maanantai 31. maaliskuuta 2014

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva


Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin.  Siellä oli aivan hiljaista, ja puiden alla oli niin varjoisaa kuin hämärä olisi jo lasekutunut. Siellä täällä kasvoi valtavia kukkia, jotka loistivat omaa valoaan kuin lepattavat lamput, ja syvällä varjojen välissä liikkui pieniä kylmänvihreitä valopisteitä.
– Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa. Muumipeikot eivät ollenkaan siedä kylmää, niin että talon pitää olla valmiina viimeistään lokakuussa.

Aloitin Tove Jansson juhlavuoden blogissani juuri viikonloppuna bloggaamalla tämän vuoden ensimmäisen Janssonini, Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelman.  Nyt juhlavuoteni jatkuu Tove Janssonin ihka ensimmäinen muumikirjalla Muumit ja suuri tuhotulva.
 
Muumit ja suuri tuhotulva -teoksessa Muumipeikko äiteineen etisvät itselleen kotia. Isä on kadonnut, lähtenyt teille tietämöttömille hattivattien matkaan. Etsintäretkellään Muumipeikko ja hänen äitinsä kohtaavat metsässä Nipsun, joka liittyy heidän mukaansa. He kokevat monia jännittäviä seikkailuja matkallaan. Lopulta myös isä löytyy. Isä on rakentanut kauniin pyöreän sinisen talon, joka on ajelehtinut tulvan mukana kauniiseen laaksoon. Loppu onkin historiaa. Muille muumikirjoille tyypillinen perheidylli onnellisesta Muumilaakson sinisessä talossa asuvasta perheestä on syntynyt
 
Se, että kirja on ensimmäinen, näkyy tavallaan monin tavoin kirjasta; kirja vaikuttaa erilaiselta kuin muut muumikirjat. Tietyllä tavalla raaemmalta, ei niin hiotulta kuin muut muumit. Eron huomaa jo sivumäärästä: siinä missä muiden muumikirjojen sivumäärät vaihtelevat hieman 150 sivun molemmin puolin, on Muumit ja suuri tuhotulva ainoastaan 54 sivua. Elina kirjoittaa, ettei tarinan juoni ole ehkä yhtä vetävä kuin muissa muumikirjoissa, ja voin itse allekirjoittaa väitteen. Mutta en missään nimessä tarkoita, että kirja olisi tylsä. Kuvitus näyttää hieman erityyliseltä kuin muissa kirjoissa. Kuvitus on kömpelöllä tavalla viehättävää. Kuvia on myös enemmän kuin muissa muumiromaaneissa. Lisäksi tässä kirjassa on mielestäni enemmän fantasia- ja satuelementtejä kuin muissa muumeissa.
 
Mutta eroista huolimatta yhtäläisyyksiä muihin muumikirjoihin löytyi myös toki paljon. Kaikkein tärkeintä: Muumit ja suuri tuhotulva tarjosi yhtä lailla kuin muutkin muumit sitä muumimaista ihanuutta, jota rakastan. Pidin kirjasta ja sen mielukuvituksellisesta seikkailun maailmasta!
 
Tove Jansson
Muumit ja suuri tuhotulva, 1991
(Småtrollen och den strora översvämningen, 1945)
Suom. Jaakko Anhava
WSOY
54 s.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.

Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.

Tove Janssonin iki-ihana Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelma alkaa tällä hyvin ajankohtaisella Kevätlaulu-tarinalla. Novellikokoelma on täynnä toinen toistaan lumoavampia tarinoita tutuista muumihahmoista. Kyllä, minäkin olen tuntenut kevätkaihoa sekä yksinäisyyden hillitöntä hurmaa! Nuuskamuikkuseen on helppoa samaistua näinä kauniina auringonpaisteisina kevätpäivinä. Ah, kuinka nautin tätä lukiessani!

