tiistai 30. elokuuta 2016

Muistutus lukuhelmihaasteesta, joka päättyy huomenna!

Hei ja hoi kirjabloggaajat, muistutus huomenna päättyvästä haasteesta! Julkaisin toukokuussa lukuhelmihaasteen, jossa on ideana kertoa omassa blogissaan jostakin pienestä helmenarvoisesta yksityiskohdasta lukemassaan kirjassa, joka on lukiessa jollakin tavalla pysäyttänyt ja jäänyt erityisesti mieleen. Kyseessä voi olla vaikka muutama sana, yksi lause tai hieman laajempi kokonaisuus. Se voi olla ehkä yksinkertaisesti vain jotakin kaunista tai sitten vaikkapa ihanaa, älykästä, hauskaa, koskettavaa tai muuta mahtavaa. Jokin pieni yksityiskohta, joka lukiessa nousee esiin ja saa lukijan pysähtymään. Tarkemmat ohjeet haasteeseen löytyy yllä olevasta linkistä.

Haasteaika päättyy huomenna 31.8., ja osallistujien kesken arvon kirjakaupan lahjakortin. Tällä hetkellä voittomahdollisuudet ovat melko mainiot, sillä tähän mennessä vain kaksi henkilöä on osallistunut.

Siispä hopi hopi osallistumaan, jos mieleesi tulee jokin lukuhelmi, josta voisit kertoa!

Haaste sai alkunsa Väinö Linnan teoksen ääreltä

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Eka kirjavloggaukseni: Dylan Thomasin Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan

Tässä ensimmäinen varsinainen kirjavloggaukseni, olkaa hyvä!

Videon sisältöä olisi voinut kyllä reippaasti tiivistää - toistan itseäni (ja sitä ihanaa tota-sanaa) ärsyttävästi, mutta koittakaahan kestää. Meinasin jo poistaa videon ja tehdä uuden, mutta ajattelin, että äh, en jaksa nyt alkaa tavoittelemaan täydellisyyttä, sillä minulla on niin paljon muutakin puuhaa ja ideana oli vain saada nopsaa videon avulla blogattua jo kauan sitten luettu kirja. Ihan muistutukseksi  kuitenkin itselleni: seuraavan kirjavloggaukseni suunnittelen paremmin etukäteen, mielellään ihan muistiinpanojen avulla, enkä vain ala höpöttämään kameralle kuten nyt tein. No, siinä suhteessa tämä video edustaa kyllä aidointa minääni - tässä siis sensuroimatonta tajunnanvirtaani Dylan Thomasin runoudesta. Tajunnanvirtahan sopii hyvin modernismin henkeen, eikö totta?

Tässä eteisen seinälle tekemäni pieni runotaulu Thomasin runosta, joka inspiroi minua



Dylan Thomas
Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan(Valikoima runoilijan tuotannon eri vaiheilta)
Suomennos ja esipuhe: Marja-Leena Mikkola
Otava
58 s.

perjantai 19. elokuuta 2016

Opiskelijan kesäkirjasuositus: Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät

Toukokuussa, kesäloman kynnyksellä, kyselin kirjallisuuskurssini opiskelijoilta kurssipalautteen yhteydessä ehdotuksia kesäkirjoiksi. Lupasin arpoa saamistani ehdotuksista yhden kirjan kesälukemisekseni (ja kenties innostuessani enemmänkin). Olen kirjaehdotuksista blogannut jo aiemmin täällä. Arpaonni suosi ranskalaisen Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä, josta en ollut aiemmin kuullut juuri mitään. En halunnutkaan ottaa kirjasta mitään selvää vaan hypätä ennakkoluulottomasti ja vaarallisesti kirjan vietäväksi.

Krokotiilin keltaisten silmien päähenkilönä on Joséphine-niminen kesiajan tutkimiseen hurahtanut akateeminen nörttinainen. Hänen miehensä jättää hänet ja  Joséphine on suuren elämänkriisin edessä. Joséphinella on myös sisko nimeltään Iris, joka  on Joséphinen täydellinen vastakohta ja jonka rinnalla Joséphine tuntee itsensä täydelliseksi mitättömyydeksi.  Iris on kaunis, menestyvä, rikas, hauska ja suosittu - kaikkea muuta kuin hiirulainen historiallista museoesinettä muistuttava siskonsa. Tosin hänen menestyksensä ja hohtonsa perustuu lähinnä rikkaan miehen siivellä elämiseen, mutta tietysti myös hänen suulaaseen suuhunsa ja sosiaaliseen taidokkuuteensa. Eräissä juhlissa hän tulee turhamaisuuttaan kertoneeksi eräälle kirja-alan ihmiselle, että hän kirjoittaa keskiaikaan sijoittuvaa romaania. Hups. Yhtäkkiä Iris tajuaa, että hänen on kirjoitettava kirja maineensa säilyttämiseksi ja siihen hän tarvitsee Joséphinen apua. Kerrankin Joséphine pääsee loistamaan ja tuntemaan osaavansa jotakin, mitä hänen "täydellinen" siskonsa ei osaa.


