi asti. Hyviä vinkkejä bloggausjumin selättämiseen kaivataan siis kokeneemmilta ja sairaudesta kunnialla selvinneiltä bloggaajilta! Toivotaan, että uusi vuosi voisi olla otollisempi bloggaamisen ja lukemisen kannalta. Pientä rohtoa tähän vaivaan sain onneksi alkuvuodesta viettämästäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonista.

Alkuvuoteni 2015 on lähtenyt käyntiin virallisesti työttömyydellä ja käytännössä laiskanpuoleisella täydennysopintojen tekemisellä. Tällä hetkellä askartelen lähinnä kirjallisuustieteen sivuaineentutkielman parissa (tutkimuskohteena  Annan nuoruusvuodet!) ja tavoitteenani on valmistua päteväksi äidinkielenopettajaksi ensi kesänä. Pari viikkoa sitten aloitin myös osa-aikaisen opetustyön, joka pitää sisällään yhden ruotsin lukiokurssin opettamisen siinä samassa ihanassa lukiossa, jossa viime syksynäkin olin töissä. Aikaa lukemiseen on enemmän kuin syksyllä, mikä ei kuitenkaan käytännön tasolla ole vielä näkynyt niin hyvin kuin voisi. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut Henry Jamesin Naisen muotokuvaa, joka on jo melkein lopuillaan ja aivan loistava kirja!

Uusi rakas harrastukseni baletti pitää kuitenkin minut iltaisin usein kiireisenä. Viime syksynä aloitin balettikoulussa kerran viikossa tunnit, alkuvuodesta aloitin kaksi kertaa viikossa ja ensi viikosta lähtien olisi tarkoitus käydä peräti kolmesti viikossa tunneilla. Tämän lisäksi iltaisin tulee hypeltyä myös kotona ympäriinsä balettipuvussa – kyllähän kunnon balettikoululainen tekee kotiläksyjäkin! Että se niistä työttömän rauhallisista lukuilloista!


Tässä listattuna kuukausittain vuoden 2014 aikana luetut ja blogatut kirjat

Tammikuu




Helmikuu




Toukokuu

Ei blogattuja kirjoja

4. Astrid Lindgren: Kultasiskoni
5. L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, blogattu heinäkuussa)
6. L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, ei blogattu)
7. Jenny Downham: Ennen kuin kuolen (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, ei blogattu)
8. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (blogattu heinäkuussa)

Heinäkuu

1. L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset
2. Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
3. Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
4. Juhani Aho: Papin tytär (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
5. L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
6. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
7. Juhani Aho: Papin rouva (Luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä osittain, myöhemmin loppuun asti. Ei blogattu)


Elokuu–syyskuu

Ei blogattuja kirjoja

Lokakuu

1. Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Marraskuu–joulukuu

ei blogattuja kirjoja








Muut kirjat

Tässä listassa lisäksi sekalainen joukko muita kirjoja, jotka muistan ainakin lukeneeni loppukesästä tai syyslukukauden aikana (loppuun asti), mutta joista en jaksanut valitettavasti kirjoittaa ollenkaan blogiin (joistakin näistä saattaa kyllä seurata juttua vielä tänä vuonna, kunhan jaksan tarttua asiaan!):

1. Jane Austen: Järki ja tunteet
2. J. K. Rowling:  Harry Potter ja viisasten kivi
3. J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
4. J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
5. Kate DiCamillo: Desperon taru

Yhteenveto

Yhteensä kirjoja luettuja kirjoja kertyi viime vuonna 32. Lukuna aika säälittävä tulos kirjabloggaajalle ja huimasti edellsivuoden tulosta heikompi. Vuonna 2013 luin ja bloggasin sentään 72 kirjaa. Vuoden 2014 alkaessa tein muistaakseni uuden vuoden lupauksen, että luen vuoden aikana 100 kirjaa. Juuri tämän pahemmin ei voi uuden vuoden lupaus mennä metsään, mutta lupausta antaessani en vielä tiennytkään, että vuosi toisi mukanaan valmistumisen ja sen tuomat opiskelukiireet saatika vielä ensimmäisen kokopäivätyöni! Tänä vuonna olin hieman maltillisempi uuden vuoden lupausten suhteen. Yksi (lukuisista) uuden vuoden lupauksistani tälle vuodelle on, että luen vuoden aikana 50 kirjaa. Vuoden 2014 tuloksiin verrattuna se on hyvä, mutta kohtuullinen tavoite.

Vuodet topit ja flopit

Kun katselen menneen vuoden luettujen kirjojen listaa, nousee esiin monia hyviä lukukokemuksia, mutta yllättäen ainoastaan yksi kirja, joka ei kerta kaikkiaan sytyttänyt.