Kuka voisi vangita sanoihin muumien lumon? Minusta tehtävä on vaikea. Tove Janssonin muumikirjojen tyyli on vain niin ihanaa ja piste. Sen tarkempi argumentointi on hankalaa. Sanat vievät mennessään ja tuntuu, että sielu lepää lukiessa. Tuntuu hyvälle ja onnelliselta. Tekee mieli vain hymyillä. Stressi kaikkoaa ja kaikki muu ympäröivä maailma katoaa. On vain sanat paperilla ja se lumoava rauhanomainen maailma, jonka Jansson on onnistunut luomaan muumikirjoihinsa. Tämä kaikki koskee mielestäni kaikkia muumikirjoja, mutta jostain syystä tuntuu, että eniten juuri Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelmaa. Voi ihanuutta!

Tätä lukiessani (ja usein myös monia muita muumikirjoja lukiessani) hämmästelin sitä psykologista tarkkanäköisyyttä, joka Tove Janssonilla on. Sanoisin, että Tove Jansson on psykologisen ihmiskuvauksen mestari. Tai pitäisikö sanoa psykologisen muumikuvauksen mestari. Tove Jansson on pystynyt piilottamaan niin paljon näiden pintapuolin lapsellisilta ja yksinkertaisilta vaikuttavien hahmojen sisään. Eivät muumit ole vain muumeja, vaan he ovat kuvia ihmisistä ja ihmisyydestä.

Jokainen meistä voi löytää sisältään muumin, kuten myös voimme löytää lähimmäisistämme heidän sisäiset muuminsa. Tunnetko sinä sen yksinäisyyttä kaipaavan Nuuskamuikkusen, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään tai mistään? Entä sen Vilijonkan, joka koko ajan elää pelossa ja pelkää pahinta? Oletko kuullut niistä lapsista, jotka tulevat näkymättömiksi, koska he eivät saa rakkautta ja hyväksyntää, vaan heitä kohdellaan ilkeästi?


Aurinkoista ja muumimaista kevätpäivää kaikille!

Tove Jansson
Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)
Suom. Laila Järvinen
WSOY
167 s.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira


Isällä ja äidillä oli poika. Häntä sanottiin Fedja-sedäksi, sillä hän oli hyvin totinen poika ja osasi pitää huolta itsestään. Hän oppi lukemaan nelivuotiaana ja jo kuusivuotiaana keitti itselleen soppaa. Hän oli kaikin puolin kiltti poika. Hänellä oli myös kiltit vanhemmat – isä ja äiti.
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta pojan eläimistiä äiti ei pitänyt. Ei varsinkaan kaikenkarvaisista kissoista.

Sininen keskitie -blogin Bleue haastoi minut viettämään lastenkirjaviikkoa tällä viikolla, 24.3-30.3.2014. Sen kunniaksi päätin ryhdistäytyä ja kaivautua luku- ja bloggauslaiskuuden täyttämästä kolostani esille tänne ihmisten ilmoille ja blogata Eduard Uspenskin lastenkirjasta Fedja-setä, kissa ja koira. Se kertoo Fedja-setä nimisestä pienestä pojasta, joka on aivan harvinaisen etevä ikäisekseen. Niin etevä, ettei hän tarvitsekaan vanhempiaan juuri mihinkään. Niinpä kun tulee pientä eripuraa äidin kanssa siitä, saako hän pitää kotona kissaansa vai ei, pakkaa poika kimpsunsa ja kampsunsa sekä ennen kaikkea kissansa ja kirjoittaa seuraavanlaisen kirjeen vanhemmilleen:

"Rakkaat vanhemmat! Isä ja äiti!
Pidän teistä oikein paljon. Pidän myös eläimistä oikein paljon. Ja myös tästä kissasta. Mutta te ette anna minun ottaa sitä. Tahdotte ajaa sen pois. Mutta se on väärin. Minä matkustan maalle ja rupean asumaan siellä. Älkää olko huolissanne minusta. En minä hukkaan joudu. Osaan tehdä kaikkea ja kirjoitan teille. Ja kouluun minun ei tarvitse vielä mennä. Vasta ensi vuonna.
Näkemiin. Poikanne Fedja-setä."