Sivujuonia on myös monia, ja kirjatarinan rinnalla seurataan tiiviisti parisuhde- ja miesasioita yhdellä jos toisellakin rintamalla. Miltei 700-sivuinen teos on rönsyilevä ja runsas, ja siihen mahtuu kaikenlaista. Omalla kohdallani myös monia tylsyyden hetkiä, mutta myös lukuflow´ta ja tarinaan heittäytymistä sekä kaikkea siltä väliltä.

Krokotiilin keltaiset silmät on kuitenkin perusvireeltään hyvin viihteellinen teos ja siten myös melko pinnallinen. Määrittelisin tämän jonkinlaiseksi chic litiksi. Kerrankin pääsin siis lukemaan sitä kuuluisaa genreä, josta kaikki puhuu, mutta jota en itse juurikaan ole aiemmin lukenut. Siksi oli mielenkiintoista lukea kerrankin vähän erilaista, omasta lukumaustani poikkeavaa kirjallisuutta, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, mitä mieltä olen aina ollut chic litistä (ja muustakin viihdekirjallisuudesta): tämä ei ole minun genreni. Aivot narikkaan ja hyppää tarinaan - menetelmä on ehkä hyvä keino hetken rentoutumiseen, mutta kokonaisen romaanin mittaisella matkalla en voi sille mitään, että tylsistyn. Tarina ei tarjonnut juurikaan älyllistä vastetta tai elämää suurempia ajatuksia ja teemoja pohdittavaksi. Ihmiset ovat niin kliseisesti kuvattu, ettei romaani myöskään avannut mitään uutta minulle ihmisyydestä, mikä on minulle yleensä mielenkiintoisin ja avartavin juttu kirjallisuudessa.

Uskon, että jos olisin tarttunut kirjaan ihan omaksi huvikseni, teos olisi varmaan jäänyt kesken, mutta koska se oli oma opiskelijoilta saamani lukuhaaste, jatkoin sinnikkäästi loppuun. Hieman yli kuukauden kahlasin teosta lukien välissä monen monta muutakin kirjaa. En kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut täysin huono, vaan se ei vain ollut juuri minun juttuni. Eikä täydykään olla: ajattelinkin, että tämän lukuhaasteen hurmaavimpana ideana on juuri haastaa omat lukutottumukseni ja ennakkoluulottomasti lukea jotakin muuta, mitä ei yleensä tulisi luettua. Siinä mielessä siis haaste oli onnistunut. Enkä tarponut teoksen läpi aivan hampaat irvessä, vaan teoksessa oli myös jotakin, mistä tykkäsin. Siinä oli omat hienot hetkensä.

Parasta teoksessa oli päähenkilö, johon pystyin jollakin tavalla samaistumaan. Keskiajan historiaan hurahtanut, menneisyydessä elävä nörttimäinen ja nuhjuinen lukutoukka, joka on hieman "erilainen", oli minulle yksi lukuisista kirjallisista omakuvistani. (Minäkin joskus meinasin hakea lukemaan historiaa yliopistoon.) Vaikka toisaalta Joséphinen erilaisuus kuvataan hyvin kaavamaisesti ja kliseisesti, mutta silti hänessä on jotakin aivan omaa ja persoonallista. Mahtavinta  Joséphinessa on hänen tutkijan intohimonsa keskiaikaan, ja keskiaika muodostaa jännittävän ja kiehtovan vertailukohdan ja vastakkainasettelun tarinan moderniin maailmaan. Huomaa, että kirjailija on tehnyt valtavasti taustatyötä perehtyäkseen keskiajan historiaan ja kulttuuriin, ja kirjaa lukiessa saattoi itsekin oppia yhtä jos toista mielenkiintoista keskiajasta.