Saanen esitellä vuoden 2014 topit siinä järjestyksessä kuin ne on luettu:

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
2. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
3.  L. M. Montgomery: Perinnönjakajat 
6. Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus
7. Kate DiCamillo: Desperon taru



Vuoden 2014 ainoa floppi 

1.  Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira



(Älkää rakkaat blogiystäväni ampuko minua tämän floppilistauksen vuoksi. Kunnon floppia vuoden 2014 luetuista kirjoista on ehkä sanan varsinaissa merkityksessä mahdoton löytää luettujen kirjojen vähyydenkin vuoksi, mutta tämä on ainoa kirja, joka mielestäni oli oikeasti tylsä.)



Kuinkas kävi oman lukuhaasteeni?

Vuoden alussa heitin itselleni lukuhaasteen, joka oli mielestäni aivan loisto idea: pyysin blogini lukijoita ehdottamaan minulle luettavaksi kirjoja, jotka ulottuvat tavanomaisen kirjamakuni ulkopuolelle, mutta joista minun voisi kuitenkin luulla pitävän. Ehdotuksista arvoin kuusi kirjaa, jotka lupasin lukea vuonna 2014. Mutta kuinkas kävi?

Huonosti. Kirjoista on luettuna ja blogattuna vain ainoastaan yksi, Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala. Toisen kirjan, Ozzy Osbournen elämänkerran Minä, Ozzy luin puolestaan osittain. Muistaakseni reilut 100 sivua. Oikeastaan tähän kirjaan vähän kyllästyin innokkaan alun jälkeen, mutta kirjasta oli varaus ja se piti palauttaa, mihin lukuprojekti lopulta tyssäsi lopullisesti.

Miten ihmeessä näin huonosti pääsi käymään haasten suhteen? No, ei ainakaan sen vuoksi, etteikö olisi kiinnostanut. Olin suorastaan innosta piukeana alkuvuodesta haasteestani, mutta alkuvuodesta ajattelin, että eihän tässä vielä mikään kiire. Kiireitä ja stressiä kaikkien muiden asioiden suhteen tuli myöhemmin vuoden edetessä, mikä johti paitsi siihen, että luin poikkeuksellisen vähän, myös siihen, että se vähä lukuaika ja -energia, mikä minulla oli, halusi kanavoitua erityisesti kaikkeen sellaiseen ihanaan kirjallisuuteen, jonka pariin sieluni eniten kaipasi. Olen pahoillani kaikille haastekirjoja ehdottaneille, etten pystynyt täyttämään lukulupauksiani. Haastan kuitenkin nyt itseni lukemaan loput haastekirjat määrittelemättömän ajan sisällä ja bloggaamaan niistä (toivottavasti tämän vuoden aikana!).

Muita haasteita ja vuoden aikana tapahtunutta

Muihin varsinaisiin lukuhaasteisiin en ole vuoden aikana muistaakseni ottanut osaa. (Minulla on joitakin hämäriä mielikuvia, että olen saattanut ilmoittautua joihinkin haasteisiin mukaan, mutta käytännön osallistuminen on mennyt vähän niin ja näin.)

Osallistuin kuitenkin Luettua elämää -blogin Elinan heittämään Kesän paras lukuhetki -haasteeseen, jossa piti kuvata ja kuvailla kesänsä paras lukuhetki. Minä vietin kesän parhaimman lukuhetkeni viimeisenä lomailtanani lähilaiturilla – yllätys, yllätys, lempikirjani Annan nuoruusvuosien parissa.Vieläkin kiitokset Elinalle ihanasta haasteesta! Haaste oli minulle merkityksellinen, sillä tuo hetki (jonka oikeastaan "lavastin" haastetta varten) muodostui minulle hyvin ikimuistoiseksi, kuten myös teksti, jonka kirjoitin siitä haasteen nimissä. Minusta nimittäin tuntuu, että ikuistin haasteeseen kirjoittamaani tekstiin palan sieluani ja myös aivan todellisen kosketuksen siitä lukuhetkestä, jota kuvasin. Se on tunne, jota olen hyvin harvoin kokenut kirjoittamisen kanssa, mutta silloin kuin olen, on sen kokeminen ollut aina huikaisevaa.

Kesällä 2014 osallistuin myös kahteen Blogistanian yhteislukumaratoniin. Ensimmäistä lukumaratonia vietettiin kesäkuussa ja toista heinäkuussa. Molemmat olivat mukavia kokemuksia ja jo "kokeneena" maratoonarina en ottanut ollenkaan paineita kuten ensimmäisellä lukumaratonillani edellisvuonna, jolloin suorastaan jännitin maratonia etukäteen. Maratonkirjat olen tarkemmin eritellyt yllä kesä- ja heinäkuun luettuja ja blogattuja kirjoja listatessani.


Hyvää myöhästynyttä uutta vuotta teille, rakkaat lukijani! Toivon, että tänä vuonna kuulette minusta ja kirjoista blogissani hieman useammin kuin viime vuonna! :)

P.s. Olen varsin ylpeä itsestäni, että sain kuin sainkin oksennettua vihdoin tämän postauksen ulos itsestäni – ja jopa koin hieman bloggaamisen iloa sitä tehdessäni! :)