Niinpä poika muuttaa kissoinen päivineen maalle, löytää sieltä mukavan talon ja asettuu sinne asumaan. Kuvioon tulee myöhemmin mukaan koira, korppi sekä traktori Tr-tr-mitja. Eläimet osaavat puhua, eikä traktorikaan ole mikään tavallinen: bensiinin sijaan se tarivitsee soppaa kulkeakseen! Niin Fedja-setä elää onnellisia ja leppoisia, mutta pienten kommellusten täyteisiä päiviä maalla eläintensä ja traktorinsa kanssa. Kaikki olisi hyvin, mutta jossakin on eräs isä ja eräs äiti, jotka kaipaavat poikaansa. 

Kirja on minulle etäisesti tuttu lapsuudestani. Opettajamme luki sen meille ala-asteella, joko 2. tai 3. luokalla ääneen. Meillä oli silloin sellainen tapa, että opettajan saatua jonkin lukukirjan loppuunluetuksi piirsimme kuvistunnilla jotakin kirjasta mieleen tulevaa. Pienen etsiskelyn jälkeen löysin kuin löysinkin upean Fedja-setä, kissä ja koira -kirjaan liittyvän taideteokseni! Tässä se on koko komeudessaan:


Muistan pitäneeni tästä kirjasta ala-asteella ainakin jonkin verran. Nyt kirja ei jostakin syystä oikein uponnut minuun. Kirja oli minusta olevinaan jotenkin hauska, mutta oikeasti se ei kuitenkaan ollut. Ehkä nämä on niitä kirjoja, jotka eivät toimi niin hyvin aikuisilla. Tai ainakaan minulla. Kirjan tyyli on hyvin lakoninen, ja kenties siksi se vaikutti minusta melko kuivalta. Kirjassa ei myöskään tapahtunut juuri mitään jännittävää. Luulen, että kirjan juju piileekin sen sanallisessa huumorissa ja pienessä absurdiudessa, jolle en kuitenkaan itse nyt syttynyt. (En tiedä, mikä tosikko minusta on kehittynyt!)  Mutta kenties lapset näkevät kirjan hauskuuden ja huumorin? Jos haluaa kuulla, mitä kaikkea hauskaa ja ihastuttavaa lapset (ja heidän äitinsä!) ovat löytäneet tästä kirjasta, kannattaa lukea Luettua elämää -blogin Elinan kirjoittama arvio, jossa teoksen lumoa on avattu paremmin – sekä lasten että aikuisen näkökulmasta.

Fedja-setä, kissä ja koira -piirustuksen esiin kaivaminen sai minut ajattelemaan, että olisipa mukavaa ottaa tavakseen joskus piirtää nykyäänkin jotakin lukemistani kirjoista. Haastan näin ohimennenen ja vapaamuotoisiesti muutkin halukkaat kirjabloggarit piirustus- tai taiteilupuuhiin! Tai vielä parempaa: näin lastenkirjaviikon hengessä  voit laittaa lapsesi taiteilemaan jotakin yhdessä lukemiinne kirjoihin liittyvää ja julkaista kuvan blogissasi. Luulen, että lastenkirjat ylipäätänsäkin olisivat hedelmällisimpiä kuvataiteellisen inspiraation lähteitä myös meille isoille. 

Kenties blogissani tullaan siis joskus vastaisuudessakin näkemään kuvataiteellisia taidonnäytteitäni. Minun pitäisi joskus ehdottomasti uudelleenlukea ja blogata Ronja Ryövärintytär, jotta pääsisin esittelemään arkistoistani löytyneen hienon kakkiaispiirustuksen!