Toinen keskeinen asia, mistä pidin teoksessa, on kieli - siis toisinaan ja paikoitellen. Kielessä on tosin jälleen kerran hurjasti kliseemäisyyttä - se kuulunee erottamattomasti genreen - mutta silti välillä lukiessa tuli vastaan jokin lause, kielikuva tai muu ilmaisu, joka sai pysähtymään ihastuksesta. Kieli saavuttaa välillä jotakin kaunista, ja kirjailija onnistuu välillä kaiken pinnallisuuden keskellä vangitsemaan sanoihin jonkin arkielämän yläpuolelle kohoavan hienon ajatuksen, joka jää elämään. Kuten esimerkiksi tämä:

- Luulen, että... jokapäiväisen taistelun perustana on rakkaus. Ei kunnianhimo, ei omistamisen ja saamisen tarve, vaan rakkaus. Ei tosin itserakkaus. Se vasta onkin ihmiselle haitaksi, sen takia ihminen jää kiertämään kehää. Tarkoitan rakkautta toisia kohtaan, rakkautta elämään. Kun rakastat, olet pelastunut. Siinä lyhyesti kerrottuna mitä minun elämässäni on viime aikoina tapahtunut.

Oikeastaan pidin arpaonneani varsin suotuisana opiskelijoiden ehdottaman kesäkirjan valinnassa. En löytänyt elämäni suurta kirjarakkautta, mutta laajensin yleissivistystäni - viihdekirjallisuuskin on osa kulttuuria ja siten myös osa ainakin äidinkielenopettajan ammatillista sivistystä.
Kiitokset siis mahtavista kirjaehdotuksista mahtaville opiskelijoilleni! Ja koska jokaisen on joskus hyvä maistaa omaa lääkettään ja mielestäni on kunnia asiaa elää kuten itse opettaa, on mielestäni äidinkielenopettajalle varsin terveellistä lukea joskus opiskelijan ehdottamaa kirjaa - vaikka sitten hetkittäin hampaat hieman irvessä ja tylsyydestä kärsien. Sitähän opiskelijaraukkani joutuvat tekemään itse jokaisella äidinkielenkurssilla minun määräyksestäni. Haluan ehdottomasti toteuttaa samanlaisia omaa makuani avartavia lukuhaasteita myös tulevilla kirjallisuuskursseillani.

Katherine Pancol
Krokotiilin keltaiset silmät
(Les yeux jaunes des crocodiles, 2006)
Suom. Marja Luoma
Bazar
699 s.



perjantai 12. elokuuta 2016

Perskurkkanoita ja ihmisparsoja: Roald Dahlin Iso kiltti jätti


On hirviöhetki, mutta orpokodissa asuva Sohvi on vielä valveilla - vaikka ei kannattaisi. Sohvi kurkistaa ikkunasta ulos ja näkee kauhukseen hirviön - suuren suuren jättiläisen. Jättiläinen huomaa Sohvin huomanneen hänet ja Sohvin vieläkin suuremmaksi kauhuksi jättiläinen nappaa hänet mukaansa.

Mutta kaikki jättiläiset eivät olekaan niin kauheita ja ilkeitä kuin satujen jättiläiset. Sohvin napannut jättiläinen onkin Iso kiltti jätti eli lempinimeltään IKJ. IKJ kuljettaa Sohvin mukanaan jättiläismaahan, jossa asuu myös muita jättiläisiä. IKJ on kuitenkin aivan erilainen jättiläinen kuin muut, eikä hän ole muiden tapaan ihmisparsoja popsiva brutaali ilkimys vaan vakaumuksellinen kasvissyöjä, sillä ei halua vahingoittaa ihmisiä. Sen sijaan hän popsii naama irvessä ravinnokseen aivan ällöttävän makuisia perskurkkanoita - ainoita vihanneksia, joita jättiläismaassa kasvaa. Hänen oli pitänyt vain napata Sohvi mukaansa sen vuoksi, että tämä oli nähnyt hänet - ihmiset eivät saa nähdä jättiläisiä, sillä muuten syntyisi skandaali ja ihmiset ainakin IKJ:n pelon mukaan tulisivat ja vangitsisivat hänet ja veisivät eläintarhaan. Niin IKJ:tä kuin Sohviakin vaivaa epäoikeudenmukaisuus, että muut jättiläiset iltaisin aina loikkivat milloin minnekin maailman kolkkaan popsimaan ravinnokseen ihmisiä kuin puput porkkanoita.

IKJ on itse alistunut ajatukseen, että se on asia, jolle hän ei voi tehdä mitään, mutta Sohvi onkin eri mieltä. Ihmissyönnin on Sohvin mielestä ehdottomasti loputtava.

