Kruunu päähän ja menoksi – sadusta näytelmäksi: Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti

Kuka on saanut yliopistolla pukea päällensä prinsessavaatteet, laittaa kruunun päähänsä, tanssia komeiden sulhasehdokkaiden kanssa ja mennä naimisiin lohikäärmeen vatsassa?

No, minä tein kaikkea tätä viime viikolla äidinkielenopettajien puheopin tutkintoon kuuluvalla ääni ja ilmaisu -kurssilla. Koko kurssin ajan olemme tottuneet improvisoimaan ex tempore ties mitä, mutta kurssi huipentui viimeisenä kertana pareittain tehtyihin esityksiin, jotka kaikki kietoutuivat samojen aiheiden ympärille, vaikka eri parien esitykset olivatkin täysin itsenäisiä ja erillisiä kokonaisuuksia. Aiheinamme oli Turku ja kirjallisuus ja ideana se, että esitys pohjautuu tavalla tai toisella johonkin tekstiin. Tältä pohjalta sai kukin pari säveltää sitten aivan mitä vain ja valmistella vähintään noin 10 minuutin mittaisen esityksen. Hauskaa vai mitä?

Ehdotin parilleni, että loihtisimme esiin jotakin Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti -runosadusta, koska sadun riimit toimivat mielestäni oivallisesti ääneen luettuna ja sadussa on mielestäni hyviä aineksia dramatisointiin.(Huom! Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia ko. sadusta!) Luin sadun syksyllä Satupäivän kunniaksi ja se osui ja upposi minuun aivan täysin! Kirjoittaja Emilia Lehtinen WSOY:n tietojen mukaan opiskellut itse asiassa juuri Turun yliopistossa ja valmistunut mediatutkimuksesta maisteriksi (tämä kurssimme on juuri mediatutkimuksen oppiaineen tarjoama), joten kirjalla oli ihan sopiva Turku-linkki.

Esityksemme valmisteleminen jäi aika viime tinkaan: edeltävänä päivänä ehtisimme tapaamaan toisiamme tunnin verran ja sopimaan, mitä sadusta otetaan ja mitä jätetään, kumpi tekee ja sanoo mitäkin. (Satu on melko pitkä ja sitä olisi aikaraamien sisällä lyhennettävä ja yksinkertaistettava rankalla kädellä.) Samana iltana vähän peilin ääressä harjoittelin yksikseni omaa osaani. (Voi kuinka minulla oli omahauskaa sitä tehdessäni!)

Tällä kurssilla olemme oppineet ottamaan rennosti esiintymiset ja minua ei tippaakaan haitannut melko olematon valmistautuminen, päinvastoin: se poisti paineita. Minulla ei ollut kuin kaksi ulkoa opeteltavaa repliikkiä, jotka (onneksi!) myös tositilanteessa osasin. Muutoin luimme kaikki satukirjasta. Roolijako oli se, että minä esitin prinsessa Wilhelmiinaa ja parini toimi paitsi kertojana, myös "tavallisena poikana", johon Wilhelmiina aluksi rakastuu ja jonka kanssa hän menee lopulta naimisiin. Minä olin kertojana aluksi- ja lopuksi-osioissa, sekä yhdessä kohdassa, jossa kuvataan rakastumisen oireita tavallisessa pojassa ja jossa oli tarkoituksena, että tavallinen poika esittää miimisesti lukemani.

Pääasiassa muutenkin tekniikkamme oli se, että toinen lukee (pääasiassa siis parini) ja toinen esittää samanaikaisesti miimisesti luetun (pääasiassa minä.) Kahdessa kohtauksessa (ensi tapaamisemme ja naimisiinmeno) olimme molemmat samaan aikaan rooleissa Wilhelmiinana sekä "tavallinena poikana" ilman kertojaa.