Eduard Uspenski
Fedja-setä, kissa ja koira
(Djadja-Fjodor, Pjos i Kot, 1974)
Suom. Matti Anhava
Kuv. Gennadi Kalinovski
Otava
134 s.



maanantai 10. maaliskuuta 2014

Lastenraamattujen helmi: Bibeln för små och stora

 On aika pitkän tauon jälkeen kirjoittaa taas kirja-arvostelu!

Minulla on ollut pitkään mielessä tutustua lastenraamattuihin. Olen selaillut ja katsellut, mutten tätä aiemmin yhtäkään kokonaan lukenut. Eräs kerta kirjastoreissulla hyllyssä esille nostettu ruotsinkielinen Bibeln för små och stora vangitsi täydelleen huomioni. Mikä ihana kansi ja mitkä värit!



Pieni kirjan selailu varmisti, että tämä kirja lähtee ehdottomasti mukaan! Muut tähän mennessä selailemani lastenraamatut eivät ole saaneet aikaan sellaista tunnetta, että tämä on aivan pakko lukea ja katsoa loppuun asti, mutta tämän kohdalla kävi niin. Oikeasti, tämä Raamattu on lumoava! Olen suunitellut kirjan hankkimista myös omaan hyllyyni, sillä tämä on oikea aarre lastenraamatuksi.

Hienoa tässä lastenraamatussa on ennen kaikkea kuvitus, joka on hyvin vangitseva ja raikas. Erityisesti vaikutuin siitä, kuinka luomisen alku on kuvattu: alussa ei ollut mitään, pelkkää pimeyttä vain. Myös tämä tyhjyys ja pimeys, ja sen jälkeen myös valon tuleminen on vangittu upeasti tyhjiin, mutta kuitenkin kuvitettuihin aukeamiin:


Kuville on annettu hyvin  merkittävä osa: kaikki aukeamat ovat kokonaan kuvan peitossa, teksti on upotettu kuvan sisään. Värit ovat mahtavat! Raamattukuvituksissa toistuu usein maanläheiset, ehkä omaan silmääni vähän tylsät värit. Tähän kuvitukseen on tuotu raikkautta myös muilla sävyillä, mutta ei kuitenkaan liiaksi omaan makuuni. Tietty historian ja vanhahtavuuden tuntu säilyy kuitenkin. Myös omaa lempiväriäni vaaleanpunaista löytyy monesta kuvasta, erityisesti naisten vaatteissa – harvinainen piirre lastenraamattukuvituksissa! (Keskeinen kriteeri ihastukseeni!)

Kuvissa ei ole upeaa vain värimaailma, vaan myös se, kuinka hahmot ja tapahtumat ovat kuvattu. Kuvat ovat eloisia ja ilmaisuvoimaisia. Niitä on mukava pysähtyä tuojottelemaan pitkäksi aikaa. Uskon, että ne ovat juuri sellaisia, joita katsomalla lapset huudahtelevat lukemattomia kertoja "äiti katso, tuolla on sitä ja tätä!". 

Joihinkin kuviin on lisätty pieniä riemastuttavia ja hymyn huulelle nostattavia yksityiskohtia. Mukaan on tuotu vähän huumoria esimerkiksi pienillä nykyaikaisuuksilla, jotka on piilotettu päällisin puolin melko ajanmukaiseen kuvaan. Esimerkiksi yhdessä majataloa kuvaavassa kuvassa voi nähdä pienen, pyjamaan pukeutuneen olennon hiipparoivan yläkertaan herätyskello kainalossaan. Tässä puolestaan Saara ratsastelee rennosti kamelin selässä pikku drinkki kädessään:


Mielestäni hauskin kuva oli kuva, jossa Joosef kestitsee Egyptissä 11 veljeään hyvällä ruualla.  Silmäterälleen pikku Benjaminille hän on laittanut oikein aimo annoksen, jota Benjamin tuijottaa silmät ymmyrkäisinä:


Kuvitus ei kuitenkaan ollut lainkaan ainoa syy, miksi olin niin kovin ihastunut Bibeln för små och stora -lastenraamattuun. Myös sisältö oli upea! Pidin kertojaäänestä, joka on niin pehmeä ja lempeä, joka ei tyydy pelkästään välittämään Raamatun tapahtumia, vaan myös selittämään ja opettamaan. Kertomuksissa korostuu vahvasti Jumalan hvyyys sekä hänen rakkautensa ja lempeytensä ihmistä kohtaan. Esimerkiksi näin kauniisti ja lapsiystävällisesti on kuvattu paratiisista karkoittaminen ja elämä sen jälkeen:

Livet utanför lustgården blir svårare. Men Gud är med Adam och Eva. 
Gud är fortfarande deras vän.
Adam och Eva får barn, som i sin tur får barn. Och snart finns det många, många människor på jorden.
Gud ser på människorna och ler. De gjorde fel, men Gud älskar dem ändå. Det är ju Gud som har skapat dem.

Huomasin, että monissa kohdin kirjailija oli ottanut pieniä vapauksia tarinoiden värittämiseen ja lisännyt yksityiskohtia, joita ei löydy Raamatusta, mutta jotka kuitenkin sopivat hyvin Raamatun tarinoiden henkeen ja ideaan ja toimivat tässä elävöittääkseen tarinoita lastenraamatulle sopivalla tavalla. Esimerkiksi yllä siteeratussa katkelmassa kerrotaan, että Jumala hymyili katsoessaan ihmisiä, mitä ei mainita Raamatussa. Luomistarinassa, jossa luetellaan, mitä kaikkea Jumala loi minäkin päivänä, kerrotaan, että kolmantena päivänä Jumala loi "äppelträd, hallonbuskar och gräs, och allt som var grönt och skönt". Näitäkään yksityiskohtia ei Raamatussa mainita, mutta Raamattuun uskovalle on kuitenkin tavallaan itsestään selvää, että Jumala loi myös esimerkiksi vadelmapensaat.

Tämä Raamattu on kaunista luettavaa, ja sillä on mielestäni monia kaunokirjallisiakin ansioita. Kieli on selkeää ja siinä on yksinkertaisuuden kauneutta. Jossakin kohdin kieli kurottautuu kohti suoranaista lyyrisyyttä, esimerkiksi muutamiin kohtiin ripoteltujen loppusointujen käytöllä (esim. "grönt och skönt"). Tämän lukeminen oli suuri ilo ja nautinto!

Lopuksi vielä monta kuvaa!


 Noomi förstår varför Boas var snäll mot Rut. Det var för att han ville gifta sig med henne! Rut vill gärna gifta sig med Boas också. 



 Abraham katselee tähtiä, joiden luku on kuin hänen jälkeläistensä luku. 

 Abraham ja Saara saavat kuin saavatkin vielä lapsen vanhoilla päivillään!

Jeesus opettaa viisauksiaan.

Bibeln för små och stora (2013)
(Prentenbijbel, 2008
kirjoittanut: Liesbeth van Binsbergen, Lidja Hammenga, Bram Kasse, Vrouwke Klapwijk, Nelleke Scherpbier, Bert Wiersma)
Kuvittanut: Marijke ten Cate
Kääntänyt ja työstänyt ruotsiksi: Kristina Reftel


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Hidas helmikuuni

Helmikuu oli melko laiha kuukausi blogissani. Lukeminen on ollut laiskaa, samoin bloggaaminen.

Blogattuja kirjoja kuun aikana kertyi ainoastaan kaksi kappaletta, joista oikeastaan ensimmäisen luin jo tammikuun aikana. Helmikuun blogatut ovat:

1. L. M. Montgomeryn Rilla of Ingleside: Rakastamani Anna-sarjan synkeähkö päätösosa oli toki hyvä kirja, muttei lainkaan niin paljon mieleeni kuin sarjan muut osat pääosin.