Tartuin Roald Dahlin lastenkirjaklassikkoon Iso kiltti jätti siitä syystä, että kirjasta tehty elokuva pyörii elokuvateattereissa tänä kesänä ja nähtyäni elokuvan trailerin halusin ehdottomasti päästä katsomaan elokuvan. Sitä ennen kuitenkin halusin lukea kirjan. Kirjoitan nyt lähinnä kirjasta, mutta sanalla sanoen sekä kirja että elokuva oli mielestäni aivan loistavia ja saattaa olla, että tarina toimi ehkä jopa hieman paremmin valkokankaalla.

Mahtavinta kirjassa on mielestäni huumori - paitsi sisällöllinen, mutta ennen kaikkea kielellinen. Sisällössä on hauskaa mielikuvituksen iloa ja leikkiä. Kuten vaikka ne ällöttävän makuiset perskurkkanat, ainoat syötävät vihannekset. Tai jättiläisten lempijuoma poplimo, jossa kuplat liikkuvatkin alaspäin eikä ylös, kuten ihmisten kuplajuomissa. (Mikä tosin johtaa siihen, että ilma kulkee poplimonnauttijan elimistössä myös toiseen suuntaan ja poistuu alakautta eikä röytäyksenä suunkautta - mutta jättiläskulttuurissa poplimon aiheuttamat "poksutuhnut", kuten niitä nimitetään, ovatkin ylimpiä ilonilmauksia, eivätkä paheksuttuja epäkohteliaisuuksia kuten ihmisten kulttuurissa. Tästä päästiinkin teoksen ainoisiin huonoihin vitseihin, sillä itse taidan olla yksinkertaisesti aivan liian vanha tämänkaltaiselle huumorille.) Eniten teoksen huumorissa minua ilahdutti kuitenkin kielellä leikittely. IKJ nimittäin ei ole nimittäin käynyt kouluja, sillä sellaisia ei jättiläismaassa ole, eikä ole siis sen vuoksi myöskään opiskellut "kielipoppia", kuten hän sitä nimittää. Sen vuoksi IKJ:n kieli on varsin erikoista ja sanat menevät hieman sekaisin kerran jos toisenkin ja itse asiassa useimmiten.

"Ihmisparsoilla on oma musiikki, oikein vai vasein?"
"Oikein", Sohvi sanoi. "Paljon musiikkia."

"Ja joskus ihmisparsat on oikein vaikuttuneita kun he kuulevat sulostavaa musiikkia. Ne saa väristyksiä selkäpuuhun. Oikein vai vasein?"
"Oikein", Sohvi sanoi.
"Joten musiikin täytyy sanoa jotain niille. Se lähettää viestin. En usko, että ihmisparsat tietää mikä se viesti on, mutta ne pitää siitä joka tapauksessa."
"Niin kai se on", Sohvi sanoi.

"Mutta näiden minun huperhypelöivien korvien ansiosta", IKJ sanoi, "minä paitsi kuulee musiikin, jota unet tekee, niin myös pystyn ymmärtämään sitä."
"Millä lailla ymmärrät?"
"Minä osaan tulkita sitä", IKJ sanoi. "Se puhuu minulle. Sillä on oma kielipoppi."

Teosta lukiessani mietin, että suomentajalla on ollut aika tehtävä varsinkin IKJ:n "kielipopin" suomentamisessa, mutta myös tarinan suomalaistamisessa, sillä tarina on muunneltu suomalaislapsille läheisemmäksi muun muassa tekemällä Sohvista suomalainen. Lisäksi ainoa kirja, jonka IKJ omistaa, on  Kiven Seitsemän veljestä. Tästä opuksesta on IKJ yrittänyt opetella "kielipoppia". Lukiessani oli mielestäni äärettömän hauskaa miettiä, mikäköhän kirjailija ja teos on Dahlin alkukielisessä kirjassa IKJ:n johtotähtenä kielen ihmeelliseen maailmaan. Tulin siihen tulokseen, että  englanninkielisen IKJ:n on aivan pakko lukea Dickensiä! Oikeassa olin: elokuvassa IKJ luki - mitäpäs muutakaan kuin Charles Dickensin Nicholas Nicklebyn elämää ja seikkailuja. (Olisin tosin ehkä enemmän veikannut Oliver Twistiä tai David Copperfieldiä.)



Iso kiltti jätti on toinen lukemani Dahlin lastenkirja. Vuosia sitten lukemani Matilda oli aivan ihana, ja tämä kannusti ehdottomasti jatkamaan seikkailujani Dahlin jännittävien lastenkirjojen parissa myös tulevaisuudessa. Mitä voisitte suositella minulle?

Roald Dahl
Iso kiltti jätti
(BFG, 1982)
Suom. Tuomas Nevanlinna
Art House
232 s.