Satu on mielestäni hulvattoman hauska ja siksi siitä oli hauskaa myös tehdä esitystä. Siihen liittyi myös yleisön aktivoimista: yksi yleisöstä sai näytellä fyysikkoa tanssiaisissa ja tämän vapaaehtoisen tarvitsi vain tanssittaa minua ja mahdollisesti eläytyä kertojan kuvaukseen. (Trallallei, trallallei! / Fyysikko Wilhelmiinan tanssiin vei.) Lisäksi yksi yleisöstä sai heittää kohtalon lanttia, jonka antaman tuloksen mukaan satu eteni eteenpäin. Lantin tulos oli tämä:

JOS TULOS ON KLAAVA, FYYSIKKOPOIKA ON PRINSESSAN SAAVA.

Miina lausui: "Kiinni veti!"

Fyysikko vastasi: "Mennään heti!"

Käännä seuraava sivu.

Näytelmämme (kuten myös satu) päättyi paitsi hyvin rajusti, myös lopulta hyvin onnellisesti: fyysikon kanssa naimisiin meno olikin vain kertojan hämäys, lohikäärme hotkaisee sisuksiinsa Wilhelmiinan rakastetun, "tavallisen pojan", josta huolestuneena Wilhelmiina hyppää hänen perässään lohikäärmeen vatsaan. Mutta ei hätää, onnellisen lopun voi myös saada lohikäärmeen vatsassa! Ja itse asiassa se loppu onkin hyvin onnellinen, sillä vatsassa ei ole onneksi prinsessa Wilhelmiinan isää, joka vastustaa tyttären naima-aikeita aivan tavallisen pojan kanssa:

Oi, melkein pääsi unohtumaan:

Pojan kanssa samaan sumaan

vatsaan luisui pappi.

"Mitkä on nuorilla mielialat,

tahdotteko vannoa aviovalat?

Ei täällä määrää appi."

Kumpikin huudahti: "Tahdon kyllä!"

Tässä kohdassa kertoja laittoi kirjansa syrjään ja otti "tavallisen pojan" roolin. Hän kosi minua ja laittoi sormuksen sormeeni, jonka jälkeen tein pienen "tempun": olin tähän asti ollut vaaleanpunaisessa satiinimekossani, mutta tässä vaiheessa riuhtaisin sen nopeasti pois päältäni ja näkyviin tuli sen alle puettu valkoinen mekko, joka pitsikuvioineen ja tyllisine helmaröyhelöineen etäisesti tuo ehkä mieleen hääpuvun, vaikka onkin polvipituinen. Niinpä sitten "he seisoivat käsikkäin / katse tulevaisuutta päin". Arvasin etukäteen, että saamme luultavasti jo tässä vaiheessa aplodit (yleisön huijaaminenhan on hauskaa), mutta sitä seurasi vielä minun lukemani kirjan Lopuksi-kappale, tarinan opetus, joka on minusta ehkä kirjan yksi parhaimpia kohtia:

Päättyi viimeinenkin naru

ja loppui sekin taru.

Nyt voit kirjan sulkea

ja IKIOMAA KOHTALOA

kohti alkaa kulkea.

Jos kaikki ei mene mielen mukaan

voit aina panna hanttiin.

Tai luottaa kohtalon lanttiin!

Vai olisiko jännempää

elää monta elämää?

Nyt voit kirjan sulkea ja ikiomaa kohtaloa kohti alkaa kulkea.

Olisipa yliopisto aina näin romanttista ja hauskaa!

Tšehov: Kirsikkatarha

Luin Tšehovin  Kirsikkatarha-näytelmän (tunnetaan paremmin Kirsikkapuistona) toista kertaa elämäni aikana. Muutama vuosi sitten, kun jouduin lukemaan teoksen kaunokirjallisuuden tenttiä varten, en paljoakaan ymmärtänyt teoksesta, saatika ymmärtänyt sen arvoa tai lumoa. Lukukokemus oli täysin mitäänsanomaton ja muistan ihmetelleeni, että häh, miksi ihmeessä tällaista teosta pidetään klassikkona?