2. Yrjö Kokon Pessi ja Illusia ihastutti minut ikihyviksi! Allegorinen tarina sateenkaarelta tulevasta keijukaistyttö Illusiasta ja jalat tukevasti maan kamaralla kasvaneesta Pessista, Pessimistin pojasta oli sanalla sanoen ihana!


Kuun loppua kohti lukemiseni on vähän elpynyt ja keskeneräisiä kirjoja on kertynyt useampia. Lisäksi yksi muumikirja odottaa bloggaamistaan, joten älkää pelätkö: lukuharrastukseni ei ole täysin kuollut, hieman käy vain hitaalla liekillä tällä hetkellä.

Positiivista on kuitenki se, että vaikka bloggaamiseni on ollut hyvin harvaa helmikuussa, nousivat itse asiassa blogini kävijätilastot huomattavasti korkeammalle kuin koskaan aiemmin. Hyvä niin! :)

Tämän hetkisistä lukuprojekteistani paljastettakoon, että olen aloitellut itse itselleni julistamaa haastetta, jossa luen kuusi lukijoideni ehdottamaa kirjaa vuonna 2014. Ensimmäisenä päätin tarttua Ozzy Osbornen elämänkertaan, Minä, Ozzy. Ja kokemus tähän mennessä ollut, no ainakin mielenkiitnoinen...  enpäs vielä ihan kerrokaan sen enempää! ;)

Iloista keväänodotusta!




lauantai 1. maaliskuuta 2014

Haastekooste: Venäjää valloittamaan – vaikka kirja kerrallaan


Täällä toisen tähden alla -blogi on emännöinnyt Venäjää valloittamaan – vaikka kirja kerrallaan -nimistä haastetta. Haaste on nyt päättynyt ja aika julkaista tulokset, kuinka valloitusretkeni Veäjään sujui.

Luin kirjoja vain yhdestä haastekategoriasta, nimittäin venäläisten mieskirjailijoiden kategoriasta ja siitä kertyi luettuja kirjoja viisi. Näin jälkikäteen ajateltuna lukemiseni on ollut aika harmillisen stereotyyppisen sukupuolittunutta. Tässä lukemani kirjat lukujärjestyksessä:

1. Vladimir Sorokin: Jono
2. Anton Tšehov: Kirsikkatarha
3. Dostojevski: Alistetut ja loukatut
4.  Leo Tolstoi: Anna Karenina

Olen itse aavistuksen pettynyt haastesuoritukseeni, sillä olisi ollut mukava tehdä suurempiakin valloitusretkiä erityisesti upeiden venäläisten klassikkoteosten parissa. Aika klassikkopainotteiseksi tämä listani kyllä muodostuikin. Tyytyväinen olen kuitenkin siihen, että sain luettua Tolstoin upean suurromaanin Anna Kareninan, joka saa kunnian kantaa upeimman haastekirjani titteliä. Myös Dostojevskin Alistetuista ja loukatuista pidin paljon. Kirsikkatarha, jonka nyt luin jo toistamiseen, oli tällä kertaa mielestäni jo hieno näytelmä, vaikka ensimmäisellä kerralla en yhtään pitänyt siitä.  Jono ja Tarpeettoman ihmisen päiväkirja puolestaan muodostuivat melko mitäänsanomattomiksi lukuelämyksiksi. Ainoa ennestään minulle täysin lukematon kirjailija oli Vladimir Sorokin, muita kirjailijoita olen aiemminkin lukenut.

Olisin halunnut haasteen nimissä lukea myös Eduard Uspenskin lastenkirjallisuutta, mutta en saanut aivan loppuun tällä viikolla lainaamaani Fedja-setä, kissa ja koira -teosta. Mutta tulen toki lukemaan sen loppuun muuten vain!