 

Olen mitä ilmeisemmin kypsynyt hieman vuosien varrella, sillä tällä kertaa ainakin oivalsin, mistä teoksessa on kyse ja miksi se on klassikon maineen ansainnut. Lukuelämyksenä se ei ollut kuitenkaan aivan huippupäästä, mutta kuitenkin voin sanoa nauttineeni lukukokemuksesta ja löytäneeni teoksen viehättävän, surumielisen nostalgiskaipuisen lumon.

 

Vuonna 1904 ensi-iltansa saanut Kirsikkatarha on Tšehovin viimeisimmäksi jäänyt teos. Nelinäytöksinen näytelmä kertoo aatelisperheestä, joka on palannut vuosien mittaiselta ulkomaanreissulta omalle kotitilalleen, jossa palvelusväki ja muut tuttavat ovat innokkaana odottamassa. Rahat ovat menneet ja perhe on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Aateliskoti ihanine kirsikkatarhoineen on joutumassa myyntiin. Perheen isä on kuollut jo aiemmin ennen ulkomaille lähtoä ja isän kuolemaa seurasi pojan hukkuminen. Nämä onnettomuudet olivatkin syynä, miksi äiti tyttärineen halusi paeta ulkomaille pois kipeistä muistoista. Perheellä ei siis mene hyvin.

 

Näytelmä onkin kuvaus aateliston rappaeutumisesta ja tuhosta, ja näennäisen hilpeyden takana teos on pohjimmiltaan hyvin surusävyinen. Rivien välistä loistaa kaipaus menneeseen maailmaan, jolloin kaikki oli paremmin ja omalla paikallaan. Maailmasta, jossa oli vielä tilaa kirsikankukkasille.

 

Näytelmä kertoo yhteiskunnallisesta ilmiöstä, joka oli hyvin ajankohtainen teoksen ilmestyminsaikana. Vaiheesta, jolloin aateliston oli annettava tilaa yhä kasvavalle keskiluokalle. Asemaa ei ansaita pelkästään syntyperällä, vaan omalla työnteolla. Kirsikkatarhassa tätä alleviivaa se, että tilan lopulta ostaa eräs perheen tuttu, kauppias, jonka esivanhemmat ovat työskennelleet orjina ja palvelijoina kyseisellä tilalla. Omalla ahkeruudellaan kauppias kuitenkin ikään kuin kohoaa aateliston herraksi ostamalla tilan. Áateliston joutilaisuudella ei enää pääse pitkälle.

Tämä uusi maailma, jossa syntyperä ei enää merkitse niin paljon, ei kuitenkaan ole välttämättä mikään hyvä maailma. Se on kovien arvojen maailma, jossa raha ja kaupallisuus ratkaisevat. Kaunis kirsikkatarha on hakattava matalaksi, jotta tilalle voitaisiin kaavoittaa loma-asuntotontteja, jotka tuottaisivat rahaa. Kauneus kuului menneeseen maailman, sillä uudet, kovat arvot polkevat sen alleen.Teoksen teema on hyvin ajankohtainen tänäkin päivänä.

 

Luin näytelmän kokoelmateoksesta, josta löytyy Kirsikkatarhan lisäksi myös  Tšehovin näytelmät Lokki, Vanja-eno ja Kolme sisarta. Olisi kiva toki tutustua niihinkin, mutta luulen, ettei minulla kaiken kiireen ja suurten lukupinojen keskellä ole aikaa. Kirsikkatarha minun oli jälleen luettava opintojeni vuoksi.

 

 

Anton Tšehov

Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkatarha

Alkuteokset: Tšaika (1896), Djadja Vanja (1899), Tri sestry (1901), Višnjovyi sad (1904)

Otava

332 s. (Kirsikkatarha 69 s.)